Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?

Käske äijää painumaan matkoihinsa ja jatka elämää kahdestaan lapsen kanssa. Miten tuollaiseen voisi enää koskaan luottaa, entä jos sairastut tai jotain muuta sattuu?

Pakko kysyä mutta onko lapsi tyttö? Olisiko mies enemmän kiinnostunut lapsestaan jos se olisi poika? Vai mikä tuossa mättää? Ihan saamaton isä. Laita välit poikki, ja puhu terapeutin kanssa katkeruutesi pois. Jossain vaiheessa löydät kyllä uuden miehen, vaikka nyt se ajatus tuntuisi mahdottomalta. Joku uusi mies saattaisi jopa rakastaa tuota lasta enemmän kuin lapsen oma isä. Sanon nyt vaan...

Vierailija kirjoitti:

Näytä miehelle tämä ketju ja sano, että lukee oikeesti viestit mitä sinä olet kirjoittanut ja muut viestit. Ehkä avaisi silmiä.

Jos aikuinen mies ei omin avuin älyä että toisen on saatava nukkua ja levätä, on ihan turha yrittää mitään silmien avaamista. Ei tuollaisesta kunnon ihmistä saa millään.

Vierailija kirjoitti:

Voi Kun naiset muistaisuvar että mies on kuin toinen vauva. Vaatii huolenpitoa ja huomiota. Ennen äitiyttä olit prinsessa nyt olet äiti. Äidit jaksaa ja jaksaa ja hoitavat kaiken. Aina on kaapissa puhtaat kalsarit ja pöydässä lämmin päivällinen.

Äidit eivät valita väsymystä. Korkeintaan yöllä kylvyssä rentouttavat kipeitä raajoja ja tihrustavat yhden väsymyksen kyyneleen.

Minä olen väsynyt. Tänään väsyttää oikein paljon. Mutta tänään en itke. Onneksi huomenna on uusi virkeä päivä.

Minä hoidan meillä lapsen ja kodin 100% mies hoitaa toimeentulon. Autan häntä työasioissa. Mies nukkuu eri huoneessa jotta saisi täydet unet. Minulle on suuri apu jos mies on vauvan kanssa tunninkin.

Tämä sopii minulle. En näe että lapsi voisi hoitaa toista lasta ainakaan vauvaa. Olen ehkä haukka . Mies ehdottaa ulkopuolisia siivooja ja hoitajia, mutta en pysty jättämään vauvaa vieraalle enkä luota toisen siivoavan kuten haluan.

Miehet ja naiset on erilaisia. Sitten on naismaisia miehiä ja miehisiä naisia ne eivät sovi ristiin rastiin. Ehkä sinä olet miesmäinen silloin suhde on tuomittu.

Mielestäni on hienoa kun on pariskuntia joissa mies hoitaa työn jälkeen kotia ja lapsia. Siinä on vahvoja miehiä.

En voisi ikinä olla miehen kanssa, josta ajattelen noin halventavasti. Mitä kertoo sinusta, että jaat elämäsi ihmisen kanssa josta puhut tuohon sävyyn? Olet joko surkea provoilija tai surkea luuseri. Tai eivät nuo tietenkään sulje toisiaan pois.

Tätä se on monessa perheessä ja silti kaavaillaan, että perhevapaat pitäisi jakaa tasapuolisemmin. Moni tutuistani on jakanut ja yleensä tulos on ollut se, että äidin työmäärä on vaan lisääntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Voi Kun naiset muistaisuvar että mies on kuin toinen vauva. Vaatii huolenpitoa ja huomiota. Ennen äitiyttä olit prinsessa nyt olet äiti. Äidit jaksaa ja jaksaa ja hoitavat kaiken. Aina on kaapissa puhtaat kalsarit ja pöydässä lämmin päivällinen.

Äidit eivät valita väsymystä. Korkeintaan yöllä kylvyssä rentouttavat kipeitä raajoja ja tihrustavat yhden väsymyksen kyyneleen.

Minä olen väsynyt. Tänään väsyttää oikein paljon. Mutta tänään en itke. Onneksi huomenna on uusi virkeä päivä.

Minä hoidan meillä lapsen ja kodin 100% mies hoitaa toimeentulon. Autan häntä työasioissa. Mies nukkuu eri huoneessa jotta saisi täydet unet. Minulle on suuri apu jos mies on vauvan kanssa tunninkin.

Tämä sopii minulle. En näe että lapsi voisi hoitaa toista lasta ainakaan vauvaa. Olen ehkä haukka . Mies ehdottaa ulkopuolisia siivooja ja hoitajia, mutta en pysty jättämään vauvaa vieraalle enkä luota toisen siivoavan kuten haluan.

Miehet ja naiset on erilaisia. Sitten on naismaisia miehiä ja miehisiä naisia ne eivät sovi ristiin rastiin. Ehkä sinä olet miesmäinen silloin suhde on tuomittu.

Mielestäni on hienoa kun on pariskuntia joissa mies hoitaa työn jälkeen kotia ja lapsia. Siinä on vahvoja miehiä.

Luitko keskustelua ollenkaan? Mies on kotona vapaasta tahdostaan ja ap töissä. Eli tuon sinun logiikkasi mukaanhan sen kotonaolijan (tässä miehen) pitäisi hoitaa vauvaa koko aika ja myös yöt kun toinen tienaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on kyllä joku, jolla on ihme pakkomielle saada tilanne käännettyä ap:n syyksi millä keinolla hyvänsä...tuo saneleminen, miten ap:n olisi pitänyt 6kk sitten toimia appivanhempien kanssa on a) täysin naurettavaa ja b) täysin irrelevanttia tällä hetkellä, kun ap miettii voiko suhde jatkua tästä eteenpäin. Muutenkin, mikä järki on kaivaa väkisin esiin asioita joista syytellä ihmistä, joka pyytää apua hankalassa tilanteessa?

Tsemppiä ap! Toivon että asiat selviävät pian tavalla tai toisella. Muista että sulla on oikeus ajatella omaa hyvinvointiasi. Lapsesta olet vastuussa, mutta hänelle voi järjestää hyvät olosihteet monella tapaa.

Ei täällä kukaan sanele, miten ap:n olisi pitänyt toimia. Täällä valetaan rautaista tahtoa kanssasisareen laittaa oma elämä sellaisille raiteille, että sen on mielekästä. Joskus se vaatii sitä, että katsoo omaa osuuttaan asioihin ja oman toiminnan muuttamista, vaikka se olisikin kovin ikävää. Nyt on kuitenkin niin, että mies ei JATKUVISTA pyynnöistä huolimatta ole yhteistyökykyinen. No, mitäs sitten tehdään? Alistutaanko siihen ja "kattellaan" kunnes yhteispeli alkaa kiinnostamaan? Ei, vaan oma elämä järjestetään niin, että arjesta on mahdollista selvitä. Jos se ei MILLÄÄN onnistu sen miehen kanssa, niin sitten ilman miestä.

Viittasin tähän keskustelijaan, joka useissa viesteissä tivaa ap:lta miten on käyttäytynyt appivanhempien kanssa. Jos se et ole sinä, niin viestini ei koskenut sinua.

"Kattelemisesta" - lapsi on tosiaan alle vuoden, ap:lla on vuosi univelkaa alla ja ap ja mies käyvät pariterapiassa. Erikoinen asenne tuo, että ap:n olisi jo pitänyt järjestää elämänsä arjen kannalta uuteen, järkevämpään muotoon. Itse olisin hädin tuskin hengissä, suuri hatunnosto ap:lle että käy töissä, hoitaa lapsen ja yrittää vielä terapian jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi Kun naiset muistaisuvar että mies on kuin toinen vauva. Vaatii huolenpitoa ja huomiota. Ennen äitiyttä olit prinsessa nyt olet äiti. Äidit jaksaa ja jaksaa ja hoitavat kaiken. Aina on kaapissa puhtaat kalsarit ja pöydässä lämmin päivällinen.

Äidit eivät valita väsymystä. Korkeintaan yöllä kylvyssä rentouttavat kipeitä raajoja ja tihrustavat yhden väsymyksen kyyneleen.

Minä olen väsynyt. Tänään väsyttää oikein paljon. Mutta tänään en itke. Onneksi huomenna on uusi virkeä päivä.

Minä hoidan meillä lapsen ja kodin 100% mies hoitaa toimeentulon. Autan häntä työasioissa. Mies nukkuu eri huoneessa jotta saisi täydet unet. Minulle on suuri apu jos mies on vauvan kanssa tunninkin.

Tämä sopii minulle. En näe että lapsi voisi hoitaa toista lasta ainakaan vauvaa. Olen ehkä haukka . Mies ehdottaa ulkopuolisia siivooja ja hoitajia, mutta en pysty jättämään vauvaa vieraalle enkä luota toisen siivoavan kuten haluan.

Miehet ja naiset on erilaisia. Sitten on naismaisia miehiä ja miehisiä naisia ne eivät sovi ristiin rastiin. Ehkä sinä olet miesmäinen silloin suhde on tuomittu.

Mielestäni on hienoa kun on pariskuntia joissa mies hoitaa työn jälkeen kotia ja lapsia. Siinä on vahvoja miehiä.

En voisi ikinä olla miehen kanssa, josta ajattelen noin halventavasti. Mitä kertoo sinusta, että jaat elämäsi ihmisen kanssa josta puhut tuohon sävyyn? Olet joko surkea provoilija tai surkea luuseri. Tai eivät nuo tietenkään sulje toisiaan pois.

Kyllä tuollaisia ihmisiä oikeasti on. Jotkut naiset suhtautuvat miehiin kuin pieniin vauvoihin. Nämä naiset usein kontrolloivat kaikkea, eivätkä luota muihin kuin itseensä. Juuri luin tälläisen esimerkin psykologian kirjasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpostipa olet Ap eroamassa. Meillä refluksivauva oli kolmas, eikä kaksi ensimmäistäkään kovin vanhoja vielä olleet. Vaikeeta on ollut, mutta periksiantamattomalla asenteella pääsee pitkälle.

Totta kai pääsee pitkälle jos ei anna periksi. Mikä muka on vaihtoehto? Jos tarpeeksi yrittää, voi viettää vaikka koko elämänsä kurjuudessa. Ei sitä kurjuutta mikään muu lopeta kuin ihminen itse.

Koko elämänsä? Moni huomaa myöhemmin eronneensa liian kevyin perustein vain siksi, että pienten lasten kanssa on rankkaa. Mutta eihän se rankka aika kestä kuin muutaman vuoden!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Miehellä on lapsuudesta opittu tapa lakaista kaikki ikävät asiat maton alle. Nehän lakkaavat olemasta, kun vaan tarpeeksi teeskentelee niin. Mies ei puhu vanhempiensa kanssa todellakaan mistään vaikeista asioista, joten en kutsuisi heidän suhdettaan läheiseksi, vaikka miehen äiti koko ajan soitteleekin (niiden käyntien lisäksi). Minä olen yrittänyt ottaa näitä asioita esiin miljoonalla eri tavalla, rakentavasti ja vähemmän rakentavasti, mutta mikään ei tunnu menevän perille. Edelleen mies tuntuu kuvittelevan, että muutan takaisin hetkenä minä hyvänsä, vaikka yhtään asiaa ei ole saatu parannettua.

Miehen äiti kävi meille yksinkertaisesti siksi, että hänellä on tylsää ja hän halusi ihastella (ensimmäistä) lastenlastaan.

Ihmeellistä kaartelua kyllä sulta. Päättelen nyt vastauksista että tosiaan isovanhemmilta ei pyydetty apua, vaikka sitä olisi tarvittu. Jos aiotte vielä korjata suhdettanne, niin tässä olisi ainakin yksi kohta jota korjailla, yrittäkää rakentaa sitä tukiverkkoa niin että saatte apua raskaampina aikoina. Juurikin esim. aidompi ja rehellisempi suhde isovanhempiin voisi tässäkin hyödyttää jatkossa lastenhoitoapuna.

Toiseksi, puhuitteko te miehenne kanssa avoimesti ongelmista? Keskustelitteko ensimmäisen puolen vuoden aikana siitä miten sinä et jaksa ja mikä tuntuu epäreilulta ja mikä on vialla? Keksittekö korjata jotain? Osaatteko puhua vai käykö niin että joko huudetaan, paetaan tai mökötetään?

Mä luen rivien välistä että sulla on tosi paljon juurikin vihaa ja katkeruutta ja jostain syystä miehen lisäksi myös niitä vanhempia kohtaan. Tulee mieleen että onko vuosi mennyt niin että sä koet että sua ei kuunneltu, asioita ei selvitetty ja se kiukku vaan tukahdutettiin sisälle ja nyt se purkautuu väkisinkin vihana ja katkeruutena?

Kuinka paljon te nyt miehenne kanssa puhutte ongelmista, muutoin kuin pariterapiassa? Osaatteko te ratkoa puhumalla ongelmia vai lakastiinko ne vuoden ajan teilläkin maton alle?

Huom. huutaminen tai riiteleminen ei ole asioiden ratkomista.

Oletko lukenut ollenkaan ap:n tekstejä? Hänhän kertoi useaan otteeseen pyytäneensä mieheltä enemmän osallistumista ja kertoneensa, miten epäreilulta tilanne hänestä tuntuu. Kritiikkisi kärki osuu nyt vähän turhaan kohteeseen. 

Joskus täytyy myös muuttaa omaa käytöstä, siis toimia konkreettisesti eri tavalla, jos puhetta ei ymmärretä. Esim. sen vauvan voi laittaa miehen syliin ja sanoa: "hoida, minä nukun nyt". Kertokaahan, miksi niin ei voisi tehdä? Miksi äiti ei voi jättää vauvaa isän hoidettavaksi ja mennä nukkumaan, jos isäkin voi mennä autotalliin istumaan? Mitä se isä sitten tekee? Jättää lapsen yksin? Sehän on sitten jo heitteillejättö ja tosi vakava paikka. Sellainenko ap:n mies on?

Meillä ainakin mies olisi tullut perässä todella pahantuulisena ja äksyillyt ja tiuskinut, kun lapsi huutaa. Sitten olisi ollut jumissa hysteerisesti itkevän lapsen kanssa, kun mies painelisi taas ties missä. Sama tapahtui myös, jos kävin kaupassa tai suihkussa; mies oli helvetin pahantuulinen ja purki sen sekä minuun että lapseen, mikä tuntui todella pahalta.

Varmasti kamalaa. Sehän hylkäsi sinut ja lapset, molemmat.

Vierailija kirjoitti:

Pakko kysyä mutta onko lapsi tyttö? Olisiko mies enemmän kiinnostunut lapsestaan jos se olisi poika? Vai mikä tuossa mättää? Ihan saamaton isä. Laita välit poikki, ja puhu terapeutin kanssa katkeruutesi pois. Jossain vaiheessa löydät kyllä uuden miehen, vaikka nyt se ajatus tuntuisi mahdottomalta. Joku uusi mies saattaisi jopa rakastaa tuota lasta enemmän kuin lapsen oma isä. Sanon nyt vaan...

Ei ole tyttö, että ei ole siitä kiinni.

Täytyy sanoa, että uusi parisuhde on kyllä ihan viimeinen asia, mitä mietin tällä hetkellä. Tuntuu siltä, että yksin on vaan niin paljon helpompaa.

Vähän nyt masentaa nämä vastaukset. Olin kai toivonut saavani läjittäin kannustavia vastauksia, joissa kerrotaan, miten hyväksi parisuhde on palautunut, kunhan on jaksanut sinnitellä vauvavuoden yli. Rehellisesti sanottuna siihen on todella vaikea uskoa, mutta olisi ihana saada pidettyä perhe kasassa. En tosin ole valmis siihen hinnalla millä hyvänsä, vaan haluan aidosti toimivan ja hyvän parisuhteen.

Vierailija kirjoitti:

On. Isovanhempieni. Mummi jäi kotiin alle vuoden ikäisen ja kolmivuotiaan lapsen kanssa vaarin lähdettyä rintamalle. Synnytti kolmannen lapsen nuorimman ollessa vuoden ikäinen. Ruokaa piti saada pöytään, sato kasvattaa ja korjata, lapset, talo ja asiat hoitaa, mies rintamalla ja samassa taloudessa lasten lisäksi 2 muuta ruokittavaa, joista toinen oli niin sairas, ettei voinut mitään auttaa ja kuolikin (syöpään) pian kolmannen lapsen synnyttyä. Sanoisin, että mummilleni se kolmannen lapsen vauvavuosi oli todella rankka ja epäreilu, eikä se vaarillenikaan helppoa ollut. Mutta, he rakastivat toisiaan syvästi ja selvisivät sekä hengissä että yhdessä.

Tämä ei tuo sulle mitään lohtua, kunhan vaan kerroin tuon tarinan. Se on niin, että joko se rakkaus kantaa tai ei kanna ja kantaessaan sen kanssa mennään mistä tahansa yli jos molemmat ovat samalla missiolla. Jos taas vaan toinen on, niin se toinen katkeroituu. Ei sellaisesta tule mitään. Molempien pitäisi löytää takaisin sille yhteiselle polulle ja mennä keskiviivaa pitkin, mutta sen tahdon löytäminen ei ole aina helppoa. Tsemppiä sulle, kävi miten kävi :)

Eri asia olla rintamalla kuin autotallissa kittaamassa kaljaa!! Kyllä ap:ta on varmasti synkistänyt eniten se että miestä ei vittuakaan ole kiinnostanut auttaa!

Ap, oletko kysynyt mieheltä, miksi ei loppupeleissä toiminut vauvavuonna niin kuin oli luvannut ennen syntymää?

Vierailija kirjoitti:

En lukenut koko ketjua. Miksi asutte erillänne jo nyt? Miten usein vauva vaihtaa paikkaa? Neuvon sinua jo nyt; yritä saada yksinhuoltajuus ja pidä lapselle vain yksi koti. Älä suostu viikko-viikko systeemiin. Pienet ja isommatkin lapset kärsivät siitä. Miestäsi ei selvästi kiinnosta lapsenhoito. Mitäs sitten kun lasta pitää viedä ja hakea hoidosta, ja hoitaa sairaana kotona? Entä sitten kun lapsella on uhma, ja arki on pelkkää kiukuttelua ja uhmaamista? Luuletko että tuo mies pärjää yksin sellaisen lapsen kanssa? Epäilen kovasti. Mies haluaa päästä mahdollisimman helpolla. Anna sille se, vaadi yksinhuoltajuus ,ja anna miehen olla viikonloppuisä. Sinä selviät parhaiten niin, että miehellä ei ole päätösvaltaa. 

En yksinkertaisesti enää jaksanut asua miehen kanssa. Tein päätöksen muutosta aika pikaisesti, mutta olen kyllä haaveillut omasta asunnosta jo kuukausia, vaikka ostimme unelmiemme talon vähän ennen lapsen syntymä.

Vauva on työpäivieni ajan isällään ja illat minulla, viikonloppuisin yleensä muutaman tunnin isällään kumpanakin päivänä ja loput ajasta minulla.

Noita uhmaa ja sairasteluja ja hampaiden tuloa olenkin miettinyt. Jotenkin vaikea uskoa, että mies yhtäkkiä alkaisi kantaa vastuuta vaikeista asioista, kun tähän asti hän on lykännyt ne minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vähän nyt masentaa nämä vastaukset. Olin kai toivonut saavani läjittäin kannustavia vastauksia, joissa kerrotaan, miten hyväksi parisuhde on palautunut, kunhan on jaksanut sinnitellä vauvavuoden yli. Rehellisesti sanottuna siihen on todella vaikea uskoa, mutta olisi ihana saada pidettyä perhe kasassa. En tosin ole valmis siihen hinnalla millä hyvänsä, vaan haluan aidosti toimivan ja hyvän parisuhteen.

Sinun ongelmasi ei nyt ihan oikeasti rajoitu vain rankkaan vauvavuoteen. Taidat itsekin nyt lakaista jotain maton alle. Jos rajoittuisi, sinulle voisi oikeasti antaakin niitä optimistisia vastauksia. Mutta sinulla on vauvavuoden lisäksi mies, joka on hiljaa mielessään jo sanonut useita teidän välisiänne sopimuksia yksipuolisesti irti, näiden mukana mm. oikea parisuhde. Hän ei palaudu enää sinua rakastavaksi ja kunnioittavaksi puolisoksi ja tiimin jäseneksi vaikka lapsi kasvaisi kuinka ja vaikka sinä antaisit mitä tahansa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletko kysynyt mieheltä, miksi ei loppupeleissä toiminut vauvavuonna niin kuin oli luvannut ennen syntymää?

Olen useinkin kysellyt, että miksi mies on toiminut niin kuin toimi. En ole oikein saanut mitään järkevää vastausta. Lähinnä sellaista kai on se, kun mies sanoi terapiassa ahdistuneenaa vauvan huudosta ja siitä, ettei saa lasta rauhoittumaan. Jostain syystä minun piti kuitenkin jaksaa sen jatkuvan huudon kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpostipa olet Ap eroamassa. Meillä refluksivauva oli kolmas, eikä kaksi ensimmäistäkään kovin vanhoja vielä olleet. Vaikeeta on ollut, mutta periksiantamattomalla asenteella pääsee pitkälle.

Totta kai pääsee pitkälle jos ei anna periksi. Mikä muka on vaihtoehto? Jos tarpeeksi yrittää, voi viettää vaikka koko elämänsä kurjuudessa. Ei sitä kurjuutta mikään muu lopeta kuin ihminen itse.

Koko elämänsä? Moni huomaa myöhemmin eronneensa liian kevyin perustein vain siksi, että pienten lasten kanssa on rankkaa. Mutta eihän se rankka aika kestä kuin muutaman vuoden!

Niin, sehän onkin ainut vastus mitä kukaan elämässä tulee ikinä kohtaamaan. Ei tule köyhyyttä, sairautta, vanhuutta, kuolemaa eikä työttömyyttä, kunhan on tarpeeksi periksiantamaton. Ja kun mitään noista ei ikinä voi tulla, eipä se haittaa että mies pettää kun pitäisi kestää. Kun tosiaan on vain se muutama vuosi, jotka pitää hoitaa miehen puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän nyt masentaa nämä vastaukset. Olin kai toivonut saavani läjittäin kannustavia vastauksia, joissa kerrotaan, miten hyväksi parisuhde on palautunut, kunhan on jaksanut sinnitellä vauvavuoden yli. Rehellisesti sanottuna siihen on todella vaikea uskoa, mutta olisi ihana saada pidettyä perhe kasassa. En tosin ole valmis siihen hinnalla millä hyvänsä, vaan haluan aidosti toimivan ja hyvän parisuhteen.

Sinun ongelmasi ei nyt ihan oikeasti rajoitu vain rankkaan vauvavuoteen. Taidat itsekin nyt lakaista jotain maton alle. Jos rajoittuisi, sinulle voisi oikeasti antaakin niitä optimistisia vastauksia. Mutta sinulla on vauvavuoden lisäksi mies, joka on hiljaa mielessään jo sanonut useita teidän välisiänne sopimuksia yksipuolisesti irti, näiden mukana mm. oikea parisuhde. Hän ei palaudu enää sinua rakastavaksi ja kunnioittavaksi puolisoksi ja tiimin jäseneksi vaikka lapsi kasvaisi kuinka ja vaikka sinä antaisit mitä tahansa anteeksi.

Niinhän se varmasti on. Olisin vaan niin kovin halunnut saada onnellisen ydinperheen. En olisi ikinä osannut kuvitella mitään tämän suuntaistakaan. Vaatii varmaan vielä hieman aikaa ennen kuin pystyn myöntämään itselleni, että tämä parisuhde meni pieleen ja että lapseni joutuu kasvamaan eroperheessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lukenut koko ketjua. Miksi asutte erillänne jo nyt? Miten usein vauva vaihtaa paikkaa? Neuvon sinua jo nyt; yritä saada yksinhuoltajuus ja pidä lapselle vain yksi koti. Älä suostu viikko-viikko systeemiin. Pienet ja isommatkin lapset kärsivät siitä. Miestäsi ei selvästi kiinnosta lapsenhoito. Mitäs sitten kun lasta pitää viedä ja hakea hoidosta, ja hoitaa sairaana kotona? Entä sitten kun lapsella on uhma, ja arki on pelkkää kiukuttelua ja uhmaamista? Luuletko että tuo mies pärjää yksin sellaisen lapsen kanssa? Epäilen kovasti. Mies haluaa päästä mahdollisimman helpolla. Anna sille se, vaadi yksinhuoltajuus ,ja anna miehen olla viikonloppuisä. Sinä selviät parhaiten niin, että miehellä ei ole päätösvaltaa. 

En yksinkertaisesti enää jaksanut asua miehen kanssa. Tein päätöksen muutosta aika pikaisesti, mutta olen kyllä haaveillut omasta asunnosta jo kuukausia, vaikka ostimme unelmiemme talon vähän ennen lapsen syntymä.

Vauva on työpäivieni ajan isällään ja illat minulla, viikonloppuisin yleensä muutaman tunnin isällään kumpanakin päivänä ja loput ajasta minulla.

Noita uhmaa ja sairasteluja ja hampaiden tuloa olenkin miettinyt. Jotenkin vaikea uskoa, että mies yhtäkkiä alkaisi kantaa vastuuta vaikeista asioista, kun tähän asti hän on lykännyt ne minulle.

En lukenut koko ketjua, pahoittelen jos tulee toistoa.

Minusta ei vaikuta, että mies kaipaa teitä yhtään. Luulisi hänen jo latelevan lupauksia muutoksesta että saa teidät takaisin kotiin.

Oletko varma että mies edes haluaa palata yhteen? Ei ole harvinaista, että kun ihminen ei itse uskalla erota hän alkaa sabotoida parisuhdetta saadakseen toisen lähtemään. Tämä sabotoija ei ehkä itsekään täysin tiedosta että haluaa erota.