Eronneet! Oletteko jo häissä aavistaneet, että tämä päättyy eroon?

Kyllä tiesin,että ei kestä kauaa.Kirosin alttarilla ja anoppi oli kironnut minut jo kihlapäivänä. Hän sanoi: -en toivo teille onnea, vaan onnettomuutta.

Liittoa kesti kituuttaen 1,6 vuotta.

Ei ollut mitään käryä. Naimisiin mennessä olin liian nuori ja liian naiivi ja luulin että meidän rakkaustarinamme olisi sellainen että vanhainkodissakin olisi vierekkäiset keinutuolit. Todellisuudessa olimme kaksi 19 -vuotiasta kakaraa joilla ei ollut mitään käsitystä siitä mitä avioliitto todella vaatii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end.

Ei kuulosta erityisen happylta, vaan nuoruuden suhteelta, jonka olisi ollut hyvä loppua jo paljon aiemmin. Ehkä sun mies oli ns. sylkykuppi, käyttökelpoinen mutta kaveri.

Eikö olisi kivempaa, että olisi ehjä perhe?

En usko, että lasten mielestä tilanne on yhtä happy.

Mitä sitä nyt lasten hyvinvointia miettimään. Vaikka täällä porukka esittääkin niin vastuullista aikuista, niin on hyvin selvää, että feminismin vuonna 2017 on lapset ja miehet roskaa verrattuna naisiin. Hyvin näkyy näistä kirjoitteluista se, että naiselle mies on vain siemenpankki ja myöhemmin pankkikortti. Ja lapsista on tullut lemmikkejä. Ja lemmikeistä on tullut sisustuksellisia huonekaluja. Näin ajattelee itsenäinen nainen vuonna 2017.

Kiitos Kihis punnitusta mielipiteestäsi.

En. Uskoin onnellisena, että olemme oikeat toisillemme ja juttu kestää. Jälkiviisaana näen elementtejä, joiden olisi pitänyt varoittaa, mutta halusin uskoa ja kuvittelin sitoutuneisuuden ja tahdon riittävän, enkä ihan aidosti nähnyt tai halunnut nähdä ongelmia niin vakavina kuin ne olisi pitänyt. Sinänsä en kuitenkaan pidä avioliittoa kamalana virheenä; se oli virhe, joka siinä vaiheessa elämää oli loogisesti pakko tehdä. En usko, että olisin voinut oikeasti oivaltaa toisenlaisten valintojen tarvetta ennen kuin koin tilanteen käytännössä.

Kyllä siinä henkikirjoittajan toimistossa silloin jo ajattelin että kaikkeen sitä on suostunutkin, mutta että antaapa mennä niin on tämäkin koettu. Yllättäen ero tuli vasta lähes 10 vuoden päästä. Nyt kun on tämä avioliittokin koettu niin ei ole enää sille tarvetta.

Kyllä - kirkossa kävi mielessä, että onneksi voi erota, jos puolison mustasukkaisuus muuttuu pahemmaksi. Silloin, vuonna 1977, oli pakko olla naimisissa, jos kuvitteli saavansa kaupungin vuokra-asunnon. Ja lapsikin oli jo olemassa, joten tuolloin ei ollut vaihtoehtoa. Nykyisellä järjelläni tekisin toisin. 

Asuntokin avioiduttuamme saatiin, mutta sitä ennen asuntotoimiston virkailija kehotti minua muuttamaan naisten yömajaan ja viemään lapsen lastenkotiin. Henkisen väkivallan ja fyysisen väkivallan uhan takia lopulta sitten erottiin, asunnosta huolimatta ;)

Kaikkea sitä Helsingin kaupungin asuntotoimiston työntekijät silloin päästivätkin suustaan. Ja olin niin nuori ja arka, etten uskaltanut nostaa asiasta meteliä.

Vierailija kirjoitti:

Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end.

...varmasti myös niille lapsille.

Eihän kaikki täydellistä koskaan ole, mutta tahtoa oli pysyä yhdessä. Yli 10 vuotta jaksettiinkin yrittää. Ongelmia toki oli nähtävissä jo naimisiin mennessä ja näin jälkikäteen voi ymmärtää vielä enemmän. Mutta tuskin mikään yhtään pitempi avioliitto tai mikään muukaan ihmissuhde ongelmaton on. Ongelmia voi ratkaista ja ongelmien kanssa voi oppia elämään. Onneksi joskus voi myös todeta, että on yritetty tarpeeksi.

Kyllä tiesin, että ei tule olemaan hyvä avioliitto, mutta avioliittohan on juridinen ja taloudellinen menettely, ja koska meillä oli jo yksi lapsi ja yhteistä omaisuutta niin avioliiton selmiminen oli järkevä menettely. Avioero tuli vasta 12 vuoden päästä. Sekin meni hyvin.

Olin naimisiin mennessä 80% varma, että liitosta ei tule paljoakaan hyvää sanottavaa. Tämän vuoksi tein täysin poissulkevan avioehdon. 

Valitettavasti olin oikeassa tuon liiton suhteen.

Kaksi viikkoa ennen häitä vuoden raittiina ollut mies tuli kotiin hirveässä kaatokännissä. Mietin perunko häät. Olin juuri plussannut enkä pystynyt tekemään aborttia. Ajattelin että kyllä se tästä, pakko nyt kun ei enää peruakaan voi. Häissä yritin uskoa että kaikki järjestyy.

Kymmenen vuotta se liitto kesti, enimmäkseen hammasta purren sen ainokaisen lapsen takia.

Tämä.

Vierailija kirjoitti:

Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.

Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...

5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)

No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?

Minä tiesin jo 2 kk yhdessäolon jälkeen, että tuon kanssa olen loppuelämäni. 20v siitä on mennyt.

”Jotain” oli vialla. En vaan osannut eritellä sitä. Eikä ole jälkikäteen tullut fiilis, muutkin näkivät tän jo silloin.

Menin naimisiin 18-vuotiaana enemmän opintotukea saadakseni. En ajatellut että ollaan ikuisesti yhdessä, mutta en myöskään, että ei olla. Kaksi vuotta ja erottiin.

Tiesin ja avioituminen olikin viimeinen yritys pitää suhde kasassa. 

Mies halusi hirveällä kiireellä naimisiin, minulla oli tunne että tärkein ominaisuuteni oli se, että olin nainen ja toiseksi tärkein se, että suostuin kosintaan. Ikäeroa oli jonkin verran ja henkisesti olimme eri tasolla,  minä olin hieman tuuliajolla ja ikäänkuin vain ajauduin naimisiin. Koko ajan on ollut tunne, että kohta tämä päättyy. Viimeiset 20 vuotta. Kyllä mies varmaan jo kohta löytää sen nuoremman, ja pääsen sanomaan, että "tiesinhän minä!".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.

Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...

5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)

No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?

Sinulla ei taida olla kovin paljoa ymmärrystä elämästä ja ihmisluonteesta.

Vierailija kirjoitti:

Mies halusi hirveällä kiireellä naimisiin, minulla oli tunne että tärkein ominaisuuteni oli se, että olin nainen ja toiseksi tärkein se, että suostuin kosintaan. Ikäeroa oli jonkin verran ja henkisesti olimme eri tasolla,  minä olin hieman tuuliajolla ja ikäänkuin vain ajauduin naimisiin. Koko ajan on ollut tunne, että kohta tämä päättyy. Viimeiset 20 vuotta. Kyllä mies varmaan jo kohta löytää sen nuoremman, ja pääsen sanomaan, että "tiesinhän minä!".

Pidätkö miehestäsi? Rakastatko häntä?