Lue keskustelun säännöt.
Oletko hyväksynyt tulevan kuolemasi?
25.11.2017 |
Jokainen meistä kuolee ennemmin tai myöhemmin. Joskus paljon aiemmin kuin olisi itse uskonutkaan. Oletko hyväksynyt tämän vai oletko niitä jotka ei halua edes ajatella asiaa?
Kommentit (118)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä miehet niistä jokaisesta ämmästä ruma tulee. Sitten voitte vaihtaa seuraavaan.
Tässä on vain se pieni ongelma että miehistäkin kaikista tulee aivan s******n rumia. Vaihtaminen nuoreen ja kauniiseen tulee olemaan ongelma. ISO ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän kuolevani siihen kun maksa pamahtaa, Ehkä tässä vielä 29 vuotta on jäljellä. En vaan saa hyvää oloa muusta kuin alkoholista ja lääkkeistä silloin tällöin.
Tavallaan olen joskus pelännyt ajatusta, mutta sittemmin en ole enää ajatellut koko asiaa. Omaan kuitenkin niin vilkkaan mielikuvituksen, että on käynyt mielessä jos jonkinlaisia teorioita siitä, mitä tapahtuu sillä hetkellä. Mihin päädyn, aloitanko "uudestaan" toisessa ruumiissa vai jotain muuta? Ja miten tämä elämä mahdollisesti heijastuisi siihen uuteen? Jännityksellä odotan, mutta vielä en ajattele asiaa. Olen keski-ikäinen.
Olen hyväksynyt, odotan innolla. N33.
Eipä kuolema taida minun hyväksyntääni kysyä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, jokaisella on tämä yksi elämä, ja se aikanaan se päättyy.
Ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio.
Hyväksynyt olen jo kauan sitten. En ole uskonnollinen, mutta mielestäni pappi kiteytti asian erittäin hyvin eräissä hautajaisissa. Hänen sanoin; "Kaikki mikä syntyy myös kuolee. Kasvit, eläimet, ihmiset. Se on elämän normaali kiertokulku".
Nuorempana en pelännyt kuolemaa, päin vastoin. Tavallaan jopa kerjäsin sitä huonoilla elintavoillani. Sanoin jopa ääneen useasti, että en tule elämään yli 30-vuotiaaksi. Minulla oli siitä jokin vahva tunne ja tietyllä lailla jopa toivomus. Enkä ehkä olisi elänytkään jos olisin jatkanut sitä rankkaa ryyppäämistä/sekakäyttöä yms. oman kehoni tuhoamista.
Mutta sitten tapahtui jotain joka muutti kaiken; läheiseni sairastui vakavasti (oli jonkin aikaa ihan hengenvaarassa). Tajusin elämän rajallisuuden ja lisäksi tämän jälkeen läheiseni tarvitsi minua huolehtimaan itsestään. Sen jälkeen havahduin, että minun täytyy muuttaa elintapojani hänen vuokseen. Kuka hänestä pitäisi huolta jos minä kuolisin? Se ajatus ahdistaa ajoittain edelleen. Toki kuolen joskus, mutta nyt pyrin pitämään omastakin terveydestäni sen verran huolta etten ainakaan kuole ennenaikaisesti itse aiheutettuihin syihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä haluaisin lähteä jo. Siellä toisella puolella alkaa olla enemmän niitä ihmisiä, jotka välitti musta ja olivat hyviä ihmisiä kuin täällä.
Mitä mä täällä teen muiden hyväksikäytettävänä ja yksin.
Silloin ei tarvitse pelätä mitään kun elämän perusta on Totuus ja kaikki on rakennettu sen varaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolemaa enemmän pelottaa mielen hapertuminen. Haluaisin elää vanhaksi ja nauttia elämästä kulloisenkin terveyden sallimissa rajoissa. Mutta jos Alzheimer esim. alkaa raadella tietoisuutta, en tiedä oikein, olisiko kuolema paljon armollisempi. Jos lähtö tulee ennen vanhaa ikää, se tulee. Jos silloin on aikaa valmistautua ja pohtia asiaa, teen niin. Jos taas äkillisesti, se on sitte morjens! ...ja kuoleman jälkeen... en tiedä, onko tietoisuudestani mitäön jäljellä, kun kehossani lakkaa elämä, joten en pohdi niitä asioita. Pyrin toimimaan välivallattomasti ja moraalisesti jo tässä elämässä, katumatta mitään, koska tämä on nykyisten tietojeni valossa ainoa, joka minulla on.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan olen joskus pelännyt ajatusta, mutta sittemmin en ole enää ajatellut koko asiaa. Omaan kuitenkin niin vilkkaan mielikuvituksen, että on käynyt mielessä jos jonkinlaisia teorioita siitä, mitä tapahtuu sillä hetkellä. Mihin päädyn, aloitanko "uudestaan" toisessa ruumiissa vai jotain muuta? Ja miten tämä elämä mahdollisesti heijastuisi siihen uuteen? Jännityksellä odotan, mutta vielä en ajattele asiaa. Olen keski-ikäinen.
Karman lain mukaan viemme seuraavaan elämään edellisen elämän taakat. Valaistuminen vapauttaa tältä ketjulta. Valaistunut ei synny uudestaan, ei jatka samsarassa, joka on kilvoittelua elämän katoavaisuuden ja kärsimyksen kanssa. Valaistuminen on tie autuuteen, vapauteen tuosta kärsimyksestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen hyväksynyt enkä pelkää, uskon Raamatun lupaukseen siitä, että koska uskon Jeesukseen, pääsen taivaallisiin hibbaloihin :) Ajatus että nyt kuolisin ei olisi itseni kannalta ikävä, mutta lasten kannalta kyllä, eli siksi en ihan vielä haluaisi kuolla, jos saisi vapaasti valita.
Sama. Onneksi välit Kaikkivaltiaaseen on kunnossa.
Tällä hetkellä voisin lähteä heti. Sen verran joka tuutista tulee paskaa niskaan (yhteiskunnasta, työpaikalla jne.) että tekisi mieli jo päästä pois. Mutta tässä sitä vielä kärvistellään kotisohvalla ja kärsitään päänsärystä ja 100-vuotiaan Suomen pilkasta kansalaistaan kohtaan.
ap uhkailetko sinä psykopaatti täällä? ja yrität siäänsyöttää ihmisissä pelkoja ja aivopestä luovuttamaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisen elämä on kuin golf pallolla, ensin saa sarjan kovia iskuja ja lopuksi joutuu maassa olevaan kuoppaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen hyväksynyt. Enkä haaveile kovin pitkästä elämästä.
Olen. Olen masentunut 45-vuotias nainen ja välillä toivon rekan alle jäämistä tms., siis en voi tehdä itsemurhaa, kun on kaksi lasta. Luultavasti kuolen n. 70-vuotiaana, isäni ja hänen veljensä kuolivat 60-vuotiaana, äitini 73-vuotiaana. Kunpa saisin elämäniloni takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Olen. Sitten synnytään uudestaan ja ehkä parempaan tilanteeseen kuin nyt.
Olet siis hindu - kristinuskoon ei kuulu tuollainen oppi.
Vierailija kirjoitti:
En, se pelottaa ihan saatanasti silloin kun tulen ajatelleeksi sitä. Koetan siis olla ajattelematta.
Tuntuu, että osa teistä lässynlässyn-vastaajista ei ole sisäistänyt koko juttua kunnolla. Että joku päivä todella kuolee. Makaa ehkä selällään jossain hoitokodissa, ajattelee, että se oli siinä, ja hengittää viimeisen henkäyksensä.
Harva meistä pääsee edes hoitokotiin asti...
Vierailija kirjoitti:
Joku helluntaiämmäkö täällä kyselee? Niille lisää palvontaa. :D : D Jeesuksen Kristuksen nimeen, palvokaa nyt niitä ämmiä ja kumartakaa niille miehille. Respectiä.
Ei tarvitse olla helluntaiämmä - tämä kuolemahan on faktaa meille ihan kaikille, vai etkö halua ajatella sitä, että voit jo piankin lähteä pois tästä maailmasta.
Vierailija kirjoitti:
Olen. Vaikka uskon elämän loppuvan lopullisesti kuolemaan ja mitään sielunvaellusta tai atomieni kosmista tajuntaa ei ole, minulla on silti kiva mielikuva kuolemisesta.
Kuvittelen seisovani kauniissa, hiljaisessa maisemassa jossa vaeltaa jono hiljaisia, mutta onnellisia ihmisiä jonossa. Huomaan tunnistavani muutaman ihmisen, liityn jonoon ja kävelen rauhassa eteenpäin lämpimän tunteen kanssa. Jono liikkuu, uusia ihmisiä liittyy, kaikki on hyvin.
Läheisistä, jotka tunsin henkilökohtaisesti on minulta kuollut toinen vanhempi, kaikki isovanhemmat, täti, setä ja serkku. Ystäväpiirissäni on haudattu kaksi lasta, toinen kuoli kohtuun viikko ennen laskettua aikaa, toinen kymmenvuotiaana tapaturmassa.
Kuolema on asia joka tapahtuu, olen hyväksynyt sen enkä pullikoi vastaan. Toivoisin kivuttomuutta ja omilla tolkuillani olemista, jos suinkin mahdollista. Onko lomake jonka voisin täyttää? :)
Lapset pääseekin taivaaseen, aikuisten täytyy tehdä ratkaisu tässä elämässä Jeesuksen puoleen, jotta pääsevät.
Saarnaaja 9:5 kertoo seuraavasti: Sillä elävät tietävät kuolevansa, mutta kuolleet eivät tiedä yhtään mitään.Eli sanonta hän meni taivaaseen ei ole sopusoinnussa Raamatun opetusten kanssa.Johannes 5:28 älkää ihmetelkö sillä tulee hetki jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä.Eli kuolema on unenkaltainen tila, josta lopulta herätetään.