Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?

Eikö Ap ole töissä?

Vierailija kirjoitti:

Kolhujen kautta voittoon kirjoitti:

Vähemmän esimerkillisen miehen näkökulmaa asian sivusta.

Sen kerron miehille puolustuksena, että monelle miehelle lapsi ja sen vaikutukset tulee siltikin lopulta yllätyksenä. Periaate on eri asia kuin käytäntö. Vauvalehtien valoisat hymykuvat on siitä kaukana. Nainen kantaa lasta synnytykseen saakka ja valmistuu muutokseen henkisesti aivan eri tasolla mitä mies. Naisella on synnyttämäänsä lapseen paljon läheisempi suhde kuin miehellä. Hormonit oikeasti auttaa asiaa. Itse en tuntenut vauvaa oikeasti "omaksi" ennenkuin muutaman viikon harjoittelun jälkeen. Miehestä voi tuntua alussa, että tuo vauva on vienyt häneltä vaimon. Ainakin naisen rooli muuttuu rakastajattaresta tuntuvia askeleita enemmän äidin suuntaan. Alussa vauva on imetyksen yms. takia enemmän naisella. Kun mies lähtee osallistumaan enemmän, niin nainen on mukana neuvomassa, suorastaan komentamassa ja arvostelemassa. Miehenä tekee mieli sanoa välillä rouvalle, että tee sitten ite, jos kerta täydellisesti osaat. Voin sanoa, että eritoten vaativampi lapsi on ihan pirunmoinen järkytys. Mies huomaa oman aikansa vähenevän. Työn määrä lisääntyy joka suhteessa. Unen laatu heikkenee. Elämä ei ainakaan helpotu. Päinvastoin. Hetken voi tuntua, että mihinkähän hulluuteen sitä oikein tuli lähdettyä. Asiaa ei helpota myöskään miehen mahdollinen työstressi, joka vuorostaan ainakin omalle vaimolleni tuntui kaukaiselta ja vieraalta asialta.

Ja tässä on sitten se hankala muutoksen ja kasvun paikka. Itse onnistuin vääntäytymään kolhujen ja riitojenkin kautta isäksi ja saatiin lopulta arki toimimaan. Tasapainon hakemiseen meni viikkoja. Ja ei se helppoa ollut tasapainon löytämisen jälkeenkään, lapset tuo omat vaatimuksensa, mutta me molemmat rouvan kanssa siinä samassa liemessä marinoiduttiin. Lapset on kasvattanut minua siinä, missä minä heitä. Nyt niitä on jo kolme ja ne osaavat jo käydä vessassa ja pukea itse. Mahtavaa!

Tahdon siis ehkä sanoa, että antakaa miehelle mahdollisuus vauvan tultua, vaikka miehen suhtautuminen saattaa tuntua venkoilulta. Ja sitä se kai onkin. Muutosvastarintaa muutokseen, joka hahmotetaan oikeasti vasta tosipaikan edessä. Mutta jos tilanne ei muutamien kuukausienkaan kuluessa muutu reilummaksi, niin sitten kannattaa jo miettiä muita ratkaisuja. Vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa.

Tämä oli hyvä ja osuva kuvaus, mutta yhdessä asiassa harhainen: Kirjoittaja selvästi olettaa, että raskausaika ja hormonit jotenkin pyyhkisivät nämä kokemukset naisten osalta pois. Ei asia ole niin. On joitakin naisia ja myös joitakin miehiä, joille vanhemmuus on hyvin luontainen asia, mutta sitten on iso joukko SEKÄ naisia ETTÄ miehiä, jotka käyvät läpi ihan juuri aloittajan kuvaaman tyyppisiä kamppailuja. Toki jokaiselle omat hankaluudet ovat vähän erilaisia - kipuillaanko esimerkiksi kiintymyssuhteen hidasta syntymistä, puolison etääntymistä vai oman ajan puutetta - mutta silti kuvio on samantyyppinen.

Minusta on hyvin itsekästä vedota siihen, että itsellä on näin hankalaa, joten se selittää jotenkin huonoa käytöstä; kun taas puolison pitäisi sitten vain sopeutua sekä vauvan tuomiin muutoksiin että tämän toisen vanhemman hölmöilyyn. 

Jos päättää hankkia lapsen, pitää henkisesti valmistautua siihen täysmyllytykseen, joka vauvan mukana tulee. Myllytyksen laatua ei voi etukäteen tietää, mutta aikuisen ihmisen pitää pystyä sitoutumaan myös yllättäviin asioihin ja ennalta tunnistamattomiin haasteisiin nimenomaan silloin, kun on kyse lapsen tyyppisestä sitoumuksesta.  Ei mies voi tästä kiemurrella irti sössöttämällä jotakin siitä, miten miehenä on voivoi niin vaikeaa sopeutua kaikkeen tällaiseen, ja naiselta se vain käy ihan luonnostaan.

Ymmärrystä toki kannattaa ja pitää osoitaa omalle kumppanilleen hankalassa vaiheessa, mutta samalla jokaisen ihmisen pitäisi harjoittaa hieman suhteellisuudentajua ja etsiä itsestään vastuullista aikusuutta. Vauvan syntymä on mullistus lähtökohtaisesti kaikille, eivätkä isät voi tässä pakoilla vastuutaan selittämällä, että asia olisi heille jotenkin biologisesti suurempi järkytys. Höpöhöpö.

Tämä juuri! Meillä kävi niin että synnytyksen jälkeen mies oli "ihan puhki" kun joutui valvomaan yön. No minä olin vuorokauden ihan tuskainen ja synnytinkin vielä....jonka jälkeen kuuntelin 1/2 vuotta miten väsynyt mies on kun on niiiiin vaikeaa, ei ole omaa aika, joutuu heräämään ym ym. Oliko se hormonaalista, jotain mystistä että jaksoin "paremmin"? No ei vaan mulla ei ollut vaihtoehtoja! Pakko oli jaksaa ja hoitaa vauva, sapettaa vieläkin kun tätä kirjoitan. Onneksi tänä päivänä kaikki on hyvin ja vauva fiksu ja mahtava teini, nyt lepään ja nautin (eronneena jostain perkeleen kumman syystä) :)

Vierailija kirjoitti:

Laiminlyönnit pikkulapsiaikana jätti pahat jäljet. Mies pakeni töihin ja haali kaikki ylimääräiset hommat ja talkoot. Mä puhuin ja pyysin, mutta mikään ei ikinä auttanut. Mävslvoin yöt, koska mies alkoi itkeä, jos ei saanut nukkua ja vetosi siihen, kun käy töissä. Teki todella pitkiä päiviä...omasta halustaan. Ei kestänyt minkäänlaista lspsrn itkua tms.

Mä olin kiinnostava aina kun halusi seksiä. Mun halut katosi ttyystin ja niin juuri käy, kun kumppani laiminlyödään perustasolla

Mut vaihdettiin sitten uuteen... Se oli hirveä kokemus ja olen katkera mutta myös kiitollinen. Jos kumppani ei yhtään ymmärrä toisen tarpeita, mitä helevetti sillä tekee? Lapsen isä oli ikiteini, joka edelleenkään pysty laittamaan muita hetkellisten mielihalujensa edelle. Kiltti, muiden hyväksikäytettävissä oleva idiootti, joka ei ymmärrä, mitä vastuu tarkoittaa.

Tuo kuulostaa niin paljon mun mieheltä. Lapsia ei ole, koska emme ole lapsia halunneet. Jos lapsia olisin halunnut, en olisi niitä hänen kanssaan tehnyt, vaan etsinyt toisen kumppanin. Näin kahdestaan ollessa parisuhde on ihan hyvä ja miellyttävä, mies on kyennyt kasvamaan sen verran (olen laittanut maistamaan omaa lääkettään riittävän useasti), että homma toimii. Lapsi olisi katastrofi.

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Samaa itsekin ihmettelen. Eikö se että sanoo miehelle että "olen romahtamispisteessä" saa miestä tajuamaan miten vakavasta tilanteesta on kyse? Itse olisin tuossa tapauksessa varmaan pyytänyt omia vanhempia auttamaan, tai mennyt heidän luokse lapsen kanssa. Ei ole kenenkään etu että äiti romahtaa eikä pysty enä huolehtimaan edes itsestään, kaikki tarvitsee unta, lepoa ja omaa aikaa. Mielestäni isovanhemmatkin on isossa roolissa, kun niitä lapsenlapsia toivovat niin saa myös tulla auttamaan, muuten en varmaan antaisi edes tavata lapsia kostoksi :D Itse olin isovanhemmilla melkein joka vkl hoidossa niin kauan kun muistan.

nro 213

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Olen kertonut kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Löysin itse asiassa juuri tänään miehelle kirjoittamani kirjeen, jossa kerron väsymyksestäni ja kaikesta mahdollisesta. Mikään ei ole muuttunut yhdeksässä kuukaudessa. En todellakaan tiedä, mitä olisin vielä voinut tehdä. Olisin ehkä voinut häipyä ja vain jättää vastaamatta miehen puheluihin, mutta en jaksanut lähteä mihinkään, ja sitten olisi pitänyt olla maidot valmiina pumpattuina. Tuntui myös mahdottomalta jättää pieni vauvaparka huutamaan tiuskivan ja kiukkuisen isänsä kanssa.

Imetin, mutta vauva huoli pullon alusta asti. Kerran vauva ei huolinut pulloa miehen ollessa vanhemmillaan vauvan kanssa, ja sen jälkeen mies ei suostunut edes tarjoamaan pulloa yli kuukauteen, vaikka pumppasin päivittäin maitoa jääkaappiin.

Olen ymmärtänyt vasta terapian myötä itsekin, miten rajoilla olin ekoina kuukausina. On pieni ihme, etten ravistellut vauvaa epätoivoissani tai tehnyt muuta kamalaa. Kerroin tästä miehelle vähän aikaa sitten, hänen ainoa kommenttinsa oli, että pelkäänkö vielä tekeväni vauvalle jotain. Kun sanoin, että en, mies ilmeisesti totesi voivansa edelleen jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Vierailija kirjoitti:

Eikö Ap ole töissä?

Olen. Käyn täällä tauoilla ja aina, kun olen jumissa töiden kanssa ja tarvitsen muuta mietittävää.

Kamalaa...meillä on kaksi alle 3-vuotiasta lasta ja toisella ollut paha koliikki 3 kk saakka. Kumpikaan ei ollut hyvä nukkumaan vauvana. Minä hoidin esikoista yöt ja päivät ekat puoli vuotta jonka jälkeen väsymys kävi niin kovaksi että mies itse tajusi vaatia että hän hoitaa nyt yöt. En oikein osannut pyytää itse apua, luulin että minun äitinä kuuluu vastata vauvan tarpeisiin yksin. siis omasta tahdostaan hoiti suurimman osan öistä siitä lähtien. Sama toisen kanssa, valvoin ekat kuukaudet ja imetin yöt. Kun imetykset lyhenivät, mies otti vauvan kanssaan yöksi ja toi sen syömään. Tällä hetkellä minä nukun korvatulpat päässä ja mies hoitaa molemmat lapset. Olen monesti kysynyt väsyttääkö häntä ja tarjonnut apua. Vastaa aina että nuku sinä kun olet herkempi uninen.

Tämä ei varmaan auta sinua yhtään mutta kerroin tämän siksi että miehet kyllä kykenevät valvomaan ja auttamaan niin halutessaan. Ehkä voisit itse paremmin jos luovuttaisit ja eroaisit lopullisesti. Se ei tarkoita etteikö lapsi voisi luoda hyvää suhdetta isäänsä , ehkä vähän myöhemmin kun hän kasvaa. Voihan olla että joskus palaatte yhteen jos siltä tuntuu. Tällä hetkellä et saa tuosta mitään. Ihan järjetöntä...

Valitettavsti olet mennyt naimisiin itsekeskeisen, teinin asteelle henkisesti jääneen "miehen" kanssa. En tiedä, miksi edes haluaisit parisuhteen elpyvän, mutta jos hetkellisesti elpyykin, niin eiköhän seuraavan "vastoinkäymisen" kohdalla sama meno taas ala. 

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?

Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.

Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?

Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.

Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.

Meinaatko tosissasi että kuukausien valvominen on verrattavissa vauvan pesemiseen väärällä kädellä? Taidat olla mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.

Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi,  miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.

Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?

Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?

Olen kertonut kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Löysin itse asiassa juuri tänään miehelle kirjoittamani kirjeen, jossa kerron väsymyksestäni ja kaikesta mahdollisesta. Mikään ei ole muuttunut yhdeksässä kuukaudessa. En todellakaan tiedä, mitä olisin vielä voinut tehdä. Olisin ehkä voinut häipyä ja vain jättää vastaamatta miehen puheluihin, mutta en jaksanut lähteä mihinkään, ja sitten olisi pitänyt olla maidot valmiina pumpattuina. Tuntui myös mahdottomalta jättää pieni vauvaparka huutamaan tiuskivan ja kiukkuisen isänsä kanssa.

Imetin, mutta vauva huoli pullon alusta asti. Kerran vauva ei huolinut pulloa miehen ollessa vanhemmillaan vauvan kanssa, ja sen jälkeen mies ei suostunut edes tarjoamaan pulloa yli kuukauteen, vaikka pumppasin päivittäin maitoa jääkaappiin.

Olen ymmärtänyt vasta terapian myötä itsekin, miten rajoilla olin ekoina kuukausina. On pieni ihme, etten ravistellut vauvaa epätoivoissani tai tehnyt muuta kamalaa. Kerroin tästä miehelle vähän aikaa sitten, hänen ainoa kommenttinsa oli, että pelkäänkö vielä tekeväni vauvalle jotain. Kun sanoin, että en, mies ilmeisesti totesi voivansa edelleen jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Tiedän itse eronneena, että sitä viimeiseen asti käy läpi tilannetta siinä toivossa, että olisikin jokin keino korjata kaikki. Miettii että olenko tehnyt kaiken voitavan, tuskailee että olisi pitänyt pystyä enempään, olisi pitänyt vielä yrittää.

Itsekin sanoit, olet tehnyt kykyjesi äärirajoille. Et voi tehdä kun oman osasi, jos se ei riitä, muuta ei ole tehtävissäsi. Olet tehnyt parhaasi lapsesi perheen eteen.

Tulee hetki, jolloin on tehtävä päätös ja sen jälkeen tehtävä töitä sen eteen, että voi antaa itselleen anteeksi että päätti erota.

Minulla on nyt mennyt neljä vuotta yrittäessäni antaa itselleni anteeksi että erosin alkoholistista joka käytti minuun henkistä väkivaltaa. Lapsi voi hyvin enkä edelleen näe muuta vaihtoehtoa, silti syyllisyys seuraa.

Syyllisyys on taakka joka vain tulee, et voi tehdä ratkaisuja sen mukaan vaan siitä huolimatta. Vastuu on välillä raskas ja on pakko tehdä asioita joita ei olisi halunnut, kuten erota liitosta jonka lupasi kestävän aina, tai rikkoa lapsen perhe.

Kun järki sanoo että niin on parempi, on parempi toimia sen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?

Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.

Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.

Meinaatko tosissasi että kuukausien valvominen on verrattavissa vauvan pesemiseen väärällä kädellä? Taidat olla mies.

Aika monilla pareilla näistä asioista ei keskustella yhtään ennen lapsen syntymää. Oletetaan vain että kaikki hoituu kuin tanssi, kun "ihanaa" aikaa vauvan kanssa yhdessä vietetään. Sitten kun ei hoidukaan, alkaa syyttely ja sormella osoittelu, joka johtaa vain poteroihin kaivautumiseen, ja soppa alkaakin olla valmis. Jos ei ole mitään sovittu, eikä ole mitään yhteisiä pelisääntöjä, minkälaisia sopimuksia on tällöin rikottu? Ainoastaan toisen oletuksia on rikottu, eikä siinä mielestäni ole mitään anteeksipyydettävää!

Jos asioista ei taas pystytä tekemään pelisääntöjä ennen kun lapsia ryhdytään tekemään, on ongelma juuri taaskin jossain muualla kuin siinä toisessa jota syytellään herkeämättä! Hyvin harvat parit sopivat käytännön asioista ennen kuin lasta ryhdytään edes laittamaan alulle. Hätiköidyt päätökset johtavat väistämättä hätiköityyn toimintaan. Nämä naiset jotka syyttävät miestään vaikka miksi, koska eivät osallistu, väitän että 99% syy löytyy kaikkien mokien äidistä, eli oletuksesta!

Ymmärräthän ap että eroaminen ei tarkoita sitä että kiellät lapselta isän. He voivat kyllä viettää aikaa yhdessä vaikka joka viikko, ilman viikko-viikko-systeemiäkin, jos asutte lähekkäin muutaman korttelin päässä.

Eroaminen tarkoittaa vain sitä että SINUN ei tarvitse enää viettää aikaa miehen kanssa, eikä sovittaa elämääsi hänen mukaan lapsen vaihtoa lukuun ottamatta.

Kyllä näitä on nähty. Mm. äiti joka ennen työpäivää vie lapset päivähoitoon bussilla, ja hakee lapset hoidosta bussilla, vaihtaen matkan aikana ainakin kerran bussia. Kaksi kertaa vaihtoa kotimatkalla, kun kaupassa pitää käydä. Tällä välin mies huristelee autolla töihin lasten hoitopaikan ohi, mutta ei voi viedä lapsia hoitoon, tai käydä kotimatkalla kaupassa. Kotiin äiti ja lapset tulevat miehen jälkeen, mies istuu katsomassa telkkaria, kun äiti alkaa tehdä ruokaa...

Tai isä joka aina kun on yövieraita, jättää lapset äidin hoidettaviksi aamulla, vaikka vieraat olisivat äidin ystäviä. 7 vuoteen äiti ei ole saanut viettää ystäviensä kanssa iltaa ilman, että aamulla olisi pitänyt herätä lapsia hoitamaan, ellei lapsia ole viety 300km päähän isovanhemmille hoitoon.

Välillä ihmetyttää minkälaisia lapasia me naiset oikein ollaan.

En lukenut koko ketjua, mutta kommentoin silti.

Tilanteesi, ap, kuulostaa kamalalta ja voit varmasti äärimmäisen huonosti. Ymmärrän katkeruutesi enemmäin kuin hyvin. Lapsen syntyminen pistää parisuhteen aina kovalle koetukselle, koska se muuttaa perhedynamiikan täysin ja lisäksi vaikuttaa kumpaankin vanhempaan yksilönä äärimmäisen voimakkaasti nostamalla esiin tunteita, joiden alkuperää voi olla hankala tunnistaa. 

Miehesi on toiminut epäreilusti, mutta uskoisin että hänkin on ajatellut tekevänsä parhaansa. Sinä vain pystyt enempään. Muista että olette edelleen samassa suossa, ette ole vielä päässeet vaikeimman vaiheen ohi. Kaikki tulee kyllä helpottamaan, kun lapsi kasvaa ja antaa teidän nukkua enemmän. Muista että myös oikeutetut katkeruuden tunteesi voimistuvat väsymyksen vuoksi entisestään. 

Anteeksianto ei tapahdu hetkessä, se voi viedä hyvin paljon aikaa. Itse neuvoisin sinua sinnittelemään vielä hiukan ja miettimään erolle vaihtoehtoja, mikäli sinusta tuntuu että vielä jossakin määrin rakastat miestäsi. Ero on äärimmäisen rankka prosessi ja tulee vaikuttamaan myös lapseesi koko hänen loppuelämänsä ajan. Toisaalta ero voi myös tuntua helpotukselta juuri nyt, mutta tilanne voi olla hyvin erilainen muutaman vuoden kuluttua.

Yhteys kumppaniin on mahdollista löytää uudestaan, mutta se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärräthän ap että eroaminen ei tarkoita sitä että kiellät lapselta isän. He voivat kyllä viettää aikaa yhdessä vaikka joka viikko, ilman viikko-viikko-systeemiäkin, jos asutte lähekkäin muutaman korttelin päässä.

Eroaminen tarkoittaa vain sitä että SINUN ei tarvitse enää viettää aikaa miehen kanssa, eikä sovittaa elämääsi hänen mukaan lapsen vaihtoa lukuun ottamatta.

Ymmärräthän että eroaminen nimen omaan tarkoittaa että lapsella ei ole enää isää jokapäiväisessä arjessa! Ajan viettäminen yhdessä on täysin eri asia kuin arjen eläminen yhdessä. Eroa ei todellakaan pitäisi ottaa kevyin perustein, ja loukkaantuminen jostakin laiminlyönnistä, vaikka laiminlyönti olisi isompikin, ei pitäisi aiheuttaa sitä että lapsi kasvaa ilman toista vanhempaa. Siinä yhtä väärintekemistä lähdetään paikkaamaan vielä isommalla, ja syynä ainoastaan loukkaantuminen. Jos ajatusmallit ovat tuolla tasolla, pitäisi miettiä pitkään ennen kuin lapsia edes lähtee suunnittelemaan. Lastenteko ja kasvatus ei ole mieleltään heikkojen, ammattiloukkaantujien juttu. Kannattaa mieluummin vaikka ryhtyä kasaamaan vaikkapa pienoismalleja.

Meillä se oli äiti, joka ei pystynyt valvomaan. Ja minä valvoin. Nyt olen yh-isä ja lapset on 10- ja 12-vuotiaat....ero tuli, kun lapset oli ihan vauvoja vielä. Tästä kokemuksesta olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että lapsi kiintyy siihen vanhempaan, joka kehtoa keinuttaa. Lasten äiti ei vieläkään osallistu juuri mitenkään lastensa arkeen, kun ei valvonut lastensa kanssa koskaan, niin minusta eli isästä tuli se "lohtusyli". Ylipäänsä lapseni eivät näytä edes tajuavan, että mitä se äiti oikein edes on? Samoin mulla kävi niin, että aloin halveksia lasten äitiä, hänen suhtautumistaan lapsiinsa....kun halveksunta on pelissä....on hyvin epätodennäköistä, että sellaisella suhteella voisi olla minkään valtakunnan tulevaisuutta.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.

Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.

Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.

Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.

Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.

Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.

Ei ei ei ei ei. Kyky pyytää anteeksi on aivan yhtä tärkeää, kuin kyky antaa anteeksi. Kuulostaa aivan järjettömälle, että aina vaan pitäisi kaikki niellä ja kääntää toista poskea uudestaan ja uudestaan, ilman että toinen joutuu ikinä edes miettimään kohteleeko toista oikein. Kun tarpeeksi kauan potkit koiraa, sekin joko hyökkää tai pakenee. Ei ihminen ole yhtään sen kummempi. Miksi väärintekijälle pitäisi vaan antaa kaikki anteeksi? Anteeksipyytäminen tarkoittaa sitä, että ymmärtää edes jollain tasolla tehneensä jotain väärin. Jos kyseistä ymmärrystä ei ole, niin pitääkö sen väärintekemisen vain antaa jatkua loputtomiin antamalla aina anteeksi?

Jotkut antavat jatkua loputtomiin, toiset eivät. Anteeksi antaminen on monesti huomattavasti vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen, ja sen tähden mielestäni on tärkeämpää osata antaa anteeksi, kuin osata pyytää sitä, kumpaakaan tietenkään unohtamatta. Kaikki asiat eivät muutu, ja jollei toinen omasta aloitteestaan osaa pyytää anteeksi, asiaa ei saa sellaisen päähän millään. Jotkut asiat pitää vain hyväksyä, ja tähän auttaa anteeksiantamisen taito. Harvoin elämän asiat ovat kuitenkaan kuoleman vakavia, vaikka tunnekiihkossa ne monesti maailmanlopulta tuntuvatkin.

Eteenkin lapsen äideillä, kaikkien niiden hormoneiden keskellä, asiat saavat monesti aivan älyttömät mittasuhteet. Ei nainen hormoneilleen mitään voi, mutta luja tahdon päätös, ja anteeksiantamisen taito auttaa siinä, kun ei oikeasti ole mitään anteeksi pyydettävää, kun maailman loppu syntyy siitä, että mies pesee vauvan "väärällä" kädellä.

Meinaatko tosissasi että kuukausien valvominen on verrattavissa vauvan pesemiseen väärällä kädellä? Taidat olla mies.

Aika monilla pareilla näistä asioista ei keskustella yhtään ennen lapsen syntymää. Oletetaan vain että kaikki hoituu kuin tanssi, kun "ihanaa" aikaa vauvan kanssa yhdessä vietetään. Sitten kun ei hoidukaan, alkaa syyttely ja sormella osoittelu, joka johtaa vain poteroihin kaivautumiseen, ja soppa alkaakin olla valmis. Jos ei ole mitään sovittu, eikä ole mitään yhteisiä pelisääntöjä, minkälaisia sopimuksia on tällöin rikottu? Ainoastaan toisen oletuksia on rikottu, eikä siinä mielestäni ole mitään anteeksipyydettävää!

Jos asioista ei taas pystytä tekemään pelisääntöjä ennen kun lapsia ryhdytään tekemään, on ongelma juuri taaskin jossain muualla kuin siinä toisessa jota syytellään herkeämättä! Hyvin harvat parit sopivat käytännön asioista ennen kuin lasta ryhdytään edes laittamaan alulle. Hätiköidyt päätökset johtavat väistämättä hätiköityyn toimintaan. Nämä naiset jotka syyttävät miestään vaikka miksi, koska eivät osallistu, väitän että 99% syy löytyy kaikkien mokien äidistä, eli oletuksesta!

Ap:n tapauksessa vauva ei nukkunut käytännössä koskaan yli tunnin pätkiä ja ap pyysi pyytämästä päästyään miestä auttamaan (eri tavoilla, kirjoitti jopa kirjeen). Mies puolestaan sanoi ettei jaksa ja vietti päivät töissä ja yöt autotallissa. Mitä ap:n mahdollisilla oletuksilla on tekemistä tämän kaiken kanssa?

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärräthän ap että eroaminen ei tarkoita sitä että kiellät lapselta isän. He voivat kyllä viettää aikaa yhdessä vaikka joka viikko, ilman viikko-viikko-systeemiäkin, jos asutte lähekkäin muutaman korttelin päässä.

Eroaminen tarkoittaa vain sitä että SINUN ei tarvitse enää viettää aikaa miehen kanssa, eikä sovittaa elämääsi hänen mukaan lapsen vaihtoa lukuun ottamatta.

Ymmärräthän että eroaminen nimen omaan tarkoittaa että lapsella ei ole enää isää jokapäiväisessä arjessa! Ajan viettäminen yhdessä on täysin eri asia kuin arjen eläminen yhdessä. Eroa ei todellakaan pitäisi ottaa kevyin perustein, ja loukkaantuminen jostakin laiminlyönnistä, vaikka laiminlyönti olisi isompikin, ei pitäisi aiheuttaa sitä että lapsi kasvaa ilman toista vanhempaa. Siinä yhtä väärintekemistä lähdetään paikkaamaan vielä isommalla, ja syynä ainoastaan loukkaantuminen. Jos ajatusmallit ovat tuolla tasolla, pitäisi miettiä pitkään ennen kuin lapsia edes lähtee suunnittelemaan. Lastenteko ja kasvatus ei ole mieleltään heikkojen, ammattiloukkaantujien juttu. Kannattaa mieluummin vaikka ryhtyä kasaamaan vaikkapa pienoismalleja.

Meinaatko, että isän pitää saada laiminlyödä perheettään ihan miten tahansa, ja on äidin tehtävä paikata puutteet ja hoitaa kaikki jaksamisensa äärirajoilla hymyssä suin?