Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?

Sama kokemus paitsi ilman alkoholia. Erohan siitä tuli. Ensin meni luottamus, sitten tuli katkeruus, ja halveksunta onkin jo kuolinisku suhteelle. Mun ex selitti asiaa jälkikäteen niin, että ero oli oikeastaan vaativan lapsemne syytä. Hän teki jo niin paljon kotitöitä ja lapsenhoitoa. Niin paljon kuin jaksoi. (Tässä hän yrittää aktiivisesti jättää huomiotta, että hänen "paljon" oli murto-osa kokonaistyömäärästä, mikä jätti mut hirvittävän työtaakan alle, jaksoin tai en.)

Siinä vaiheessa kun puolisoon alkaa suhtautua vähättelevästi ja halveksuvasti, ei suhteen eteen ole paljoakaan enää tehtävissä.

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?

Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.

Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.

Meinaatko tosissasi että kuukausien valvominen on verrattavissa vauvan pesemiseen väärällä kädellä? Taidat olla mies.

Ääliö se on.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näitä on nähty. Mm. äiti joka ennen työpäivää vie lapset päivähoitoon bussilla, ja hakee lapset hoidosta bussilla, vaihtaen matkan aikana ainakin kerran bussia. Kaksi kertaa vaihtoa kotimatkalla, kun kaupassa pitää käydä. Tällä välin mies huristelee autolla töihin lasten hoitopaikan ohi, mutta ei voi viedä lapsia hoitoon, tai käydä kotimatkalla kaupassa. Kotiin äiti ja lapset tulevat miehen jälkeen, mies istuu katsomassa telkkaria, kun äiti alkaa tehdä ruokaa...

Tai isä joka aina kun on yövieraita, jättää lapset äidin hoidettaviksi aamulla, vaikka vieraat olisivat äidin ystäviä. 7 vuoteen äiti ei ole saanut viettää ystäviensä kanssa iltaa ilman, että aamulla olisi pitänyt herätä lapsia hoitamaan, ellei lapsia ole viety 300km päähän isovanhemmille hoitoon.

Välillä ihmetyttää minkälaisia lapasia me naiset oikein ollaan.

Joo on kyllä ihmeellistä että naiset sietää tuollaista! En katselisi päivääkään tuollaista touhua! Oksettavaa! Todella epäkunnioittavaa käytöstä mieheltä ja sellaisen miehen kanssa en haluaisi olla parisuhteessa joka ei mua kunnioittaisi. Ei naisen tarvitse olla piika ja lastenhoitaja jotta mies pääsee viettämään jotain poikamieselämää, ja oma perhe pyörii siinä sivussa itsekseen. Sen pitää olla tiimipeliä, muuten ei ole mitään järkeä ylläpitää tuollaista kulissia. Järkyttävää kyllä mihin jotkut naiset alentuu. Kunnioittakaa itseänne! Kyllä niitä kunnon Miehiäkin on olemassa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Olen kertonut kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Löysin itse asiassa juuri tänään miehelle kirjoittamani kirjeen, jossa kerron väsymyksestäni ja kaikesta mahdollisesta. Mikään ei ole muuttunut yhdeksässä kuukaudessa. En todellakaan tiedä, mitä olisin vielä voinut tehdä. Olisin ehkä voinut häipyä ja vain jättää vastaamatta miehen puheluihin, mutta en jaksanut lähteä mihinkään, ja sitten olisi pitänyt olla maidot valmiina pumpattuina. Tuntui myös mahdottomalta jättää pieni vauvaparka huutamaan tiuskivan ja kiukkuisen isänsä kanssa.

Imetin, mutta vauva huoli pullon alusta asti. Kerran vauva ei huolinut pulloa miehen ollessa vanhemmillaan vauvan kanssa, ja sen jälkeen mies ei suostunut edes tarjoamaan pulloa yli kuukauteen, vaikka pumppasin päivittäin maitoa jääkaappiin.

Olen ymmärtänyt vasta terapian myötä itsekin, miten rajoilla olin ekoina kuukausina. On pieni ihme, etten ravistellut vauvaa epätoivoissani tai tehnyt muuta kamalaa. Kerroin tästä miehelle vähän aikaa sitten, hänen ainoa kommenttinsa oli, että pelkäänkö vielä tekeväni vauvalle jotain. Kun sanoin, että en, mies ilmeisesti totesi voivansa edelleen jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Tätä juuri yritän hahmottaa, että jos ei itsekään tajua omaa uupumustaan, niin sitä on vaikea kommunikoida toiselle.

Harkitsitkö imettämisen lopettamista? Olen kuullut, että jotkut eivä imetä juuri siitä syystä, ett käy liian raskaaksi äidille, kun isä ei sitten voi auttaa.

Miksi et anna lasta isälle yöksi nyt, että saisit nukuttua enemmän?

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?

Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.

Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.

Meinaatko tosissasi että kuukausien valvominen on verrattavissa vauvan pesemiseen väärällä kädellä? Taidat olla mies.

Aika monilla pareilla näistä asioista ei keskustella yhtään ennen lapsen syntymää. Oletetaan vain että kaikki hoituu kuin tanssi, kun "ihanaa" aikaa vauvan kanssa yhdessä vietetään. Sitten kun ei hoidukaan, alkaa syyttely ja sormella osoittelu, joka johtaa vain poteroihin kaivautumiseen, ja soppa alkaakin olla valmis. Jos ei ole mitään sovittu, eikä ole mitään yhteisiä pelisääntöjä, minkälaisia sopimuksia on tällöin rikottu? Ainoastaan toisen oletuksia on rikottu, eikä siinä mielestäni ole mitään anteeksipyydettävää!

Jos asioista ei taas pystytä tekemään pelisääntöjä ennen kun lapsia ryhdytään tekemään, on ongelma juuri taaskin jossain muualla kuin siinä toisessa jota syytellään herkeämättä! Hyvin harvat parit sopivat käytännön asioista ennen kuin lasta ryhdytään edes laittamaan alulle. Hätiköidyt päätökset johtavat väistämättä hätiköityyn toimintaan. Nämä naiset jotka syyttävät miestään vaikka miksi, koska eivät osallistu, väitän että 99% syy löytyy kaikkien mokien äidistä, eli oletuksesta!

Ketjun aiheen huomioiden aika erikoinen sanavalinta. Kertoo hyvin kirjoittajan ajatusmaailmasta eli äidissähän se vika on.

Täällä myös yksi ihan saman läpikäynyt. Oli kuin olisin lukenut omaa tekstiäni. 

Summa summarum: ero ja siitä seuranneet järkyttävät tappelut veivät vielä lisää voimia, mutta sain takaisin itsekunnioitukseni. Se oli sen kaiken arvoista. 

Kun toiselta ei enää odota mitään ja halveksunta on päällimmäinen tunne, ei ole mitään enää tehtävissä. Varsinkaan jos toinen ei AIDOSTI, jatkuvin teoin osoita että jokin lamppu on syttynyt ja muuta suuntaa täysin. Tällaista näkee valitettavasti tuskin koskaan näiden itsekkäiden mieslasten kohdalla, jotka ehkä hetken jaksavat panostaa ja sitten loppuvuoden muistuttavat kuinka hän silloinkin yritti mutta sinä vaan valitat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Olen kertonut kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Löysin itse asiassa juuri tänään miehelle kirjoittamani kirjeen, jossa kerron väsymyksestäni ja kaikesta mahdollisesta. Mikään ei ole muuttunut yhdeksässä kuukaudessa. En todellakaan tiedä, mitä olisin vielä voinut tehdä. Olisin ehkä voinut häipyä ja vain jättää vastaamatta miehen puheluihin, mutta en jaksanut lähteä mihinkään, ja sitten olisi pitänyt olla maidot valmiina pumpattuina. Tuntui myös mahdottomalta jättää pieni vauvaparka huutamaan tiuskivan ja kiukkuisen isänsä kanssa.

Imetin, mutta vauva huoli pullon alusta asti. Kerran vauva ei huolinut pulloa miehen ollessa vanhemmillaan vauvan kanssa, ja sen jälkeen mies ei suostunut edes tarjoamaan pulloa yli kuukauteen, vaikka pumppasin päivittäin maitoa jääkaappiin.

Olen ymmärtänyt vasta terapian myötä itsekin, miten rajoilla olin ekoina kuukausina. On pieni ihme, etten ravistellut vauvaa epätoivoissani tai tehnyt muuta kamalaa. Kerroin tästä miehelle vähän aikaa sitten, hänen ainoa kommenttinsa oli, että pelkäänkö vielä tekeväni vauvalle jotain. Kun sanoin, että en, mies ilmeisesti totesi voivansa edelleen jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Tätä juuri yritän hahmottaa, että jos ei itsekään tajua omaa uupumustaan, niin sitä on vaikea kommunikoida toiselle.

Harkitsitkö imettämisen lopettamista? Olen kuullut, että jotkut eivä imetä juuri siitä syystä, ett käy liian raskaaksi äidille, kun isä ei sitten voi auttaa.

Miksi et anna lasta isälle yöksi nyt, että saisit nukuttua enemmän?

En ole ap, mutta isä ei taida haluta hoitaa lasta yöllä. Laittaisitko itse alle 1-v lapsesi yöksi sellaiselle hoitajalle, joka ei halua hoitaa lasta?

Jatkuva univaje ja stressi heikentää myös fyysistä terveyttä, mielenterveydestä puhumattakaan. Jos äiti on nyt käytännössä lähes yksinhuoltaja niin neuvolasta kannattaa pyytää (vaatia) hoitoapua, ei ole lapsen etu että äiti on jatkuvasti äärirajoilla, aiheuttaa lapsellekin vaaraa. Tämän kuulin neuvolassa työskentelevältä ystävältäni. Varmaan riippuu kunnasta kuinka helposti apua tulee. Jos ei nyt sukulaisista ole apua. Ei tarvitse pärjätä yksin! Kyllä sieltä joku tulee auttamaan. Ja tämän "miehen" jättäisin kyllä, jos ei välitä paskan vertaa oman kumppanin ja lapsen hyvinvoinnista.

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:

-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?

-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?

-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?

Niinpä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:

-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?

-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?

-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?

Niinpä!

Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Olen kertonut kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Löysin itse asiassa juuri tänään miehelle kirjoittamani kirjeen, jossa kerron väsymyksestäni ja kaikesta mahdollisesta. Mikään ei ole muuttunut yhdeksässä kuukaudessa. En todellakaan tiedä, mitä olisin vielä voinut tehdä. Olisin ehkä voinut häipyä ja vain jättää vastaamatta miehen puheluihin, mutta en jaksanut lähteä mihinkään, ja sitten olisi pitänyt olla maidot valmiina pumpattuina. Tuntui myös mahdottomalta jättää pieni vauvaparka huutamaan tiuskivan ja kiukkuisen isänsä kanssa.

Imetin, mutta vauva huoli pullon alusta asti. Kerran vauva ei huolinut pulloa miehen ollessa vanhemmillaan vauvan kanssa, ja sen jälkeen mies ei suostunut edes tarjoamaan pulloa yli kuukauteen, vaikka pumppasin päivittäin maitoa jääkaappiin.

Olen ymmärtänyt vasta terapian myötä itsekin, miten rajoilla olin ekoina kuukausina. On pieni ihme, etten ravistellut vauvaa epätoivoissani tai tehnyt muuta kamalaa. Kerroin tästä miehelle vähän aikaa sitten, hänen ainoa kommenttinsa oli, että pelkäänkö vielä tekeväni vauvalle jotain. Kun sanoin, että en, mies ilmeisesti totesi voivansa edelleen jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Tätä juuri yritän hahmottaa, että jos ei itsekään tajua omaa uupumustaan, niin sitä on vaikea kommunikoida toiselle.

Harkitsitkö imettämisen lopettamista? Olen kuullut, että jotkut eivä imetä juuri siitä syystä, ett käy liian raskaaksi äidille, kun isä ei sitten voi auttaa.

Miksi et anna lasta isälle yöksi nyt, että saisit nukuttua enemmän?

Mies kieltäytyy edelleen ottamasta lasta kovin usein ja tiuskii ja on todella vittumainen hoidettuaan lasta yhden yön. En halua, että lapsi joutuu kärsimään. Lapsi on nyt ollut kolme kertaa yön miehen kanssa sinä aikana, kun olemme asuneet muualla, eli 1,5 kuukauden aikana.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on siis lähes yksivuotias lapsi, jolla oli vauvana refluksi. Hän nukkui lähinnä pienissä pätkissä ehkä 8-10 tuntia vuorokaudessa, eli äidin unet olivat usein vain parin - kolmen tunnin mittaisia ja mistään päiväunista oli turha haaveillakaan. Mies reagoi tähän tilanteeseen pakenemalla autotalliin tissuttelemaan ja jätti minut yksin selviämään järjettömässä univajeessa. Ensimmäiset puoli vuotta oli lähinnä yhtä kidutusta, sen jälkeen alkoi helpottaa huomattavasti.

Mies jäi kotiin vauvan ollessa yhdeksänkuinen, ja minä lähdin vuorostani töihin. Mies oli todella ehdoton siitä, että hän saa nukkua kaikki yönsä rauhassa töissä käydessään, joten oletin saman koskevan myös minua. No eipä koske, mies on todella kiukkuinen ja niiiin väsynyt, jos hoitaa yhdenkin yön, että hermot menee. Nykyään vauva kuitenkin nukkuu jo ihan järkeviä yöunia, heräilee tosin vaihtelevasti joitain kertoja yössä. Myös päiväunet ovat nykyään jo ihan mukavan pitkiä, tunnin - parin pituisia. Siitä huolimatta miehestä on ihan väärin, että hän joutuu edes välillä osallistumaan yöheräilyihin.

Minulle on tullut tästä älyttömästä epäreiluudesta ja jatkuvasta univelasta paha katkeruus ja halveksunta miestä kohtaan. Asutaan jo erillään, ja koen pääseväni paljon helpommalla nyt kuin miehen kanssa asuessani. Mietinkin tässä, että onko meillä enää mitään mahdollisuutta saada parisuhdetta toimimaan ja perhettä pysymään kasassa. Onko kukaan onnistunut pääsemään yli katkeruudestaan puolison jätettyä selviämään yksin rankoista ajoista?

Siis asutte erillänne ja mies jäänyt koti-isäksi hoitamaan lasta. Kuitenkin kerrot, että mies ei hoida lasta öisin? Kuka sitä vauvaa sitten yöllä hoitaa?

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?

Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.

Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.

Meinaatko tosissasi että kuukausien valvominen on verrattavissa vauvan pesemiseen väärällä kädellä? Taidat olla mies.

Aika monilla pareilla näistä asioista ei keskustella yhtään ennen lapsen syntymää. Oletetaan vain että kaikki hoituu kuin tanssi, kun "ihanaa" aikaa vauvan kanssa yhdessä vietetään. Sitten kun ei hoidukaan, alkaa syyttely ja sormella osoittelu, joka johtaa vain poteroihin kaivautumiseen, ja soppa alkaakin olla valmis. Jos ei ole mitään sovittu, eikä ole mitään yhteisiä pelisääntöjä, minkälaisia sopimuksia on tällöin rikottu? Ainoastaan toisen oletuksia on rikottu, eikä siinä mielestäni ole mitään anteeksipyydettävää!

Jos asioista ei taas pystytä tekemään pelisääntöjä ennen kun lapsia ryhdytään tekemään, on ongelma juuri taaskin jossain muualla kuin siinä toisessa jota syytellään herkeämättä! Hyvin harvat parit sopivat käytännön asioista ennen kuin lasta ryhdytään edes laittamaan alulle. Hätiköidyt päätökset johtavat väistämättä hätiköityyn toimintaan. Nämä naiset jotka syyttävät miestään vaikka miksi, koska eivät osallistu, väitän että 99% syy löytyy kaikkien mokien äidistä, eli oletuksesta!

Ap:n tapauksessa vauva ei nukkunut käytännössä koskaan yli tunnin pätkiä ja ap pyysi pyytämästä päästyään miestä auttamaan (eri tavoilla, kirjoitti jopa kirjeen). Mies puolestaan sanoi ettei jaksa ja vietti päivät töissä ja yöt autotallissa. Mitä ap:n mahdollisilla oletuksilla on tekemistä tämän kaiken kanssa?

Mitä ap pyysi miestänsä käytännössä tekemään? Ruokkimaan pullolla öisin? Mitä se apu oli, jota ap halusi? Hän kirjoitti, että mies ei suostunut ruokkimaan pullolla, koska vauva ei ollut yhden kerran siihen suostunut. Opeteltiinko sitä pullosta syömistä sitten yhdessä? Vai loukkaantuiko ap ja päätti sitten hampaita kiristellen hoitaa asian itse? Kyllä miehellä on oikeus kokea epävarmuutta siitä, osaako tyydyttää lapsen tarpeet. Puhuttiinko siitä, miten mies oppisi hoitamaan vauvaa?

En ole se, joka kirjoitti oletuksista. Mutta onhan se vähän hankala tilanne miehelle (näin sivusta seuranneena), jos ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, tai kun tekee, niin tekee väärin. Omassa lähipiirissä on äiti, joka on aivan hirvittävän väsynyt. Siis oikeasti puhki, koska ei saa levättyä. Ymmärrän sen erittäin hyvin.

No, miksi äiti sitten on niin loppu? Koska stressaa omaa äitiyttään ja kykyään vastata lapsen tarpeisiin niin paljon, että koko ajan ylitulkitsee lapsen viestit, tunkee liian lähelle koko ajan ilman mitään normaaleja rajoja suhteessa toiseen ihmiseen. Kylässä olessa hän nalkuttaa ja valittaa miehelle koko ajan, koska tämä ei reagoi "lapsen tarpeisiin". Me ympärillä olijat emme niitä tarpeita huomaa. Esim. lapsi vähän ääntelee (oman tulkintani mukaan juttelee, seurustelee, kun pidän sitä sylissä). Äiti on kuitenkin sitä mieltä, että APUA!, nyt sillä on nälkä. Äkkiä pulloa lämmittämään! (huutoa miehelle, joka ei ymmärrä mennä lämmittämään pulloa). Ja minä ihmettelen vauva sylissä, että tässähän me vain jutellaan vauvan kanssa. Sen perusteella, mitä olen ymmärtänyt äidin puheista, yöt menevät samalla tavalla. Vauva inahtaa (ei itke), äiti on valppaana ja hereillä, heti pullo suuhun, yms. Tuloksena järkyttävä univelka ja masennus. Olivat käyneet unikilinikalla, jossa ohjeena oli, että lapselle pitäisi antaa tulla edes vähän nälkä, ennen kuin sitä ruokkii, tai sille pitäisi antaa tulla väsynyt olo, ennen kuin sitä laittaa nukkumaan.

En väitä, että ap olisi tällainen. Kuitenkin, tämän äidin ja miehen suhdetta rassaa, koska "isä ei osallistu vauvan hoitamiseen". No, jos minä olisin tämän perheen mies, niin en minäkään osaisi osallistua, siis äidin mielestä oikein. Voisin tietenkin toimia robottimaisesti äidin käskyjen mukaan, mutta silloinkin olisin se paska joka ei ota vastuuta (koska en reagoi oikein oikealla hetkellä). Kyseessä ei kuitenkaan olisi se, etten oikeasti osaisi ottaa vastuuta vauvasta, en vain tekisi kaikkea juuri niin kuin äiti käskee, koska toimisin omien havaintojeni mukaisesti.

Uskon, että ap on todellakin kokenut jääneensä hirvittävän yksin. Vähän veikkaan, että niin on mieskin kokenut. Onko ap antanut miehelle tilaa ottaa vastuuta? Ilmeisesti mies on kuitenkin hoitanut kaupassa käyntiä, ruuan laittoa, kyläillyt vanhempiensa luona vauvan kanssa, kun ap on ollut kotona. Eli on ollut valmis tekemään kuitenkin jotain! Onko sitä pulloruokintaa opeteltu yhdessä? Onko ap ja mies ja vauva istuneet sohvalla ja syötetty yhdessä pullosta niin, että kaikilla on yhdessä sellainen tunne, että tämä sujuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Olen kertonut kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Löysin itse asiassa juuri tänään miehelle kirjoittamani kirjeen, jossa kerron väsymyksestäni ja kaikesta mahdollisesta. Mikään ei ole muuttunut yhdeksässä kuukaudessa. En todellakaan tiedä, mitä olisin vielä voinut tehdä. Olisin ehkä voinut häipyä ja vain jättää vastaamatta miehen puheluihin, mutta en jaksanut lähteä mihinkään, ja sitten olisi pitänyt olla maidot valmiina pumpattuina. Tuntui myös mahdottomalta jättää pieni vauvaparka huutamaan tiuskivan ja kiukkuisen isänsä kanssa.

Imetin, mutta vauva huoli pullon alusta asti. Kerran vauva ei huolinut pulloa miehen ollessa vanhemmillaan vauvan kanssa, ja sen jälkeen mies ei suostunut edes tarjoamaan pulloa yli kuukauteen, vaikka pumppasin päivittäin maitoa jääkaappiin.

Olen ymmärtänyt vasta terapian myötä itsekin, miten rajoilla olin ekoina kuukausina. On pieni ihme, etten ravistellut vauvaa epätoivoissani tai tehnyt muuta kamalaa. Kerroin tästä miehelle vähän aikaa sitten, hänen ainoa kommenttinsa oli, että pelkäänkö vielä tekeväni vauvalle jotain. Kun sanoin, että en, mies ilmeisesti totesi voivansa edelleen jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Tätä juuri yritän hahmottaa, että jos ei itsekään tajua omaa uupumustaan, niin sitä on vaikea kommunikoida toiselle.

Harkitsitkö imettämisen lopettamista? Olen kuullut, että jotkut eivä imetä juuri siitä syystä, ett käy liian raskaaksi äidille, kun isä ei sitten voi auttaa.

Miksi et anna lasta isälle yöksi nyt, että saisit nukuttua enemmän?

Mies kieltäytyy edelleen ottamasta lasta kovin usein ja tiuskii ja on todella vittumainen hoidettuaan lasta yhden yön. En halua, että lapsi joutuu kärsimään. Lapsi on nyt ollut kolme kertaa yön miehen kanssa sinä aikana, kun olemme asuneet muualla, eli 1,5 kuukauden aikana.

Kenelle se mies tiuskii? Ethän sinä ole siellä seuraamassa, kun olet töissä ja mies lapsen kanssa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Olen kertonut kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Löysin itse asiassa juuri tänään miehelle kirjoittamani kirjeen, jossa kerron väsymyksestäni ja kaikesta mahdollisesta. Mikään ei ole muuttunut yhdeksässä kuukaudessa. En todellakaan tiedä, mitä olisin vielä voinut tehdä. Olisin ehkä voinut häipyä ja vain jättää vastaamatta miehen puheluihin, mutta en jaksanut lähteä mihinkään, ja sitten olisi pitänyt olla maidot valmiina pumpattuina. Tuntui myös mahdottomalta jättää pieni vauvaparka huutamaan tiuskivan ja kiukkuisen isänsä kanssa.

Imetin, mutta vauva huoli pullon alusta asti. Kerran vauva ei huolinut pulloa miehen ollessa vanhemmillaan vauvan kanssa, ja sen jälkeen mies ei suostunut edes tarjoamaan pulloa yli kuukauteen, vaikka pumppasin päivittäin maitoa jääkaappiin.

Olen ymmärtänyt vasta terapian myötä itsekin, miten rajoilla olin ekoina kuukausina. On pieni ihme, etten ravistellut vauvaa epätoivoissani tai tehnyt muuta kamalaa. Kerroin tästä miehelle vähän aikaa sitten, hänen ainoa kommenttinsa oli, että pelkäänkö vielä tekeväni vauvalle jotain. Kun sanoin, että en, mies ilmeisesti totesi voivansa edelleen jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Tätä juuri yritän hahmottaa, että jos ei itsekään tajua omaa uupumustaan, niin sitä on vaikea kommunikoida toiselle.

Harkitsitkö imettämisen lopettamista? Olen kuullut, että jotkut eivä imetä juuri siitä syystä, ett käy liian raskaaksi äidille, kun isä ei sitten voi auttaa.

Miksi et anna lasta isälle yöksi nyt, että saisit nukuttua enemmän?

Mies kieltäytyy edelleen ottamasta lasta kovin usein ja tiuskii ja on todella vittumainen hoidettuaan lasta yhden yön. En halua, että lapsi joutuu kärsimään. Lapsi on nyt ollut kolme kertaa yön miehen kanssa sinä aikana, kun olemme asuneet muualla, eli 1,5 kuukauden aikana.

Miten se lapsi joutuu kärsimään? Miten mies kohtelee lasta, kun on joutunut viettämään yön tämän kanssa?

Monet äidit ovat tiuskivia ja vittumaisia miehilleen, kun ovat väsyneitä, mutta hoitavat lasta erittäin hyvin. Eikö miehesi toimi niin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:

-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?

-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?

-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?

Niinpä!

Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.

Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on siis lähes yksivuotias lapsi, jolla oli vauvana refluksi. Hän nukkui lähinnä pienissä pätkissä ehkä 8-10 tuntia vuorokaudessa, eli äidin unet olivat usein vain parin - kolmen tunnin mittaisia ja mistään päiväunista oli turha haaveillakaan. Mies reagoi tähän tilanteeseen pakenemalla autotalliin tissuttelemaan ja jätti minut yksin selviämään järjettömässä univajeessa. Ensimmäiset puoli vuotta oli lähinnä yhtä kidutusta, sen jälkeen alkoi helpottaa huomattavasti.

Mies jäi kotiin vauvan ollessa yhdeksänkuinen, ja minä lähdin vuorostani töihin. Mies oli todella ehdoton siitä, että hän saa nukkua kaikki yönsä rauhassa töissä käydessään, joten oletin saman koskevan myös minua. No eipä koske, mies on todella kiukkuinen ja niiiin väsynyt, jos hoitaa yhdenkin yön, että hermot menee. Nykyään vauva kuitenkin nukkuu jo ihan järkeviä yöunia, heräilee tosin vaihtelevasti joitain kertoja yössä. Myös päiväunet ovat nykyään jo ihan mukavan pitkiä, tunnin - parin pituisia. Siitä huolimatta miehestä on ihan väärin, että hän joutuu edes välillä osallistumaan yöheräilyihin.

Minulle on tullut tästä älyttömästä epäreiluudesta ja jatkuvasta univelasta paha katkeruus ja halveksunta miestä kohtaan. Asutaan jo erillään, ja koen pääseväni paljon helpommalla nyt kuin miehen kanssa asuessani. Mietinkin tässä, että onko meillä enää mitään mahdollisuutta saada parisuhdetta toimimaan ja perhettä pysymään kasassa. Onko kukaan onnistunut pääsemään yli katkeruudestaan puolison jätettyä selviämään yksin rankoista ajoista?

Siis asutte erillänne ja mies jäänyt koti-isäksi hoitamaan lasta. Kuitenkin kerrot, että mies ei hoida lasta öisin? Kuka sitä vauvaa sitten yöllä hoitaa?

Minä hoidan yöt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:

-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?

-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?

-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?

Niinpä!

Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.

Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.

Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.

Esim.

1) voisitko vaihtaa vaipan?

2) voisitko syöttää pullosta?

3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?

4) voisitko seurustella vauvan kanssa?

Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).

Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Ärsyttää lukea keskustelua kun osa jankuttaa samoista asioista joihin ap on jo vastannut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?

Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.

Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.

Meinaatko tosissasi että kuukausien valvominen on verrattavissa vauvan pesemiseen väärällä kädellä? Taidat olla mies.

Aika monilla pareilla näistä asioista ei keskustella yhtään ennen lapsen syntymää. Oletetaan vain että kaikki hoituu kuin tanssi, kun "ihanaa" aikaa vauvan kanssa yhdessä vietetään. Sitten kun ei hoidukaan, alkaa syyttely ja sormella osoittelu, joka johtaa vain poteroihin kaivautumiseen, ja soppa alkaakin olla valmis. Jos ei ole mitään sovittu, eikä ole mitään yhteisiä pelisääntöjä, minkälaisia sopimuksia on tällöin rikottu? Ainoastaan toisen oletuksia on rikottu, eikä siinä mielestäni ole mitään anteeksipyydettävää!

Jos asioista ei taas pystytä tekemään pelisääntöjä ennen kun lapsia ryhdytään tekemään, on ongelma juuri taaskin jossain muualla kuin siinä toisessa jota syytellään herkeämättä! Hyvin harvat parit sopivat käytännön asioista ennen kuin lasta ryhdytään edes laittamaan alulle. Hätiköidyt päätökset johtavat väistämättä hätiköityyn toimintaan. Nämä naiset jotka syyttävät miestään vaikka miksi, koska eivät osallistu, väitän että 99% syy löytyy kaikkien mokien äidistä, eli oletuksesta!

Ap:n tapauksessa vauva ei nukkunut käytännössä koskaan yli tunnin pätkiä ja ap pyysi pyytämästä päästyään miestä auttamaan (eri tavoilla, kirjoitti jopa kirjeen). Mies puolestaan sanoi ettei jaksa ja vietti päivät töissä ja yöt autotallissa. Mitä ap:n mahdollisilla oletuksilla on tekemistä tämän kaiken kanssa?

Mitä ap pyysi miestänsä käytännössä tekemään? Ruokkimaan pullolla öisin? Mitä se apu oli, jota ap halusi? Hän kirjoitti, että mies ei suostunut ruokkimaan pullolla, koska vauva ei ollut yhden kerran siihen suostunut. Opeteltiinko sitä pullosta syömistä sitten yhdessä? Vai loukkaantuiko ap ja päätti sitten hampaita kiristellen hoitaa asian itse? Kyllä miehellä on oikeus kokea epävarmuutta siitä, osaako tyydyttää lapsen tarpeet. Puhuttiinko siitä, miten mies oppisi hoitamaan vauvaa?

En ole se, joka kirjoitti oletuksista. Mutta onhan se vähän hankala tilanne miehelle (näin sivusta seuranneena), jos ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, tai kun tekee, niin tekee väärin. Omassa lähipiirissä on äiti, joka on aivan hirvittävän väsynyt. Siis oikeasti puhki, koska ei saa levättyä. Ymmärrän sen erittäin hyvin.

No, miksi äiti sitten on niin loppu? Koska stressaa omaa äitiyttään ja kykyään vastata lapsen tarpeisiin niin paljon, että koko ajan ylitulkitsee lapsen viestit, tunkee liian lähelle koko ajan ilman mitään normaaleja rajoja suhteessa toiseen ihmiseen. Kylässä olessa hän nalkuttaa ja valittaa miehelle koko ajan, koska tämä ei reagoi "lapsen tarpeisiin". Me ympärillä olijat emme niitä tarpeita huomaa. Esim. lapsi vähän ääntelee (oman tulkintani mukaan juttelee, seurustelee, kun pidän sitä sylissä). Äiti on kuitenkin sitä mieltä, että APUA!, nyt sillä on nälkä. Äkkiä pulloa lämmittämään! (huutoa miehelle, joka ei ymmärrä mennä lämmittämään pulloa). Ja minä ihmettelen vauva sylissä, että tässähän me vain jutellaan vauvan kanssa. Sen perusteella, mitä olen ymmärtänyt äidin puheista, yöt menevät samalla tavalla. Vauva inahtaa (ei itke), äiti on valppaana ja hereillä, heti pullo suuhun, yms. Tuloksena järkyttävä univelka ja masennus. Olivat käyneet unikilinikalla, jossa ohjeena oli, että lapselle pitäisi antaa tulla edes vähän nälkä, ennen kuin sitä ruokkii, tai sille pitäisi antaa tulla väsynyt olo, ennen kuin sitä laittaa nukkumaan.

En väitä, että ap olisi tällainen. Kuitenkin, tämän äidin ja miehen suhdetta rassaa, koska "isä ei osallistu vauvan hoitamiseen". No, jos minä olisin tämän perheen mies, niin en minäkään osaisi osallistua, siis äidin mielestä oikein. Voisin tietenkin toimia robottimaisesti äidin käskyjen mukaan, mutta silloinkin olisin se paska joka ei ota vastuuta (koska en reagoi oikein oikealla hetkellä). Kyseessä ei kuitenkaan olisi se, etten oikeasti osaisi ottaa vastuuta vauvasta, en vain tekisi kaikkea juuri niin kuin äiti käskee, koska toimisin omien havaintojeni mukaisesti.

Uskon, että ap on todellakin kokenut jääneensä hirvittävän yksin. Vähän veikkaan, että niin on mieskin kokenut. Onko ap antanut miehelle tilaa ottaa vastuuta? Ilmeisesti mies on kuitenkin hoitanut kaupassa käyntiä, ruuan laittoa, kyläillyt vanhempiensa luona vauvan kanssa, kun ap on ollut kotona. Eli on ollut valmis tekemään kuitenkin jotain! Onko sitä pulloruokintaa opeteltu yhdessä? Onko ap ja mies ja vauva istuneet sohvalla ja syötetty yhdessä pullosta niin, että kaikilla on yhdessä sellainen tunne, että tämä sujuu?

Vauva söi hienosti pullosta jo heti sairaalasta kotiuduttaessa. En ymmärrä, miksi minun olisi pitänyt kädestä pitäen opastaa miestä pullolla syöttämisessä, kun ruokin itse lapsen imettämällä. Ei minulla ole mitään mystistä äidinvaistoa, joka kertoo, miten pullosta syötetään. En kyllä edes ymmärrä, mitä sen kummempaa opettelua siinä olisi, sen kun lämmittää maidon ja kallistaa pulloa sopivasti tuttiosan ollessa suussa. Näin se ainakin meillä toimi.

Pyysin miestä hoitamaan lasta yöt, eli nukkumaan lapsen kanssa ja vastaamaan lapsen tarpeisiin. Käytännössä siis antamaan tuttia ja tarvittaessa maitoa, rauhoittelemaan sylissä, jos vauva tutista ja maidosta huolimatta itki ja vaihtamaan kakkavaipan, jos se valvotti lasta. Mies osasi kyllä hoitaa nämä, siitä ei ole missään vaiheessa ollut mitään epäselvyyttä. Lisäksi mies voi aivan hyvin opetella, niin kuin minäkin jouduin tekemään ihan yksin helvetillisessä väsymyksessä.

En ole ollut kuvaamasikaltainen vaan ottanut ihan rennosti vauvan kanssa. Itkun syy on tietysti aina pitänyt hoitaa pois, mutta kyllä lapsi on saanut äännellä. Mies on ollut itse asiassa monessa asiassa hyvin paljon tarkempi kuin minä.