Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?
29.11.2017 |
Meillä on siis lähes yksivuotias lapsi, jolla oli vauvana refluksi. Hän nukkui lähinnä pienissä pätkissä ehkä 8-10 tuntia vuorokaudessa, eli äidin unet olivat usein vain parin - kolmen tunnin mittaisia ja mistään päiväunista oli turha haaveillakaan. Mies reagoi tähän tilanteeseen pakenemalla autotalliin tissuttelemaan ja jätti minut yksin selviämään järjettömässä univajeessa. Ensimmäiset puoli vuotta oli lähinnä yhtä kidutusta, sen jälkeen alkoi helpottaa huomattavasti.
Mies jäi kotiin vauvan ollessa yhdeksänkuinen, ja minä lähdin vuorostani töihin. Mies oli todella ehdoton siitä, että hän saa nukkua kaikki yönsä rauhassa töissä käydessään, joten oletin saman koskevan myös minua. No eipä koske, mies on todella kiukkuinen ja niiiin väsynyt, jos hoitaa yhdenkin yön, että hermot menee. Nykyään vauva kuitenkin nukkuu jo ihan järkeviä yöunia, heräilee tosin vaihtelevasti joitain kertoja yössä. Myös päiväunet ovat nykyään jo ihan mukavan pitkiä, tunnin - parin pituisia. Siitä huolimatta miehestä on ihan väärin, että hän joutuu edes välillä osallistumaan yöheräilyihin.
Minulle on tullut tästä älyttömästä epäreiluudesta ja jatkuvasta univelasta paha katkeruus ja halveksunta miestä kohtaan. Asutaan jo erillään, ja koen pääseväni paljon helpommalla nyt kuin miehen kanssa asuessani. Mietinkin tässä, että onko meillä enää mitään mahdollisuutta saada parisuhdetta toimimaan ja perhettä pysymään kasassa. Onko kukaan onnistunut pääsemään yli katkeruudestaan puolison jätettyä selviämään yksin rankoista ajoista?
Kommentit (393)
Vierailija kirjoitti:
Miehet eivät pysty samalla tavalla valvomaan kuin naiset. Tai ei ainakaa meillä. Mielummin annoin karhun nukkua ja kärsin itse kuin että toinen on raivopäänä yöt kun joutuu valvomaan. On ihan fysiologinen juttu. Ekalla oli koliikki, nukkui 10-15min kerrallaan. Toinen nukkui paremmin vauvana mutta myöhemmin korvatulehdukset ja astma vaikeuttivat nukkumista. Itse hoidin lähes kaikki yöt kun olivat pieniä, takaisin olen ”vaivan” saanut, kun nyt isä touhuilee isompien lasten kanssa ja saa esim. Tappelut ja kiukuttelut loppumaan pelkällä katseella, kun minua ei lapset tottele vaikka kiljuisin kuinka. Näin kärjistetysti.
En ole katkera vauvavuosien valvomisesta, vaan ajattelen että se hoitaa kuka parhaiten siihen sillä hetkellä kykenee ja nyt esim. Saan omaa aikaa täysin riittävästi.
Niin onhan se fysiologinen juttu siinä mielessä että mies on aina se heikompi astia mutta oman lapsen yövalvomisten kohdalla asia on vain tyhmyysasia.
Nainen ei voi yhtään sen kummemmin kuin mieskään olla jatkuvasti univelassa. Sitä on turha mitenkään muuksi vääntää. Mies joka ei ymmärrä tai siis halua ymmärtää että naisellakin on oikeus tarpeelliseen uneen on todella tyhmä ja häpeämätön laiskamato.ja täysin sopimaton kenenkään puolisoksi tai isäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Jestas sentään. Nyt on sentään kyse aikuisesta miehestä. Jos aikuinen mies, lapsen isä, ei tajua mitä tehdä, jos vauva itkee, niin sekö on naisen vastuulla? Pitääkö naisen herättää mies ja sanoa, että laita vauvalle tutti suuhun ja jos ei rauhoitu, niin käy hakemassa jääkaapista maitoa, lämmitä se, syötä vauva, röyhtäytä, vaihda vaippa ja laita vauva sänkyyn. Sitten sama uudestaan parin tunnin päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.
Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.
Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.
Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.
Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.
Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.
Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?
Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.
Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.
Meinaatko tosissasi että kuukausien valvominen on verrattavissa vauvan pesemiseen väärällä kädellä? Taidat olla mies.
Aika monilla pareilla näistä asioista ei keskustella yhtään ennen lapsen syntymää. Oletetaan vain että kaikki hoituu kuin tanssi, kun "ihanaa" aikaa vauvan kanssa yhdessä vietetään. Sitten kun ei hoidukaan, alkaa syyttely ja sormella osoittelu, joka johtaa vain poteroihin kaivautumiseen, ja soppa alkaakin olla valmis. Jos ei ole mitään sovittu, eikä ole mitään yhteisiä pelisääntöjä, minkälaisia sopimuksia on tällöin rikottu? Ainoastaan toisen oletuksia on rikottu, eikä siinä mielestäni ole mitään anteeksipyydettävää!
Jos asioista ei taas pystytä tekemään pelisääntöjä ennen kun lapsia ryhdytään tekemään, on ongelma juuri taaskin jossain muualla kuin siinä toisessa jota syytellään herkeämättä! Hyvin harvat parit sopivat käytännön asioista ennen kuin lasta ryhdytään edes laittamaan alulle. Hätiköidyt päätökset johtavat väistämättä hätiköityyn toimintaan. Nämä naiset jotka syyttävät miestään vaikka miksi, koska eivät osallistu, väitän että 99% syy löytyy kaikkien mokien äidistä, eli oletuksesta!
Ap:n tapauksessa vauva ei nukkunut käytännössä koskaan yli tunnin pätkiä ja ap pyysi pyytämästä päästyään miestä auttamaan (eri tavoilla, kirjoitti jopa kirjeen). Mies puolestaan sanoi ettei jaksa ja vietti päivät töissä ja yöt autotallissa. Mitä ap:n mahdollisilla oletuksilla on tekemistä tämän kaiken kanssa?
Mitä ap pyysi miestänsä käytännössä tekemään? Ruokkimaan pullolla öisin? Mitä se apu oli, jota ap halusi? Hän kirjoitti, että mies ei suostunut ruokkimaan pullolla, koska vauva ei ollut yhden kerran siihen suostunut. Opeteltiinko sitä pullosta syömistä sitten yhdessä? Vai loukkaantuiko ap ja päätti sitten hampaita kiristellen hoitaa asian itse? Kyllä miehellä on oikeus kokea epävarmuutta siitä, osaako tyydyttää lapsen tarpeet. Puhuttiinko siitä, miten mies oppisi hoitamaan vauvaa?
En ole se, joka kirjoitti oletuksista. Mutta onhan se vähän hankala tilanne miehelle (näin sivusta seuranneena), jos ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, tai kun tekee, niin tekee väärin. Omassa lähipiirissä on äiti, joka on aivan hirvittävän väsynyt. Siis oikeasti puhki, koska ei saa levättyä. Ymmärrän sen erittäin hyvin.
No, miksi äiti sitten on niin loppu? Koska stressaa omaa äitiyttään ja kykyään vastata lapsen tarpeisiin niin paljon, että koko ajan ylitulkitsee lapsen viestit, tunkee liian lähelle koko ajan ilman mitään normaaleja rajoja suhteessa toiseen ihmiseen. Kylässä olessa hän nalkuttaa ja valittaa miehelle koko ajan, koska tämä ei reagoi "lapsen tarpeisiin". Me ympärillä olijat emme niitä tarpeita huomaa. Esim. lapsi vähän ääntelee (oman tulkintani mukaan juttelee, seurustelee, kun pidän sitä sylissä). Äiti on kuitenkin sitä mieltä, että APUA!, nyt sillä on nälkä. Äkkiä pulloa lämmittämään! (huutoa miehelle, joka ei ymmärrä mennä lämmittämään pulloa). Ja minä ihmettelen vauva sylissä, että tässähän me vain jutellaan vauvan kanssa. Sen perusteella, mitä olen ymmärtänyt äidin puheista, yöt menevät samalla tavalla. Vauva inahtaa (ei itke), äiti on valppaana ja hereillä, heti pullo suuhun, yms. Tuloksena järkyttävä univelka ja masennus. Olivat käyneet unikilinikalla, jossa ohjeena oli, että lapselle pitäisi antaa tulla edes vähän nälkä, ennen kuin sitä ruokkii, tai sille pitäisi antaa tulla väsynyt olo, ennen kuin sitä laittaa nukkumaan.
En väitä, että ap olisi tällainen. Kuitenkin, tämän äidin ja miehen suhdetta rassaa, koska "isä ei osallistu vauvan hoitamiseen". No, jos minä olisin tämän perheen mies, niin en minäkään osaisi osallistua, siis äidin mielestä oikein. Voisin tietenkin toimia robottimaisesti äidin käskyjen mukaan, mutta silloinkin olisin se paska joka ei ota vastuuta (koska en reagoi oikein oikealla hetkellä). Kyseessä ei kuitenkaan olisi se, etten oikeasti osaisi ottaa vastuuta vauvasta, en vain tekisi kaikkea juuri niin kuin äiti käskee, koska toimisin omien havaintojeni mukaisesti.
Uskon, että ap on todellakin kokenut jääneensä hirvittävän yksin. Vähän veikkaan, että niin on mieskin kokenut. Onko ap antanut miehelle tilaa ottaa vastuuta? Ilmeisesti mies on kuitenkin hoitanut kaupassa käyntiä, ruuan laittoa, kyläillyt vanhempiensa luona vauvan kanssa, kun ap on ollut kotona. Eli on ollut valmis tekemään kuitenkin jotain! Onko sitä pulloruokintaa opeteltu yhdessä? Onko ap ja mies ja vauva istuneet sohvalla ja syötetty yhdessä pullosta niin, että kaikilla on yhdessä sellainen tunne, että tämä sujuu?
Vauva söi hienosti pullosta jo heti sairaalasta kotiuduttaessa. En ymmärrä, miksi minun olisi pitänyt kädestä pitäen opastaa miestä pullolla syöttämisessä, kun ruokin itse lapsen imettämällä. Ei minulla ole mitään mystistä äidinvaistoa, joka kertoo, miten pullosta syötetään. En kyllä edes ymmärrä, mitä sen kummempaa opettelua siinä olisi, sen kun lämmittää maidon ja kallistaa pulloa sopivasti tuttiosan ollessa suussa. Näin se ainakin meillä toimi.
Pyysin miestä hoitamaan lasta yöt, eli nukkumaan lapsen kanssa ja vastaamaan lapsen tarpeisiin. Käytännössä siis antamaan tuttia ja tarvittaessa maitoa, rauhoittelemaan sylissä, jos vauva tutista ja maidosta huolimatta itki ja vaihtamaan kakkavaipan, jos se valvotti lasta. Mies osasi kyllä hoitaa nämä, siitä ei ole missään vaiheessa ollut mitään epäselvyyttä. Lisäksi mies voi aivan hyvin opetella, niin kuin minäkin jouduin tekemään ihan yksin helvetillisessä väsymyksessä.
En ole ollut kuvaamasikaltainen vaan ottanut ihan rennosti vauvan kanssa. Itkun syy on tietysti aina pitänyt hoitaa pois, mutta kyllä lapsi on saanut äännellä. Mies on ollut itse asiassa monessa asiassa hyvin paljon tarkempi kuin minä.
Sen takia sitä pulloruokintaa olisi voinut yhdessä opetella, että miehelle ei jää epäselväksi, että vauva tyyntyy hänen hoidostaan. Sanoit, että kun vauva ei yhden kerran ollut suotunut juomaan pullosta hänen ollessaan vierailulla vanhemmillaan vauvan kanssa, hän ei sitten enää suostunut ruokkimaan vauvaa. Olike se siis mielestäsi tekosyy olla ruokkimatta lasta?
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärräthän ap että eroaminen ei tarkoita sitä että kiellät lapselta isän. He voivat kyllä viettää aikaa yhdessä vaikka joka viikko, ilman viikko-viikko-systeemiäkin, jos asutte lähekkäin muutaman korttelin päässä.
Eroaminen tarkoittaa vain sitä että SINUN ei tarvitse enää viettää aikaa miehen kanssa, eikä sovittaa elämääsi hänen mukaan lapsen vaihtoa lukuun ottamatta.
Ymmärräthän että eroaminen nimen omaan tarkoittaa että lapsella ei ole enää isää jokapäiväisessä arjessa! Ajan viettäminen yhdessä on täysin eri asia kuin arjen eläminen yhdessä. Eroa ei todellakaan pitäisi ottaa kevyin perustein, ja loukkaantuminen jostakin laiminlyönnistä, vaikka laiminlyönti olisi isompikin, ei pitäisi aiheuttaa sitä että lapsi kasvaa ilman toista vanhempaa. Siinä yhtä väärintekemistä lähdetään paikkaamaan vielä isommalla, ja syynä ainoastaan loukkaantuminen. Jos ajatusmallit ovat tuolla tasolla, pitäisi miettiä pitkään ennen kuin lapsia edes lähtee suunnittelemaan. Lastenteko ja kasvatus ei ole mieleltään heikkojen, ammattiloukkaantujien juttu. Kannattaa mieluummin vaikka ryhtyä kasaamaan vaikkapa pienoismalleja.
Lapsi elää vanhempiensa parisuhteen luoman ilmapiirin keskellä. Jos toinen on toiminut väärin ja toinen ei pysty pääsemään siitä yli, on parempi erota. Anteeksianto syntyy jos on syntyäkseeen eikä sitä voi vaatia eikä siitä syyllistää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Pyysin hyvin selvällä suomen kielellä miestä
a) olemaan enemmän sisällä talossa meidän kanssamme
b) hoitamaan yöt
c) hoitamaan lasta parhaaksi katsomallaan tavalla niin, että minä pääsen tekemään jotain muuta edes tunniksi
d) jättämään kaupassa käynnit minulle, että pääsen edes hetkeksi silloin tällöin ulos talosta ilman lasta
e) viettämään enemmän aikaa minun kanssani tehden jotain kivaa yhteistä
f) keskustelemaan minun kanssani.
Kaikkia yllä olevia pyysin useita (kymmeniä) kertoja sekä suusanallisesti että kirjeitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.
Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.
Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.
Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.
Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.
Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.
Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?
Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.
Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.
Meinaatko tosissasi että kuukausien valvominen on verrattavissa vauvan pesemiseen väärällä kädellä? Taidat olla mies.
Aika monilla pareilla näistä asioista ei keskustella yhtään ennen lapsen syntymää. Oletetaan vain että kaikki hoituu kuin tanssi, kun "ihanaa" aikaa vauvan kanssa yhdessä vietetään. Sitten kun ei hoidukaan, alkaa syyttely ja sormella osoittelu, joka johtaa vain poteroihin kaivautumiseen, ja soppa alkaakin olla valmis. Jos ei ole mitään sovittu, eikä ole mitään yhteisiä pelisääntöjä, minkälaisia sopimuksia on tällöin rikottu? Ainoastaan toisen oletuksia on rikottu, eikä siinä mielestäni ole mitään anteeksipyydettävää!
Jos asioista ei taas pystytä tekemään pelisääntöjä ennen kun lapsia ryhdytään tekemään, on ongelma juuri taaskin jossain muualla kuin siinä toisessa jota syytellään herkeämättä! Hyvin harvat parit sopivat käytännön asioista ennen kuin lasta ryhdytään edes laittamaan alulle. Hätiköidyt päätökset johtavat väistämättä hätiköityyn toimintaan. Nämä naiset jotka syyttävät miestään vaikka miksi, koska eivät osallistu, väitän että 99% syy löytyy kaikkien mokien äidistä, eli oletuksesta!
Ap:n tapauksessa vauva ei nukkunut käytännössä koskaan yli tunnin pätkiä ja ap pyysi pyytämästä päästyään miestä auttamaan (eri tavoilla, kirjoitti jopa kirjeen). Mies puolestaan sanoi ettei jaksa ja vietti päivät töissä ja yöt autotallissa. Mitä ap:n mahdollisilla oletuksilla on tekemistä tämän kaiken kanssa?
Mitä ap pyysi miestänsä käytännössä tekemään? Ruokkimaan pullolla öisin? Mitä se apu oli, jota ap halusi? Hän kirjoitti, että mies ei suostunut ruokkimaan pullolla, koska vauva ei ollut yhden kerran siihen suostunut. Opeteltiinko sitä pullosta syömistä sitten yhdessä? Vai loukkaantuiko ap ja päätti sitten hampaita kiristellen hoitaa asian itse? Kyllä miehellä on oikeus kokea epävarmuutta siitä, osaako tyydyttää lapsen tarpeet. Puhuttiinko siitä, miten mies oppisi hoitamaan vauvaa?
En ole se, joka kirjoitti oletuksista. Mutta onhan se vähän hankala tilanne miehelle (näin sivusta seuranneena), jos ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, tai kun tekee, niin tekee väärin. Omassa lähipiirissä on äiti, joka on aivan hirvittävän väsynyt. Siis oikeasti puhki, koska ei saa levättyä. Ymmärrän sen erittäin hyvin.
No, miksi äiti sitten on niin loppu? Koska stressaa omaa äitiyttään ja kykyään vastata lapsen tarpeisiin niin paljon, että koko ajan ylitulkitsee lapsen viestit, tunkee liian lähelle koko ajan ilman mitään normaaleja rajoja suhteessa toiseen ihmiseen. Kylässä olessa hän nalkuttaa ja valittaa miehelle koko ajan, koska tämä ei reagoi "lapsen tarpeisiin". Me ympärillä olijat emme niitä tarpeita huomaa. Esim. lapsi vähän ääntelee (oman tulkintani mukaan juttelee, seurustelee, kun pidän sitä sylissä). Äiti on kuitenkin sitä mieltä, että APUA!, nyt sillä on nälkä. Äkkiä pulloa lämmittämään! (huutoa miehelle, joka ei ymmärrä mennä lämmittämään pulloa). Ja minä ihmettelen vauva sylissä, että tässähän me vain jutellaan vauvan kanssa. Sen perusteella, mitä olen ymmärtänyt äidin puheista, yöt menevät samalla tavalla. Vauva inahtaa (ei itke), äiti on valppaana ja hereillä, heti pullo suuhun, yms. Tuloksena järkyttävä univelka ja masennus. Olivat käyneet unikilinikalla, jossa ohjeena oli, että lapselle pitäisi antaa tulla edes vähän nälkä, ennen kuin sitä ruokkii, tai sille pitäisi antaa tulla väsynyt olo, ennen kuin sitä laittaa nukkumaan.
En väitä, että ap olisi tällainen. Kuitenkin, tämän äidin ja miehen suhdetta rassaa, koska "isä ei osallistu vauvan hoitamiseen". No, jos minä olisin tämän perheen mies, niin en minäkään osaisi osallistua, siis äidin mielestä oikein. Voisin tietenkin toimia robottimaisesti äidin käskyjen mukaan, mutta silloinkin olisin se paska joka ei ota vastuuta (koska en reagoi oikein oikealla hetkellä). Kyseessä ei kuitenkaan olisi se, etten oikeasti osaisi ottaa vastuuta vauvasta, en vain tekisi kaikkea juuri niin kuin äiti käskee, koska toimisin omien havaintojeni mukaisesti.
Uskon, että ap on todellakin kokenut jääneensä hirvittävän yksin. Vähän veikkaan, että niin on mieskin kokenut. Onko ap antanut miehelle tilaa ottaa vastuuta? Ilmeisesti mies on kuitenkin hoitanut kaupassa käyntiä, ruuan laittoa, kyläillyt vanhempiensa luona vauvan kanssa, kun ap on ollut kotona. Eli on ollut valmis tekemään kuitenkin jotain! Onko sitä pulloruokintaa opeteltu yhdessä? Onko ap ja mies ja vauva istuneet sohvalla ja syötetty yhdessä pullosta niin, että kaikilla on yhdessä sellainen tunne, että tämä sujuu?
Vauva söi hienosti pullosta jo heti sairaalasta kotiuduttaessa. En ymmärrä, miksi minun olisi pitänyt kädestä pitäen opastaa miestä pullolla syöttämisessä, kun ruokin itse lapsen imettämällä. Ei minulla ole mitään mystistä äidinvaistoa, joka kertoo, miten pullosta syötetään. En kyllä edes ymmärrä, mitä sen kummempaa opettelua siinä olisi, sen kun lämmittää maidon ja kallistaa pulloa sopivasti tuttiosan ollessa suussa. Näin se ainakin meillä toimi.
Pyysin miestä hoitamaan lasta yöt, eli nukkumaan lapsen kanssa ja vastaamaan lapsen tarpeisiin. Käytännössä siis antamaan tuttia ja tarvittaessa maitoa, rauhoittelemaan sylissä, jos vauva tutista ja maidosta huolimatta itki ja vaihtamaan kakkavaipan, jos se valvotti lasta. Mies osasi kyllä hoitaa nämä, siitä ei ole missään vaiheessa ollut mitään epäselvyyttä. Lisäksi mies voi aivan hyvin opetella, niin kuin minäkin jouduin tekemään ihan yksin helvetillisessä väsymyksessä.
En ole ollut kuvaamasikaltainen vaan ottanut ihan rennosti vauvan kanssa. Itkun syy on tietysti aina pitänyt hoitaa pois, mutta kyllä lapsi on saanut äännellä. Mies on ollut itse asiassa monessa asiassa hyvin paljon tarkempi kuin minä.
Sen takia sitä pulloruokintaa olisi voinut yhdessä opetella, että miehelle ei jää epäselväksi, että vauva tyyntyy hänen hoidostaan. Sanoit, että kun vauva ei yhden kerran ollut suotunut juomaan pullosta hänen ollessaan vierailulla vanhemmillaan vauvan kanssa, hän ei sitten enää suostunut ruokkimaan vauvaa. Olike se siis mielestäsi tekosyy olla ruokkimatta lasta?
Mies sai kyllä lapsen rauhoittumaan halutessaan ihan siinä missä minäkin. Refluksin takia vauva saattoi itkeä tuntikausia illassa ilman, että mikään muu kuin kantaminen auttoi tippaakaan. Siihen ei mielestäni tarvita tissejä vaan ennemminkin käsivoimia, joita miehellä on varmasti enemmän kuin minulla.
Tuo oli mielestäni tekosyy, sillä vauva kieltäytyi usein myös rintamaidosta nälkäisenä. Olisiko minunkin pitänyt kieltäytyä ruokkimasta lasta kuukausiin sen jälkeen? Mies olisi hyvin voinut edes kokeilla pullolla ruokkimista, mitä pyysinkin toistuvasti, mutta hän ei suostunut siihen. Testasin sitten joku kerta itse antaa maitoa pullosta, ja se sujui hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Jestas sentään. Nyt on sentään kyse aikuisesta miehestä. Jos aikuinen mies, lapsen isä, ei tajua mitä tehdä, jos vauva itkee, niin sekö on naisen vastuulla? Pitääkö naisen herättää mies ja sanoa, että laita vauvalle tutti suuhun ja jos ei rauhoitu, niin käy hakemassa jääkaapista maitoa, lämmitä se, syötä vauva, röyhtäytä, vaihda vaippa ja laita vauva sänkyyn. Sitten sama uudestaan parin tunnin päästä.
Ei ole naisen vastuulla. Naisen vastuulla on päättää, jäädäkkö tällaisen miehen luokse, yrittääkkö muuttaa häntä kertomalla selkeästi mitä haluaa vai lähteäkö pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Niin ja onko istunut äidin kanssa sohvalla ja käynyt läpi miten se imettäminen tapahtuu!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Ap on erittäin konkreettisesti kertonut, että hän ei voi antaa noita tarkkoja toimintaohjeita miehelle, joka häviää autotalliin kaljoittelemaan. Ja lisäksi missasit komeasti pointin: niin on ok, että miehet tarvitsevat tälläisiä ohjeita. Yritäpä nyt, pinnistä, ajatella asia toisinpäin: oletko ikinä nähnyt perhettä, jossa isä tiskaa ja pyytää äitiä, että voisitko vaihtaa vaipan? Etkö sinäkin automaattisesti oleta, että jos vaippa pitää vaihtaa, äiti asian ymmärtää? Miksi sinusta on ok, että isän ei tarvitse itse ymmärtää, että toisen tehdessä jotain muuta hän vaihtaa vaipan, vaatteet, seurustelee vauvan kanssa, vaan hän tarvitsee tarkat toimintaohjeet kuin mikäkin idiootti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.
Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.
Lasta en minäkään kadu, hän on maailman ihanin, mutta tämä väsymys on välillä ihan musertavaa. Toista lasta meille ei ole tulossa, se on päätetty jo ennen tämän ainokaisen syntymää.
Lueskelin paljon tästä aiheesta jo ennen lapsen hankkimista ja onnittelin itseäni, kun olin löytänyt hyvän miehen, joka pitää tasa-arvoa tärkeänä, hoitaa osuutensa kotitöistä, haluaa ehdottomasti pitää pitkän isyysvapaan ja olla hoitovapaalla. Olin ihan varma, että mies olisi aidosti hyvä valinta, enkä vieläkään ymmärrä, että mistä olisin voinut nähdä etukäteen tämän järjettömän itsekkyyden.
Käytännössä olen varmaan jo eropäätöksen tehnyt, mutta en haluaisi rikkoa lapsen perhettä. Siksi vielä epätoivoissani kyselen, jos joku olisi saanut tilanteen vielä korjaantumaan. Mies ei halua erota, mutta ei suostu myöskään tekemään mitään sen eteen, että asiat korjaantuisivat.
Vaikea uskoa että mies olisi ollut täydellinen ennen lapsen syntymää ja aivan katastrofi sen jälkeen. Jotain tässä jää sanomatta. Mutta jos asia on noin niin ota ero ja that's it. Ei sen miettiminen auta jos kerran mies ei tajua mitä on tehnyt.
Toivon kovin, että tällä yhdellä jankkaajalla ei ole lapsia eikä ikinä tulekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Niin ja onko istunut äidin kanssa sohvalla ja käynyt läpi miten se imettäminen tapahtuu!
Kaiketi synnytyssairaalassa?
Vierailija kirjoitti:
Toivon kovin, että tällä yhdellä jankkaajalla ei ole lapsia eikä ikinä tulekaan.
Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli samankaltainen tilanne. Koliikkivauva, 2 koiraa ja erittäin kivulias sektiohaava. Mies lähti viikko sektiosta poikienreissulle viikonlopuksi vaikka en pystynyt edes liikkumaan kunnolla. Itkeskeli minulle kuinka kamalaa kun ei pääse varpajaisiin kavereiden kanssa toiseksi vklopuksi kun työmatka estää. Olin yksin ensimmäiset 4 kk kun mies oli koko ajan töissä, työmatkoilla tai töissä.
Kun valittelin sitä että olen käytännössä yh niin muistutti että HÄN vaihtoi synnytyssairaalassa kaikki vaipot kun en pystynyt nousemaan leikkaushaavan takia sängystä.
Vauva heräsi yössä 20 kertaa ja hoidin ne myös niinäkin kertoina kun mies läväsi kotona koska mies on niin väsynyt töistä ja synnytyksen jälkeen joku oli hänelle huomauttanut että näyttää väsyneeltä...joten hänen oli pakko saada nukkua täydet yöunet ja jo korvatulppien läpi kuuluva itku häiritsee unta liikaa.
Olin fyysisesti ja henkisesti häysin loppu. Jaksoin eteenpäin vain sisulla. Mies ei voinut ottaa vauvaa edes syliin koska vauva kuitenkin itkee. Itkihän se minunkin sylissä - koliikkivauva kun oli.
Nyt 4 vuotta myöhemmin hoitaa lasta paljon enemmän. Muutos tapahtui 2 vuoden jälkeen kun lapsi oli helpompi; oppi puhumaan, kävelemään ja syömään itse.
Vauva-aika ja koliikki ei selkeästi sopinut miehelleni. Nyt kun lapsi on vanhempi osaa paremmin osallistua.
Pienesti vieläkin vituttaa toi vauva-aikana hylkääminen, pieni ihme että jäätiin vauvan kanssa henkiin siitä rääkistä.585
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Niin ja onko istunut äidin kanssa sohvalla ja käynyt läpi miten se imettäminen tapahtuu!
Kaiketi synnytyssairaalassa?
Olin niin pihalla koko sairaalassaoloajan, etten juurikaan muista, mitä siellä on puhuttu imettämisestä tai mistään muustakaan. Miehelle sen sijaan näytettiin vaipanvaihto, nostoasennot, navan putsaus jne.
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärräthän ap että eroaminen ei tarkoita sitä että kiellät lapselta isän. He voivat kyllä viettää aikaa yhdessä vaikka joka viikko, ilman viikko-viikko-systeemiäkin, jos asutte lähekkäin muutaman korttelin päässä.
Eroaminen tarkoittaa vain sitä että SINUN ei tarvitse enää viettää aikaa miehen kanssa, eikä sovittaa elämääsi hänen mukaan lapsen vaihtoa lukuun ottamatta.
Ymmärräthän että eroaminen nimen omaan tarkoittaa että lapsella ei ole enää isää jokapäiväisessä arjessa! Ajan viettäminen yhdessä on täysin eri asia kuin arjen eläminen yhdessä. Eroa ei todellakaan pitäisi ottaa kevyin perustein, ja loukkaantuminen jostakin laiminlyönnistä, vaikka laiminlyönti olisi isompikin, ei pitäisi aiheuttaa sitä että lapsi kasvaa ilman toista vanhempaa. Siinä yhtä väärintekemistä lähdetään paikkaamaan vielä isommalla, ja syynä ainoastaan loukkaantuminen. Jos ajatusmallit ovat tuolla tasolla, pitäisi miettiä pitkään ennen kuin lapsia edes lähtee suunnittelemaan. Lastenteko ja kasvatus ei ole mieleltään heikkojen, ammattiloukkaantujien juttu. Kannattaa mieluummin vaikka ryhtyä kasaamaan vaikkapa pienoismalleja.
Meinaatko, että isän pitää saada laiminlyödä perheettään ihan miten tahansa, ja on äidin tehtävä paikata puutteet ja hoitaa kaikki jaksamisensa äärirajoilla hymyssä suin?
Sillainko minä kirjoitin? Lueppas uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Ap on erittäin konkreettisesti kertonut, että hän ei voi antaa noita tarkkoja toimintaohjeita miehelle, joka häviää autotalliin kaljoittelemaan. Ja lisäksi missasit komeasti pointin: niin on ok, että miehet tarvitsevat tälläisiä ohjeita. Yritäpä nyt, pinnistä, ajatella asia toisinpäin: oletko ikinä nähnyt perhettä, jossa isä tiskaa ja pyytää äitiä, että voisitko vaihtaa vaipan? Etkö sinäkin automaattisesti oleta, että jos vaippa pitää vaihtaa, äiti asian ymmärtää? Miksi sinusta on ok, että isän ei tarvitse itse ymmärtää, että toisen tehdessä jotain muuta hän vaihtaa vaipan, vaatteet, seurustelee vauvan kanssa, vaan hän tarvitsee tarkat toimintaohjeet kuin mikäkin idiootti?
En minä ole missään vaiheessa väittänyt, että se olisi ok tai että itse sietäisin sellaista miestä. Jos nyt kuitenkin on sellainen tilanne, että ap vielä mietii mahdollista tulevaisuutta tämän miehen kanssa, niin silloin jonkin on pakko muuttua, eikö vain?
Yritän auttaa ap:ta huomaamaan, onko hänen omassa kommunikoinnissaan ollut sellaista, minkä mahdollisesti voi muuttaa. Ihmiset saattavat olla huomaamattaa hyvin ristiriitaisia puheidensa ja käytöksensä välillä. Jos ap itse huomaa mahdollisia ristiriitoja, hän voi niitä korjata, jolloin miehellä on paremmat mahdollisuudet olla ap:n tukena tulevaisuudessa, kun elämässä niitä vastoinkäymisiä tulee kuitenkin vastaan.
Jos mies on tosiaan täysin vastuuntunnoton lasta kohtaan ja kaiken lisäksi ilkeä ihminen, joka purkaa pahan olonsa lapseen ja äitiin, niin miksi ap täällä enää jatkoa pohtii? Luulen, että eropäätös on helpompi tehdä, jos voi olla varma siitä, että oma tulkinta siitä, mitä todellisuudessa on tapahtunut, on mahdollisimman selkeä ja totuudenmukainen. En yritä tyrmätä ap:ta, vaan auttaa häntä kovasti miettimään näitä asioita. Olen itse eronnut ja joutunut huomaamaan omia virheitäni. Silti olen tyytyväinen, että olen eronnut.
Pari isoa kysymystä, jotka ap:n kannatta selvittää:
- ap haluaa miehen hoitavan lasta enemmän, mutta (kiukkuisen) miehen hoito ei hänelle kuitenkaan kelpaa -> millä tavalla kiukkuinen ja tiuskiva? mitä tämä tarkoittaa? onko ap ollut aina hyväntuulinen lasta hoitaessaan?
- mies on halunnut osallistua lapsen hoitamiseen ja on sanonut haluavansa ottaa siitä vastuuta, mutta on pettänyt lupauksensa -> mitä on tapahtunut? miksi mies on hylännyt lapsen ja äidin? väsymys ei kelpaa syyksi, koska väsymyksestä huolimatta on mahdollista kantaa vastuuta, taustalla on pakko olla jokin isompi syy (jos se on paska luonne, niin ero lienee ainoa vaihtoehto, mitä sitä enää miettimään?)
- mies on vuoden ajan kieltäytynyt hoitamasta lasta öisin, mutta ap on hyväksynyt tilanteen jäämällä miehen luokse -> miksi? onko ap toivonut miehen muuttavan mielensä yhtäkkiä?
- nyt mies suostuisi (?) hoitamaan lasta öisin, mutta ap:n mielestä väsynyt mies on lapselle vahingollinen, koska on väsyneenä kiukkuinen ja tiuskiva
- mies
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Niin ja onko istunut äidin kanssa sohvalla ja käynyt läpi miten se imettäminen tapahtuu!
Kaiketi synnytyssairaalassa?
Olin niin pihalla koko sairaalassaoloajan, etten juurikaan muista, mitä siellä on puhuttu imettämisestä tai mistään muustakaan. Miehelle sen sijaan näytettiin vaipanvaihto, nostoasennot, navan putsaus jne.
Eikö äideille ole tarjolla imetystukiryhmiä yms.?
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.
Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.
Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.
Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.
Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.
Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.
Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?
Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.
Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.
Meinaatko tosissasi että kuukausien valvominen on verrattavissa vauvan pesemiseen väärällä kädellä? Taidat olla mies.
Aika monilla pareilla näistä asioista ei keskustella yhtään ennen lapsen syntymää. Oletetaan vain että kaikki hoituu kuin tanssi, kun "ihanaa" aikaa vauvan kanssa yhdessä vietetään. Sitten kun ei hoidukaan, alkaa syyttely ja sormella osoittelu, joka johtaa vain poteroihin kaivautumiseen, ja soppa alkaakin olla valmis. Jos ei ole mitään sovittu, eikä ole mitään yhteisiä pelisääntöjä, minkälaisia sopimuksia on tällöin rikottu? Ainoastaan toisen oletuksia on rikottu, eikä siinä mielestäni ole mitään anteeksipyydettävää!
Jos asioista ei taas pystytä tekemään pelisääntöjä ennen kun lapsia ryhdytään tekemään, on ongelma juuri taaskin jossain muualla kuin siinä toisessa jota syytellään herkeämättä! Hyvin harvat parit sopivat käytännön asioista ennen kuin lasta ryhdytään edes laittamaan alulle. Hätiköidyt päätökset johtavat väistämättä hätiköityyn toimintaan. Nämä naiset jotka syyttävät miestään vaikka miksi, koska eivät osallistu, väitän että 99% syy löytyy kaikkien mokien äidistä, eli oletuksesta!
Ketjun aiheen huomioiden aika erikoinen sanavalinta. Kertoo hyvin kirjoittajan ajatusmaailmasta eli äidissähän se vika on.
No mikäs se kaikkien mokien äiti on kirjoittamani mukaan? Tehdään tämä sinulle nyt oikein helpoksi, onko se kaikkien mokien äiti: ÄITI vai OLETUS? Vaihtoehtoja on tässä vain kaksi, ja minun aikaisempi kirjoitukseni on käytettävissä lähdeteksitinä, nyt tarkkana kuin porkkana.
Alue: Aihe vapaa
Mies tiuskii väsyneenä lapsellekin ja minulle silloin, kun viemme tai tuomme lasta.