Isovanhemmat (omat vanhemmat) täysi pettymys

Kuule. Niin makaa kuin petaa.

Mitä luulet tapahtuvan sitten, kun vanhempasi ovat raihnaita vanhuksia? Toinen viettää aikaansa sairaalassa ja toinen hädintuskin pärjää kotona. Voiko kuvitella, että kävisi sillä tavalla, että yhtäkkiä olisikin tarpeellinen heille? Pyydetään apua kaupassakäyntiin, siivoukseen, ylipäätään huolehtimiseen?

Kiinnostaako sinua auttaa heitä?

Entä jos he eivät muodosta suhdetta lapsenlapseensa? Ei sitä lapsenlasta murrosiässä enää kiinnosta joku mummo ja pappa jossain vuodeosastolla, jos on jäänyt etäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin piti sanoa että olisi paljon helpompaa henkisesti että vanhempani olisivat kuolleet eli heitä ei olisi. Nyt kun ovat elossa mutta täydellisen piittaamattomia, niin tuntuu paljon pahemmalta. Ymmärrän hyvin että normaalit ja rakastavat vanhemmat omaava ihminen ei tätä ymmärrä vaan ihmettelee ajatuksenjuoksusni. Mutta jospa joku osaisi vinkata mikä terapia esim auttaisi? Mindfulness, eft, kognitiivinen, ratkaisukeskeinen, psykodraama?

En ole saanut koskaan kurjaan ja tunnelylmään lapsuuteeni apua, ja en nyt tiedä mistä aloittaisin.

Mindfulnes ei sulje miyään terapioita pois. Mindfulnes auttaisi sinua elämään täysillä nykyistä ihanaa ikiomaa elämääsi.

Ohiksena, miten mindfulness ”aloitetaan”? Itseopiskeluna vai kurssin käymällä?

Onnistuu vaikka itseopiskeluna. Hommaa vaikka Mark Williamsin ja Danny Penmanin kirja Mindfulness jonka mukana tulee ohjatut meditaatiotiedostot. Kun pääsee alkuun materiaalia löytää netistä ja muualta helposti lisää.  

Vierailija kirjoitti:

Kuule. Niin makaa kuin petaa.

Mitä luulet tapahtuvan sitten, kun vanhempasi ovat raihnaita vanhuksia? Toinen viettää aikaansa sairaalassa ja toinen hädintuskin pärjää kotona. Voiko kuvitella, että kävisi sillä tavalla, että yhtäkkiä olisikin tarpeellinen heille? Pyydetään apua kaupassakäyntiin, siivoukseen, ylipäätään huolehtimiseen?

Kiinnostaako sinua auttaa heitä?

Entä jos he eivät muodosta suhdetta lapsenlapseensa? Ei sitä lapsenlasta murrosiässä enää kiinnosta joku mummo ja pappa jossain vuodeosastolla, jos on jäänyt etäiseksi.

Vastasit itse kysymyksiisi ensimmäisellä rivillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Tuo, että jonkun pitää maksaa siitä, että sinua on kohdeltu väärin, on ihan koulukirjaesimerkki narsismista. Terve ihminen ei vaadi kostoa. Psykopatiaa lähentelee se, että sinusta ei riitä, että tekijä on kuollut, vaan kostolle on löydettävä kohde jostakin.

Niin, NIIDEN, JOTKA KOHTELEE MUA VÄÄRIN, PITÄÄ MAKSAA!!!!! Opettele lukemaan ja ymmärtämään lukemasi. Jos jonkun mielestä on oikein kohdella mua väärin, se saa kärsiä.

Kyllä minä tuon ymmärsin. Ja tuo on narsistista ajattelua. Normaali ihminen ei ajattele noin. Normaali ihminen ottaa etäisyyttä ja suojelee itseään, mutta ei ajattele kostoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Tuo, että jonkun pitää maksaa siitä, että sinua on kohdeltu väärin, on ihan koulukirjaesimerkki narsismista. Terve ihminen ei vaadi kostoa. Psykopatiaa lähentelee se, että sinusta ei riitä, että tekijä on kuollut, vaan kostolle on löydettävä kohde jostakin.

Niin, NIIDEN, JOTKA KOHTELEE MUA VÄÄRIN, PITÄÄ MAKSAA!!!!! Opettele lukemaan ja ymmärtämään lukemasi. Jos jonkun mielestä on oikein kohdella mua väärin, se saa kärsiä.

Kyllä minä tuon ymmärsin. Ja tuo on narsistista ajattelua. Normaali ihminen ei ajattele noin. Normaali ihminen ottaa etäisyyttä ja suojelee itseään, mutta ei ajattele kostoa.

Ei kostaminen ole narsistista, jos tuntee kokeneensa vääryyttä, haluaa että väärintekijä tietää, mille se tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

No ei se aina noin mene. Itsestäni sen verran kommentoin että olen lapsuuteni takia tenyt kaikessa aina parhaani, ylisuorittanut, ollut kympin oppilas, valmistunut hyvin arvosanoin yliopistosta, menestynyt urallani päällikkötasolle asti ja tehnyt kaiken 110% teholla. Ihan siksi että lspsenakin piti suorittaa ja miellyttää.

Saavutuksistani joku vanhempi voisi olla ylpeä. Minun vanhempani eivät ole vasn ovat haukkuneet koulutukseni, urani, puolisoni, lapseni, taloni...siis ihan kaiken. Olen niin mallikansalainen kun voi olla mutta mikään ei riitä eikä kelpas vanhemmilleni. Ei vaikka olen kaikessa heitäkin ”menestyneempi”.

Olen siis ap

no en ihmettele . Elät heidän mielisuosiotaan varten. Tai jonkun muun. Mutta et ole aito lämmin rakastettava persoona kenties?. Ei rakkautta voi ostaa tai yrittää ansaita. Sanot että olet KAIKESSA heitä menestyneempi. outo kommentti, ylvästeletkö edessänsä? Mittaat menestystä väärillä arvoilla. Ketään ei kiinnosta tuollaiset asiat, vaan millainen ystävä, tytär, naapuri, sukulainen olet. Tämä on se elämänkoulu.

Voi, et selkeästi ymmärtänyt mitä ajoin takaa. Se ”menestys” oli sitaateissa juuri siksi että sevon ulkoista menestystä, sitä mikä ei tuo mitään onnea minullekaan. Minun vanhempani ovat sitä mieltä että noilla ”meriiteillä” plen epäonnistunut lapsi, minua pitää hävetä, sukulaisilleei kehtaa edes kertoa työstäni, ja lapseni ovat rumia ja miehenikin ammatti on säälittävä (on opettaja).

Vanhempani eivät ole elämässäni kertaakaan kehuneet minua, olleet ylpeitä minusta, sanoneet rakastavansa tai ylipäätään kohdelleet mitenkään kauniisti. Sylissä ei pidetty, pipistä ei lohdutettu, ainoa kosketus oli tukkapölly.

Tätä tarkoitin esimerkilläni, en tietenkään sitä että kehuisin saavutuksillani. Vaikka olisin äiti Teresa, yk:n puheenjohtaja tai tasavallan presidentti, siltikin vanhempani pitäisivät minua hävettävänä, typeränä ja epäonnistuneena.

Selkeästi tätä hullua kuviota eivät tajua normaalissa perheyhteydessä elävät, kun esimerkkikuvaukseni moni tulkitsee aivan väärin :(

Ap

no voi voi. Ei minunkaan vanhemmat ole koskaan sanoneet olevansa minusta "ylpeitä". en ole oikeestaan ikinä odottanutkaan jotain tuommoista kenenkään suusta. Ylpeys ei vaan jotenkin istu suomalaiseen kulttuuriin. Ei kukaan ole koskaan minullekaan sanonut "minä rakastan sinua" perheestäni. Kuulostaisi jotenkin oudolta. Ei vaan suomalsieen sanastoon kuulu se. Elät jossain pumpulissa, haaveilet jostain liirumlaarumista. Kivahan se voisi ola, mutta ei suomessa kellään ole sellaista.

Vai sinua ei ole IKINÄ kosketettu? Muisteleppas nyt REHELLISESTI taaksepäin elämääsi, onko tuo muka totta? Vaikea uskoa. Kyllä jonkun on sinulta täytynyt vaipat vaihtaa, pylly pestä, ja imettää edes tuttipullolla. Taisit valehdella? Ole rehellinen. SInut olisi muuten otettu huostaan, mikä toki on mahdollista. Huostaanotettujahan on paljon, joilla on tuollaista. 

Ei minullekaan koskaan sanottu että minusta ollaan ylpeitä. Silti tiesin sen. Samoin kuin ei sanottu "rakastan sinua", kuitenkin tiesin että minua rakastetaan. Kyllä tuollaiset asiat näkyy kaienlaisista pienistä jutuista, katseita, eleistä, puheista. Sivulauseissa tulee ilmi kaikenlaista. Samoin kuvittelen olevan jos lasta ei aidosti rakasteta omana itsenään. Sekin näkyy, mahdollisesta sanahelinästä huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Todella hyvä vastaus. Pillahdin itkuun, kosketti ja kouraisi syvältä. Kiitos hienosta vastauksestasi! Ap

Tosiaan, tämän jos pystyt elämään todeksi olet aika pitkällä.

Itse kasvoin väkivaltaisen, alkoholisti-persoonallisuushäiriöisen isäni vaikutuspiirissä ja jos nuorena hän oli minulle "siittäjä" ei siis isä. Äidillä ei ollut koskaan kykyä puolustaa meitä lapsia, mutta anteeksi olen antanut. Kaikkea voisi kertoa lapsuudestani, mutta kerrotaampa nämä: ei saanut näyttää mitään tunteita, ei siis edes nauraa; isäni pakotti lukioon ja muutenkin yritti pitää jatkeenaan eli minun olisi pitänyt lukea lääkäriksi, kun hänestä itsestään ei ollut mihinkään. En ole juurikaan totuutta valoittanut isoille lapsilleni asioista, satuin vaan tokaisemaan kasiluokkalaiselleni etten todellakaan aio pakottaa sinua lukioon niin kuin itseni pakotettiin, niin asia herätti hänessä ihmetystä.

Tiedostatko ap, että olit kiltti ja reipas, koska yritit miellyttää vanhempiasi, koska yritit muuttaa saadaksesi rakkautta? Näin itse toimin, käytännössä yritin miellyttää, jotta isä lopettaisi juomisen. Pienenä lapsensa juominen siis edusti minulle kaikkia niitä ongelmia, en siis silloin niistä isäni persoonallisuushäiriöistä tiennyt.

Mitäs vielä, käsittelin asiaa paljon päälle kakskymppisenä, vaikkakin vietin villiä elämää, sain lapset ja täällä paljon haukutun psykodynaamisen terapian olen käynyt noin 25-28 vuotiaana. Olen myös hyväksynyt sen että käytännössä minulla ei ole koskaan kykeneviä vanhempia ollut. Eikä niihin kyllä pysty turvaamaan. Myönnän myös tuntevani sellaisen tunteen, mihin sekoittuu onni toisen puolesta, mutta myös kateus, jos näen oikein hyvät suhteet aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä.

Voi olla että tuo dynaaminen ja sieltä saadut työkalut auttoivat ns.kasvamaan aikuiseksi. Oliko sulla ap yhtään hyviä ihmissuhteita lapsena? Aika paljon auttaa, jos on yksikin hyvä. Itsehän kiinnyin aika helposti, varmaan turvattomuuden vuoksi. Esim. valmentajani oli minulle todella merkittävä.

Mistäköhän lapsi olisi voinut saada hyvän ihmissuhteen, kun äiti oli kaikille sukulaisille ja naapureille mustamaalannut lapsensa? On kyllä äärimmäisen sairasta, että vanhemmat vaikuttavat lapsen ihmissuhteisiin negatiivisesti. Kavereita ei uskaltanut tuoda meille kotiin, silloin kun kavereita vielä oli ala-asteella. Jos oli käynyt lääkäriperheen tyttären kotona, siitä uskalsi kertoa kotona. Yh-äidin tyttären luona vierailusta kerroin kerran, toista kertaa en kertonut.

Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut vanhempaa ihmistä, joka olisi välittänyt ja johon olisin voinut luottaa. Mietin vaan, onkohan sillä paljon isompi merkitys haavoihini, kuin tajuankaan. Ainakin se vihlaisee syvältä.

Suosittelen haistattaamaan pitkät ja olemaan kuin heitä ei olisi olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Todella hyvä vastaus. Pillahdin itkuun, kosketti ja kouraisi syvältä. Kiitos hienosta vastauksestasi! Ap

Tosiaan, tämän jos pystyt elämään todeksi olet aika pitkällä.

Itse kasvoin väkivaltaisen, alkoholisti-persoonallisuushäiriöisen isäni vaikutuspiirissä ja jos nuorena hän oli minulle "siittäjä" ei siis isä. Äidillä ei ollut koskaan kykyä puolustaa meitä lapsia, mutta anteeksi olen antanut. Kaikkea voisi kertoa lapsuudestani, mutta kerrotaampa nämä: ei saanut näyttää mitään tunteita, ei siis edes nauraa; isäni pakotti lukioon ja muutenkin yritti pitää jatkeenaan eli minun olisi pitänyt lukea lääkäriksi, kun hänestä itsestään ei ollut mihinkään. En ole juurikaan totuutta valoittanut isoille lapsilleni asioista, satuin vaan tokaisemaan kasiluokkalaiselleni etten todellakaan aio pakottaa sinua lukioon niin kuin itseni pakotettiin, niin asia herätti hänessä ihmetystä.

Tiedostatko ap, että olit kiltti ja reipas, koska yritit miellyttää vanhempiasi, koska yritit muuttaa saadaksesi rakkautta? Näin itse toimin, käytännössä yritin miellyttää, jotta isä lopettaisi juomisen. Pienenä lapsensa juominen siis edusti minulle kaikkia niitä ongelmia, en siis silloin niistä isäni persoonallisuushäiriöistä tiennyt.

Mitäs vielä, käsittelin asiaa paljon päälle kakskymppisenä, vaikkakin vietin villiä elämää, sain lapset ja täällä paljon haukutun psykodynaamisen terapian olen käynyt noin 25-28 vuotiaana. Olen myös hyväksynyt sen että käytännössä minulla ei ole koskaan kykeneviä vanhempia ollut. Eikä niihin kyllä pysty turvaamaan. Myönnän myös tuntevani sellaisen tunteen, mihin sekoittuu onni toisen puolesta, mutta myös kateus, jos näen oikein hyvät suhteet aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä.

Voi olla että tuo dynaaminen ja sieltä saadut työkalut auttoivat ns.kasvamaan aikuiseksi. Oliko sulla ap yhtään hyviä ihmissuhteita lapsena? Aika paljon auttaa, jos on yksikin hyvä. Itsehän kiinnyin aika helposti, varmaan turvattomuuden vuoksi. Esim. valmentajani oli minulle todella merkittävä.

Kiitos tästä viestistä! Samaa kokenut ymmärtää hyvin mitä viestilläni tarkoitin. Tiedostan joo itsekin että ylisuoriutuminen oli keino miellyttää vanhempia, erityisesti aggressiivista isää. Ainoat hetket jolloin isä oli edes vähän tyytyväinen (ei siis nyt niin tyytyväinen että sentään olisi kehunut tai kannustanut) oli se kun toin kokeesta kympin. Saattoi murahtaa että ’et nyt näköjään täysi idiootti olekaan’ tai ’kas jotain sinun typeryksen päähän ontarttunut’.

Keskityin sitten tuomaan niitä kymppejä. Jos sain hunon numeron (huonoin ikinä oli 8 jonka sain pari kertaa) sain tukkapöllyn ja huudot! Pahinta oli saada tukkapöllyä vielä 14-15v iässä, se oli todella nöyryyttävää. Tukkapöllyä ja luunappia satoi muutenkin koko ajan.

Tämä on ollut hyvä ketju paria jankuttajaa lukuunottamatta. Rakkaudeton ja lasta halveksuva kasvatus on näköjään muutamalla muullakin ollut.

Minulle on usein sanottu että ymmärrä vanhempiasi, niilläkin oli vaikeaa ja isät sotatraumoissaan jne. Kyllä ymmärrän sen että heilläkin saattoi olla rskksudeton lapsuus. Mutta voi vittu kun suututtaa tuo ”oikeutus” kiusata omia lapsiaan. Mun vanhemmilla siis mukamas oli oikeus kohdella minua näin koska ”heidän vaikea lapsuus”. Samalla oikeutuksella minulla siis olisi oikeus nöyryyttää ja alistaa ja ivata omat lapseni traumaattisiksi ja rikkinäisiksi?

Minusta sen pitäisi mennä just toisinpäin. Paskan, väkivaltaisen ja tunnekylmän lapsuuden omaavan pitäisi olla erityisen rakastava ja lämmin omalle lapselleen. Niin minäkin teen! Ja jos nyt olisi sattunut olemaan paska tylyttäjä omalle lapselleen niin se pitäisi jukoliste paikata olemalla superhyvä isovsnhempi lapsenlapsilleen!

Omat paskavanhemmat eivät tähän pystyneet eivätkä pysty koskaan. Sen kyllä osaavat jo vuosikymmenten taidolla että omst lapset ja lapsenlapset - ja ylipäätään kaikki ihmiset naapureista alkaen - haukutaan, arvostellaan, vähätellään ja nälvitään päin naamaa.

Sen tiedän että kun ovat laitoskunnossa joskus 10v päästä niin yhteydenpito alkaa taas. Sellsinen jossa vaaditaan palvelua, apua ja rahaa ja armoton tylytys ja syyllistäminen ja paska lotisee niskaan jos kehtaa kieltäytyä. Rn suoraan sanoen tiedä miten selviän! Toivottavasti kuolisivat äkisti ilman avuntarvetta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Tuo, että jonkun pitää maksaa siitä, että sinua on kohdeltu väärin, on ihan koulukirjaesimerkki narsismista. Terve ihminen ei vaadi kostoa. Psykopatiaa lähentelee se, että sinusta ei riitä, että tekijä on kuollut, vaan kostolle on löydettävä kohde jostakin.

Niin, NIIDEN, JOTKA KOHTELEE MUA VÄÄRIN, PITÄÄ MAKSAA!!!!! Opettele lukemaan ja ymmärtämään lukemasi. Jos jonkun mielestä on oikein kohdella mua väärin, se saa kärsiä.

Kyllä minä tuon ymmärsin. Ja tuo on narsistista ajattelua. Normaali ihminen ei ajattele noin. Normaali ihminen ottaa etäisyyttä ja suojelee itseään, mutta ei ajattele kostoa.

Ei kostaminen ole narsistista, jos tuntee kokeneensa vääryyttä, haluaa että väärintekijä tietää, mille se tuntuu.

Ohiksena, minäkin haluaisin kostaa väkivaltaiselle narskuisälle mutta siihen ei ole keinoja! Isa on eselleen 75v iässä kovass kunnossa, väkivaltainen, aseita kotonaan käden ulottuvilla, ja kostaa aina erityisen väkivaltaisesti jos joku uskaltaa häntä arvostella tai olla erimieltä jostain. Lapsuuteni oli pelkoa ja kauhua täynnä, ja mitään sossun apua ei ollut 70luvulla olemassa. Kaikki tiesivät että meitä lapsia hakataan mutta tuolloin se oli perheen sisäinen asia.

Isäni vaan jatkaa ja porskuttaa despoottina tyrannina. Miten tällaiselle kostaa, kun oma henki lähtee jos yrittää jotenkin uhmata?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Tuo, että jonkun pitää maksaa siitä, että sinua on kohdeltu väärin, on ihan koulukirjaesimerkki narsismista. Terve ihminen ei vaadi kostoa. Psykopatiaa lähentelee se, että sinusta ei riitä, että tekijä on kuollut, vaan kostolle on löydettävä kohde jostakin.

Niin, NIIDEN, JOTKA KOHTELEE MUA VÄÄRIN, PITÄÄ MAKSAA!!!!! Opettele lukemaan ja ymmärtämään lukemasi. Jos jonkun mielestä on oikein kohdella mua väärin, se saa kärsiä.

Kyllä minä tuon ymmärsin. Ja tuo on narsistista ajattelua. Normaali ihminen ei ajattele noin. Normaali ihminen ottaa etäisyyttä ja suojelee itseään, mutta ei ajattele kostoa.

Ei kostaminen ole narsistista, jos tuntee kokeneensa vääryyttä, haluaa että väärintekijä tietää, mille se tuntuu.

Ohiksena, minäkin haluaisin kostaa väkivaltaiselle narskuisälle mutta siihen ei ole keinoja! Isa on eselleen 75v iässä kovass kunnossa, väkivaltainen, aseita kotonaan käden ulottuvilla, ja kostaa aina erityisen väkivaltaisesti jos joku uskaltaa häntä arvostella tai olla erimieltä jostain. Lapsuuteni oli pelkoa ja kauhua täynnä, ja mitään sossun apua ei ollut 70luvulla olemassa. Kaikki tiesivät että meitä lapsia hakataan mutta tuolloin se oli perheen sisäinen asia.

Isäni vaan jatkaa ja porskuttaa despoottina tyrannina. Miten tällaiselle kostaa, kun oma henki lähtee jos yrittää jotenkin uhmata?

Kostaminen edustaa narskun arvoja. Älykäs ihminen katkaisee kierteen, narskumaiset opetetut tavat, eikä jatka niitä. Kirjoita isällesi avoin kirje hänen tekemistään vääryyksistä ja printtaa narskudiagnoosia mukaan, toivo muutosta. Sitten unohdat ukon ja keskityt hyvinvointiin omassa elämässäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Todella hyvä vastaus. Pillahdin itkuun, kosketti ja kouraisi syvältä. Kiitos hienosta vastauksestasi! Ap

Tosiaan, tämän jos pystyt elämään todeksi olet aika pitkällä.

Itse kasvoin väkivaltaisen, alkoholisti-persoonallisuushäiriöisen isäni vaikutuspiirissä ja jos nuorena hän oli minulle "siittäjä" ei siis isä. Äidillä ei ollut koskaan kykyä puolustaa meitä lapsia, mutta anteeksi olen antanut. Kaikkea voisi kertoa lapsuudestani, mutta kerrotaampa nämä: ei saanut näyttää mitään tunteita, ei siis edes nauraa; isäni pakotti lukioon ja muutenkin yritti pitää jatkeenaan eli minun olisi pitänyt lukea lääkäriksi, kun hänestä itsestään ei ollut mihinkään. En ole juurikaan totuutta valoittanut isoille lapsilleni asioista, satuin vaan tokaisemaan kasiluokkalaiselleni etten todellakaan aio pakottaa sinua lukioon niin kuin itseni pakotettiin, niin asia herätti hänessä ihmetystä.

Tiedostatko ap, että olit kiltti ja reipas, koska yritit miellyttää vanhempiasi, koska yritit muuttaa saadaksesi rakkautta? Näin itse toimin, käytännössä yritin miellyttää, jotta isä lopettaisi juomisen. Pienenä lapsensa juominen siis edusti minulle kaikkia niitä ongelmia, en siis silloin niistä isäni persoonallisuushäiriöistä tiennyt.

Mitäs vielä, käsittelin asiaa paljon päälle kakskymppisenä, vaikkakin vietin villiä elämää, sain lapset ja täällä paljon haukutun psykodynaamisen terapian olen käynyt noin 25-28 vuotiaana. Olen myös hyväksynyt sen että käytännössä minulla ei ole koskaan kykeneviä vanhempia ollut. Eikä niihin kyllä pysty turvaamaan. Myönnän myös tuntevani sellaisen tunteen, mihin sekoittuu onni toisen puolesta, mutta myös kateus, jos näen oikein hyvät suhteet aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä.

Voi olla että tuo dynaaminen ja sieltä saadut työkalut auttoivat ns.kasvamaan aikuiseksi. Oliko sulla ap yhtään hyviä ihmissuhteita lapsena? Aika paljon auttaa, jos on yksikin hyvä. Itsehän kiinnyin aika helposti, varmaan turvattomuuden vuoksi. Esim. valmentajani oli minulle todella merkittävä.

Kiitos tästä viestistä! Samaa kokenut ymmärtää hyvin mitä viestilläni tarkoitin. Tiedostan joo itsekin että ylisuoriutuminen oli keino miellyttää vanhempia, erityisesti aggressiivista isää. Ainoat hetket jolloin isä oli edes vähän tyytyväinen (ei siis nyt niin tyytyväinen että sentään olisi kehunut tai kannustanut) oli se kun toin kokeesta kympin. Saattoi murahtaa että ’et nyt näköjään täysi idiootti olekaan’ tai ’kas jotain sinun typeryksen päähän ontarttunut’.

Keskityin sitten tuomaan niitä kymppejä. Jos sain hunon numeron (huonoin ikinä oli 8 jonka sain pari kertaa) sain tukkapöllyn ja huudot! Pahinta oli saada tukkapöllyä vielä 14-15v iässä, se oli todella nöyryyttävää. Tukkapöllyä ja luunappia satoi muutenkin koko ajan.

Tämä on ollut hyvä ketju paria jankuttajaa lukuunottamatta. Rakkaudeton ja lasta halveksuva kasvatus on näköjään muutamalla muullakin ollut.

Minulle on usein sanottu että ymmärrä vanhempiasi, niilläkin oli vaikeaa ja isät sotatraumoissaan jne. Kyllä ymmärrän sen että heilläkin saattoi olla rskksudeton lapsuus. Mutta voi vittu kun suututtaa tuo ”oikeutus” kiusata omia lapsiaan. Mun vanhemmilla siis mukamas oli oikeus kohdella minua näin koska ”heidän vaikea lapsuus”. Samalla oikeutuksella minulla siis olisi oikeus nöyryyttää ja alistaa ja ivata omat lapseni traumaattisiksi ja rikkinäisiksi?

Minusta sen pitäisi mennä just toisinpäin. Paskan, väkivaltaisen ja tunnekylmän lapsuuden omaavan pitäisi olla erityisen rakastava ja lämmin omalle lapselleen. Niin minäkin teen! Ja jos nyt olisi sattunut olemaan paska tylyttäjä omalle lapselleen niin se pitäisi jukoliste paikata olemalla superhyvä isovsnhempi lapsenlapsilleen!

Omat paskavanhemmat eivät tähän pystyneet eivätkä pysty koskaan. Sen kyllä osaavat jo vuosikymmenten taidolla että omst lapset ja lapsenlapset - ja ylipäätään kaikki ihmiset naapureista alkaen - haukutaan, arvostellaan, vähätellään ja nälvitään päin naamaa.

Sen tiedän että kun ovat laitoskunnossa joskus 10v päästä niin yhteydenpito alkaa taas. Sellsinen jossa vaaditaan palvelua, apua ja rahaa ja armoton tylytys ja syyllistäminen ja paska lotisee niskaan jos kehtaa kieltäytyä. Rn suoraan sanoen tiedä miten selviän! Toivottavasti kuolisivat äkisti ilman avuntarvetta.

Ap

Olen tähän ketjuun jo muutaman viestin laittanut omista kokemuksistani ja olen ap kanssasi niin samaa mieltä tuosta oikeutuksesta. Kun näistä asioista keskustellaan, aina nostetaan esiin, tässäkin ketjussa, se kuinka vanhempia täytyy ymmärtää kun heillä on ollut omassa lapsuudessa niin rankkaa. Paskan marjat! Kyllä se rankkuus saa sympatiat ja pahalle toki tuntuu, en sellaista yhdellekään lapselle soisi. Mutta saman jatkaminen eteenpäin on aina oma valinta eikä sille löydy minkäänlaista oikeutusta. Minä päätin jo pienenä tyttönä että jos äidiksi tulen, ei minusta tule koskaan vanhempieni kaltaista. Ja omien kokemuksieni takia olen hyvin herkkä tarkastelemaan sitä miten lapsiani kasvatan.

Omat vanhempani muuten käyttivät tuota oikeutusta myös syynä. Minua kiusattiin koulussa. Vanhempia ei kiinnostanut vaikka oireilin siitäkin. Rankaistiin ja haukuttiin jos en halunnut mennä kouluun. Yritin joskus äidille puhua kiusaamisesta ja erityisesti siitä pahimmasta kiusaajasta. Äiti sanoi vain että sillä kiusaajalla on varmasti vain niin rankkaa kotona. Ja asia oli käsitelty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Todella hyvä vastaus. Pillahdin itkuun, kosketti ja kouraisi syvältä. Kiitos hienosta vastauksestasi! Ap

Tosiaan, tämän jos pystyt elämään todeksi olet aika pitkällä.

Itse kasvoin väkivaltaisen, alkoholisti-persoonallisuushäiriöisen isäni vaikutuspiirissä ja jos nuorena hän oli minulle "siittäjä" ei siis isä. Äidillä ei ollut koskaan kykyä puolustaa meitä lapsia, mutta anteeksi olen antanut. Kaikkea voisi kertoa lapsuudestani, mutta kerrotaampa nämä: ei saanut näyttää mitään tunteita, ei siis edes nauraa; isäni pakotti lukioon ja muutenkin yritti pitää jatkeenaan eli minun olisi pitänyt lukea lääkäriksi, kun hänestä itsestään ei ollut mihinkään. En ole juurikaan totuutta valoittanut isoille lapsilleni asioista, satuin vaan tokaisemaan kasiluokkalaiselleni etten todellakaan aio pakottaa sinua lukioon niin kuin itseni pakotettiin, niin asia herätti hänessä ihmetystä.

Tiedostatko ap, että olit kiltti ja reipas, koska yritit miellyttää vanhempiasi, koska yritit muuttaa saadaksesi rakkautta? Näin itse toimin, käytännössä yritin miellyttää, jotta isä lopettaisi juomisen. Pienenä lapsensa juominen siis edusti minulle kaikkia niitä ongelmia, en siis silloin niistä isäni persoonallisuushäiriöistä tiennyt.

Mitäs vielä, käsittelin asiaa paljon päälle kakskymppisenä, vaikkakin vietin villiä elämää, sain lapset ja täällä paljon haukutun psykodynaamisen terapian olen käynyt noin 25-28 vuotiaana. Olen myös hyväksynyt sen että käytännössä minulla ei ole koskaan kykeneviä vanhempia ollut. Eikä niihin kyllä pysty turvaamaan. Myönnän myös tuntevani sellaisen tunteen, mihin sekoittuu onni toisen puolesta, mutta myös kateus, jos näen oikein hyvät suhteet aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä.

Voi olla että tuo dynaaminen ja sieltä saadut työkalut auttoivat ns.kasvamaan aikuiseksi. Oliko sulla ap yhtään hyviä ihmissuhteita lapsena? Aika paljon auttaa, jos on yksikin hyvä. Itsehän kiinnyin aika helposti, varmaan turvattomuuden vuoksi. Esim. valmentajani oli minulle todella merkittävä.

mikä karmea vääryys. On pakotettu lukioon... nyyh. Tiijätkö, että 18 v. täytettyäsi olisit voinut muuttaa omillesi ja keskeyttää sen? Ai niin. etpä tietenkään kun "paha isä" .

Paha isä. siinäpä se tuli. Oli niiiiiiiin paha että ajatteli lapsensa tulevaisuutta joko duunarina vai valkokaulus työntekijänä No nyt soita poliisit paikalle. JA sinua harmittaa varmaan NIIIIIIN VIETÄVÄSTI Että tulit lukeneeksi itsesi ylioppilaaksi? Että sulla on ovet auki jatkokoulutuksiin, ainakin tuhat kertaa helpommin kuin muilla? VOI APUAA!! Olisi kai NIIIIIIN paljon parempi käydä koko elämä näitä amis kursseja ja matalapalkka-aloja yksii toisensa jälkeen vai? VOI........

Todella vääryys.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

No ei se aina noin mene. Itsestäni sen verran kommentoin että olen lapsuuteni takia tenyt kaikessa aina parhaani, ylisuorittanut, ollut kympin oppilas, valmistunut hyvin arvosanoin yliopistosta, menestynyt urallani päällikkötasolle asti ja tehnyt kaiken 110% teholla. Ihan siksi että lspsenakin piti suorittaa ja miellyttää.

Saavutuksistani joku vanhempi voisi olla ylpeä. Minun vanhempani eivät ole vasn ovat haukkuneet koulutukseni, urani, puolisoni, lapseni, taloni...siis ihan kaiken. Olen niin mallikansalainen kun voi olla mutta mikään ei riitä eikä kelpas vanhemmilleni. Ei vaikka olen kaikessa heitäkin ”menestyneempi”.

Olen siis ap

no en ihmettele . Elät heidän mielisuosiotaan varten. Tai jonkun muun. Mutta et ole aito lämmin rakastettava persoona kenties?. Ei rakkautta voi ostaa tai yrittää ansaita. Sanot että olet KAIKESSA heitä menestyneempi. outo kommentti, ylvästeletkö edessänsä? Mittaat menestystä väärillä arvoilla. Ketään ei kiinnosta tuollaiset asiat, vaan millainen ystävä, tytär, naapuri, sukulainen olet. Tämä on se elämänkoulu.

Voi, et selkeästi ymmärtänyt mitä ajoin takaa. Se ”menestys” oli sitaateissa juuri siksi että sevon ulkoista menestystä, sitä mikä ei tuo mitään onnea minullekaan. Minun vanhempani ovat sitä mieltä että noilla ”meriiteillä” plen epäonnistunut lapsi, minua pitää hävetä, sukulaisilleei kehtaa edes kertoa työstäni, ja lapseni ovat rumia ja miehenikin ammatti on säälittävä (on opettaja).

Vanhempani eivät ole elämässäni kertaakaan kehuneet minua, olleet ylpeitä minusta, sanoneet rakastavansa tai ylipäätään kohdelleet mitenkään kauniisti. Sylissä ei pidetty, pipistä ei lohdutettu, ainoa kosketus oli tukkapölly.

Tätä tarkoitin esimerkilläni, en tietenkään sitä että kehuisin saavutuksillani. Vaikka olisin äiti Teresa, yk:n puheenjohtaja tai tasavallan presidentti, siltikin vanhempani pitäisivät minua hävettävänä, typeränä ja epäonnistuneena.

Selkeästi tätä hullua kuviota eivät tajua normaalissa perheyhteydessä elävät, kun esimerkkikuvaukseni moni tulkitsee aivan väärin :(

Ap

no voi voi. Ei minunkaan vanhemmat ole koskaan sanoneet olevansa minusta "ylpeitä". en ole oikeestaan ikinä odottanutkaan jotain tuommoista kenenkään suusta. Ylpeys ei vaan jotenkin istu suomalaiseen kulttuuriin. Ei kukaan ole koskaan minullekaan sanonut "minä rakastan sinua" perheestäni. Kuulostaisi jotenkin oudolta. Ei vaan suomalsieen sanastoon kuulu se. Elät jossain pumpulissa, haaveilet jostain liirumlaarumista. Kivahan se voisi ola, mutta ei suomessa kellään ole sellaista.

Vai sinua ei ole IKINÄ kosketettu? Muisteleppas nyt REHELLISESTI taaksepäin elämääsi, onko tuo muka totta? Vaikea uskoa. Kyllä jonkun on sinulta täytynyt vaipat vaihtaa, pylly pestä, ja imettää edes tuttipullolla. Taisit valehdella? Ole rehellinen. SInut olisi muuten otettu huostaan, mikä toki on mahdollista. Huostaanotettujahan on paljon, joilla on tuollaista. 

Ai että kellään, jota ei ole huostaanotettu koska on täysin laiminlyöty ei voi olla lapsuudesta hyvää elämää ja onnea estäviä traumoja? Sori vaan paskaputkinotkossa elävä, osa meistä haluaa hyvän elämän, ei vain paskaa, jossa ollaan elossa.

Olet jatkuva "paskan" jankkaaja ja kiroilija. Säälin kyllä huostaanotettuja ja muita kovan lapsuuden kokeneita. Mutta en jatkuvasti herjaavia sanoja käyttäviä, mikä on osoitus omasta henkisestä kypsymättömyydestä ja henkisestä pahoinpitelystä itseltäsi muita kohtaan. varmasti et ole samalla viivalla ollut muihin nähden, mutta tuo pahan olon purkaminen kiroillen muille ei ole heidänkään vika. Jos olet aikuinen, sinulla on mahdollisuus aloittaa tyhjältä pöydältä. Olla erilainen kun vanhempasi. Et ole. Sen sijaan kiroilet muille, tuskin kukaan haluaa olla kanssasi tekemisissä, minä en ainakaan olisi.

Käyttäjä8510 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

No ei se aina noin mene. Itsestäni sen verran kommentoin että olen lapsuuteni takia tenyt kaikessa aina parhaani, ylisuorittanut, ollut kympin oppilas, valmistunut hyvin arvosanoin yliopistosta, menestynyt urallani päällikkötasolle asti ja tehnyt kaiken 110% teholla. Ihan siksi että lspsenakin piti suorittaa ja miellyttää.

Saavutuksistani joku vanhempi voisi olla ylpeä. Minun vanhempani eivät ole vasn ovat haukkuneet koulutukseni, urani, puolisoni, lapseni, taloni...siis ihan kaiken. Olen niin mallikansalainen kun voi olla mutta mikään ei riitä eikä kelpas vanhemmilleni. Ei vaikka olen kaikessa heitäkin ”menestyneempi”.

Olen siis ap

no en ihmettele . Elät heidän mielisuosiotaan varten. Tai jonkun muun. Mutta et ole aito lämmin rakastettava persoona kenties?. Ei rakkautta voi ostaa tai yrittää ansaita. Sanot että olet KAIKESSA heitä menestyneempi. outo kommentti, ylvästeletkö edessänsä? Mittaat menestystä väärillä arvoilla. Ketään ei kiinnosta tuollaiset asiat, vaan millainen ystävä, tytär, naapuri, sukulainen olet. Tämä on se elämänkoulu.

Voi, et selkeästi ymmärtänyt mitä ajoin takaa. Se ”menestys” oli sitaateissa juuri siksi että sevon ulkoista menestystä, sitä mikä ei tuo mitään onnea minullekaan. Minun vanhempani ovat sitä mieltä että noilla ”meriiteillä” plen epäonnistunut lapsi, minua pitää hävetä, sukulaisilleei kehtaa edes kertoa työstäni, ja lapseni ovat rumia ja miehenikin ammatti on säälittävä (on opettaja).

Vanhempani eivät ole elämässäni kertaakaan kehuneet minua, olleet ylpeitä minusta, sanoneet rakastavansa tai ylipäätään kohdelleet mitenkään kauniisti. Sylissä ei pidetty, pipistä ei lohdutettu, ainoa kosketus oli tukkapölly.

Tätä tarkoitin esimerkilläni, en tietenkään sitä että kehuisin saavutuksillani. Vaikka olisin äiti Teresa, yk:n puheenjohtaja tai tasavallan presidentti, siltikin vanhempani pitäisivät minua hävettävänä, typeränä ja epäonnistuneena.

Selkeästi tätä hullua kuviota eivät tajua normaalissa perheyhteydessä elävät, kun esimerkkikuvaukseni moni tulkitsee aivan väärin :(

Ap

no voi voi. Ei minunkaan vanhemmat ole koskaan sanoneet olevansa minusta "ylpeitä". en ole oikeestaan ikinä odottanutkaan jotain tuommoista kenenkään suusta. Ylpeys ei vaan jotenkin istu suomalaiseen kulttuuriin. Ei kukaan ole koskaan minullekaan sanonut "minä rakastan sinua" perheestäni. Kuulostaisi jotenkin oudolta. Ei vaan suomalsieen sanastoon kuulu se. Elät jossain pumpulissa, haaveilet jostain liirumlaarumista. Kivahan se voisi ola, mutta ei suomessa kellään ole sellaista.

Vai sinua ei ole IKINÄ kosketettu? Muisteleppas nyt REHELLISESTI taaksepäin elämääsi, onko tuo muka totta? Vaikea uskoa. Kyllä jonkun on sinulta täytynyt vaipat vaihtaa, pylly pestä, ja imettää edes tuttipullolla. Taisit valehdella? Ole rehellinen. SInut olisi muuten otettu huostaan, mikä toki on mahdollista. Huostaanotettujahan on paljon, joilla on tuollaista. 

Ei minullekaan koskaan sanottu että minusta ollaan ylpeitä. Silti tiesin sen. Samoin kuin ei sanottu "rakastan sinua", kuitenkin tiesin että minua rakastetaan. Kyllä tuollaiset asiat näkyy kaienlaisista pienistä jutuista, katseita, eleistä, puheista. Sivulauseissa tulee ilmi kaikenlaista. Samoin kuvittelen olevan jos lasta ei aidosti rakasteta omana itsenään. Sekin näkyy, mahdollisesta sanahelinästä huolimatta.

Totta. On hyvin vaikea sanoittaa jonkin puuttumista, ja etenkin lapsena edes sitä puuttumista on vaikea huomata kun ei tiedä paremmasta. Monilla meneekin pitkälle aikuisikään ennen kuin alkaa hahmottaa kuinka "väärä" se oma lapsuus oli, kun näkee lopulta ns. normaaleja toimintamalleja. Esim. alkaen jo ihan siitä, kuinka normaalissa perheissä lapsia katsotaan. Omassa perheessäni minua katsottiin hyvin harvoin silmiin, eikä esim. koskaan kyselty miten menee tai mielipidettä noh, mistään. Jos itkin, se oli vain häiriö, eikä sen syyllä ollut väliä. Mieheni perheessä esim. vanhempi saattaa ohikulkiessa hipaista miestäni olkapäälle, tai kun tulemme paikalle, he katsovat silmiin ja hymyilevät! En muista että vanhempani KOSKAAN olisivat hymyilleet minulle (jos ei ivallista "ähäkutti, tiesinhän että tuokin epäonnistuu" irvailua lasketa).

Ja tuosta koskettamisesta - kyllä varmaankin on minut pienenä hoidettu sen mikä on pakko, mutta kaikki koskeminen loppui tasan siihen kun ei enää ollut pakko. Nyt aikuisena olen kuullut kuinka monet äidit esimerkiksi tykkäävät laittaa lastensa hiuksia. Minun äitini ei hiuksiini koskenut jos ei ollut pakko, ja esim. hiustenleikkaus tehtiin mahdollisimman nopeasti ja kosketus minimoiden. 

Mutta, kuten todettu, näitä asioita on hyvin vaikea selittää jos niitä ei ole itse kokenut, ja itsekin sen "jonkun" puutteen huomaa vasta aikuisena nähtyään kuinka normaalit ihmiset toimivat. Kyse ei ole mistään yksittäisistä tapahtumista, vaan vuosikymmenten ignooraamisesta. Ei siitä, että kerran unohtuu kysyä miten menee, vaan siitä, ettei sitä kysytä kertaakaan EIKÄ myöskään kuunnella jos itse yrittää kertoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Todella hyvä vastaus. Pillahdin itkuun, kosketti ja kouraisi syvältä. Kiitos hienosta vastauksestasi! Ap

Tosiaan, tämän jos pystyt elämään todeksi olet aika pitkällä.

Itse kasvoin väkivaltaisen, alkoholisti-persoonallisuushäiriöisen isäni vaikutuspiirissä ja jos nuorena hän oli minulle "siittäjä" ei siis isä. Äidillä ei ollut koskaan kykyä puolustaa meitä lapsia, mutta anteeksi olen antanut. Kaikkea voisi kertoa lapsuudestani, mutta kerrotaampa nämä: ei saanut näyttää mitään tunteita, ei siis edes nauraa; isäni pakotti lukioon ja muutenkin yritti pitää jatkeenaan eli minun olisi pitänyt lukea lääkäriksi, kun hänestä itsestään ei ollut mihinkään. En ole juurikaan totuutta valoittanut isoille lapsilleni asioista, satuin vaan tokaisemaan kasiluokkalaiselleni etten todellakaan aio pakottaa sinua lukioon niin kuin itseni pakotettiin, niin asia herätti hänessä ihmetystä.

Tiedostatko ap, että olit kiltti ja reipas, koska yritit miellyttää vanhempiasi, koska yritit muuttaa saadaksesi rakkautta? Näin itse toimin, käytännössä yritin miellyttää, jotta isä lopettaisi juomisen. Pienenä lapsensa juominen siis edusti minulle kaikkia niitä ongelmia, en siis silloin niistä isäni persoonallisuushäiriöistä tiennyt.

Mitäs vielä, käsittelin asiaa paljon päälle kakskymppisenä, vaikkakin vietin villiä elämää, sain lapset ja täällä paljon haukutun psykodynaamisen terapian olen käynyt noin 25-28 vuotiaana. Olen myös hyväksynyt sen että käytännössä minulla ei ole koskaan kykeneviä vanhempia ollut. Eikä niihin kyllä pysty turvaamaan. Myönnän myös tuntevani sellaisen tunteen, mihin sekoittuu onni toisen puolesta, mutta myös kateus, jos näen oikein hyvät suhteet aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä.

Voi olla että tuo dynaaminen ja sieltä saadut työkalut auttoivat ns.kasvamaan aikuiseksi. Oliko sulla ap yhtään hyviä ihmissuhteita lapsena? Aika paljon auttaa, jos on yksikin hyvä. Itsehän kiinnyin aika helposti, varmaan turvattomuuden vuoksi. Esim. valmentajani oli minulle todella merkittävä.

mikä karmea vääryys. On pakotettu lukioon... nyyh. Tiijätkö, että 18 v. täytettyäsi olisit voinut muuttaa omillesi ja keskeyttää sen? Ai niin. etpä tietenkään kun "paha isä" .

Paha isä. siinäpä se tuli. Oli niiiiiiiin paha että ajatteli lapsensa tulevaisuutta joko duunarina vai valkokaulus työntekijänä No nyt soita poliisit paikalle. JA sinua harmittaa varmaan NIIIIIIN VIETÄVÄSTI Että tulit lukeneeksi itsesi ylioppilaaksi? Että sulla on ovet auki jatkokoulutuksiin, ainakin tuhat kertaa helpommin kuin muilla? VOI APUAA!! Olisi kai NIIIIIIN paljon parempi käydä koko elämä näitä amis kursseja ja matalapalkka-aloja yksii toisensa jälkeen vai? VOI........

Todella vääryys.....

Kas, joku narskuko siellä vastailee? :)

Lukioon pakottaminen ei tässä viestissä ollut se punainen lanka ollenkaan. Sitäpaitsi rakastavassa perheessä lukioon ”pakottaminen” tehtäisiin kannustamalla, huonossa perheessä raivoamalla, hakkaamalla, vittuilemalla. Huonossa perheessä lapsi ei ole edes lapsi, siis ajatteleva ja tunteva yksilö, vaan omistettava tavara.

Minunkin isäni hakkasi vaimoaan ja lapsiaan. Pöyristyttävin oli kerran hänen perustelunsa asialle: ”minä jos omistan pöydän, saan pilkkoa sen kirveellä eikä se muille kuulu, ja sama on lasteni kanssa, nekin ovat omaisuuttani, jolle saan tehdä mitä haluan”.

Minusta aivan järkyttävä ajatusmalli :(

Vierailija kirjoitti:

Kuten ap mainitsi niin normaalit rakastavat vanhemmat omaavat eivät yhtään tajua ongelmaa. Täälläkin joku ulisi vaativista aikuisista lapsista joita pitää palvella... ei voisi enempää väärin tajuta koko asiaa. Hyvässä perheessä kasvanut ei voi edes teoriassa tajuta mitä tarkoittaa (ja mitä aiheuttaa) sellainen lapsuus jossa kaikki kommunikointi vanhemmilta on haukkumista, arvostelua, nälvimistä ja raivokohtauksia. Kauniita sanoja lapsi ei saa kuulla koskaan. Siis ei kertaakaan elämänsä aikana,

Minä olen nyt 45v ja olen siis yli neljänkymmen vuoden ajan kuullutvsin haukkumista, arvostelua, ihan siis törkeän loukkaavaa ja jopa kunnianloukkauksen rajat ylittävää haukkumista ja halventamista. Ihan olen mallikkaasti elämäni hoitanut enkä vanhempia ole vaivannut. 18v täytettyäni en ole saanut vanhemmiltani myöskään yhtään killinkiä rahaa tai synttäri/joululahjaa. Tämä nyt taustaksi niille jotka ulisevat että ”vaikea lapsi vaatii ja maksattaa”.

Vanhemmat ovat koko tämän ajan vaatineet minulta vaikka mitä. Vastineeksi eivät ole antaneet mitään, esim ikinä eivät ole edes minuuttia vahtineet lapsiani. Vanhemmille olen antanut kuskausapua, mökkitalkooapua, raha-apua, lakiasioiden apua, siivousapua. Vastavuoroisesti ei tule mitään, ei edes jouluksi suklaarasiaa.

Olen jo niin nujerrettu ja kohtalooni alistunut että tätä kurjaa paskaa tämä on varmaan kuolemaan saakka. Tämä vaan siis esimerkkinä että v***umaisia vanhempia suomi on pullollaan. Ei todellakaan ole niinpäin että minä aikuisena lapsena kiukuttelulla ja vastimuksilla aiheuttaisin ilkeän kohtelun niinkuin joku älypää täällä väitti ja perusteli kirjoituksessan.

jos tuo oikeasti on totta ettet edes synttärmuistamista ole ikinä aikuisena saanut, niin toki olen pahoillani puolestasi.

mutta onpahan sulla kuitenkin ollut vanhempiesi kesämökki missä viettää aikaa, eikö? Ja jonne omat lapsesi voi mennä. Ainakin sanot antaneesi mökkitalkoo apua. Itselläni ei ole tuota, eikä ole monella muullakaan köyhällä jonka tunnen. en ala silti ulista siitä. Katson vain kateellisena vierestä kun muut aikuiset kaverini menevät kesällä vanhempiensa mökille uimaan, saunaan, tai muten vaan "mökkitalkoisiin", vaikka kuuluisikin joku valitus tai arvostelu samalla. Eli kyllä sinä siitä jotain olet saanut, Et vain näe niitä joilla ei ole vastaavaa.

"Halukkuminen ja arvostelu" voi olla ihan tervettäkin. Sori mutta emme vain ne asiaa samoin. Vanhemman velvollisuus ON kasvattaa jälkeläistään. Tiedän, joillakin tyyli voi olla paha. Mutta se on mitä se on. Ota opiksesi siitä mistä sinua yritetään oikaista tai anna sen mennä toisesta korvasta ulos.Tai näe se eräänlaisena rakkaudenosoituksena. Tottakai voisi sanoa kauniimminkin, mutta se nyt vaan on näin.

Vierailija kirjoitti:

"Halukkuminen ja arvostelu" voi olla ihan tervettäkin. Sori mutta emme vain ne asiaa samoin. Vanhemman velvollisuus ON kasvattaa jälkeläistään. Tiedän, joillakin tyyli voi olla paha. Mutta se on mitä se on. Ota opiksesi siitä mistä sinua yritetään oikaista tai anna sen mennä toisesta korvasta ulos.Tai näe se eräänlaisena rakkaudenosoituksena. Tottakai voisi sanoa kauniimminkin, mutta se nyt vaan on näin.

Trollaatko, vai oletko oikeasti noin naiivi? Esim. minua on haukuttu ja arvosteltu siitä, kun halusin käydä lukion ja yliopiston. Olin kuulema mielestäni parempi ihminen ja halveksun köyhiä, kun halusin kouluttautua. Nirppanokka prinsessa olin puolestaan silloin, kun jätin väkivaltaisen alkoholisoituneen puolison. "Ihan mukava poika se oli". Samoin myöhemmin jättäessäni toisen, kun mies petti minua ystäväni kanssa. Olin käsittämättömän itsekäs ja "sydämeni on kuollut" kun viimeisen kerran pyysin äidiltäni parempaa kohtelua, esim. siihen, että kun tulen sovitusti käymään 200km päästä hän voisi olla edes kotona. Lapsuudessa olin 11v raskaana kun vatsani pullotti, ja vuotta myöhemmin narkkari kun päällä oli pitkähihainen. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Mutta ehkä sinun mielestäsi nämäkin haukkumiset olivat vain rakastavaa kritiikkiä, ja täysin ansaittuja elämän ohjeita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Todella hyvä vastaus. Pillahdin itkuun, kosketti ja kouraisi syvältä. Kiitos hienosta vastauksestasi! Ap

Tosiaan, tämän jos pystyt elämään todeksi olet aika pitkällä.

Itse kasvoin väkivaltaisen, alkoholisti-persoonallisuushäiriöisen isäni vaikutuspiirissä ja jos nuorena hän oli minulle "siittäjä" ei siis isä. Äidillä ei ollut koskaan kykyä puolustaa meitä lapsia, mutta anteeksi olen antanut. Kaikkea voisi kertoa lapsuudestani, mutta kerrotaampa nämä: ei saanut näyttää mitään tunteita, ei siis edes nauraa; isäni pakotti lukioon ja muutenkin yritti pitää jatkeenaan eli minun olisi pitänyt lukea lääkäriksi, kun hänestä itsestään ei ollut mihinkään. En ole juurikaan totuutta valoittanut isoille lapsilleni asioista, satuin vaan tokaisemaan kasiluokkalaiselleni etten todellakaan aio pakottaa sinua lukioon niin kuin itseni pakotettiin, niin asia herätti hänessä ihmetystä.

Tiedostatko ap, että olit kiltti ja reipas, koska yritit miellyttää vanhempiasi, koska yritit muuttaa saadaksesi rakkautta? Näin itse toimin, käytännössä yritin miellyttää, jotta isä lopettaisi juomisen. Pienenä lapsensa juominen siis edusti minulle kaikkia niitä ongelmia, en siis silloin niistä isäni persoonallisuushäiriöistä tiennyt.

Mitäs vielä, käsittelin asiaa paljon päälle kakskymppisenä, vaikkakin vietin villiä elämää, sain lapset ja täällä paljon haukutun psykodynaamisen terapian olen käynyt noin 25-28 vuotiaana. Olen myös hyväksynyt sen että käytännössä minulla ei ole koskaan kykeneviä vanhempia ollut. Eikä niihin kyllä pysty turvaamaan. Myönnän myös tuntevani sellaisen tunteen, mihin sekoittuu onni toisen puolesta, mutta myös kateus, jos näen oikein hyvät suhteet aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä.

Voi olla että tuo dynaaminen ja sieltä saadut työkalut auttoivat ns.kasvamaan aikuiseksi. Oliko sulla ap yhtään hyviä ihmissuhteita lapsena? Aika paljon auttaa, jos on yksikin hyvä. Itsehän kiinnyin aika helposti, varmaan turvattomuuden vuoksi. Esim. valmentajani oli minulle todella merkittävä.

mikä karmea vääryys. On pakotettu lukioon... nyyh. Tiijätkö, että 18 v. täytettyäsi olisit voinut muuttaa omillesi ja keskeyttää sen? Ai niin. etpä tietenkään kun "paha isä" .

Paha isä. siinäpä se tuli. Oli niiiiiiiin paha että ajatteli lapsensa tulevaisuutta joko duunarina vai valkokaulus työntekijänä No nyt soita poliisit paikalle. JA sinua harmittaa varmaan NIIIIIIN VIETÄVÄSTI Että tulit lukeneeksi itsesi ylioppilaaksi? Että sulla on ovet auki jatkokoulutuksiin, ainakin tuhat kertaa helpommin kuin muilla? VOI APUAA!! Olisi kai NIIIIIIN paljon parempi käydä koko elämä näitä amis kursseja ja matalapalkka-aloja yksii toisensa jälkeen vai? VOI........

Todella vääryys.....

Kas, joku narskuko siellä vastailee? :)

Lukioon pakottaminen ei tässä viestissä ollut se punainen lanka ollenkaan. Sitäpaitsi rakastavassa perheessä lukioon ”pakottaminen” tehtäisiin kannustamalla, huonossa perheessä raivoamalla, hakkaamalla, vittuilemalla. Huonossa perheessä lapsi ei ole edes lapsi, siis ajatteleva ja tunteva yksilö, vaan omistettava tavara.

Minunkin isäni hakkasi vaimoaan ja lapsiaan. Pöyristyttävin oli kerran hänen perustelunsa asialle: ”minä jos omistan pöydän, saan pilkkoa sen kirveellä eikä se muille kuulu, ja sama on lasteni kanssa, nekin ovat omaisuuttani, jolle saan tehdä mitä haluan”.

Minusta aivan järkyttävä ajatusmalli :(

niin. Mutta tulitpahan itse sen sanoneeksi yhtenä RASKAUTTAVANA SYYTÖKSENÄ PAHAA ISÄÄSI KOHTAAN.eikö? Et myönnä edes sitä. Olen sanonut itse että minulla ON SYMPATIAA ja sääliä kovan lapsuuden kokeneille. Mutta koulutusvalinnat ovat sinun. Ja niissä ohjaaminen parempaan varmasti siinä 15-vuotiaana tuntuu nuorelta "pahuutena" ja kaltoinkohteluna, mutta aikuisena sinun pitäisi nähdä jo ne vain hyvänä asiana. Jos se oli niin KAMALAA että kävit lukion, niin voithan nyt toki luopua kaikista niistä eduista joita se toi elämääsi, eikö? Ainakin jos olet se sama joka sanoo että  "olen kaikkein menestynein,  ja mulla on talo, ja hyvä työ" jne.Senkus luovut näistä ja aloitat elämäsi alusta, ja menet amikseen nyt. Mene nyt ihmeessä sinne autonasennuslinjalle jonne OIKEASTI aina halusit, tai lähihoitajakouluun tms. kuka estää sinua NYT toteuttamasta niitä unelmiasi?