Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?

Tsemppiä!

Meillä samantyyppiseen tilanteeseen auttoi vasta se kun romahdin lapsen ollessa vuoden ja itse aloittaessani työt. Itkeskelyä, kiukkua ja masennuksen oireita oli jo pitkään, kunnes lopulta eräänä viikonloppuna romahdin totaalisesti, itkin ja sanoin etten jaksa enää tätä elämää. Että en jaksa enää hoitaa kaikkea, mulla ei ollut enää elämänhalua ja arki tuntui pelkältä suorittamiselta. Sillon puhuttiin ja paljon ja sen jälkeen mies tuntui LOPULTAKIN oikeasti ymmärtävän että olin ihan loppu. Alkoi osallistumaan huomattavasti enemmän, tekee kotihommia, hoitaa lasta, ulkoilee sen kanssa ja antaa mun välillä nukkua. Muutenkin miehen suhde lapseen on parantunut kun lapselle on tullut ikää, puuhaavat enemmän yhdessä.

Mutta tunnistan tuon että on käsittämätöntä miten ihmisestä jonka luulee tuntevansa läpikotaisin voi yhtäkkiä kuoriutua niin itsekäs tyyppi. Mekin oltiin yhdessä 6 vuotta ennen lasta.

Teidän tilanne kuulostaa kyllä oikeasti pahalta, mutta ehkä katsoisin vielä tosiaan sinne hoitoon asti.

Meillä romahduksen jälkeinen muutos on parantanut suhdetta ja nyt tuntuu hullulta et ajattelin silloin että yksin olisi helpompaa. Romanttisia tunteita ei ollut. Haluaisin lisää lapsia mutta en tiedä uskallanko, mieskin on sanonut että häntä aidosti pelottaa kestääkö kummankin pää jos toinen tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän nyt masentaa nämä vastaukset. Olin kai toivonut saavani läjittäin kannustavia vastauksia, joissa kerrotaan, miten hyväksi parisuhde on palautunut, kunhan on jaksanut sinnitellä vauvavuoden yli. Rehellisesti sanottuna siihen on todella vaikea uskoa, mutta olisi ihana saada pidettyä perhe kasassa. En tosin ole valmis siihen hinnalla millä hyvänsä, vaan haluan aidosti toimivan ja hyvän parisuhteen.

Sinun ongelmasi ei nyt ihan oikeasti rajoitu vain rankkaan vauvavuoteen. Taidat itsekin nyt lakaista jotain maton alle. Jos rajoittuisi, sinulle voisi oikeasti antaakin niitä optimistisia vastauksia. Mutta sinulla on vauvavuoden lisäksi mies, joka on hiljaa mielessään jo sanonut useita teidän välisiänne sopimuksia yksipuolisesti irti, näiden mukana mm. oikea parisuhde. Hän ei palaudu enää sinua rakastavaksi ja kunnioittavaksi puolisoksi ja tiimin jäseneksi vaikka lapsi kasvaisi kuinka ja vaikka sinä antaisit mitä tahansa anteeksi.

Mutta hän voi kasvaa rakastavaksi ja kunnioittavaksi puolisoksi ja tiimin jäseneksi. Eri asia on, haluaako hänet tunteva henkilö sitä enää testata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lukenut koko ketjua. Miksi asutte erillänne jo nyt? Miten usein vauva vaihtaa paikkaa? Neuvon sinua jo nyt; yritä saada yksinhuoltajuus ja pidä lapselle vain yksi koti. Älä suostu viikko-viikko systeemiin. Pienet ja isommatkin lapset kärsivät siitä. Miestäsi ei selvästi kiinnosta lapsenhoito. Mitäs sitten kun lasta pitää viedä ja hakea hoidosta, ja hoitaa sairaana kotona? Entä sitten kun lapsella on uhma, ja arki on pelkkää kiukuttelua ja uhmaamista? Luuletko että tuo mies pärjää yksin sellaisen lapsen kanssa? Epäilen kovasti. Mies haluaa päästä mahdollisimman helpolla. Anna sille se, vaadi yksinhuoltajuus ,ja anna miehen olla viikonloppuisä. Sinä selviät parhaiten niin, että miehellä ei ole päätösvaltaa. 

En yksinkertaisesti enää jaksanut asua miehen kanssa. Tein päätöksen muutosta aika pikaisesti, mutta olen kyllä haaveillut omasta asunnosta jo kuukausia, vaikka ostimme unelmiemme talon vähän ennen lapsen syntymä.

Vauva on työpäivieni ajan isällään ja illat minulla, viikonloppuisin yleensä muutaman tunnin isällään kumpanakin päivänä ja loput ajasta minulla.

Noita uhmaa ja sairasteluja ja hampaiden tuloa olenkin miettinyt. Jotenkin vaikea uskoa, että mies yhtäkkiä alkaisi kantaa vastuuta vaikeista asioista, kun tähän asti hän on lykännyt ne minulle.

En lukenut koko ketjua, pahoittelen jos tulee toistoa.

Minusta ei vaikuta, että mies kaipaa teitä yhtään. Luulisi hänen jo latelevan lupauksia muutoksesta että saa teidät takaisin kotiin.

Oletko varma että mies edes haluaa palata yhteen? Ei ole harvinaista, että kun ihminen ei itse uskalla erota hän alkaa sabotoida parisuhdetta saadakseen toisen lähtemään. Tämä sabotoija ei ehkä itsekään täysin tiedosta että haluaa erota.

Kyllä mies ainakin kovin niin sanoo, mutta mistä sitä tietää. Olen miettinyt, että haluaako mies minut takaisin kotiin vain siksi, ettei olisi niin yksinäinen. Välillä mies on tosin taas osoittanut merkkejä huomaavaisuudesta tuomalla ruokaa minulle, sillä tietää minun inhoavan ruoanlaittoa. Laittelee myös jatkuvasti viestejä, joissa on oma entinen itsensä. Tämä nukkumisasia tuntuu olevan se kaikkein pahin, vähänkin huonosti nukkuneena mies on ihan käsittämättömän räjähdysherkkä.

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä!

Meillä samantyyppiseen tilanteeseen auttoi vasta se kun romahdin lapsen ollessa vuoden ja itse aloittaessani työt. Itkeskelyä, kiukkua ja masennuksen oireita oli jo pitkään, kunnes lopulta eräänä viikonloppuna romahdin totaalisesti, itkin ja sanoin etten jaksa enää tätä elämää. Että en jaksa enää hoitaa kaikkea, mulla ei ollut enää elämänhalua ja arki tuntui pelkältä suorittamiselta. Sillon puhuttiin ja paljon ja sen jälkeen mies tuntui LOPULTAKIN oikeasti ymmärtävän että olin ihan loppu. Alkoi osallistumaan huomattavasti enemmän, tekee kotihommia, hoitaa lasta, ulkoilee sen kanssa ja antaa mun välillä nukkua. Muutenkin miehen suhde lapseen on parantunut kun lapselle on tullut ikää, puuhaavat enemmän yhdessä.

Mutta tunnistan tuon että on käsittämätöntä miten ihmisestä jonka luulee tuntevansa läpikotaisin voi yhtäkkiä kuoriutua niin itsekäs tyyppi. Mekin oltiin yhdessä 6 vuotta ennen lasta.

Teidän tilanne kuulostaa kyllä oikeasti pahalta, mutta ehkä katsoisin vielä tosiaan sinne hoitoon asti.

Meillä romahduksen jälkeinen muutos on parantanut suhdetta ja nyt tuntuu hullulta et ajattelin silloin että yksin olisi helpompaa. Romanttisia tunteita ei ollut. Haluaisin lisää lapsia mutta en tiedä uskallanko, mieskin on sanonut että häntä aidosti pelottaa kestääkö kummankin pää jos toinen tulee.

Kiva kuulla, että edes jollain on muuttunut parempaan suuntaan. Oletko päässyt yli katkeruudesta miestä kohtaan, vai vieläkö ikävät tunteet nousevat esiin?

Meillä mies osoittaa kyllä välillä yritystä huomioida minutkin, mutta käytännössä ei kuitenkaan tunnu yhtään tajuavan, millaista on nukkua huonosti seitsemänä yönä viikossa töissä käydessä, kun hänelle yksi yö parissa viikossa on liikaa kotona ollessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroaisin. Entä jos käy jotain muuta, vakava sairaus tms. Kuka silloin kantaa vastuun? Sinä.

Jotenkin tuohon kuvioon sopisi myös pettäminen, oletko kärryillä, onko miehellä joku toinen jossain.

Kyllä kumppaniin pitää pystyä luottamaan ja kunnioittamaan.

Epäilin jossain vaiheessa pettämistä, mutta mies ei oikeastaan ikinä poistu kotoa, ja minä olin aiemmin siellä myös koko ajan, niin se ei tunnu todennäköiseltä. Aiemmin hän tissutteli jatkuvasti autotallissa, mutta hän lopetti juomisen jo muutama kuukausi sitten. Se auttoi hetkeksi, kun mies alkoi viettää aikaa kotonakin, mutta sitten tilanne palasi ennalleen.

Pariterapeutti epäili miehellä masennusta, ja mies kävikin jo pari kertaa kunnallisella puolella juttelemassa. Elättelin jo toiveita, että siitä löytyisi selitys miehen käytökselle ja myös mahdollinen ratkaisu, mutta kuulemma mitään masennusta ei olekaan, joten mies ei mene terapiaan.

Ap, sun tarina on kuin yks yhteen sama kuin mun. Paitsi että mä nyt tiedän miten omani päättyi, joten luepa ja mieti.

Mies oli meidän tutustumisesta asti aina bileissä ottanut rankasti, mutta muuten ihana mies.

Työelämässä teki kovasti töitä ja rentoutui pitkän päivän päälle oluella, jos hän oli työreissussa ja komennuksella, joka ilta työkaverien kanssa joko kävivät baarin kautta tai ottivat telkan ääressä olutta.

Kun vauva syntyi, olin tosi kipeä synnytyksestä ja väsynyt jo valmiiksi. Mies oli sitä mieltä että kun hän käy töissä, hän saa illalla rentoutua (ottaa kaljaa) ja nukkua yönsä. Kun menin töihin, oli jo selvä kuvio että minä hoidan lapsen ja kodin ja hän rentoutumisen, kaljan kanssa.

Juurikin tuota "tissuttelua" mitä sanot. Ei mitään rähinäviinaa.

Ethän tajunnut silloin vielä mitä on alkoholismi ja mitä jatkuva alkoholin käyttö tekee.

Mies oli jatkuvasti kireä ja masentunut ja ärtyisä. En vielä tiennyt mutta alkoholi tekee just sitä, jatkuva tissuttelu tekee just sitä.

Jossain vaihessa olin puhki ja sanoin että haluan erota. Hän pelästyi ja ryhtyi raittiiksi. Harmi vaan että sitä kesti puoli vuotta, sitten hän oli itseensä niin tyytyväinen, että sanoi että seuraavissa juhlissa voi ihan hyvin ottaa yhden.

Ottikin vain yhden, seuraavissa ehkä kaksi kun oli mennyt niin hyvin, ja siitä se tissuttelu taas lähti.

Kohta oli taas "pari" olutta illassa. Jossain vaiheessa tajusin että hän peitti määrät minulta, otti pari kunnes menin lapsen kanssa nukkumaan, sitten kumosi koko viinipullon ja hävitti sen ennen aamua.

Tuon takia sinunkin mies tissuttelee autotallissa, sinä et näe paljonko sitä on mennyt. Kaverin mies teki samaa heidän kellarin takahuoneessa.

Tuon takia sinun mies on masentunut, se on jatkuvan alkoholinkäytön aiheuttama. Minunkaan mieheltä ei lääkärit löytäneet syytä masennukselle, koska hän vähätteli heille alkoholin käyttöä. Kyllä lääkärit tietäisivät että se on todennäköinen syy.

Googleta esim Juha Kemppaisen alkoholisin vaiheet, ja lue ajatuksella, löytyykö miehesi ja teidän elämä sieltä. Minä löysin omani.

Minulla meni vuosia myöntää itselleni että mieheni oli alkoholisti, koska Suomessa on myytti, että alkoholisti ei voi olla sellainen joka hoitaa työnsä eikä lyö vaimoa.

Valitettavasti alkoholisti on sellainen, jonka ajatuksia ja elämää hallitsee riippuvuus alkoholista, ja hän valehtelee kaikille ja itselleen mitä vaan saadakseen sitä. Ja hän keksii mitä vaan syitä miksi sitä pitää ottaa.

Kaikki tilanteet ovat hyviä syitä ottaa: viikonloppu, sauna, remontti, huono päivä, hyvä päivä, jne.

En voinut luottaa mihinkään lupaukseen, jos se olisi tarkoittanut selvin päin olemista. Viikonloppuaamut oli ihan mahdottomia, lapsen kanssa piti hiipiä puoliin päiviin. Jos piti lähteä jonnekin, minä ajoin. Sukulaisiin aloin lähteä lapsen kanssa kahden kun mies heräsi joskus iltapäivällä.

Kun vuodet oli vierineet, näin kuvion. Aina joskus hän teki raittiuslupauksen. Sitä kesti puolesta vuodesta vuoteen, sitten paluu vanhaan.

Hänestä tuli vuosien mittaan yhä ärtyisämpi ja ilkeämpi. Lopulta hän alkoi herättää minut öisin haastaakseen riitaa, eikä aamulla muistanut mitään. Hän alkoi sanoa että juo siksi että olen niin v***mainen ämmä. Hän alkoi sanoa että olen hullu ja minun pitäisi mennä terapiaan eikä hänen.

Siinä vaiheessa erosin hänestä.

Varmaan nyt kommenteissa sanotaan että miehen pitää saada kaljansa ja ämmät hiljaa, minulle se on enää ihan sama. Meillä on lapsen kanssa mukava tasainen elämä, eikä minun enää tarvitse jännittää kotiin tuloa eikä nukkumaan menoa.

165 lisää vielä että alkoholi vie myös kyvyt, siitä seksielämän loppu. Ja tietenkin se kemiallinen masennus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän nyt masentaa nämä vastaukset. Olin kai toivonut saavani läjittäin kannustavia vastauksia, joissa kerrotaan, miten hyväksi parisuhde on palautunut, kunhan on jaksanut sinnitellä vauvavuoden yli. Rehellisesti sanottuna siihen on todella vaikea uskoa, mutta olisi ihana saada pidettyä perhe kasassa. En tosin ole valmis siihen hinnalla millä hyvänsä, vaan haluan aidosti toimivan ja hyvän parisuhteen.

Sinun ongelmasi ei nyt ihan oikeasti rajoitu vain rankkaan vauvavuoteen. Taidat itsekin nyt lakaista jotain maton alle. Jos rajoittuisi, sinulle voisi oikeasti antaakin niitä optimistisia vastauksia. Mutta sinulla on vauvavuoden lisäksi mies, joka on hiljaa mielessään jo sanonut useita teidän välisiänne sopimuksia yksipuolisesti irti, näiden mukana mm. oikea parisuhde. Hän ei palaudu enää sinua rakastavaksi ja kunnioittavaksi puolisoksi ja tiimin jäseneksi vaikka lapsi kasvaisi kuinka ja vaikka sinä antaisit mitä tahansa anteeksi.

Niinhän se varmasti on. Olisin vaan niin kovin halunnut saada onnellisen ydinperheen. En olisi ikinä osannut kuvitella mitään tämän suuntaistakaan. Vaatii varmaan vielä hieman aikaa ennen kuin pystyn myöntämään itselleni, että tämä parisuhde meni pieleen ja että lapseni joutuu kasvamaan eroperheessä.

Tuo suru ja epäonnistumisen tunne on luonnollista ja koskee meitä kaikkia eronneita. Ero oli pakko tehdä ja se oli lapsen parhaaksi, mutta silti on lupa surra unelmansa kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpostipa olet Ap eroamassa. Meillä refluksivauva oli kolmas, eikä kaksi ensimmäistäkään kovin vanhoja vielä olleet. Vaikeeta on ollut, mutta periksiantamattomalla asenteella pääsee pitkälle.

Totta kai pääsee pitkälle jos ei anna periksi. Mikä muka on vaihtoehto? Jos tarpeeksi yrittää, voi viettää vaikka koko elämänsä kurjuudessa. Ei sitä kurjuutta mikään muu lopeta kuin ihminen itse.

Koko elämänsä? Moni huomaa myöhemmin eronneensa liian kevyin perustein vain siksi, että pienten lasten kanssa on rankkaa. Mutta eihän se rankka aika kestä kuin muutaman vuoden!

Niin, jos molemmilla on rankkaa. On eri asia jos on jättänyt kumppanin heitteille, siitä ei toivu mikään liitto, se katkeruus petetyksi tulemisesta ei mene pois millään hymistelyllä.

Kokemusta on.

Harvemmin olen kuullut niin tapahtuvan, että mikään elpyisi tuollaisen jälkeen. Sen lisäksi että mies oli piiloalkoholisti, hän jätti sinut yksin. Omanarvontuntoni ei antaisi periksi vaan lähtisin kauas ja mies saisi tehdä ihmeitä, että suostuisin palaamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Älä sitten suostu mihinkään viikko-viikko-systeemiin millään painostuksella. Onneksi ei sitä edes suositella ihan pienille, mutta silti miehesi ei ole sitä vastuullista ja hoivaavaa tyyppiä jonka kanssa se onnistuisi.

Minä suostuin tissuttelevan exän kanssa arkiyöhön. Ajattelin että viikonloppu on niin riskialtis.

Vierailija kirjoitti:

Tätä se on monessa perheessä ja silti kaavaillaan, että perhevapaat pitäisi jakaa tasapuolisemmin. Moni tutuistani on jakanut ja yleensä tulos on ollut se, että äidin työmäärä on vaan lisääntynyt.

Jep, niinhän se menee. Äiti menee töihin JA hoitaa kodin työpäivän jälkeen.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

En antaisi ikinä anteeksi tahallista epäreiluutta ja oman tontin hoitamatta jättämistä miehelle. Ainakin syyn pitäisi olla jotain todella suurta ja erikoista, kuten neliraajahalvaus tms. Vaikka miten ajattelisin että haluan lapselle ehjän perheen, niin en siltikään pystyisi jäämään siihen, että minut huijattiin parisuhteeseen tuollaisen valehtelijamiehen kanssa, ja käytettiin siinä vielä vauvantekemistä apuna. Tuolta minusta nimittäin tuntuisi.  En siis pystyisi olemaan tuolaisen "miehen" kanssa vaikka haluaisinkin, koska en luottaisi häneen enää koskaan. Varmaan jättäisi minut lapsen kanssa myös heikoille jäille selviämään itsekseni, kun olisi itse saanut kierittyä turvaan.

Vierailija kirjoitti:

Vähän nyt masentaa nämä vastaukset. Olin kai toivonut saavani läjittäin kannustavia vastauksia, joissa kerrotaan, miten hyväksi parisuhde on palautunut, kunhan on jaksanut sinnitellä vauvavuoden yli. Rehellisesti sanottuna siihen on todella vaikea uskoa, mutta olisi ihana saada pidettyä perhe kasassa. En tosin ole valmis siihen hinnalla millä hyvänsä, vaan haluan aidosti toimivan ja hyvän parisuhteen.

Olen pahoillani puolestasi, mutta sitä suhdetta mihin olet elämäsi rakentanut ja synnyttänyt lapsesi, ei enää ole olemassa, vaan miehesi on sen särkenyt tuhanneksi sirpaleiksi. Kaikki se luottamus, arvostus ja kunnioitus on mennyt. Ja sen rakentaminen on monin verroin nyt vaikeampaa, kuin silloin kun tapasin miehesi. Lisätaakka on kannattavana, joka vie voimavaroja.

Eikä lapsesi ole särkenyt suhdetta, vaan mies ei jostakin syystä pysty kantamaan elämästä vastuuta, vaan samat ongelmat olisi suhdetta kohdannut, jos olit sairastunut, jäänyt työttömäksi jne.

Hyvästä ja toimivasta parisuhteestasi perustuu vain olettamuukseesi, kun siinä ei ole ollut mitään häiriötekijöitä ja nyt huomaat vasta suhteesi ongelmat, kun miehesi on jättänyt kylmästi sinut yksin tuleen makaamaan, eikä yritä edes auttaa sinua sieltä pois, vaan käyttäytyy kuin mitään ongelmaa ei olisi. Normaali mies tuossa tilanteessa hakisi edes ulkopuolista apua, jos molemmat kumppanit jakaisivat hoitovastuun ja olisivat rättiväsyneitä.

Laiminlyönnit pikkulapsiaikana jätti pahat jäljet. Mies pakeni töihin ja haali kaikki ylimääräiset hommat ja talkoot. Mä puhuin ja pyysin, mutta mikään ei ikinä auttanut. Mävslvoin yöt, koska mies alkoi itkeä, jos ei saanut nukkua ja vetosi siihen, kun käy töissä. Teki todella pitkiä päiviä...omasta halustaan. Ei kestänyt minkäänlaista lspsrn itkua tms.

Mä olin kiinnostava aina kun halusi seksiä. Mun halut katosi ttyystin ja niin juuri käy, kun kumppani laiminlyödään perustasolla

Mut vaihdettiin sitten uuteen... Se oli hirveä kokemus ja olen katkera mutta myös kiitollinen. Jos kumppani ei yhtään ymmärrä toisen tarpeita, mitä helevetti sillä tekee? Lapsen isä oli ikiteini, joka edelleenkään pysty laittamaan muita hetkellisten mielihalujensa edelle. Kiltti, muiden hyväksikäytettävissä oleva idiootti, joka ei ymmärrä, mitä vastuu tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroaisin. Entä jos käy jotain muuta, vakava sairaus tms. Kuka silloin kantaa vastuun? Sinä.

Jotenkin tuohon kuvioon sopisi myös pettäminen, oletko kärryillä, onko miehellä joku toinen jossain.

Kyllä kumppaniin pitää pystyä luottamaan ja kunnioittamaan.

Epäilin jossain vaiheessa pettämistä, mutta mies ei oikeastaan ikinä poistu kotoa, ja minä olin aiemmin siellä myös koko ajan, niin se ei tunnu todennäköiseltä. Aiemmin hän tissutteli jatkuvasti autotallissa, mutta hän lopetti juomisen jo muutama kuukausi sitten. Se auttoi hetkeksi, kun mies alkoi viettää aikaa kotonakin, mutta sitten tilanne palasi ennalleen.

Pariterapeutti epäili miehellä masennusta, ja mies kävikin jo pari kertaa kunnallisella puolella juttelemassa. Elättelin jo toiveita, että siitä löytyisi selitys miehen käytökselle ja myös mahdollinen ratkaisu, mutta kuulemma mitään masennusta ei olekaan, joten mies ei mene terapiaan.

Ap, sun tarina on kuin yks yhteen sama kuin mun. Paitsi että mä nyt tiedän miten omani päättyi, joten luepa ja mieti.

Mies oli meidän tutustumisesta asti aina bileissä ottanut rankasti, mutta muuten ihana mies.

Työelämässä teki kovasti töitä ja rentoutui pitkän päivän päälle oluella, jos hän oli työreissussa ja komennuksella, joka ilta työkaverien kanssa joko kävivät baarin kautta tai ottivat telkan ääressä olutta.

Kun vauva syntyi, olin tosi kipeä synnytyksestä ja väsynyt jo valmiiksi. Mies oli sitä mieltä että kun hän käy töissä, hän saa illalla rentoutua (ottaa kaljaa) ja nukkua yönsä. Kun menin töihin, oli jo selvä kuvio että minä hoidan lapsen ja kodin ja hän rentoutumisen, kaljan kanssa.

Juurikin tuota "tissuttelua" mitä sanot. Ei mitään rähinäviinaa.

Ethän tajunnut silloin vielä mitä on alkoholismi ja mitä jatkuva alkoholin käyttö tekee.

Mies oli jatkuvasti kireä ja masentunut ja ärtyisä. En vielä tiennyt mutta alkoholi tekee just sitä, jatkuva tissuttelu tekee just sitä.

Jossain vaihessa olin puhki ja sanoin että haluan erota. Hän pelästyi ja ryhtyi raittiiksi. Harmi vaan että sitä kesti puoli vuotta, sitten hän oli itseensä niin tyytyväinen, että sanoi että seuraavissa juhlissa voi ihan hyvin ottaa yhden.

Ottikin vain yhden, seuraavissa ehkä kaksi kun oli mennyt niin hyvin, ja siitä se tissuttelu taas lähti.

Kohta oli taas "pari" olutta illassa. Jossain vaiheessa tajusin että hän peitti määrät minulta, otti pari kunnes menin lapsen kanssa nukkumaan, sitten kumosi koko viinipullon ja hävitti sen ennen aamua.

Tuon takia sinunkin mies tissuttelee autotallissa, sinä et näe paljonko sitä on mennyt. Kaverin mies teki samaa heidän kellarin takahuoneessa.

Tuon takia sinun mies on masentunut, se on jatkuvan alkoholinkäytön aiheuttama. Minunkaan mieheltä ei lääkärit löytäneet syytä masennukselle, koska hän vähätteli heille alkoholin käyttöä. Kyllä lääkärit tietäisivät että se on todennäköinen syy.

Googleta esim Juha Kemppaisen alkoholisin vaiheet, ja lue ajatuksella, löytyykö miehesi ja teidän elämä sieltä. Minä löysin omani.

Minulla meni vuosia myöntää itselleni että mieheni oli alkoholisti, koska Suomessa on myytti, että alkoholisti ei voi olla sellainen joka hoitaa työnsä eikä lyö vaimoa.

Valitettavasti alkoholisti on sellainen, jonka ajatuksia ja elämää hallitsee riippuvuus alkoholista, ja hän valehtelee kaikille ja itselleen mitä vaan saadakseen sitä. Ja hän keksii mitä vaan syitä miksi sitä pitää ottaa.

Kaikki tilanteet ovat hyviä syitä ottaa: viikonloppu, sauna, remontti, huono päivä, hyvä päivä, jne.

En voinut luottaa mihinkään lupaukseen, jos se olisi tarkoittanut selvin päin olemista. Viikonloppuaamut oli ihan mahdottomia, lapsen kanssa piti hiipiä puoliin päiviin. Jos piti lähteä jonnekin, minä ajoin. Sukulaisiin aloin lähteä lapsen kanssa kahden kun mies heräsi joskus iltapäivällä.

Kun vuodet oli vierineet, näin kuvion. Aina joskus hän teki raittiuslupauksen. Sitä kesti puolesta vuodesta vuoteen, sitten paluu vanhaan.

Hänestä tuli vuosien mittaan yhä ärtyisämpi ja ilkeämpi. Lopulta hän alkoi herättää minut öisin haastaakseen riitaa, eikä aamulla muistanut mitään. Hän alkoi sanoa että juo siksi että olen niin v***mainen ämmä. Hän alkoi sanoa että olen hullu ja minun pitäisi mennä terapiaan eikä hänen.

Siinä vaiheessa erosin hänestä.

Varmaan nyt kommenteissa sanotaan että miehen pitää saada kaljansa ja ämmät hiljaa, minulle se on enää ihan sama. Meillä on lapsen kanssa mukava tasainen elämä, eikä minun enää tarvitse jännittää kotiin tuloa eikä nukkumaan menoa.

Kuulostaa kyllä valitettavan tutulta. Lueskelin jossain vaiheessa noita alkoholismin vaiheita, ja kyllä nekin osuvat ikävän hyvin.

Mies on ollut kolme kuukautta (tietääkseni) täysin ilman alkoholia. Jotenkin olen ajatellut, että ehkä se alkoholi ei ollutkaan mikään ongelma, kun mies pystyi lopettamaan sen käytön tuosta vain, mutta olen tainnut huijata itseäni. Se taitaa olla ihan tyypillistä alkoholisteille, että välillä voi olla pidemmänkin aikaa ilman alkoholia.

Näiden vastausten lukeminen tuntuu kyllä älyttömän pahalta. Oletin tosiaan saavani viestejä, joissa todetaan, että miehillä nyt vaan kestää pidempään ymmärtää lapsiperhearjen realiteetit ja ettei kannata erota liian helposti, mutta lähes kaikki ovat todenneet, että meidän tilanteemme on paljon pahempi.

Olen itsekin lueskellut täältä välillä tarinoita parisuhteista, jotka ovat ulkopuolisen silmin ihan järkyttäviä, mutta kirjoittaja itse ei ole tuntunut sitä ymmärtävän. Olen ihmetellyt, että voiko joku tosiaan olla niin sokea tilanteelleen, mutta olenko nyt itse samassa tilanteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Hei, kaikilta ei vaan voi pyytää apua. Tai voi, mutta sitten siitä kuulee myöhemmin kyliltä, miten nykyäidit ei jaksa eikä osaa mitään. Siitä voi myös joutua ikuiseen kiitollisuudenvelkaan. On ihmisiä, joiden antama apu ei todellakaan ole pyyteetöntä.

Silti täytyy pyytää apua, jos sitä tarvitsee. Se on äidin velvollisuus lasta kohtaa, VAIKKA joku saisikin siitä aiheen kahvipöytäkeskusteluun.

Oletko siis tosissasi sitä mieltä, että on äidin velvollisuus kulkea kerjäämässä kylillä apua, mutta ei isän velvollisuus auttaa - ja mieluummin ihan pyytämättä?