Miten kirjailijat saavat romaaneistaan niin soljuvia?

Aika harva heistä osaa.

Kirjoissa on tärkeää antaa lukijan itse päätellä asioita eli siten että hah tiedän miten tämä tulee menemään ja lopulta kirjailija viekin kirjan loppuratkaisua eri suuntaan ja yllättää lukijan. Parhast jännityskirjat on tehty näin.

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä sain käsiini erään lempikirjailijani ensimmäisiä teoksia. Luin niitä tietysti into piukeana. Noh, eiväthän ne nyt ihan huonojakaan olleet, sinänsä. Mutta kyllä sen vaan huomaa kuinka hän on kirjailijana kehittynyt vuosien varrella. Kieli oli tönkköä, ja teini-henkilöhahmojen dialogi oli epäaitoa. Lisäksi kirjoissa oli täysin samankaltaisia, onttoja hahmoja, joilla ei ollut mitään muuta funktiota kuin ärsyttää epävarmaa ja arkaa päähenkilöä.

Onneksi tama kirjailija on kehittynyt vuosien saatossa, ja hän osaa keksiä nykyään muitakin hahmoja kuin ujoja koulukiusattuja ja räväköitä kovismimmejä.

Saako kysyä kenestä on kyse?

Selkeän ja kiinnostavan asiatekstin kirjoittaminen se taito vasta onkin. Yuval Noah Hararia ja Jared Diamondia luen paljon mieluummin kuin suomalaista kaunokirjallisuutta, joka suurimmaksi osaksi on epäkiinnostavaa ja tönkköä juonenkehittelyn ja hahmojen kuvauksen osalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä sain käsiini erään lempikirjailijani ensimmäisiä teoksia. Luin niitä tietysti into piukeana. Noh, eiväthän ne nyt ihan huonojakaan olleet, sinänsä. Mutta kyllä sen vaan huomaa kuinka hän on kirjailijana kehittynyt vuosien varrella. Kieli oli tönkköä, ja teini-henkilöhahmojen dialogi oli epäaitoa. Lisäksi kirjoissa oli täysin samankaltaisia, onttoja hahmoja, joilla ei ollut mitään muuta funktiota kuin ärsyttää epävarmaa ja arkaa päähenkilöä.

Onneksi tama kirjailija on kehittynyt vuosien saatossa, ja hän osaa keksiä nykyään muitakin hahmoja kuin ujoja koulukiusattuja ja räväköitä kovismimmejä.

Saako kysyä kenestä on kyse?

Ohis, tuli heti mieleen Tuija Lehtinen :D

Jos on usein keskusteluissa mukana se auttaa ymmärtämään miten ihmiset puhuvat siihen kun lisää ilmeet ja eleet niin kirja on valmis

Kun on tarpeeksi taitava kirjoittaja, saa muutamalla lauseella kerrottua paljon. Tässä esimerkki runoilija Einari Vuorelalta:

Vävy

Oli synkeä salo.

Meni tie.

Tuli talo.

Oli loimuava takka.

Oli tyttö.

Oli akka.

Soma puheitten sävy.

Tuli yö.

Olin vävy.

Vierailija kirjoitti:

Kuvailut ja ennenkaikkea keskustelut soljuvat luonnollisesti. Itse jos yrittäisin kirjoittaa vaikeuksia tuottaisi hyvän dialogin aikaansaaminen henkilöiden välillä.

Harjoittelu, harjoittelu, harjoittelu. :)

Monet kirjailijat työskentelevat pitkään rakenteen parissa, jotta romaani etenisi hyvin, soljuisi.

Dialogia oppii kirjoittamaan kun kuuntelee miten (ei siis mitä) ihmiset puhuvat. Eli kuulokkeet pois korvilta esim. liikennevälineissä!

Ja tietysti pitää olla laaja sanavarasto ja hyvä kielen taju. Useimmat kirjailijat väittävät, että kirjoittamaan oppii kaikkein parhaiten lukemalla hyvää kirjallisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Jos on usein keskusteluissa mukana se auttaa ymmärtämään miten ihmiset puhuvat siihen kun lisää ilmeet ja eleet niin kirja on valmis

Välimerkitkään eivät ole pahitteeksi.

Kun sitä kertoo omasta pilalle menneestä suhteestaan ja sen korvaamisesta nuorempien mieskomistusten kanssakäymisellä, niin hyvät mausteet ja maisteet siinä kypsyvät.

Käsikirjoitus kannattaa pitää muualla kiin asunnossa.

Myös kustannustoimittajillla on usein iso rooli. Lueskelin jokin aika sitten yhden tämän vuoden Finlandia-ehdokkaan facebook-sivua ja olin todella hämmästynyt sekä tekstien sisällöstä että tekstien laadusta oikeinkirjoitusasioita myöten. Sisältö ratkaisee. En olisi ikinä uskonut kirjoittajaa kirjoittajaksi :)

Omalla kohdalla ainakin joku synnynnäinen taito yhdistettynä harjoitteluun. Kirjoitin jo lapsena hyvin ikäisekseni, mutta toki vaati harjoittelua että tekstistä tuli soljuvampaa.

Kaikista ei tule yhtä hyviä kirjoittajia kuin toisista. Harjoittelulla ne vähemmän hyvät pääsevät eteenpäin, mutta vaikka se kuulostaa vähän oudolta, luulen että se joku synnynnäinen taito tekee niistä paremmista parempia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on opetelleet kirjoittamaan hyvää dialogia.

Mitenköhän sellaisen voi opetella? Kirjoittaminen on taitolaji näköjään.

Tilasin netistä 10 romaanin kirjoittamisen opasta. Muokkasin käsikirjoitusta pari vuotta. Lopulta se julkaistiin!

Eli kirjan kirjoittaminen poikkeaa ihan hirveästi tavallisesta kirjoittamisesta, mutta sen voi opetella noista oppaista. En edes melkein puhuisi "kirjoittamisesta", vaan kirjan rakentamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No niitä myös hiotaan, ei kirjaa yhdeltä istumalta kirjoiteta

Niin. Ehkä ensin raakaversio jota täydennetään?

Nimenomaan. Ja kirjailijat (hyvät sellaiset) saattavat kirjoittaa ja korjata jopa 10 versiota kirjastaan, ennen kuin laittavat kustantajalle. Lisäksi valtaosa ihan oikeasti harjoittelee rytmitystä, dialogia yms. säännöllisesti.

Minulla on pakottava tarve kertoa tarinoita. Monesti vain alan kirjoittamaan päästääkseni ajatuksenvirtaa ulos silloin kuin pääni tuntuu painekattilalta. Parasta on kun sormet ovat ajatusta nopeampia, eikä juonenkäänteistä ole mitään ennakkoaavistusta. Esimerkiksi tällaista syntyy:

Maurilla oli sellainen oranssimusta öljyn-, rasvan- ja tupakanhajuinen paksu talvitakki. Se haju tuntuu kiteyttävän koko suomalaisen duunarin miehisyyden yhteen nuuhkaisuun. Puuttui enää sisupastillin haju. Sellaisista miehistä Aikku nykyään piti. Ne miehet ja niiden likaiset pakut ja kuormurit. Tuosta hajusta oli tullut Aikun tärkein opaste mitä miellyttäviin miesseuralaisiin tulee. Sellaiset miehet osasivat sytyttää takkaan tulen. Sellaiset miehet söivät hyvällä halulla hänen karsinogeenejä tihkuvaa ruskeaa jauhelihakastikettaan. Sellaiset miehet eivät välittäneet siitä, olivatko hänen vaatteensa marketista vai muotisuunnittelijalta. Ei enää Vellun jälkeen. Vellun, ja koko sen inhottavan pinnallisen seurapiirielämän jälkeen. Nyt Aikku oli taas vapaa. Vapaa olemaan ahnaasti kaikkea sitä huoletonta ja hieman homssuista maalaistyttöä pienessä itäsuomalaisessa kunnassa, missä mikään ei ollut niin tärkeää kuin huolettomuus. Hän halasi Mauria. "Heiii.."

"Heipä hei, kaunotar. Kah, mä muistin sun karvakuonoakin." Mauri oli tuonut mukanaan puruluita Aikun sekarotuiselle koiralle, Jelpille. Jelppi haistoi Maurin tuliaiset ja se nosti kysyvästi päätään kuitenkaan viitsimättä nousta takkatulen äärestä.

:D

Vierailija kirjoitti:

Minulla on pakottava tarve kertoa tarinoita. Monesti vain alan kirjoittamaan päästääkseni ajatuksenvirtaa ulos silloin kuin pääni tuntuu painekattilalta. Parasta on kun sormet ovat ajatusta nopeampia, eikä juonenkäänteistä ole mitään ennakkoaavistusta. Esimerkiksi tällaista syntyy:

Maurilla oli sellainen oranssimusta öljyn-, rasvan- ja tupakanhajuinen paksu talvitakki. Se haju tuntuu kiteyttävän koko suomalaisen duunarin miehisyyden yhteen nuuhkaisuun. Puuttui enää sisupastillin haju. Sellaisista miehistä Aikku nykyään piti. Ne miehet ja niiden likaiset pakut ja kuormurit. Tuosta hajusta oli tullut Aikun tärkein opaste mitä miellyttäviin miesseuralaisiin tulee. Sellaiset miehet osasivat sytyttää takkaan tulen. Sellaiset miehet söivät hyvällä halulla hänen karsinogeenejä tihkuvaa ruskeaa jauhelihakastikettaan. Sellaiset miehet eivät välittäneet siitä, olivatko hänen vaatteensa marketista vai muotisuunnittelijalta. Ei enää Vellun jälkeen. Vellun, ja koko sen inhottavan pinnallisen seurapiirielämän jälkeen. Nyt Aikku oli taas vapaa. Vapaa olemaan ahnaasti kaikkea sitä huoletonta ja hieman homssuista maalaistyttöä pienessä itäsuomalaisessa kunnassa, missä mikään ei ollut niin tärkeää kuin huolettomuus. Hän halasi Mauria. "Heiii.."

"Heipä hei, kaunotar. Kah, mä muistin sun karvakuonoakin." Mauri oli tuonut mukanaan puruluita Aikun sekarotuiselle koiralle, Jelpille. Jelppi haistoi Maurin tuliaiset ja se nosti kysyvästi päätään kuitenkaan viitsimättä nousta takkatulen äärestä.

:D

Aikku piti nykyään miehistä, joista huokui koko duunarimainen miehisyys yhdellä nuuhkaisulla. Sellainen mies oli Mauri, joka työskentelisi mitä miehisemmällä alalla: rakennusmiehenä.

Pelkkä miehen oranssinmusta työtakki sai Aikun sekaisin hurmiosta. Se takki, jota peittivät öljy- ja rasvaläikät, ja joka kahistessaan päästi ilmaan ummehtuneen tupakanhajun. Oli vaikea selittää tai edes ymmärtää, miksi tämä sai Aikun sykkeen kiihtymään, mutta ehkä se oli jokin outo fetissi. Tuo takin likainen ja ummehtunut haju oli Aikulle tärkein suunnannäyttäjä, kun hän halusi löytää itselleen miesseuraa. Ja olihan se toki kätevää, sillä pahanhajuinen mies erottui joukosta kuin joukosta. Poikkeuksena tietysti rakennustyömaat, jossa jokainen työmies haisi ihan yhtä pahalle. Mutta niihin eksyessään Aikku oli taivaassa. Ne miehet ja niiden likaiset pakut ja kuormurit. Aikku saattoi vain mielensä syvimmissä kuvitelmissa haaveilla, mitä kaikkea hän tekisikään tuon likaisen työmiehen kanssa likaisenharmaan pakettiauton takaosassa, tai likaisenkeltaisen kaivurin hytissä.

Ennen Aikku oli ollut toisenlainen. Ennen hänen elämäänsä olivat reunustaneet sovinnaiset ajatukset ja etiketit. Siinä elämässä hän oli tavannut Vellun, joka oli ollut täysin Maurin vastakohta. Vellu oli sulava herrasmies, joka olisi komean ulkomuotonsa puolesta pärjännyt kansikuvapoikana. Mutta Vellu uskoi koulutukseen ja älykkyyteen, josta kertoivat hänen tuplamaisteritutkintonsa ja alkavat tohtoriväittelyt. Seurapiirielämä oli ollut Aikun ja Vellun elämää. Kalliit ruoat ja viinit, loisteliaat muotisuunnittelijoiden puvut ja älykkäät keskustelut. Mutta loistostaan huolimatta ne eivät tyydyttäneet Aikkua. Hän saattoi jutella pitkään ja hymyillen taas uudestaan ja uudestaan, mutta hänen sisällään kyti tyhjyys.

Hän saattoi esittää nauttivansa elämästä Vellun kanssa, joka usein maalaili heille kalliita häitä satapäisine vieraineen, häämatkasta Ranskan Vercasessa ykkösluokan hääsviitissä, ja miten lopulta Aikku olisi onnellisesti raskaana.

 Se kaikki kuulosti ihanalta. Tai olisi kuulostanut jonkun korvissa, mutta ei Aikun. Hän kuunteli Vellua aina hymyillen ja nyökyttäen, mutta ahdistus kiristi kurkkua. Se ahdistus kasvoi kasvamistaan, kunnes lopulta kaikki mureni. Kun eräänä harmaana aamuna Vellu oli lähdössä töihin, hän suuteli Aikkua hellästi ja kertoi, että hänellä olisi illaksi yllätys. Tähänkin Aikku oli hymyillyt, joskin saanut enää aikaiseksi väkinäisen irvistyksen. Hän oli nähnyt sielunsa silmin, miten tuo yllätys olisi kihlasormus, jonka Vellu antaisi näyttävästi kesken hienon ravintolaillan, muiden ravintolan asiakkaiden katsellessa tilannetta.

Sitä kuvitelmaa Aikku ei enää kestänyt. Kun Vellu oli sulkenut oven takanaan, oli Aikku juossut makuuhuoneeseen, pakannut tärkeimmät tavaransa ja kirjoittanut Vellulle viestin. Se oli lyhyt ja ytimekäs: ”Anteeksi”.

Sen jälkeen Aikku oli ollut vapaa nainen. Hän oli vapaa katselemaan ympärilleen, ja oppimaan tuntemaan itsensä uudelleen. Mutta nyt hän oli päättänyt, että siinä ohessa hän tutustuisi myös Mauriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on opetelleet kirjoittamaan hyvää dialogia.

Mitenköhän sellaisen voi opetella? Kirjoittaminen on taitolaji näköjään.

Tilasin netistä 10 romaanin kirjoittamisen opasta. Muokkasin käsikirjoitusta pari vuotta. Lopulta se julkaistiin!

Eli kirjan kirjoittaminen poikkeaa ihan hirveästi tavallisesta kirjoittamisesta, mutta sen voi opetella noista oppaista. En edes melkein puhuisi "kirjoittamisesta", vaan kirjan rakentamisesta.

Joo ja juuri kukaan ei tule tätä paskakirjaasi lukemaan, se ei tule voittamaan palkintoja jne.

Kukkalainen kirjoitti:

Myös kustannustoimittajillla on usein iso rooli. Lueskelin jokin aika sitten yhden tämän vuoden Finlandia-ehdokkaan facebook-sivua ja olin todella hämmästynyt sekä tekstien sisällöstä että tekstien laadusta oikeinkirjoitusasioita myöten. Sisältö ratkaisee. En olisi ikinä uskonut kirjoittajaa kirjoittajaksi :)

Finlandia-palkituissa tuntuu olevan ennemminkin jokin sääntö kuin poikkeus, että kirjan juonenkulku, kuvailut yms. ovat todella sekavia.

Ovatko ne sitten jotenkin "taiteellisia" tms, en tiedä. Itse tykkään enemmän selkokielestä ilman ylimääräisiä temppuiluja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla menis näin:

- tervetuloa taloon

- kiitos

- otatko kahvia

-kiitos oikein mielelläni

😂😂😂😂

Heh, tässä minun versioni:

Maire pyyhkäisi etuhiuksensa sivuun ja avasi oven. "Tervetuloa taloon", kajahti hänen suustaan liiankin reippaasti. Pekka, joka silmin nähden vaivaantuneena sai hädin tuskin soperrettua sanaa suustaan mumisi "Kiitos" jonnekin eteisen suuntaan. Mitähän tästä vielä tulee, pohti Maire ja ohjasi vieraansa olohuoneeseen. Hän taikoi hymyn huulilleen ja kysäisi Pekalta "Otatko kahvia?" tunnelmaa helpottaakseen, vinkkasi silmääkin. Vieras alkoi lämmetä: "Kiitos oikein mielelläni", juuri sopivasti ennen riisuuntumista.

:)

Kelloni pysähtyi.

up