Meri Vennamon ja Jörn Donnerin tytär

Tässä keskustelussa taas yleisellä tasolla syyllistetään isiä lastensa hylkäämisestä, mutta ei edelläkään pystytä myöntämään, että äideistä on siihen erittäin paljon syytä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain olen lukenut, ammattilaisten sanomana, että tytölle isän merkitys tosi tärkeä. Millainen isä on ja miten suhtautuu tyttäreensä. Tytön normaalin kehityksen tae on, että on tekemisissä isänsä kanssa ja isä arvostaa tytärtään ja kannustaa. Jos edelliset puuttuvat on suuri riski siihen, ettei tytär pääse elämässä tasapainoon. Siitä sitten voi seurata mielenterveysongelmia päihteiden käyttöineen. Pohja pois elämältä.

Harvallapa loppujen lopuksi on sellainen elämä ja ympäristötekijät, ettei mitään riskitekijöitä epätasapainoon. Ja harvoin vain yksi yksittäinen tekijä johtaa epätasapainoon. Ketään sen kummemmin puolustelematta tai syyttelemättä.

No mistä tää vähättely kumpuaa, jos ei jonkun puolustelusta? Vaikea käsittää?!

Ihan kumpuaa yleisestä elämänkokemuksesta. ja yleisellä tasolla kommentoin, typerää olisikin kommentoida netissä jonkun tuntemattoman elämänkäänteiden syitä ja seurauksia ulkopuolisena.

Yleisellä tasolla kai tuokin viesti oli, johon alun perin kommentoin. Kaikilla meillä, tai useimmilla ainakin on elämässään kipukohtia ja harvalla varmaan ainoastaan yksi.

Mäkin puhun koko ajan ihan yleisellä tasolla. Silti on mun mielestä heikkouksilla ja "kipupisteillä" aika isoja kokoeroja. Olen itse tajunnut suuren osan tästä vasta omien lasten synnyttyä.

Minä jäin isäni valinnasta isättömäksi. Tajuatko ollenkaan miten päivittäistä ja jatkuvaa se on? Tajuatko, että siinä on puolet sinusta, joka kielletään. Puoliorvollakin on paremmin, kun isää voi muistella ja kuvitella isänä.

Kun minä näin miten omat lapseni syntyivät ja kasvoivat ehjässä perheessä, näin kaiken mikä minulta oli riistetty. Se oli todella surullista ja viimein sai minut ymmärtämään, etten ollut syyllinen vaan uhri. On todella ihanaa ja vapauttavaa syyttää sitä joka virheen teki. Minä en nyt voi välittää siitä, vaikka joku leimaisi katkeraksi tai ankaraksi, koska nyt minä viimein voin hyvin. Ja koska olen antanut isälleni anteeksi pystyn myös hymyilemään peilikuvalleni vihaamatta itseäni sen tähden, että minulla on isäni hymy. No nämä on pelkkiä esimerkkejä. Mutta iso juttu se on.

Omien kipupisteiden ja traumojen kokoa ja vaikutusta itselleen voi arvioida, mutta ei sen perusteella voi  olettaa, että muut kokisivat ne samoin. Kenelläkään ei ole täydellinen elämä ja puitteet, vaikka ulospäin voi siltä näyttääkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain olen lukenut, ammattilaisten sanomana, että tytölle isän merkitys tosi tärkeä. Millainen isä on ja miten suhtautuu tyttäreensä. Tytön normaalin kehityksen tae on, että on tekemisissä isänsä kanssa ja isä arvostaa tytärtään ja kannustaa. Jos edelliset puuttuvat on suuri riski siihen, ettei tytär pääse elämässä tasapainoon. Siitä sitten voi seurata mielenterveysongelmia päihteiden käyttöineen. Pohja pois elämältä.

Harvallapa loppujen lopuksi on sellainen elämä ja ympäristötekijät, ettei mitään riskitekijöitä epätasapainoon. Ja harvoin vain yksi yksittäinen tekijä johtaa epätasapainoon. Ketään sen kummemmin puolustelematta tai syyttelemättä.

No mistä tää vähättely kumpuaa, jos ei jonkun puolustelusta? Vaikea käsittää?!

Ihan kumpuaa yleisestä elämänkokemuksesta. ja yleisellä tasolla kommentoin, typerää olisikin kommentoida netissä jonkun tuntemattoman elämänkäänteiden syitä ja seurauksia ulkopuolisena.

Yleisellä tasolla kai tuokin viesti oli, johon alun perin kommentoin. Kaikilla meillä, tai useimmilla ainakin on elämässään kipukohtia ja harvalla varmaan ainoastaan yksi.

Mäkin puhun koko ajan ihan yleisellä tasolla. Silti on mun mielestä heikkouksilla ja "kipupisteillä" aika isoja kokoeroja. Olen itse tajunnut suuren osan tästä vasta omien lasten synnyttyä.

Minä jäin isäni valinnasta isättömäksi. Tajuatko ollenkaan miten päivittäistä ja jatkuvaa se on? Tajuatko, että siinä on puolet sinusta, joka kielletään. Puoliorvollakin on paremmin, kun isää voi muistella ja kuvitella isänä.

Kun minä näin miten omat lapseni syntyivät ja kasvoivat ehjässä perheessä, näin kaiken mikä minulta oli riistetty. Se oli todella surullista ja viimein sai minut ymmärtämään, etten ollut syyllinen vaan uhri. On todella ihanaa ja vapauttavaa syyttää sitä joka virheen teki. Minä en nyt voi välittää siitä, vaikka joku leimaisi katkeraksi tai ankaraksi, koska nyt minä viimein voin hyvin. Ja koska olen antanut isälleni anteeksi pystyn myös hymyilemään peilikuvalleni vihaamatta itseäni sen tähden, että minulla on isäni hymy. No nämä on pelkkiä esimerkkejä. Mutta iso juttu se on.

Tottakai kokoeroja on, mutta se on täysin subjektiivista. Toinen kokee saman asian pienenä, toinen isompana. Onnellinen se, jolla on vain yksi asia "pielessä" elämänsä puitteissa.  Minua isättömyys ei ole mitenkään perustavanlaatuisesti traumatisoinut. Jotain varmaan on, mutta koska sain kuitenkin paljon rakkautta ja koin lapsena oloni perusturvalliseksi, niin se varmaan kompensoi, en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain olen lukenut, ammattilaisten sanomana, että tytölle isän merkitys tosi tärkeä. Millainen isä on ja miten suhtautuu tyttäreensä. Tytön normaalin kehityksen tae on, että on tekemisissä isänsä kanssa ja isä arvostaa tytärtään ja kannustaa. Jos edelliset puuttuvat on suuri riski siihen, ettei tytär pääse elämässä tasapainoon. Siitä sitten voi seurata mielenterveysongelmia päihteiden käyttöineen. Pohja pois elämältä.

Harvallapa loppujen lopuksi on sellainen elämä ja ympäristötekijät, ettei mitään riskitekijöitä epätasapainoon. Ja harvoin vain yksi yksittäinen tekijä johtaa epätasapainoon. Ketään sen kummemmin puolustelematta tai syyttelemättä.

No mistä tää vähättely kumpuaa, jos ei jonkun puolustelusta? Vaikea käsittää?!

Ihan kumpuaa yleisestä elämänkokemuksesta. ja yleisellä tasolla kommentoin, typerää olisikin kommentoida netissä jonkun tuntemattoman elämänkäänteiden syitä ja seurauksia ulkopuolisena.

Yleisellä tasolla kai tuokin viesti oli, johon alun perin kommentoin. Kaikilla meillä, tai useimmilla ainakin on elämässään kipukohtia ja harvalla varmaan ainoastaan yksi.

Mäkin puhun koko ajan ihan yleisellä tasolla. Silti on mun mielestä heikkouksilla ja "kipupisteillä" aika isoja kokoeroja. Olen itse tajunnut suuren osan tästä vasta omien lasten synnyttyä.

Minä jäin isäni valinnasta isättömäksi. Tajuatko ollenkaan miten päivittäistä ja jatkuvaa se on? Tajuatko, että siinä on puolet sinusta, joka kielletään. Puoliorvollakin on paremmin, kun isää voi muistella ja kuvitella isänä.

Kun minä näin miten omat lapseni syntyivät ja kasvoivat ehjässä perheessä, näin kaiken mikä minulta oli riistetty. Se oli todella surullista ja viimein sai minut ymmärtämään, etten ollut syyllinen vaan uhri. On todella ihanaa ja vapauttavaa syyttää sitä joka virheen teki. Minä en nyt voi välittää siitä, vaikka joku leimaisi katkeraksi tai ankaraksi, koska nyt minä viimein voin hyvin. Ja koska olen antanut isälleni anteeksi pystyn myös hymyilemään peilikuvalleni vihaamatta itseäni sen tähden, että minulla on isäni hymy. No nämä on pelkkiä esimerkkejä. Mutta iso juttu se on.

Yleisellä tasolla puhut omista kokemuksistasi. Mitä se mahtaa tarkoittaa.

Mutta ei tätä kannata jatkaa, kun puhutaan toistemme ohi jotenkin, toinen aidasta ja toinen aidan seipäistä. Kaikkea hyvää ja toivottavasti ei tule muita vastoinkäymisiä elämässä.

Tarkoitin, etten puhu ketjun otsikon ihmisistä.

Yleinen taso tutkimusten mukaan vastaa minun kokemuksiani. Kos jollain on toisenlaisia kokemuksia, valitan, mutta minun on vaikea uskoa kovin erilaisiin mekanismeihin. Lyönnistä jää jälki fysiikan lakien mukaan. Ei se sielukaan ihan miten vaan toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono isäsuhde on tietysti ikävä ja paha juttu, mutta ei sillä voi kaikkia elämänsä vaikeuksia kukaan selittää. Monilla, minullakaan, ei ole ollut kunnon läsnäolevaa isää elämässäni, mutta jotenkin vain täällä vielä porskutetaan. Itse olen ollut taipuvainen selittelemään monia elämäni ongelmia koulukiusaamisen kautta, että kaikki johtuisi siitä,  miten se satutti minua ja miten en ole osannut luottaa ihmisiin jne. mutta ei sekään ole mikään koko totuus, vain pieni osanen koko elämäni palapeliä.

Olen samaa mieltä, että aikuisen on otettava jo vastuu elämästään. En hyväksy päihteiden käyttöä. Sitä kai yleisestikin paheksutaan.

Omilla kommenteillani halusin vaan kuvata, ettei isättömyys ole pikku juttu. (Olet minusta väärässä kun sanot sitä pieneksi osaseksi).

Se on lapselle iso asia, nuorelle iso asia ja vielä aikuisellekin siinä voi olla paljon haastetta. Lapsen hylkäämistä ei paheksuta julkisesti, vaikka se on valinta, josta esimerkiksi sitä päihteiden käyttöä sitten syntyy. Päinvastoin isyyden merkitystä koko ajan vähätellään enemmän ja enemmän.
Meillä se meni niin päin, että se oli faija, joka aukaisi korkin. Voiko ihmetellä, että tuntuu pahalta, kun on menettänyt ne parhaat lahjat, mitä elämässä olisi voinut saada.?!

Terv. Se aiemmin kirjoittanut isän hylkäämä

Sama juttu meilläkin (minä siis tuo sama tyyppi jolle vastasit). Äiti vihelsi pelin poikki onneksi kun olin 5-vuotias ettei tarvinnut kotona katsella isän rellestämistä sen enempää. Isä hylkäsi käytännössä meidät lapset samaan tapaan kuin J.D. ensimmäisen avioliittonsa lapset. Olisi voinut koska vaan tulla käymään mutta ei tullut kuin jouluna ja syntymäpäivinä, jos aina silloinkaan. Aikuisiällä on muotoutunut jonkinlainen suhde hänen kanssaan mutta, jos itken hänen hautajaisissaan, itken sitä miten surkea isä hän oli, en häntä ihmisenä.

Ja olen samaa mieltä, että on isän puutteella merkitystä sekä tyttärille että etenkin pojille, vaihtelee varmaan henkilöstä toiseen miten suuren merkityksen sille laittaa. Aiemmin olen kyllä ajatellut, että sillä olisi ollut iso merkitys omallakin kohdalla, että esim. kaikki miessuhteeni epäonnistuvat sen takia. Mutta en enää ajattele niin. Äitini toiminnalla on myös ollut vaikutuksensa siihen, millainen miesvihaaja olen 20-vuotiaana ollut. Ei ehkä ole aivan viisasta kertoa kaikkia isän pahoja tekoja ja pettämisiä lapsille kuitenkaan. Tosin, J.D:n tapauksessahan luimme, että äiti nimenomaan ei ollut puhunut pahaa isästä lapselleen, joten pitäisikö sittenkin olla sitä mieltä, että on parempi haukkua poissaoleva isä pataluhaksi, että hylätty lapsi saa realistisen kuvan isästään eikä turhaan toivo mitään isäsuhdetta? 

Kuulostaa muuten siltä, että sinulla on mennyt aika hyvin kuitenkin, onnistunut avioliitto jne. Minä en ole koskaan ollut erityisen parisuhde- tai avioliittosuuntautunut, sen verran huonon kuvan sain miehistä isäni touhuja sekä suvun avioeroja seuratessa. Nekin avioparit, jotka eivät ole eronneet, eivät vakuuta minua avioliittoinstituution toimivuudesta, sen verran ilkeän kuuloisesti puhuvat toisilleen vieraittenkin läsnäollessa.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa taas yleisellä tasolla syyllistetään isiä lastensa hylkäämisestä, mutta ei edelläkään pystytä myöntämään, että äideistä on siihen erittäin paljon syytä. 

Mä voin myöntää. Pata kattilaa soimaa, monesti. Mutta lapsi sentään on syytön. Eikä äidit tee isien valintoja eikä isät äitien. Puolustelua voi jatkaa loputtomiin.

#146

Onneksi donner kuolee kohta, lausunnot sitä luokkaa että höperyys 100%.

Vierailija kirjoitti:

Huono isäsuhde on tietysti ikävä ja paha juttu, mutta ei sillä voi kaikkia elämänsä vaikeuksia kukaan selittää. Monilla, minullakaan, ei ole ollut kunnon läsnäolevaa isää elämässäni, mutta jotenkin vain täällä vielä porskutetaan. Itse olen ollut taipuvainen selittelemään monia elämäni ongelmia koulukiusaamisen kautta, että kaikki johtuisi siitä,  miten se satutti minua ja miten en ole osannut luottaa ihmisiin jne. mutta ei sekään ole mikään koko totuus, vain pieni osanen koko elämäni palapeliä.

Ei tokikaan. Mutta isäkokemukseen vaikutti valtavasti se, että äitini tappoi itsensä kun olin lapsi eikä muitakaan läheisiä tuolloin ollut. Jos isä ei olisi ollut ainoa ns. perheenjäsen, olisi luopuminen todennäköisesti ollut helpompaa. Edelleen ajattelen jollain tavalla syyn olevan minussa. Varsinkin kun tilanne on se, että muut lapset ovat eri asemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain olen lukenut, ammattilaisten sanomana, että tytölle isän merkitys tosi tärkeä. Millainen isä on ja miten suhtautuu tyttäreensä. Tytön normaalin kehityksen tae on, että on tekemisissä isänsä kanssa ja isä arvostaa tytärtään ja kannustaa. Jos edelliset puuttuvat on suuri riski siihen, ettei tytär pääse elämässä tasapainoon. Siitä sitten voi seurata mielenterveysongelmia päihteiden käyttöineen. Pohja pois elämältä.

Harvallapa loppujen lopuksi on sellainen elämä ja ympäristötekijät, ettei mitään riskitekijöitä epätasapainoon. Ja harvoin vain yksi yksittäinen tekijä johtaa epätasapainoon. Ketään sen kummemmin puolustelematta tai syyttelemättä.

No mistä tää vähättely kumpuaa, jos ei jonkun puolustelusta? Vaikea käsittää?!

Ihan kumpuaa yleisestä elämänkokemuksesta. ja yleisellä tasolla kommentoin, typerää olisikin kommentoida netissä jonkun tuntemattoman elämänkäänteiden syitä ja seurauksia ulkopuolisena.

Yleisellä tasolla kai tuokin viesti oli, johon alun perin kommentoin. Kaikilla meillä, tai useimmilla ainakin on elämässään kipukohtia ja harvalla varmaan ainoastaan yksi.

Mäkin puhun koko ajan ihan yleisellä tasolla. Silti on mun mielestä heikkouksilla ja "kipupisteillä" aika isoja kokoeroja. Olen itse tajunnut suuren osan tästä vasta omien lasten synnyttyä.

Minä jäin isäni valinnasta isättömäksi. Tajuatko ollenkaan miten päivittäistä ja jatkuvaa se on? Tajuatko, että siinä on puolet sinusta, joka kielletään. Puoliorvollakin on paremmin, kun isää voi muistella ja kuvitella isänä.

Kun minä näin miten omat lapseni syntyivät ja kasvoivat ehjässä perheessä, näin kaiken mikä minulta oli riistetty. Se oli todella surullista ja viimein sai minut ymmärtämään, etten ollut syyllinen vaan uhri. On todella ihanaa ja vapauttavaa syyttää sitä joka virheen teki. Minä en nyt voi välittää siitä, vaikka joku leimaisi katkeraksi tai ankaraksi, koska nyt minä viimein voin hyvin. Ja koska olen antanut isälleni anteeksi pystyn myös hymyilemään peilikuvalleni vihaamatta itseäni sen tähden, että minulla on isäni hymy. No nämä on pelkkiä esimerkkejä. Mutta iso juttu se on.

Yleisellä tasolla puhut omista kokemuksistasi. Mitä se mahtaa tarkoittaa.

Mutta ei tätä kannata jatkaa, kun puhutaan toistemme ohi jotenkin, toinen aidasta ja toinen aidan seipäistä. Kaikkea hyvää ja toivottavasti ei tule muita vastoinkäymisiä elämässä.

Tarkoitin, etten puhu ketjun otsikon ihmisistä.

Yleinen taso tutkimusten mukaan vastaa minun kokemuksiani. Kos jollain on toisenlaisia kokemuksia, valitan, mutta minun on vaikea uskoa kovin erilaisiin mekanismeihin. Lyönnistä jää jälki fysiikan lakien mukaan. Ei se sielukaan ihan miten vaan toimi.

Mitä valittamista siinä on, jos toisilla on erilaisia kokemuksia, Ihan kummalliseksi menee nyt. Ihmisen mieli toimii kyllä aika tavalla monimutkaisemmin, kuin perusmekaniikka. Jopa niin kummallisesti, että mielen avulla pystyy fyysisen lyönninkin ottamaan vastaan ilman jälkeä, kun riittävästi harjoittelee.

Jos kaikkien mieli toimisi samalla tavalla suhteessa ympäröiviin olosuhteisiin, niin varmasti mielen häiriötkin osattaisiin korjata ihan suit sait.

On paljonkin tutkimuksia siitä, että ihmiset reagoivat eri tavalla samoihin asioihin, mutta mitäs näistä täällä enempää jankkaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa taas yleisellä tasolla syyllistetään isiä lastensa hylkäämisestä, mutta ei edelläkään pystytä myöntämään, että äideistä on siihen erittäin paljon syytä. 

On on, tietenkin. Mutta ymmärrä sinä myös, että kaikki naiset ja äidit eivät toimi samalla tavoin.

Minä ihmettelen eniten sellaisia isiä, jotka ovat olleet mukana alusta asti lastensa elämässä, syntymästä avioeroon asti, että miten he pystyvät hylkäämään lapsensa. J.D:n tapaista isää en (puhun tästä nimenomaisesta isyydestä mistä ketjussa kyse), sillä hän ei ole ollut alusta alkaenkaan missään suhteessa lapseen. Ei voi alkaa rakastaa lasta, jos ei ole jokapäiväisessä suhteessa tähän. En minäkään rakastunut omaan lapseeni millään ensisilmäyksellä kun hän pyllähti ulos kohdustani, vaan siinä se rakkaus vähitellen kehittyi lasta hoitaessa, vuorovaikutuksessa tämän kanssa ensi kuukausien aikana.

Mutta voisiko joku isä selittää, mitä tapahtuu, kun eivät vapaasta tapaamisoikeudesta huolimatta koskaan käy tapaamassa lapsiaan? Miksi niin monet miehet eroavat lapsistaankin avioeron myötä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono isäsuhde on tietysti ikävä ja paha juttu, mutta ei sillä voi kaikkia elämänsä vaikeuksia kukaan selittää. Monilla, minullakaan, ei ole ollut kunnon läsnäolevaa isää elämässäni, mutta jotenkin vain täällä vielä porskutetaan. Itse olen ollut taipuvainen selittelemään monia elämäni ongelmia koulukiusaamisen kautta, että kaikki johtuisi siitä,  miten se satutti minua ja miten en ole osannut luottaa ihmisiin jne. mutta ei sekään ole mikään koko totuus, vain pieni osanen koko elämäni palapeliä.

Ei tokikaan. Mutta isäkokemukseen vaikutti valtavasti se, että äitini tappoi itsensä kun olin lapsi eikä muitakaan läheisiä tuolloin ollut. Jos isä ei olisi ollut ainoa ns. perheenjäsen, olisi luopuminen todennäköisesti ollut helpompaa. Edelleen ajattelen jollain tavalla syyn olevan minussa. Varsinkin kun tilanne on se, että muut lapset ovat eri asemassa.

Niin, isäsuhteesi ei varmaankaan olisi samanlainen, jos äitisuhteesi olisi ollut toisenlainen. Tuohan on vähintään yhtä traumatisoiva asia, äidin itsemurha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono isäsuhde on tietysti ikävä ja paha juttu, mutta ei sillä voi kaikkia elämänsä vaikeuksia kukaan selittää. Monilla, minullakaan, ei ole ollut kunnon läsnäolevaa isää elämässäni, mutta jotenkin vain täällä vielä porskutetaan. Itse olen ollut taipuvainen selittelemään monia elämäni ongelmia koulukiusaamisen kautta, että kaikki johtuisi siitä,  miten se satutti minua ja miten en ole osannut luottaa ihmisiin jne. mutta ei sekään ole mikään koko totuus, vain pieni osanen koko elämäni palapeliä.

Olen samaa mieltä, että aikuisen on otettava jo vastuu elämästään. En hyväksy päihteiden käyttöä. Sitä kai yleisestikin paheksutaan.

Omilla kommenteillani halusin vaan kuvata, ettei isättömyys ole pikku juttu. (Olet minusta väärässä kun sanot sitä pieneksi osaseksi).

Se on lapselle iso asia, nuorelle iso asia ja vielä aikuisellekin siinä voi olla paljon haastetta. Lapsen hylkäämistä ei paheksuta julkisesti, vaikka se on valinta, josta esimerkiksi sitä päihteiden käyttöä sitten syntyy. Päinvastoin isyyden merkitystä koko ajan vähätellään enemmän ja enemmän.
Meillä se meni niin päin, että se oli faija, joka aukaisi korkin. Voiko ihmetellä, että tuntuu pahalta, kun on menettänyt ne parhaat lahjat, mitä elämässä olisi voinut saada.?!

Terv. Se aiemmin kirjoittanut isän hylkäämä

Sama juttu meilläkin (minä siis tuo sama tyyppi jolle vastasit). Äiti vihelsi pelin poikki onneksi kun olin 5-vuotias ettei tarvinnut kotona katsella isän rellestämistä sen enempää. Isä hylkäsi käytännössä meidät lapset samaan tapaan kuin J.D. ensimmäisen avioliittonsa lapset. Olisi voinut koska vaan tulla käymään mutta ei tullut kuin jouluna ja syntymäpäivinä, jos aina silloinkaan. Aikuisiällä on muotoutunut jonkinlainen suhde hänen kanssaan mutta, jos itken hänen hautajaisissaan, itken sitä miten surkea isä hän oli, en häntä ihmisenä.

Ja olen samaa mieltä, että on isän puutteella merkitystä sekä tyttärille että etenkin pojille, vaihtelee varmaan henkilöstä toiseen miten suuren merkityksen sille laittaa. Aiemmin olen kyllä ajatellut, että sillä olisi ollut iso merkitys omallakin kohdalla, että esim. kaikki miessuhteeni epäonnistuvat sen takia. Mutta en enää ajattele niin. Äitini toiminnalla on myös ollut vaikutuksensa siihen, millainen miesvihaaja olen 20-vuotiaana ollut. Ei ehkä ole aivan viisasta kertoa kaikkia isän pahoja tekoja ja pettämisiä lapsille kuitenkaan. Tosin, J.D:n tapauksessahan luimme, että äiti nimenomaan ei ollut puhunut pahaa isästä lapselleen, joten pitäisikö sittenkin olla sitä mieltä, että on parempi haukkua poissaoleva isä pataluhaksi, että hylätty lapsi saa realistisen kuvan isästään eikä turhaan toivo mitään isäsuhdetta? 

Kuulostaa muuten siltä, että sinulla on mennyt aika hyvin kuitenkin, onnistunut avioliitto jne. Minä en ole koskaan ollut erityisen parisuhde- tai avioliittosuuntautunut, sen verran huonon kuvan sain miehistä isäni touhuja sekä suvun avioeroja seuratessa. Nekin avioparit, jotka eivät ole eronneet, eivät vakuuta minua avioliittoinstituution toimivuudesta, sen verran ilkeän kuuloisesti puhuvat toisilleen vieraittenkin läsnäollessa.

Meillä on paljon samaa. Minä vein äidiltä saamani katkeruuden mukanani tähän avioliittoon, enkä pitkiin aikoihin luottanut mieheeni.

Kun joku tossa kirjoitti, että ihmiset ottaa samat asiat erilailla, niin on pakko huomauttaa, että en luonteeltani ole ollenkaan synkimmästä päästä. Olen suorastaan huoleton, pinnallinen eli ennemmin kauhulla ajattelen, miten joku melankolinen lapsi kasvaa hylkäämiskokemuksen yli. (Minulla on sellainen lapsi).

En tiedä kuka tätä haluaa kuulla, mutta minua on auttanut Jeesus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain olen lukenut, ammattilaisten sanomana, että tytölle isän merkitys tosi tärkeä. Millainen isä on ja miten suhtautuu tyttäreensä. Tytön normaalin kehityksen tae on, että on tekemisissä isänsä kanssa ja isä arvostaa tytärtään ja kannustaa. Jos edelliset puuttuvat on suuri riski siihen, ettei tytär pääse elämässä tasapainoon. Siitä sitten voi seurata mielenterveysongelmia päihteiden käyttöineen. Pohja pois elämältä.

Harvallapa loppujen lopuksi on sellainen elämä ja ympäristötekijät, ettei mitään riskitekijöitä epätasapainoon. Ja harvoin vain yksi yksittäinen tekijä johtaa epätasapainoon. Ketään sen kummemmin puolustelematta tai syyttelemättä.

No mistä tää vähättely kumpuaa, jos ei jonkun puolustelusta? Vaikea käsittää?!

Ihan kumpuaa yleisestä elämänkokemuksesta. ja yleisellä tasolla kommentoin, typerää olisikin kommentoida netissä jonkun tuntemattoman elämänkäänteiden syitä ja seurauksia ulkopuolisena.

Yleisellä tasolla kai tuokin viesti oli, johon alun perin kommentoin. Kaikilla meillä, tai useimmilla ainakin on elämässään kipukohtia ja harvalla varmaan ainoastaan yksi.

Mäkin puhun koko ajan ihan yleisellä tasolla. Silti on mun mielestä heikkouksilla ja "kipupisteillä" aika isoja kokoeroja. Olen itse tajunnut suuren osan tästä vasta omien lasten synnyttyä.

Minä jäin isäni valinnasta isättömäksi. Tajuatko ollenkaan miten päivittäistä ja jatkuvaa se on? Tajuatko, että siinä on puolet sinusta, joka kielletään. Puoliorvollakin on paremmin, kun isää voi muistella ja kuvitella isänä.

Kun minä näin miten omat lapseni syntyivät ja kasvoivat ehjässä perheessä, näin kaiken mikä minulta oli riistetty. Se oli todella surullista ja viimein sai minut ymmärtämään, etten ollut syyllinen vaan uhri. On todella ihanaa ja vapauttavaa syyttää sitä joka virheen teki. Minä en nyt voi välittää siitä, vaikka joku leimaisi katkeraksi tai ankaraksi, koska nyt minä viimein voin hyvin. Ja koska olen antanut isälleni anteeksi pystyn myös hymyilemään peilikuvalleni vihaamatta itseäni sen tähden, että minulla on isäni hymy. No nämä on pelkkiä esimerkkejä. Mutta iso juttu se on.

Yleisellä tasolla puhut omista kokemuksistasi. Mitä se mahtaa tarkoittaa.

Mutta ei tätä kannata jatkaa, kun puhutaan toistemme ohi jotenkin, toinen aidasta ja toinen aidan seipäistä. Kaikkea hyvää ja toivottavasti ei tule muita vastoinkäymisiä elämässä.

Tarkoitin, etten puhu ketjun otsikon ihmisistä.

Yleinen taso tutkimusten mukaan vastaa minun kokemuksiani. Kos jollain on toisenlaisia kokemuksia, valitan, mutta minun on vaikea uskoa kovin erilaisiin mekanismeihin. Lyönnistä jää jälki fysiikan lakien mukaan. Ei se sielukaan ihan miten vaan toimi.

Mitä valittamista siinä on, jos toisilla on erilaisia kokemuksia, Ihan kummalliseksi menee nyt. Ihmisen mieli toimii kyllä aika tavalla monimutkaisemmin, kuin perusmekaniikka. Jopa niin kummallisesti, että mielen avulla pystyy fyysisen lyönninkin ottamaan vastaan ilman jälkeä, kun riittävästi harjoittelee.

Jos kaikkien mieli toimisi samalla tavalla suhteessa ympäröiviin olosuhteisiin, niin varmasti mielen häiriötkin osattaisiin korjata ihan suit sait.

On paljonkin tutkimuksia siitä, että ihmiset reagoivat eri tavalla samoihin asioihin, mutta mitäs näistä täällä enempää jankkaamaan.

No minusta voitaisiin jankata ainakin suhteellisuudentajusta.

En missään vaiheessa sanonut, että ihmiset ei olisi erilaisia. Se erilaisuus ei ole kuitenkaan ihan rajatonta, muuten meillä ei olisi mitään lakeja eikä oikeusvaltiota.

Asioiden kokoerolla viittasin todella

-asioiden - kokoeroon, en kokijoiden erilaisuuteen.

Eli esim. pahoinpitely on pienempi asia kuin tappo.

Tämä mielessäpitäen on minusta vähättelyä tai harhauttamista tai jotain, alkaa puhumaan siitä kuinka kaikilla meillä on jotain kipupisteitä ja sitä ja tätä kokemusta. Tottakai on, osa varmasti jopa suurempia asioita. Osa sitten pienempiä.

Pettäminen, hylkääminen, juopottelu, ei ne ole mitään sattumuksia, jotka vaan tulee väistämättä, kullekin omansa ja kaikille tasapuolisesti.

Kovin nopeasti pääsee sellaisella ajattelulla tilanteeseen, jossa kaikkea, pitää suvaita, ettei kukaan minuakaan tuomitsisi eli en ole pekkaa pahempi. (Vaikka olisin miten paha).

Valintoja. Ihminen tahtonee tehdä oikein. ? Silloin on hyvä tietää, mikä on oikein.

En todellakaan puhu mistään ihmisten pikkuvirheistä.

Kuinka kukaan voisi nostaa rinnakkain, vaikka seuraavat asiat:

isä on liian lepsu vrt. isä hylkää lapsensa.

Tai vaikka jo astetta pahempi:

isä teki liikaa töitä (ymmärtämättömyyttään) vrt isä hylkäsi lapsensa.

Ihan eri kokoluokan asioita oli kokija minkäluonteinen tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono isäsuhde on tietysti ikävä ja paha juttu, mutta ei sillä voi kaikkia elämänsä vaikeuksia kukaan selittää. Monilla, minullakaan, ei ole ollut kunnon läsnäolevaa isää elämässäni, mutta jotenkin vain täällä vielä porskutetaan. Itse olen ollut taipuvainen selittelemään monia elämäni ongelmia koulukiusaamisen kautta, että kaikki johtuisi siitä,  miten se satutti minua ja miten en ole osannut luottaa ihmisiin jne. mutta ei sekään ole mikään koko totuus, vain pieni osanen koko elämäni palapeliä.

Olen samaa mieltä, että aikuisen on otettava jo vastuu elämästään. En hyväksy päihteiden käyttöä. Sitä kai yleisestikin paheksutaan.

Omilla kommenteillani halusin vaan kuvata, ettei isättömyys ole pikku juttu. (Olet minusta väärässä kun sanot sitä pieneksi osaseksi).

Se on lapselle iso asia, nuorelle iso asia ja vielä aikuisellekin siinä voi olla paljon haastetta. Lapsen hylkäämistä ei paheksuta julkisesti, vaikka se on valinta, josta esimerkiksi sitä päihteiden käyttöä sitten syntyy. Päinvastoin isyyden merkitystä koko ajan vähätellään enemmän ja enemmän.
Meillä se meni niin päin, että se oli faija, joka aukaisi korkin. Voiko ihmetellä, että tuntuu pahalta, kun on menettänyt ne parhaat lahjat, mitä elämässä olisi voinut saada.?!

Terv. Se aiemmin kirjoittanut isän hylkäämä

Sama juttu meilläkin (minä siis tuo sama tyyppi jolle vastasit). Äiti vihelsi pelin poikki onneksi kun olin 5-vuotias ettei tarvinnut kotona katsella isän rellestämistä sen enempää. Isä hylkäsi käytännössä meidät lapset samaan tapaan kuin J.D. ensimmäisen avioliittonsa lapset. Olisi voinut koska vaan tulla käymään mutta ei tullut kuin jouluna ja syntymäpäivinä, jos aina silloinkaan. Aikuisiällä on muotoutunut jonkinlainen suhde hänen kanssaan mutta, jos itken hänen hautajaisissaan, itken sitä miten surkea isä hän oli, en häntä ihmisenä.

Ja olen samaa mieltä, että on isän puutteella merkitystä sekä tyttärille että etenkin pojille, vaihtelee varmaan henkilöstä toiseen miten suuren merkityksen sille laittaa. Aiemmin olen kyllä ajatellut, että sillä olisi ollut iso merkitys omallakin kohdalla, että esim. kaikki miessuhteeni epäonnistuvat sen takia. Mutta en enää ajattele niin. Äitini toiminnalla on myös ollut vaikutuksensa siihen, millainen miesvihaaja olen 20-vuotiaana ollut. Ei ehkä ole aivan viisasta kertoa kaikkia isän pahoja tekoja ja pettämisiä lapsille kuitenkaan. Tosin, J.D:n tapauksessahan luimme, että äiti nimenomaan ei ollut puhunut pahaa isästä lapselleen, joten pitäisikö sittenkin olla sitä mieltä, että on parempi haukkua poissaoleva isä pataluhaksi, että hylätty lapsi saa realistisen kuvan isästään eikä turhaan toivo mitään isäsuhdetta? 

Kuulostaa muuten siltä, että sinulla on mennyt aika hyvin kuitenkin, onnistunut avioliitto jne. Minä en ole koskaan ollut erityisen parisuhde- tai avioliittosuuntautunut, sen verran huonon kuvan sain miehistä isäni touhuja sekä suvun avioeroja seuratessa. Nekin avioparit, jotka eivät ole eronneet, eivät vakuuta minua avioliittoinstituution toimivuudesta, sen verran ilkeän kuuloisesti puhuvat toisilleen vieraittenkin läsnäollessa.

Meillä on paljon samaa. Minä vein äidiltä saamani katkeruuden mukanani tähän avioliittoon, enkä pitkiin aikoihin luottanut mieheeni.

Kun joku tossa kirjoitti, että ihmiset ottaa samat asiat erilailla, niin on pakko huomauttaa, että en luonteeltani ole ollenkaan synkimmästä päästä. Olen suorastaan huoleton, pinnallinen eli ennemmin kauhulla ajattelen, miten joku melankolinen lapsi kasvaa hylkäämiskokemuksen yli. (Minulla on sellainen lapsi).

En tiedä kuka tätä haluaa kuulla, mutta minua on auttanut Jeesus.

Hyvä kun joku asia on auttanut. Ja ehkä minäkin tässä myöhemmällä iällä uskallan lähtemään jotain kypsän iän suhdetta johonkin miesyksilöön jossain vaiheessa luomaan. Ainakin suhtaudun hyvin paljon myönteisemmin miehiin nyt kuin vihaisena äidin kouluttamana 20-vuotiaana pikku feministinä :)

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa taas yleisellä tasolla syyllistetään isiä lastensa hylkäämisestä, mutta ei edelläkään pystytä myöntämään, että äideistä on siihen erittäin paljon syytä. 

Tottakai myös äideissä voi olla vikaa, mutta kun ketjussa puhutaan Jörn Donnerista, niin väkisin puhe kääntyy tiettyyn suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Anu Lehtola-Donnerin julkinen Facebook-päivitys:

Viikkoa ennen äitiäni kuoli Jakobin sisarpuoli ja suremme hänen kohtaloaan vaikka emme häntä juurikaan tunteneet. Tapasimme muutamia kertoja ja hän asuikin Thaimaassa pitkään aikuisiällään. Nyt kun asia on julkisuudessa, on ihan pakko sanoa, että kyllä isänsä kylmyydellä, lapsensa torjumisella ja välinpitämättömyydellä sekä sillä, ettei Susanna ollut Jörnin mieleinen teinitytär sitten kun he lopulta hieman tutustuivat Susannan aloitteesta, on raskas osuus siinä, että Susanna ajoi itsensä päihteillä kuolemaan 36 -vuotiaana, kahden lapsen äitinä. Susanna oli vaan liian hieno ihminen pistääkseen isänsä tilille isättömyydestään ja isänsä hänestä lausumista täysin rakkaudettomista ja rumista julkisista kommenteista . Kuten ovat muutkin Jörnin täysin hylkäämät lapset, paljon isäänsä korkeatasoisempia ihmisinä. Mietin usein, kykeneekö Jörn lainkaan suremaan tai kokemaan vastuuta tai syyllisyyttä onnettomasta vanhemmuudestaan, olemattomasta isyydestään, lapsiensa haukkumisesta julkisuudessa. Että te jotka jollain tapaa ihailette Jörn Donneria - ja teitä on Suomessa paljon - ette tunne tätä kylmää ja täysin epäkypsää ihmistä julkisuuden takaa. Ugh, no nyt se on

sanottu.

Mutta partalapsoset ovat kovasti jörkan mieleen. Tosin jos ne sattuisivat asumaan samassa rapussa tämän intellektuellin kanssa, voisi tulla nopeasti toisiin ajatuksiin. 

Jörkka on aina tehnyt kaikenlaista provosoivaa, koska Suomi 60- ja 70-luvuilla oli vielä pysähtyneempi ja takapajuisempi maa kuin nykyään.  Silloin oli melko harmaata, kaljalasin kanssa ei saanut kävellä pöydästä toiseen ilman että tarjoilija siirsi sen ja muutenkin Helsinki näytti neuvostoliittolaiselta kaupungilta.  Donnerin pornografisia elementtejä sisältäneet leffat ovat kovin kesyä tavaraa tätä nykyä.  Tämä kuvausreissu afrikkalaisen naisen päällä maaten on myös huomattavan koominen.  Tuohon aikaan monella oli tarvetta vinoilla jäykkäniskoille, koska jostain epäisänmaallisesta tai jonkun herkkänahkaisen uskonnollisia tunteita loukanneesta kirjasta (Juhannustanssit) tai hauskasta taulusta (Sikamessias) tehtiin kyselyjä eduskunnassa, koska ne loukkasivat "yleisiä arvoja" ja eivät olleet "rakentavaa" materiaalia lapsille ja herkässä iässä oleville nuorille, koska KAIKEN piti olla koko perheen kesyä materiaalia tuohon aikaan.  Uimapuvussa olevan hymyilevän naisen kuvat kuuluivat Jalluun.

Väittäisin myös, että noihin aikoihin oli paljon tavallisempaa, että isät eivät olleet niin aktiivisesti mukana lastensa kasvatuksessa vaan naiset olivat usein kotirouvia ja ukot painoivat hommia.  Jotkut sitten muitakin naisia, jotka ihailivat itsevarmoja miehiä.  Eipä ole abortoitukaan noita lapsia pois, ehkä jotkut halusivat lapselleen Donnerin geenit.  Lisäksi kortonkien (tuohon aikaan käytetty termi) käyttö ei välttämättä ollut niin yleistä, niitä piti hakea apteekista.  E-pillereistä ei ollut Suomessa 60-luvulla aluksi tietoa kuin lääkäreillä ja epämääräisissä juoruissa.  Tarkempaa historiaa en toki tiedä, kun en ole ollut niissä vapautumisen ajan meiningeissä mukana, jotka pilleri mukanaan toi.

Naisissa on aina ollut monenlaista tyyppiä, tietenkin.  Toiset paheksuvat kaikkea mahdollista, toiset tykkäävät röyhkeistä ja vittumaisistakin, karismaattisista äijistä.  Haluaisiko joku herkkä runotyttö Dolph Lundgrenin naiseksi?  Tai Jere Karalahden?  Silti monet pöksyt kastuvat, kun tuollaisista äijistä puhutaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, ollut ihan "eroottisissa" lehtikuvissakin Afrikassa käytännössä lapsen kanssa, jutun teemana about se kuinka Jörkka panee kaikkea mikä liikkuuu, kehuskeleva, sen ajan Seiska eli Nykyposti tms. Ne karmeat lehtikuvat oli vain jäävuori muusta kuvatusta.. No niin se on aina tehnyt, pannut kaikkea seurauksista välittämättä,, niin sydäntäsärkevää tänkin kuolleen tyttären tarina, kuinka 11 vuotiaana kirjoitti isälleen kirjeen eikä Jörkkaa kiinnostanut vastata. Oli varmaan tekemässä pornoa köyhien afrikkalaislasten kanssa, tää erotiikan jumala.

Yök. No onneksi tuo alkaa olla mennyttä maailmaa, ainakin tällä pallonpuoliskolla.

Nykyään Afrikasta tullaan tänne pohjoiseen panemaan auliita suomalaisnaisia, joihin eksoottinen puhetyyli ja lepertely sekä vähän karkea kohtelu toimivat niin, että naiset ovat kuin sulaa vahaa.

Vierailija kirjoitti:

Hyi! Ja minä kun olen pitänyt Jörn Donneria aina sellaisena hieman reppanana papparaisena.... Muuttui kyllä mielikuva hänestä täysin.

Kyllä kuule Vesku Loirikin on ollut naisia pyörittelevä ja viinaa kittaava ensiluokkainen jätkämies aikoinaan.  Vasta myöhemmin on sitten laulellut Leinoja ja lähtenyt lepuuttamaan maksaa ja hermoja Lappiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain olen lukenut, ammattilaisten sanomana, että tytölle isän merkitys tosi tärkeä. Millainen isä on ja miten suhtautuu tyttäreensä. Tytön normaalin kehityksen tae on, että on tekemisissä isänsä kanssa ja isä arvostaa tytärtään ja kannustaa. Jos edelliset puuttuvat on suuri riski siihen, ettei tytär pääse elämässä tasapainoon. Siitä sitten voi seurata mielenterveysongelmia päihteiden käyttöineen. Pohja pois elämältä.

Harvallapa loppujen lopuksi on sellainen elämä ja ympäristötekijät, ettei mitään riskitekijöitä epätasapainoon. Ja harvoin vain yksi yksittäinen tekijä johtaa epätasapainoon. Ketään sen kummemmin puolustelematta tai syyttelemättä.

No mistä tää vähättely kumpuaa, jos ei jonkun puolustelusta? Vaikea käsittää?!

Ihan kumpuaa yleisestä elämänkokemuksesta. ja yleisellä tasolla kommentoin, typerää olisikin kommentoida netissä jonkun tuntemattoman elämänkäänteiden syitä ja seurauksia ulkopuolisena.

Yleisellä tasolla kai tuokin viesti oli, johon alun perin kommentoin. Kaikilla meillä, tai useimmilla ainakin on elämässään kipukohtia ja harvalla varmaan ainoastaan yksi.

Mäkin puhun koko ajan ihan yleisellä tasolla. Silti on mun mielestä heikkouksilla ja "kipupisteillä" aika isoja kokoeroja. Olen itse tajunnut suuren osan tästä vasta omien lasten synnyttyä.

Minä jäin isäni valinnasta isättömäksi. Tajuatko ollenkaan miten päivittäistä ja jatkuvaa se on? Tajuatko, että siinä on puolet sinusta, joka kielletään. Puoliorvollakin on paremmin, kun isää voi muistella ja kuvitella isänä.

Kun minä näin miten omat lapseni syntyivät ja kasvoivat ehjässä perheessä, näin kaiken mikä minulta oli riistetty. Se oli todella surullista ja viimein sai minut ymmärtämään, etten ollut syyllinen vaan uhri. On todella ihanaa ja vapauttavaa syyttää sitä joka virheen teki. Minä en nyt voi välittää siitä, vaikka joku leimaisi katkeraksi tai ankaraksi, koska nyt minä viimein voin hyvin. Ja koska olen antanut isälleni anteeksi pystyn myös hymyilemään peilikuvalleni vihaamatta itseäni sen tähden, että minulla on isäni hymy. No nämä on pelkkiä esimerkkejä. Mutta iso juttu se on.

Tottakai kokoeroja on, mutta se on täysin subjektiivista. Toinen kokee saman asian pienenä, toinen isompana. Onnellinen se, jolla on vain yksi asia "pielessä" elämänsä puitteissa.  Minua isättömyys ei ole mitenkään perustavanlaatuisesti traumatisoinut. Jotain varmaan on, mutta koska sain kuitenkin paljon rakkautta ja koin lapsena oloni perusturvalliseksi, niin se varmaan kompensoi, en tiedä.

Minulla oli isän hylkäämisestä jonkin asteiset traumat, mutta isoin ongelma syntyi vasta sitten kun äiti ja isovanhemmat kuolivat - ne rakkauden ja turvan antaneet ja jäin täysin yksin ja ironisesti isä edelleen hengissä.