Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?

Joo niin se meidänkin emäntä lähti näillä perusteilla. Minä heräsin isähommiin enemmän jälkijunassa ja minä en kertakaikkiaan pärjännyt niiden yövalvomisten ja töissäkäynnin ohessa vaikka äiti kantoi raskaamman taakan. Olen kuitenkin parantanut kuin sika juoksua ja osaan kaikki samat temput mitä äitikin, paitsi imettää ja synnyttää. Uskon että miehillä yleensä nämä asiat kestävät kauemmin oppia. Ero kuitenkin tuli ja eivät ongelmat siihen loppuneet, ne vain muuttuivat toisenlaisiksi ja niitä tuli enemmän. Äiti joutuu olemaan lastensa kanssa vieläkin enemmän ja lapset ovat minulla noin neljänneksen ajasta. Aika lasten kanssa on tällöin todella mukavaa, kun olen saanut levätä ja pystyn olemaan lasten kanssa täysillä. En tiedä onko reilua mutta näin ne asiat menivät. Mutta kyllä, luulen kyllä ymmärtäväni sen että kun katkeruus alkaa vallata sydäntä, niin ei siltä tieltä yleensä ole paluuta vaikka järki sanoisi mitä.

Vierailija kirjoitti:

Kolhujen kautta voittoon kirjoitti:

Vähemmän esimerkillisen miehen näkökulmaa asian sivusta.

Sen kerron miehille puolustuksena, että monelle miehelle lapsi ja sen vaikutukset tulee siltikin lopulta yllätyksenä. Periaate on eri asia kuin käytäntö. Vauvalehtien valoisat hymykuvat on siitä kaukana. Nainen kantaa lasta synnytykseen saakka ja valmistuu muutokseen henkisesti aivan eri tasolla mitä mies. Naisella on synnyttämäänsä lapseen paljon läheisempi suhde kuin miehellä. Hormonit oikeasti auttaa asiaa. Itse en tuntenut vauvaa oikeasti "omaksi" ennenkuin muutaman viikon harjoittelun jälkeen. Miehestä voi tuntua alussa, että tuo vauva on vienyt häneltä vaimon. Ainakin naisen rooli muuttuu rakastajattaresta tuntuvia askeleita enemmän äidin suuntaan. Alussa vauva on imetyksen yms. takia enemmän naisella. Kun mies lähtee osallistumaan enemmän, niin nainen on mukana neuvomassa, suorastaan komentamassa ja arvostelemassa. Miehenä tekee mieli sanoa välillä rouvalle, että tee sitten ite, jos kerta täydellisesti osaat. Voin sanoa, että eritoten vaativampi lapsi on ihan pirunmoinen järkytys. Mies huomaa oman aikansa vähenevän. Työn määrä lisääntyy joka suhteessa. Unen laatu heikkenee. Elämä ei ainakaan helpotu. Päinvastoin. Hetken voi tuntua, että mihinkähän hulluuteen sitä oikein tuli lähdettyä. Asiaa ei helpota myöskään miehen mahdollinen työstressi, joka vuorostaan ainakin omalle vaimolleni tuntui kaukaiselta ja vieraalta asialta.

Ja tässä on sitten se hankala muutoksen ja kasvun paikka. Itse onnistuin vääntäytymään kolhujen ja riitojenkin kautta isäksi ja saatiin lopulta arki toimimaan. Tasapainon hakemiseen meni viikkoja. Ja ei se helppoa ollut tasapainon löytämisen jälkeenkään, lapset tuo omat vaatimuksensa, mutta me molemmat rouvan kanssa siinä samassa liemessä marinoiduttiin. Lapset on kasvattanut minua siinä, missä minä heitä. Nyt niitä on jo kolme ja ne osaavat jo käydä vessassa ja pukea itse. Mahtavaa!

Tahdon siis ehkä sanoa, että antakaa miehelle mahdollisuus vauvan tultua, vaikka miehen suhtautuminen saattaa tuntua venkoilulta. Ja sitä se kai onkin. Muutosvastarintaa muutokseen, joka hahmotetaan oikeasti vasta tosipaikan edessä. Mutta jos tilanne ei muutamien kuukausienkaan kuluessa muutu reilummaksi, niin sitten kannattaa jo miettiä muita ratkaisuja. Vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa.

Hieno kommentti.

Se mikä jää sanomatta koska sitä ei ole lupa myöntää, on että myös äidille lapsen tulo ja todellisuus voi tulla järkytyksenä, ja tulee mietittyä mitä tuli tehtyä. Minulla ainakin oli näin, ja minulla otti aikaa tutustua vauvaan ja sen rakkauden ja äitiyden tulla, muutaman viikon harjoittelun myötä. Parien välillä voi haittana olla näitä myyttejäkin, jos miehet kuvittelee että naisella ei ole vaikeaa, ei kaduta, vituta eikä väsytä, koska hormonit. Niin se jotenkin sallii heidän vetäytyä koska heillä ei ole "sitä luontaista taipumusta ja hormoneja". Minä kun epäilen ettei ole kaikilla äideilläkään.

Minä voin osaltani vahvistaa, että näin todellakin on. Vastasin juuri vauvakuplaan hukkumista koskevaan ketjuun totuudenmukaisesti, minusta lapsi tulee osaksi perhettä eikä sen keskipisteeksi. 17 vuotta myöhemmin olen edelleen samaa mieltä, enkä ole tämän äidillisemmäksi muuttunut matkan varrella. Hyvää palautetta olen silti saanut lapselta, viimeksi hänen todetessaan kavereilleen hieman Linnunradan käsikirjamaiseen henkeen, että "äiti on suunnilleen mun paras kaveri, me jutellaan yhdessä elämästä ja kaikesta".

Vielä vuosituhannen vaihteessa myytti eli tosi vahvana (yksilapsisuudesta ja veloista en edes aloita, ne olivat tuolloin kaiken ymmärryksen ulkopuolella ;)), mutta mitä kauemmin on äiti, sen vähemmän syyllistyy mistään. Samaan henkeen annoin piutpaut myös mokkapalamyyjäisille. (Niinhän muuten ne isätkin toimivat. Onko kukaan kuullut mistään isämyytistä?)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Niin no sitä apua ei saa vaikka pyytää. Meillä neljä lasta joista kaksi ollut koliikkivauvoja ja toiset kaksi refluksivauvoja. Lapsilla 4 tervettä eläkeläisisovanhempaa. Kukaan näiistä isovanhemmista tai minun ja puolisonsisruksista ei ole auttanut tai hoitamut sekuntiakaan koskaan. Ei siis kertaakaan 10v aikana. Eivät ole tarjonneet apua, eivät ole auttaneet pyydettäessä eivätkä edes rahapalkkaa vastaan (tarjosin 20e tunti eli iltahoito 100e - ei sekään auttanut).

Joissain suvuissa on vittumainen itse pitää pärjätä- kulttuuri ja isovanhemmat hokee että kukin hoitakoon omat lapsensa. Tosin isovanhemmat itse hoidattivat lapsensa omilla vanhemilla eli heitä tämä ei koskenut, mutta nyt meitä koskee :)

Ajat on muuttunut itsekkäiksi. Siitä tämä johtuu. Lapsiperheet niinkuin mekin, saavat ihan yksin kamppailla kaikki vaikeudet, kriisit ja raskaat tilanteet.

Joo, toi on kyllä niin tuttua: äiti jaksaa kehua miten minua ja veljeä ei kukaan koskaan hoitanut. Niin, ei sopimuksesta, mutta mummo ja vaari asuivat naapurissa jonne me tietysti mentiin ruokittaviksi ja viihdytettäviksi kun päästiin koulusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän oikein hyvin tunteesi. Mun esikoinen heräili 3 vuotta kaikki yöt, ja todellakin nukuimme ja hoidimme vuoroöin miehen kanssa, toinenhan olisi kuollut valvomiseen muuten.

Mutta oletko puhunut asiasta miehen kanssa suoraan? Mitä hän sanoo, jos kysyt ihan suoraan, että miksi hänen työssäkäydessään hänen piti saada nukkua, mutta sun työssäkäydessä sun ei tarvitsekaan?

Auttaisiko, jos mies tajuaisi epäreiluutensa ja pyytäisi anteeksi? Vai auttaisiko mikään? Onko hän muutenkin itsekäs ja itsekeskeinen, kannattaako suhdetta ylipäätään jatkaa?

Ollaan kyllä puhuttu paljonkin tästä, mutta mies ei näe toiminnassaan mitään vikaa. Käymme pariterapiassa, mutta siellä asiat etenevät todella hitaasti, koska käyntejä on vain parin viikon välein. Muuten mies ei mielestäni ole niin itsekäs, mutta hänen täytyy saada nukkua kaikki yönsä ja lisäksi vähintään pari - kolme tuntia omaa aikaa päivittäin, lapsen päiväunien lisäksi siis.

Minä elän tällä hetkellä käytännössä yksinhuoltajan elämää, sillä työviikolla menen töistä suoraan hakemaan lasta ja hoidan kaikki kotityöt ja kauppareissut joko lapsen kanssa tai sitten hänen nukahdettuaan joskus puoli kymmenen jälkeen. Miehen taas pitää saada hoitaa ne kaikki rauhassa ilman lasta, eikä hän ymmärrä yhtään, miksi minä olen väsynyt.

Tuntuu, että mies kieltäytyy täysin näkemästä tätä epäreiluutta. Voisin harkita suhteen jatkamista, jos hän ymmärtäisi kohtuuttomuutensa, pyytäisi anteeksi ja korjaisi käytöstän, mutta nyt se ei tunnu kovinkaan todennäköiseltä.

Luinko oikein? 2-3 tuntia omaa aikaa päivittäin? On ihan helv*tin itsekästä mieheltä! Eli jos sinä tulet klo 17 töistä, läpsystä vaihto ja mies häipyy kunnes tulee kotiin 19-20 välillä? Missä välissä lapsi oppisi näkemään parisuhdetta? Voi hyvä ap, kämppiksiä te olette, ette pariskunta. Vähän epäilen että parisuhde tuosta paranee...

Vierailija kirjoitti:

Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.

Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.

Mikä kumma siinä on että selitetään kuinka mies "muuttui" lapsen syntymän jälkeen? Mitä itse olen nähnyt tuttavaperheistä, ei se mies oli siitä tippaakaan muuttunut, samanlainen se on ollut ennen lastakin. Se vaan lapsettomana pariskuntana toisen itsekkyys ei ole niin hankala asia kuin lasten syntymän jälkeen.

Oikeasti niitä merkkejä itsekkyydestä on ollut. Esim. onko miehelle ollut todella vaikeaa tai jopa mahdotonta muuttaa esim. aikataulujaan puolison vuoksi? Onko mies kiukutellut sen vuoksi? Onko mies suostunut tekemään asioita puolison hyväksi vain silloin kun se hänelle sopii? Jos mies lähtee punttisalille, suostuuko häne sieltä tullessa käymään ruokakaupassa, vai saapuuko hän vain kotiin ja sinun pitää erikseen lähteä kauppaan?

Siinä nyt muutama merkki itsekkyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän oikein hyvin tunteesi. Mun esikoinen heräili 3 vuotta kaikki yöt, ja todellakin nukuimme ja hoidimme vuoroöin miehen kanssa, toinenhan olisi kuollut valvomiseen muuten.

Mutta oletko puhunut asiasta miehen kanssa suoraan? Mitä hän sanoo, jos kysyt ihan suoraan, että miksi hänen työssäkäydessään hänen piti saada nukkua, mutta sun työssäkäydessä sun ei tarvitsekaan?

Auttaisiko, jos mies tajuaisi epäreiluutensa ja pyytäisi anteeksi? Vai auttaisiko mikään? Onko hän muutenkin itsekäs ja itsekeskeinen, kannattaako suhdetta ylipäätään jatkaa?

Ollaan kyllä puhuttu paljonkin tästä, mutta mies ei näe toiminnassaan mitään vikaa. Käymme pariterapiassa, mutta siellä asiat etenevät todella hitaasti, koska käyntejä on vain parin viikon välein. Muuten mies ei mielestäni ole niin itsekäs, mutta hänen täytyy saada nukkua kaikki yönsä ja lisäksi vähintään pari - kolme tuntia omaa aikaa päivittäin, lapsen päiväunien lisäksi siis.

Minä elän tällä hetkellä käytännössä yksinhuoltajan elämää, sillä työviikolla menen töistä suoraan hakemaan lasta ja hoidan kaikki kotityöt ja kauppareissut joko lapsen kanssa tai sitten hänen nukahdettuaan joskus puoli kymmenen jälkeen. Miehen taas pitää saada hoitaa ne kaikki rauhassa ilman lasta, eikä hän ymmärrä yhtään, miksi minä olen väsynyt.

Tuntuu, että mies kieltäytyy täysin näkemästä tätä epäreiluutta. Voisin harkita suhteen jatkamista, jos hän ymmärtäisi kohtuuttomuutensa, pyytäisi anteeksi ja korjaisi käytöstän, mutta nyt se ei tunnu kovinkaan todennäköiseltä.

Luinko oikein? 2-3 tuntia omaa aikaa päivittäin? On ihan helv*tin itsekästä mieheltä! Eli jos sinä tulet klo 17 töistä, läpsystä vaihto ja mies häipyy kunnes tulee kotiin 19-20 välillä? Missä välissä lapsi oppisi näkemään parisuhdetta? Voi hyvä ap, kämppiksiä te olette, ette pariskunta. Vähän epäilen että parisuhde tuosta paranee...

Nyt asutaan tosiaan jo erillään, niin haen lapsen, kun pääsen viideltä. Loppuillan lapsi on minun kanssani, mies hakee hänet sitten aamulla ennne kuin aloitan työt. Viikonloppuisin mies pitää lasta muutaman tunnin kumpanakin päivänä luonaan. Viimeisten puolentoista kuukauden aikana mies on pitänyt lasta luonaan kolme yötä. Silloinkin lapsi on ollut illan ensin minun kanssani.

Ekalla kerralla olin itsekin yötä vanhassa kodissamme. Silloin mies olisi halunnut katsoa rauhassa telkkaria sillä välin, kun minä hoidin lapsen iltatoimet. Pyysin miestä laittamaan lapsen nukkumaan, mies suostui lopulta pitkin hampain, kun huomautin, että minä hoidan illat normaalisti seitsemänä päivänä viikossa.

Vierailija kirjoitti:

No ei se naisellekaan ole helppoa muuttua äidiksi. Esikoisen kohdalla meni pari kuukautta ennen kuin rakkaus lapseen syntyi. Olin ihan tumpelo vauvan hoidossa, imetys ei sujunut, en saanut nukuttua, pelkäsin, että rikon lapsen, en erottanut vauvan itkua toisesta, napatyngän hoitaminen väänsi vatsaa, hoidin vauvan ihoa hirveän tarkasti.

Kyllä minua pelotti, kun miehellä oli vauvan kanssa paljon ronskimmat otteet. Miehelle ei tehnyt tiukkaa jättää vauvan pyllynpesua minulle, mutta minähän sen punoittavan ja kirvelevän ihon jouduin hoitamaan ja kuuntelemaan vauvan kipuitkut. D-vitamiini vauvalle oli "mitä väliä", joten senkin huolehtiminen jäi minulle. Miehelle tuli "yllättäen" hirveän paljon omia menoja ja reissuja, joten olin vauvan kanssa pääasiassa yksin.

Minun olisi pitänyt siis heti vauvan synnyttyä tietää ja osata kaikki. Siihen päälle vielä vaikeasta synnytyksestä toipuminen ja synnytyksen jälkeinen masennus. Miehelle plussat siitä, että hän tajusi, ettei sen itkeskelyn ja valvomisen lomassa seksi ollut minulla päällimmäisenä mielessä.

Sanasta sanaan kuin meidän vauva-aika. Mietin paniikissa, voiko tän vielä perua ja palauttaa sen rääpäleen jonnekin. Olin ihan pihalla vauvojen hoidosta, kipeä ja väsynyt.

Eri

Mies77 kirjoitti:

Kolhujen kautta voittoon kirjoitti:

Vähemmän esimerkillisen miehen näkökulmaa asian sivusta.

Sen kerron miehille puolustuksena, että monelle miehelle lapsi ja sen vaikutukset tulee siltikin lopulta yllätyksenä. Periaate on eri asia kuin käytäntö. Vauvalehtien valoisat hymykuvat on siitä kaukana. Nainen kantaa lasta synnytykseen saakka ja valmistuu muutokseen henkisesti aivan eri tasolla mitä mies. Naisella on synnyttämäänsä lapseen paljon läheisempi suhde kuin miehellä. Hormonit oikeasti auttaa asiaa. Itse en tuntenut vauvaa oikeasti "omaksi" ennenkuin muutaman viikon harjoittelun jälkeen. Miehestä voi tuntua alussa, että tuo vauva on vienyt häneltä vaimon. Ainakin naisen rooli muuttuu rakastajattaresta tuntuvia askeleita enemmän äidin suuntaan. Alussa vauva on imetyksen yms. takia enemmän naisella. Kun mies lähtee osallistumaan enemmän, niin nainen on mukana neuvomassa, suorastaan komentamassa ja arvostelemassa. Miehenä tekee mieli sanoa välillä rouvalle, että tee sitten ite, jos kerta täydellisesti osaat. Voin sanoa, että eritoten vaativampi lapsi on ihan pirunmoinen järkytys. Mies huomaa oman aikansa vähenevän. Työn määrä lisääntyy joka suhteessa. Unen laatu heikkenee. Elämä ei ainakaan helpotu. Päinvastoin. Hetken voi tuntua, että mihinkähän hulluuteen sitä oikein tuli lähdettyä. Asiaa ei helpota myöskään miehen mahdollinen työstressi, joka vuorostaan ainakin omalle vaimolleni tuntui kaukaiselta ja vieraalta asialta.

Ja tässä on sitten se hankala muutoksen ja kasvun paikka. Itse onnistuin vääntäytymään kolhujen ja riitojenkin kautta isäksi ja saatiin lopulta arki toimimaan. Tasapainon hakemiseen meni viikkoja. Ja ei se helppoa ollut tasapainon löytämisen jälkeenkään, lapset tuo omat vaatimuksensa, mutta me molemmat rouvan kanssa siinä samassa liemessä marinoiduttiin. Lapset on kasvattanut minua siinä, missä minä heitä. Nyt niitä on jo kolme ja ne osaavat jo käydä vessassa ja pukea itse. Mahtavaa!

Tahdon siis ehkä sanoa, että antakaa miehelle mahdollisuus vauvan tultua, vaikka miehen suhtautuminen saattaa tuntua venkoilulta. Ja sitä se kai onkin. Muutosvastarintaa muutokseen, joka hahmotetaan oikeasti vasta tosipaikan edessä. Mutta jos tilanne ei muutamien kuukausienkaan kuluessa muutu reilummaksi, niin sitten kannattaa jo miettiä muita ratkaisuja. Vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa.

Minä olen sitä mieltä tuosta "vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa" kommentista että pitäisi vähintään odottaa se vauvavuosi! Koko vauvavuosi eteenkin ensimmäisen lapsen kohdalla on enemmän tai vähemmän selviytymistaistelu. Keinolla jos toisella kun vauvavuodesta selviytyy, niin sen jälkeen se elämä vasta perheenä ja lapsen kanssa alkaa. Se on lähes sama mitä vauvavuotena tapahtuu, molemmat ovat täysin survival moodissa, ja ne jutut kannattaa pyytää, ja antaa anteeksi. Vauvavuosi on kaikkein kamalin aika lapsen kanssa, siitä jos selviää, kenolla millä tahansa, elämä lapsiperheessä vasta alkaa.

Vaikka mitä tahansa tekisittekin, älkää nyt vain jääkö märehtimään vauvavuoden tapahtumia, vaan olkaa onnellisia jos kaikki ovat elossa sen jälkeen, jos ovat, se meni kaikkine virheineenkin todella HYVIN! 

No huhhuh, kaverilla oli koliikki- ja refluksivauva ja yhdessä miehensä kanssa hoitivat yöt ja päivät, mies kävi töissä väsyneenä vauvavuoden, kun auttoi myös yöllä, yhdessä selvisivät ja kuulemma vaan vahvisti heidän suhteensa. Todella törkeää jättää nainen oman onnensa nojaan vaikean vauva-ajan keskellä! Siinä kun on oma mielenterveys jo koetuksella. En kyllä sellaista miestä kauan katselisi enkä anteeksi antaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.

Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.

Mikä kumma siinä on että selitetään kuinka mies "muuttui" lapsen syntymän jälkeen? Mitä itse olen nähnyt tuttavaperheistä, ei se mies oli siitä tippaakaan muuttunut, samanlainen se on ollut ennen lastakin. Se vaan lapsettomana pariskuntana toisen itsekkyys ei ole niin hankala asia kuin lasten syntymän jälkeen.

Oikeasti niitä merkkejä itsekkyydestä on ollut. Esim. onko miehelle ollut todella vaikeaa tai jopa mahdotonta muuttaa esim. aikataulujaan puolison vuoksi? Onko mies kiukutellut sen vuoksi? Onko mies suostunut tekemään asioita puolison hyväksi vain silloin kun se hänelle sopii? Jos mies lähtee punttisalille, suostuuko häne sieltä tullessa käymään ruokakaupassa, vai saapuuko hän vain kotiin ja sinun pitää erikseen lähteä kauppaan?

Siinä nyt muutama merkki itsekkyydestä.

Mies on hoitanut ison osan kaupassa käynneistä ja muistakin kotitöistä, niistä ei ole ikinä tarvinnut tapella. Ne mies hoiti hyvin lapsen syntymän jälkeenkin, tosin olisin silloin käynyt mieluummin itse kaupassa ja tehnyt kotitöitä, että olisin saanut edes hetken päivässä keskittyä muuhun kuin vauvan vaatimuksiin, mutta mies kävi päivittäin kaupassa töiden jälkeen. Jos joskus pääsin tekemään ruokaa, mies tuli vauvan kanssa viereen seisomaan, jolloin jouduin käytännössä kuitenkin hoitamaan vauvan viihdyttämisen. Usein jouduin myös siirtymään imettämään kesken kaiken, jolloin mies hoiti ruoanlaiton loppuun.

Myöskään raha-asioista tai ajankäytöstä ei ole ikinä ollut riitoja, ollaan molemmat viihdytty paljon kotona, minä olen käynyt ulkona kavereiden kanssa jopa enemmän kuin mies. En tiedä, mistä minun olisi pitänyt nähdä miehen pohjaton itsekkyys

etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.

Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.

Mikä kumma siinä on että selitetään kuinka mies "muuttui" lapsen syntymän jälkeen? Mitä itse olen nähnyt tuttavaperheistä, ei se mies oli siitä tippaakaan muuttunut, samanlainen se on ollut ennen lastakin. Se vaan lapsettomana pariskuntana toisen itsekkyys ei ole niin hankala asia kuin lasten syntymän jälkeen.

Oikeasti niitä merkkejä itsekkyydestä on ollut. Esim. onko miehelle ollut todella vaikeaa tai jopa mahdotonta muuttaa esim. aikataulujaan puolison vuoksi? Onko mies kiukutellut sen vuoksi? Onko mies suostunut tekemään asioita puolison hyväksi vain silloin kun se hänelle sopii? Jos mies lähtee punttisalille, suostuuko häne sieltä tullessa käymään ruokakaupassa, vai saapuuko hän vain kotiin ja sinun pitää erikseen lähteä kauppaan?

Siinä nyt muutama merkki itsekkyydestä.

Just tämä. Tajusin pitkän tuskailun jälkeen, ettei mies ollut muuttunut, meidän tilanne vauvan myötä muuttui ja meidän olisi ollut muututtava. Minä muutuin koska oli pakko, mies ei koska hänen ei ollut pakko.

Minä opettelin kokkaamaan, siivoamaan, hoitamaan vauvaa, unohtamaan omat harrastukset ja tv-sarjat ja kaverien kanssa menot, mies jatkoi samaan tapaan kuin ennenkin. Vauva otti tilansa vain minun elämästä.

Aiemmin mies oli toiminut ihan samoin, minä vain en ollut kenestäkään riippuvainen enkä vastuullinen, joten pystyin sopeutumaan ja tekemään kompromisseja hänen takia. Vauvan takia se liikkumatilani ja voimani joustaa miehen eteen oli mennyt, siitä kahnaukset.

Tottakai miehiä pännii vauvan tulo koska heillä palvelu kärsii.

(Ollaan muuten erottu)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.

Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.

Mikä kumma siinä on että selitetään kuinka mies "muuttui" lapsen syntymän jälkeen? Mitä itse olen nähnyt tuttavaperheistä, ei se mies oli siitä tippaakaan muuttunut, samanlainen se on ollut ennen lastakin. Se vaan lapsettomana pariskuntana toisen itsekkyys ei ole niin hankala asia kuin lasten syntymän jälkeen.

Oikeasti niitä merkkejä itsekkyydestä on ollut. Esim. onko miehelle ollut todella vaikeaa tai jopa mahdotonta muuttaa esim. aikataulujaan puolison vuoksi? Onko mies kiukutellut sen vuoksi? Onko mies suostunut tekemään asioita puolison hyväksi vain silloin kun se hänelle sopii? Jos mies lähtee punttisalille, suostuuko häne sieltä tullessa käymään ruokakaupassa, vai saapuuko hän vain kotiin ja sinun pitää erikseen lähteä kauppaan?

Siinä nyt muutama merkki itsekkyydestä.

Mies on hoitanut ison osan kaupassa käynneistä ja muistakin kotitöistä, niistä ei ole ikinä tarvinnut tapella. Ne mies hoiti hyvin lapsen syntymän jälkeenkin, tosin olisin silloin käynyt mieluummin itse kaupassa ja tehnyt kotitöitä, että olisin saanut edes hetken päivässä keskittyä muuhun kuin vauvan vaatimuksiin, mutta mies kävi päivittäin kaupassa töiden jälkeen. Jos joskus pääsin tekemään ruokaa, mies tuli vauvan kanssa viereen seisomaan, jolloin jouduin käytännössä kuitenkin hoitamaan vauvan viihdyttämisen. Usein jouduin myös siirtymään imettämään kesken kaiken, jolloin mies hoiti ruoanlaiton loppuun.

Myöskään raha-asioista tai ajankäytöstä ei ole ikinä ollut riitoja, ollaan molemmat viihdytty paljon kotona, minä olen käynyt ulkona kavereiden kanssa jopa enemmän kuin mies. En tiedä, mistä minun olisi pitänyt nähdä miehen pohjaton itsekkyys

etukäteen.

Kerron vielä senkin, että loppuraskaudesta mies esimerkiksi putsasi auton minua varten töihin lähtiessään, jos tiesi minun tarvitsevan autoa päivän aikana. Hän hoiti myös suurimman osan kotitöistä minun ollessa viimeisilläni, mutta vietti jo silloin ison osan päivistä autotallissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.

Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.

Mikä kumma siinä on että selitetään kuinka mies "muuttui" lapsen syntymän jälkeen? Mitä itse olen nähnyt tuttavaperheistä, ei se mies oli siitä tippaakaan muuttunut, samanlainen se on ollut ennen lastakin. Se vaan lapsettomana pariskuntana toisen itsekkyys ei ole niin hankala asia kuin lasten syntymän jälkeen.

Oikeasti niitä merkkejä itsekkyydestä on ollut. Esim. onko miehelle ollut todella vaikeaa tai jopa mahdotonta muuttaa esim. aikataulujaan puolison vuoksi? Onko mies kiukutellut sen vuoksi? Onko mies suostunut tekemään asioita puolison hyväksi vain silloin kun se hänelle sopii? Jos mies lähtee punttisalille, suostuuko häne sieltä tullessa käymään ruokakaupassa, vai saapuuko hän vain kotiin ja sinun pitää erikseen lähteä kauppaan?

Siinä nyt muutama merkki itsekkyydestä.

Mies on hoitanut ison osan kaupassa käynneistä ja muistakin kotitöistä, niistä ei ole ikinä tarvinnut tapella. Ne mies hoiti hyvin lapsen syntymän jälkeenkin, tosin olisin silloin käynyt mieluummin itse kaupassa ja tehnyt kotitöitä, että olisin saanut edes hetken päivässä keskittyä muuhun kuin vauvan vaatimuksiin, mutta mies kävi päivittäin kaupassa töiden jälkeen. Jos joskus pääsin tekemään ruokaa, mies tuli vauvan kanssa viereen seisomaan, jolloin jouduin käytännössä kuitenkin hoitamaan vauvan viihdyttämisen. Usein jouduin myös siirtymään imettämään kesken kaiken, jolloin mies hoiti ruoanlaiton loppuun.

Myöskään raha-asioista tai ajankäytöstä ei ole ikinä ollut riitoja, ollaan molemmat viihdytty paljon kotona, minä olen käynyt ulkona kavereiden kanssa jopa enemmän kuin mies. En tiedä, mistä minun olisi pitänyt nähdä miehen pohjaton itsekkyys

etukäteen.

Eihän se riitä että mies tekee saman mitä ennenkin. Eihän sekään riitä että sinäkin tekisit vain saman minkä ennenkin, teillä on nyt vauva. Molempien pitäisi tehdä paljon enemmän kuin ennen.

Ei sitä ilmeisesti voi tietää. Minunkin mies ennen lapsen tuloa oli todella mukava tutuille ja teki palveluksia. Hän oli hyvä siinä, kun se oli hänelle vapaaehtoista ja hän sai sitä kiitoksia.

Olen vasta myöhemmin tajunnut että hän ei ole hyvä arjen puuduttavissa töissä joita ei voi valita ja joista ei kiitosta tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.

Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.

Mikä kumma siinä on että selitetään kuinka mies "muuttui" lapsen syntymän jälkeen? Mitä itse olen nähnyt tuttavaperheistä, ei se mies oli siitä tippaakaan muuttunut, samanlainen se on ollut ennen lastakin. Se vaan lapsettomana pariskuntana toisen itsekkyys ei ole niin hankala asia kuin lasten syntymän jälkeen.

Oikeasti niitä merkkejä itsekkyydestä on ollut. Esim. onko miehelle ollut todella vaikeaa tai jopa mahdotonta muuttaa esim. aikataulujaan puolison vuoksi? Onko mies kiukutellut sen vuoksi? Onko mies suostunut tekemään asioita puolison hyväksi vain silloin kun se hänelle sopii? Jos mies lähtee punttisalille, suostuuko häne sieltä tullessa käymään ruokakaupassa, vai saapuuko hän vain kotiin ja sinun pitää erikseen lähteä kauppaan?

Siinä nyt muutama merkki itsekkyydestä.

Mies on hoitanut ison osan kaupassa käynneistä ja muistakin kotitöistä, niistä ei ole ikinä tarvinnut tapella. Ne mies hoiti hyvin lapsen syntymän jälkeenkin, tosin olisin silloin käynyt mieluummin itse kaupassa ja tehnyt kotitöitä, että olisin saanut edes hetken päivässä keskittyä muuhun kuin vauvan vaatimuksiin, mutta mies kävi päivittäin kaupassa töiden jälkeen. Jos joskus pääsin tekemään ruokaa, mies tuli vauvan kanssa viereen seisomaan, jolloin jouduin käytännössä kuitenkin hoitamaan vauvan viihdyttämisen. Usein jouduin myös siirtymään imettämään kesken kaiken, jolloin mies hoiti ruoanlaiton loppuun.

Myöskään raha-asioista tai ajankäytöstä ei ole ikinä ollut riitoja, ollaan molemmat viihdytty paljon kotona, minä olen käynyt ulkona kavereiden kanssa jopa enemmän kuin mies. En tiedä, mistä minun olisi pitänyt nähdä miehen pohjaton itsekkyys

etukäteen.

Joistakin ei vaan ole vanhemmaksi. Sen takia itsekin pohdin vielä näin yli kolmekumppisenä lasten tekoa, tiedostan että oma aika loppuu siihen ja joutuu valvomaan ja vähillä yöunilla pärjäämään, yksin en tuohon touhuun suostu. Eikö miehesi ole nähnyt koskaan vierestä minkälaista elämää vauvaperheet viettää kun ei ollut yhtään varautunut? Itse olen nähnyt ja avasi kyllä silmät. Jos joskus siihen hommaan ryhdyn niin pakkohan se on jaksaa, muttei ole reilua jäädä yksin yhteistä lasta hoitamaan. Mutta sellaisia ne itsekkäät ihmiset ovat. Onneksi meillä on sentään vanhemmat jotka lapsenlapsia kovasti odottavat ja olisivat halukkaita auttamaan, eli ei tarvitsisi ihan yksin/kahdestaan aina pärjätä. Se turvaverkko on myös hyvä olla ennen kuin päättää tulla vanhemmaksi.

Joidenkin pitää väkisin löytää jotakin moitittavaa aina.

Sinänsä olen samaa mieltä että usein liian heppoisin eväin lähdetään perhettä perustamaan, tyyliin mies ryyppää, ei ole kiinnostunut lapsen hankkimisesta, on uskoton jne.

Mutta ei tässä vaikuta olevan kyse mistään semmoisesta, oikeasti olisi pitänyt kristallipallo olla, ennen kuin olisi nähnyt ennalta että aikuisen miehen vartalossa piileksiikin lapsi-mies, joka luistaa heti kun katsoo että siihen "on varaa". Osa ajattelee juuri noin, että esitetään vastuullista mutta kun saadaan vaimo naimisiin ja raskaaksi, niin ei enää tarvitse esittää kivaa kun vaimo ei lapsen vuoksi muka voi lähteä. No lähes aina sitten ilmenee, että kylläpä voi, ja lähtö tuollaisen luota vieläpä parantaa elämänlaatua.

Yksi juttu on sitten miehen ja parisuhteen malli, jonka tämmöinen isä antaa. Että hän on mukana sen verran kun hänelle sopii, mutta ei lopulta ota vastuuta, vaan jättää vaimon kantamaan vastuun. Tahtoisiko opettaa omalle lapselle tämmöistä parisuhdemallia, jossa on yksi aikuinen, yksi lapsi ja sitten iso mies-lapsi, jonka ei tarvitse tehdä osaansa.

Kolhujen kautta voittoon kirjoitti:

Vähemmän esimerkillisen miehen näkökulmaa asian sivusta.

Sen kerron miehille puolustuksena, että monelle miehelle lapsi ja sen vaikutukset tulee siltikin lopulta yllätyksenä. Periaate on eri asia kuin käytäntö. Vauvalehtien valoisat hymykuvat on siitä kaukana. Nainen kantaa lasta synnytykseen saakka ja valmistuu muutokseen henkisesti aivan eri tasolla mitä mies. Naisella on synnyttämäänsä lapseen paljon läheisempi suhde kuin miehellä. Hormonit oikeasti auttaa asiaa. Itse en tuntenut vauvaa oikeasti "omaksi" ennenkuin muutaman viikon harjoittelun jälkeen. Miehestä voi tuntua alussa, että tuo vauva on vienyt häneltä vaimon. Ainakin naisen rooli muuttuu rakastajattaresta tuntuvia askeleita enemmän äidin suuntaan. Alussa vauva on imetyksen yms. takia enemmän naisella. Kun mies lähtee osallistumaan enemmän, niin nainen on mukana neuvomassa, suorastaan komentamassa ja arvostelemassa. Miehenä tekee mieli sanoa välillä rouvalle, että tee sitten ite, jos kerta täydellisesti osaat. Voin sanoa, että eritoten vaativampi lapsi on ihan pirunmoinen järkytys. Mies huomaa oman aikansa vähenevän. Työn määrä lisääntyy joka suhteessa. Unen laatu heikkenee. Elämä ei ainakaan helpotu. Päinvastoin. Hetken voi tuntua, että mihinkähän hulluuteen sitä oikein tuli lähdettyä. Asiaa ei helpota myöskään miehen mahdollinen työstressi, joka vuorostaan ainakin omalle vaimolleni tuntui kaukaiselta ja vieraalta asialta.

Ja tässä on sitten se hankala muutoksen ja kasvun paikka. Itse onnistuin vääntäytymään kolhujen ja riitojenkin kautta isäksi ja saatiin lopulta arki toimimaan. Tasapainon hakemiseen meni viikkoja. Ja ei se helppoa ollut tasapainon löytämisen jälkeenkään, lapset tuo omat vaatimuksensa, mutta me molemmat rouvan kanssa siinä samassa liemessä marinoiduttiin. Lapset on kasvattanut minua siinä, missä minä heitä. Nyt niitä on jo kolme ja ne osaavat jo käydä vessassa ja pukea itse. Mahtavaa!

Tahdon siis ehkä sanoa, että antakaa miehelle mahdollisuus vauvan tultua, vaikka miehen suhtautuminen saattaa tuntua venkoilulta. Ja sitä se kai onkin. Muutosvastarintaa muutokseen, joka hahmotetaan oikeasti vasta tosipaikan edessä. Mutta jos tilanne ei muutamien kuukausienkaan kuluessa muutu reilummaksi, niin sitten kannattaa jo miettiä muita ratkaisuja. Vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa.

Tämä oli hyvä ja osuva kuvaus, mutta yhdessä asiassa harhainen: Kirjoittaja selvästi olettaa, että raskausaika ja hormonit jotenkin pyyhkisivät nämä kokemukset naisten osalta pois. Ei asia ole niin. On joitakin naisia ja myös joitakin miehiä, joille vanhemmuus on hyvin luontainen asia, mutta sitten on iso joukko SEKÄ naisia ETTÄ miehiä, jotka käyvät läpi ihan juuri aloittajan kuvaaman tyyppisiä kamppailuja. Toki jokaiselle omat hankaluudet ovat vähän erilaisia - kipuillaanko esimerkiksi kiintymyssuhteen hidasta syntymistä, puolison etääntymistä vai oman ajan puutetta - mutta silti kuvio on samantyyppinen.

Minusta on hyvin itsekästä vedota siihen, että itsellä on näin hankalaa, joten se selittää jotenkin huonoa käytöstä; kun taas puolison pitäisi sitten vain sopeutua sekä vauvan tuomiin muutoksiin että tämän toisen vanhemman hölmöilyyn. 

Jos päättää hankkia lapsen, pitää henkisesti valmistautua siihen täysmyllytykseen, joka vauvan mukana tulee. Myllytyksen laatua ei voi etukäteen tietää, mutta aikuisen ihmisen pitää pystyä sitoutumaan myös yllättäviin asioihin ja ennalta tunnistamattomiin haasteisiin nimenomaan silloin, kun on kyse lapsen tyyppisestä sitoumuksesta.  Ei mies voi tästä kiemurrella irti sössöttämällä jotakin siitä, miten miehenä on voivoi niin vaikeaa sopeutua kaikkeen tällaiseen, ja naiselta se vain käy ihan luonnostaan.

Ymmärrystä toki kannattaa ja pitää osoitaa omalle kumppanilleen hankalassa vaiheessa, mutta samalla jokaisen ihmisen pitäisi harjoittaa hieman suhteellisuudentajua ja etsiä itsestään vastuullista aikusuutta. Vauvan syntymä on mullistus lähtökohtaisesti kaikille, eivätkä isät voi tässä pakoilla vastuutaan selittämällä, että asia olisi heille jotenkin biologisesti suurempi järkytys. Höpöhöpö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.

Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.

Mikä kumma siinä on että selitetään kuinka mies "muuttui" lapsen syntymän jälkeen? Mitä itse olen nähnyt tuttavaperheistä, ei se mies oli siitä tippaakaan muuttunut, samanlainen se on ollut ennen lastakin. Se vaan lapsettomana pariskuntana toisen itsekkyys ei ole niin hankala asia kuin lasten syntymän jälkeen.

Oikeasti niitä merkkejä itsekkyydestä on ollut. Esim. onko miehelle ollut todella vaikeaa tai jopa mahdotonta muuttaa esim. aikataulujaan puolison vuoksi? Onko mies kiukutellut sen vuoksi? Onko mies suostunut tekemään asioita puolison hyväksi vain silloin kun se hänelle sopii? Jos mies lähtee punttisalille, suostuuko häne sieltä tullessa käymään ruokakaupassa, vai saapuuko hän vain kotiin ja sinun pitää erikseen lähteä kauppaan?

Siinä nyt muutama merkki itsekkyydestä.

Mies on hoitanut ison osan kaupassa käynneistä ja muistakin kotitöistä, niistä ei ole ikinä tarvinnut tapella. Ne mies hoiti hyvin lapsen syntymän jälkeenkin, tosin olisin silloin käynyt mieluummin itse kaupassa ja tehnyt kotitöitä, että olisin saanut edes hetken päivässä keskittyä muuhun kuin vauvan vaatimuksiin, mutta mies kävi päivittäin kaupassa töiden jälkeen. Jos joskus pääsin tekemään ruokaa, mies tuli vauvan kanssa viereen seisomaan, jolloin jouduin käytännössä kuitenkin hoitamaan vauvan viihdyttämisen. Usein jouduin myös siirtymään imettämään kesken kaiken, jolloin mies hoiti ruoanlaiton loppuun.

Myöskään raha-asioista tai ajankäytöstä ei ole ikinä ollut riitoja, ollaan molemmat viihdytty paljon kotona, minä olen käynyt ulkona kavereiden kanssa jopa enemmän kuin mies. En tiedä, mistä minun olisi pitänyt nähdä miehen pohjaton itsekkyys

etukäteen.

Joistakin ei vaan ole vanhemmaksi. Sen takia itsekin pohdin vielä näin yli kolmekumppisenä lasten tekoa, tiedostan että oma aika loppuu siihen ja joutuu valvomaan ja vähillä yöunilla pärjäämään, yksin en tuohon touhuun suostu. Eikö miehesi ole nähnyt koskaan vierestä minkälaista elämää vauvaperheet viettää kun ei ollut yhtään varautunut? Itse olen nähnyt ja avasi kyllä silmät. Jos joskus siihen hommaan ryhdyn niin pakkohan se on jaksaa, muttei ole reilua jäädä yksin yhteistä lasta hoitamaan. Mutta sellaisia ne itsekkäät ihmiset ovat. Onneksi meillä on sentään vanhemmat jotka lapsenlapsia kovasti odottavat ja olisivat halukkaita auttamaan, eli ei tarvitsisi ihan yksin/kahdestaan aina pärjätä. Se turvaverkko on myös hyvä olla ennen kuin päättää tulla vanhemmaksi.

Miehellä ei juurikaan ole lapsia lähipiirissään, joten ilmeisesti hän sitten ei yhtään tajunnut, mihin ryhtyi. Ja meilläkin varsinkin miehen vanhemmat odottivat ensimmäistä lastenlastaan omien sanojensa mukaan jopa innokkaammin kuin me, mutta apua heistä on alkanut olla vasta ihan viime aikoina. Minun sisaruksillani on lapsia, joiden hoidossa vanhempani ovat auttaneet pienestä asti. Isäni sairastelu osui kuitenkin juuri samaan aikaan lapsemme syntymän kanssa, joten en viitsinyt vaivata heitä liikaa ekoina kuukausina. Meilläkin siis piti olla hyvät turvaverkot hyvän parisuhteen lisäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.

Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.

Mikä kumma siinä on että selitetään kuinka mies "muuttui" lapsen syntymän jälkeen? Mitä itse olen nähnyt tuttavaperheistä, ei se mies oli siitä tippaakaan muuttunut, samanlainen se on ollut ennen lastakin. Se vaan lapsettomana pariskuntana toisen itsekkyys ei ole niin hankala asia kuin lasten syntymän jälkeen.

Oikeasti niitä merkkejä itsekkyydestä on ollut. Esim. onko miehelle ollut todella vaikeaa tai jopa mahdotonta muuttaa esim. aikataulujaan puolison vuoksi? Onko mies kiukutellut sen vuoksi? Onko mies suostunut tekemään asioita puolison hyväksi vain silloin kun se hänelle sopii? Jos mies lähtee punttisalille, suostuuko häne sieltä tullessa käymään ruokakaupassa, vai saapuuko hän vain kotiin ja sinun pitää erikseen lähteä kauppaan?

Siinä nyt muutama merkki itsekkyydestä.

Mies on hoitanut ison osan kaupassa käynneistä ja muistakin kotitöistä, niistä ei ole ikinä tarvinnut tapella. Ne mies hoiti hyvin lapsen syntymän jälkeenkin, tosin olisin silloin käynyt mieluummin itse kaupassa ja tehnyt kotitöitä, että olisin saanut edes hetken päivässä keskittyä muuhun kuin vauvan vaatimuksiin, mutta mies kävi päivittäin kaupassa töiden jälkeen. Jos joskus pääsin tekemään ruokaa, mies tuli vauvan kanssa viereen seisomaan, jolloin jouduin käytännössä kuitenkin hoitamaan vauvan viihdyttämisen. Usein jouduin myös siirtymään imettämään kesken kaiken, jolloin mies hoiti ruoanlaiton loppuun.

Myöskään raha-asioista tai ajankäytöstä ei ole ikinä ollut riitoja, ollaan molemmat viihdytty paljon kotona, minä olen käynyt ulkona kavereiden kanssa jopa enemmän kuin mies. En tiedä, mistä minun olisi pitänyt nähdä miehen pohjaton itsekkyys

etukäteen.

Kerron vielä senkin, että loppuraskaudesta mies esimerkiksi putsasi auton minua varten töihin lähtiessään, jos tiesi minun tarvitsevan autoa päivän aikana. Hän hoiti myös suurimman osan kotitöistä minun ollessa viimeisilläni, mutta vietti jo silloin ison osan päivistä autotallissa.

Auton putsaaminen vie viisi minuuttia. Kahden aikuisen kotityöt puoli tuntia illassa. Lopun aikaa hän on käyttänyt autotallissa.

Eihän hän varmaan tuosta ole vähentänyt, se vaan ei sinulle enää riitä, kun teidän tilanne on dramaattisesti muuttunut lapsen myötä. Varmaan hän nytkin on käytettävissä puoli tuntia päivässä ja loput autotallissa. Ennen se vaan riitti sinulle.

Meille tuli ero. Ei missään vaiheessa päästy enää yhteisymmärrykseen yhtään mistään lapsen syntymän jälkeen. Nelisen vuotta kitkuteltiin. Siitä onneksi jo aikaa. Elän ihan uutta elämää nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.

Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.

Mikä kumma siinä on että selitetään kuinka mies "muuttui" lapsen syntymän jälkeen? Mitä itse olen nähnyt tuttavaperheistä, ei se mies oli siitä tippaakaan muuttunut, samanlainen se on ollut ennen lastakin. Se vaan lapsettomana pariskuntana toisen itsekkyys ei ole niin hankala asia kuin lasten syntymän jälkeen.

Oikeasti niitä merkkejä itsekkyydestä on ollut. Esim. onko miehelle ollut todella vaikeaa tai jopa mahdotonta muuttaa esim. aikataulujaan puolison vuoksi? Onko mies kiukutellut sen vuoksi? Onko mies suostunut tekemään asioita puolison hyväksi vain silloin kun se hänelle sopii? Jos mies lähtee punttisalille, suostuuko häne sieltä tullessa käymään ruokakaupassa, vai saapuuko hän vain kotiin ja sinun pitää erikseen lähteä kauppaan?

Siinä nyt muutama merkki itsekkyydestä.

Mies on hoitanut ison osan kaupassa käynneistä ja muistakin kotitöistä, niistä ei ole ikinä tarvinnut tapella. Ne mies hoiti hyvin lapsen syntymän jälkeenkin, tosin olisin silloin käynyt mieluummin itse kaupassa ja tehnyt kotitöitä, että olisin saanut edes hetken päivässä keskittyä muuhun kuin vauvan vaatimuksiin, mutta mies kävi päivittäin kaupassa töiden jälkeen. Jos joskus pääsin tekemään ruokaa, mies tuli vauvan kanssa viereen seisomaan, jolloin jouduin käytännössä kuitenkin hoitamaan vauvan viihdyttämisen. Usein jouduin myös siirtymään imettämään kesken kaiken, jolloin mies hoiti ruoanlaiton loppuun.

Myöskään raha-asioista tai ajankäytöstä ei ole ikinä ollut riitoja, ollaan molemmat viihdytty paljon kotona, minä olen käynyt ulkona kavereiden kanssa jopa enemmän kuin mies. En tiedä, mistä minun olisi pitänyt nähdä miehen pohjaton itsekkyys

etukäteen.

Kerron vielä senkin, että loppuraskaudesta mies esimerkiksi putsasi auton minua varten töihin lähtiessään, jos tiesi minun tarvitsevan autoa päivän aikana. Hän hoiti myös suurimman osan kotitöistä minun ollessa viimeisilläni, mutta vietti jo silloin ison osan päivistä autotallissa.

Auton putsaaminen vie viisi minuuttia. Kahden aikuisen kotityöt puoli tuntia illassa. Lopun aikaa hän on käyttänyt autotallissa.

Eihän hän varmaan tuosta ole vähentänyt, se vaan ei sinulle enää riitä, kun teidän tilanne on dramaattisesti muuttunut lapsen myötä. Varmaan hän nytkin on käytettävissä puoli tuntia päivässä ja loput autotallissa. Ennen se vaan riitti sinulle.

Löysimme unelmienme talon vasta, kun raskaus oli jo pitkällä, joten ennen raskautta mies ei viettänyt aikaansa autotallissa vaan yhdessä minun kanssani.

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?