Voiko muka yliopistotasoisella ihmisellä olla ollut vaikea lapsuus?

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin voi! Mutta harvinaistahan se on. Usein tuollaisia kokeneella ihmisellä ei välttämättä ole niin suurta kiinostusta opiskeluun..

Aijaa. Itse olen kokenut lapsuudessa rajun perheväkivallan ja täydellisen mitätöinnin. Sen seurauksena kesti aikansa, ennen kuin luotin tarpeeksi itseeni. Olin siis koko lapsuuden saanut kuulla, miten olen turha luuseri josta ei tule yhtään mitään.

Valmistun ihan kohta ammattikorkeasta suht hyvillä arvosanoilla, tarkoitus on piakkoin jatkaa saman alan opintoja yliopiston puolella.

Voi.

T. Alkoholisti-äidin ja insesti-isän tytär, juuri valmistuva KTM.

Voi, ja toisin kuin jotkut kirjoittajat ovat kokeneet, en pitänyt sitä edes erityisen vaikeana. Tai siis en kokenut, että se olisi minulle jotenkin vaikeampaa kuin onnellisen lapsuuden eläneille. Ei ne traumat minun älyäni ole mihinkään vähentäneet. Vaikutus heijastuu minun kohdallani enemmän läheisiin ihmissuhteisiin kuin ammatilliseen kehitykseen.

Kyllä yliopistoissa oikeastikin on ns. kermapersealoja tyyliin lääkis, oikis ja kauppis, joissa on lähinnä vain keskiluokkaisten ja parempien perheiden lapsia. Poikkeukset vahvistavat aina säännön. Tutkitusti hyvä sosioekonominen tausta on merkittävin korkeakoulutusta selittävä tekijä. Keskiluokkaisuus suojaa vaikuksilta ja antaa mahdollisuuden olla pitkäjänteinen opiskelussa.

.

Meneekö tässä nyt joltakin kaikkien elämänalojen alisuoriutujalta viimeinenkin tekosyy syyttää jotain muuta kuin itseään omista epäonnistumisistaan?

Ei voi. Valintakriteerinä yliopistoon on, että hakijan molemmat vanhemmat ovat akateemisesti koulutettuja ja edelleen naimisissa, perheen yhteenlasketut vuositulot ovat vähintään 120 000€ eikä perheessä tai lähisuvussa kukaan ole nostanut toimeentulotukea viimeiseen viiteen vuoteen. Myös perheenjäsenten potilaskertomukset tarkistetaan; mm. alkoholismi tai psykiatriset sairaudet sulkevat yliopiston ovet. Tämä karsii tehokkaasti ns. huonoista perheistä tulevat nuoret.

Ei meillä noin pahoin sentään mennyt muttei mitenkään loistavastikaan. Oikeastaan se lapsuuden epävarmuus, riitely, rahapula, ryyppäys etc. on ruvennut vituttamaan vasta aikuisena kun koulut on jo käyty että miksi tuokin piti käydä läpi ja toisaalta moniko lapsi nytkin elää vastaavaa elämää tai pahempaakin kuten aloituksessa. 

Vierailija kirjoitti:

Voi, ja toisin kuin jotkut kirjoittajat ovat kokeneet, en pitänyt sitä edes erityisen vaikeana. Tai siis en kokenut, että se olisi minulle jotenkin vaikeampaa kuin onnellisen lapsuuden eläneille. Ei ne traumat minun älyäni ole mihinkään vähentäneet. Vaikutus heijastuu minun kohdallani enemmän läheisiin ihmissuhteisiin kuin ammatilliseen kehitykseen.

Se hyvän perheen lapsi saa henkistä ja aineellista kannustusta opiskeluun. On se ihan eri asia opiskella niin, että vanhemmat ovat kiinnostuneita ja ylpeitä lapsestaan ja esim. tukevat taloudellisesti (kykyjensä mukaan), kuin niin, että vanhemmat joko eivät mainitse opiskeluista yhtään mitään tai jopa ilkkuvat niitä, ja opiskelut joutuu hoitamaan täysin opintolainalla ja/tai samaan aikaan töissä käymällä.

Esim. itse jouduin jättämään lukion käynnin täysi-ikäiseksi ja suorittamaan sen iltalukiona, koska vanhemmat eivät halunneet että menen lukioon eikä minulla olisi ollut varaa ostaa itse kirjoja. Kävin sitten lukion samaan aikaan täysipäiväisesti töissä käyden, eikä iltalukiossa esim. ollut mahdollisuutta lisäkieliin ja pitkä matikkakin oli etäopetuksena. Ihan varmasti vaikutti lopputulokseen, ja esim. ylioppilaaksi kirjoittaessani olin jo 2-3 vuotta omaa ikäluokkaani "jäljessä" myöhäisen aloituksen vuoksi, ja köykäisemmällä pohjalla (koska rajatumpi kurssivalikoima ja vähemmän opetusta).

Yliopiston luonnollisesti rajoitin täysin itse taas töissä käyden koko ajan, kun "kotoa" ei saanut edes ruokaa, päinvastoin rahaa kului junalippuihin jos halusin kotona käydä. Pahimmillaan laskin 8 viikkoa ilman yhtä ainoaa vapaapäivää, tyypillisesti niitä oli kuitenkin pari kuukaudessa... Aika superihminen saa olla jos meinaa ettei tuollainen vaikuta opintomenestykseen! Ja jo verkostautuminenkin jäi täysin tekemättä, kun en töiden vuoksi päässyt ikinä mihinkään opiskelijarientoihin. Enkä edes viitsi mainita siitä, miten mahdotonta olisi ollut lähteä vaikka vaihtoon!

Eli vaikka ne huonot kotiolot eivät älyyn suoraan vaikuttaisikaan, niin kyllä ne tekevät opiskelusta huomattavasti rankempaa kuin sellaisella joka saa kotoa apua ja tukea. Eivät mahdotonta, mutta rankempaa ja työläämpää.

Vierailija kirjoitti:

Ei voi olla, Kyllä ihmisten taustat tarkistetaan niin tarkkaan nykyään.

No höpsis! Älkää nyt vain kukaan uskoko tämän ja muiden vitsiniekkojen vedätystä. Minä olin nuorena niin arka ja hyväuskoinen, että tuollainen olisi saattanut mennä läpi. Hakekaa minne mielenne halajaa ja murehtikaa opintojen rahoitusta ym. vasta kun olette tulleet hyväksytyksi. Siinä tilanteessa käyttäkää arkailematta kaikki koulun ja yhteiskunnan tuki, sillä ne on tarkoitettu juuri teitä varten.

Elämässä ja yliopistossa pärjäämistä ennustaa mm. sinnikkyys. Se on ominaisuus, joka saattaa kehittyä vain vastarinnassa. Joistakin kasvaa sisukkaita vaikeiden kokemusten myötä ja se todellakin auttaa elämässä. Korkeakoulutetut , hankalan lapsuuden tai elämän eivät tuo näitä asioita esille. He eivät korosta itseään, ovat usein vakavamielisiä ja rauhallisia. Turha häslääminen on jäänyt.

Matalasti koulutetut tuovat puolestaan esille kovia kokemuksiian ns. Elämän kovana kouluna. Uhriudutaan ja pidetään kovaa ääntä omista kokemuksista.

Aika usein yliopistotasoisten(kin) juttuja kuullessa tulee mieleen, että ei ole tainnut lapsuudessa olla kaikki kohdallaan.

Vierailija kirjoitti:

Voi elämän kevät. Sun teorian mukaan sua ei ole edes huolittu peruskouluun liian tyhmänä.

Kiitos aamunauruista 😀😀

Sosioekonominen asema ei tarkoita perheväkivaltaa tai insestiä...

Alhaisessa sosioekonomisessa asemassa oleva perhe voi elää tasapainoista elämää. Sieltä voi silti periytyä negatiivinen asenne akateemisia opintoja ja valkokaulustyötä kohtaan, eikä lapsia kannusteta jatko-opintoihin.

Toisaalta jos malli onnellisesta elämästä liittyy matalapalkka-aloihin, niin miksi hakeutua vuosia kestäviin opintoihin, jotka voivat johtaa ammattiin, missä selkeästi pienempi palkka kuin esim. metalialalla.

Ja mistä ihmeestä käsitys, että korkeakouihin hakeutuvilta tarkistetaan taustat? Ihan pääsee psykopaatti lääkäriksi ja alkoholisti lakia lukemaan, jos vain pääsykokeissa pärjää.

Usa:n entinen ulkoministeri Condoleezza kasvoi aikana jolloin hänen etnisellä ryhmällään ei ollut äänioikeutta.

Vierailija kirjoitti:

No jos on kuitenkin selviytynyt opinnoista hyvin ja pääsyt hyvään työpaikkaan, niin eivät ne vaikeat lapsuusolosuhteet ole ainakaan käytännön elämässä paljon näkyneet. Monella nousee seinä pystyyn paljon aikaisemmin.

Totta toinen puoli, mutta asioita voi myös käsitellä. Itse opiskelen yliopistossa. Tällä hetkellä en täysipäiväisesti, koska olen vaikeasti psyykkisesti sairas. Olen psykoterapiassa, joka tulee kestämään vielä vuosia. Opinnoissa olen kuitenkin pärjännyt joten minunkin tulevaisuuteni tulee olemaan se, että valmistun jossakin vaiheessa yliopistosta ja elän sitten "normaalia" elämää. Eli ei ne psyykesairaudet yms estä akateemista loppututkintoa. Joskus voivat pitkittää. Hoitoa on tärkeä saada.

Tuleehan monien uravanhempien lapsistakin narkkareita ja alkoholisteja, kun vanhemmat keskittyivät vain hienoon uraputkeensa.

Vierailija kirjoitti:

Elämässä ja yliopistossa pärjäämistä ennustaa mm. sinnikkyys. Se on ominaisuus, joka saattaa kehittyä vain vastarinnassa. Joistakin kasvaa sisukkaita vaikeiden kokemusten myötä ja se todellakin auttaa elämässä. Korkeakoulutetut , hankalan lapsuuden tai elämän eivät tuo näitä asioita esille. He eivät korosta itseään, ovat usein vakavamielisiä ja rauhallisia. Turha häslääminen on jäänyt.

Matalasti koulutetut tuovat puolestaan esille kovia kokemuksiian ns. Elämän kovana kouluna. Uhriudutaan ja pidetään kovaa ääntä omista kokemuksista.

Tämä niin totta.

Vierailija kirjoitti:

Yliopistolla on itseasiassa hyvin paljon lapsena traumatisoituneita nuoria. Se on tosi sääli että valtio ja yliopisto eivät ole panostaneet ennaltaehkäisevään mielentaitojen ja stressinhallinnan opettamiseen yliopistolla. Nopeuttaisi valmistumista monella, sillä lapsuuden traumat iskevät yleensä pahiten päälle juuri opintojen aikana. Ne tyypit, jotka ei suoriudu tenteistä ja joutuu uusimaan kursseja ja joiden opinnot venyy - ei heistä suurinosa ole vain laiskoja tai saamattomia tahalleen, vaan taustalla on käsittelemättömiä traumoja. 

"Yliopistolla on itseasiassa hyvin paljon lapsena traumatisoituneita nuoria. Se on tosi sääli että valtio ja yliopisto eivät ole panostaneet ennaltaehkäisevään mielentaitojen ja stressinhallinnan opettamiseen yliopistolla."

Suomessa ei valitettavasti pahemmin arvosteta mielenhallinnan taitoja. Sen sijaan vieläkin pätee sota-ajan jälkeiset menetelmät mielenhallinnassa - ei saa turhia valittaa ja yksin on selviydyttävä! -, koska päätöksentekijät ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa sen ajan ilmapiirissä. Vasta kun valtaan alkaa tulla jotain v.2010-2020 jälkeen syntyneitä, alkaa Suomessa hellittää ote ja ihmisissä saa olla jopa heikkouksia. Tätä saadaan odottaa ja pitkään. Muissa pohjoismaissa resurssit ennaltaehkäisyyn psykiatriassa ovat noin 5-10x verrattuna Suomeeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yliopistolla on itseasiassa hyvin paljon lapsena traumatisoituneita nuoria. Se on tosi sääli että valtio ja yliopisto eivät ole panostaneet ennaltaehkäisevään mielentaitojen ja stressinhallinnan opettamiseen yliopistolla. Nopeuttaisi valmistumista monella, sillä lapsuuden traumat iskevät yleensä pahiten päälle juuri opintojen aikana. Ne tyypit, jotka ei suoriudu tenteistä ja joutuu uusimaan kursseja ja joiden opinnot venyy - ei heistä suurinosa ole vain laiskoja tai saamattomia tahalleen, vaan taustalla on käsittelemättömiä traumoja. 

"Yliopistolla on itseasiassa hyvin paljon lapsena traumatisoituneita nuoria. Se on tosi sääli että valtio ja yliopisto eivät ole panostaneet ennaltaehkäisevään mielentaitojen ja stressinhallinnan opettamiseen yliopistolla."

Suomessa ei valitettavasti pahemmin arvosteta mielenhallinnan taitoja. Sen sijaan vieläkin pätee sota-ajan jälkeiset menetelmät mielenhallinnassa - ei saa turhia valittaa ja yksin on selviydyttävä! -, koska päätöksentekijät ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa sen ajan ilmapiirissä. Vasta kun valtaan alkaa tulla jotain v.2010-2020 jälkeen syntyneitä, alkaa Suomessa hellittää ote ja ihmisissä saa olla jopa heikkouksia. Tätä saadaan odottaa ja pitkään. Muissa pohjoismaissa resurssit ennaltaehkäisyyn psykiatriassa ovat noin 5-10x verrattuna Suomeeen. 

Lisäksi oikeaan psykoterapiaan on vaikea päästä. Tarjolla on usein vain julkisen puolen keskusteluapua.