Lue keskustelun säännöt.
Miehen asenne harrastukseensa pääsemiseen masentaa minua
12.11.2017 |
Mies kuvittelee, että perheellisellä ois jokin oikeus mennä harrastamaan, vaikka sekin aika on pois perheen yhteisestä ajasta tai mun omasta ajasta, koska joudun vahtimaan lapsia. Mies tykkää lasten kanssa olemisesta, joten hän ei voi vaatia mua, joka en siitä tykkää, tekemään sitä itseään varten.
Kommentit (236)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin olet laittanut itse itsesi vankilaan. Ovi on auki, sen kuin astut ulos.
Ja lapset ovat omia itsenäisiä itseään. Vanhempi antaa heille eiväitä saada elämästä irti paras mahdollinen, mutta ei tunge heitä haluamaansa muottiin.
Ja miten niin minä olen laittanut itseni vankilaan? En todellakaan ole. Minä olen joutunut sinne pienenä, pelkäävänä lapsena. Aikoinaan. Ilman apua. Keneltäkään. Tulla ihmiseksi, joka olen. Ettei sadisti pilaa sitä. Sisältä. Ulkoa pilasi kyllä.
Kyllä. Sinut on laitettu sinne, mutta kukaan ei pidä sinua siellä enää. Olet aikuinen nyt ja vapaa. Sinulta puuttuu vahvat jalat, mutta voit edes ryömiä sieltä kolosta ulos ja alkaa opetella normaalimpaa elämää, pieni askel ja hetki kerrallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saa minusta jokainen olla sellainen kuin on, en vain välttämättä itse siedä heitä, mutta ei mun ole pakkokaan. Siis olla ihmisten kanssa, joita en siedä. Mutta en oikeastaan koskaan koittaa heitä muuttaa. Suojaan(?) itseni heiltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin olet laittanut itse itsesi vankilaan. Ovi on auki, sen kuin astut ulos.
Ja lapset ovat omia itsenäisiä itseään. Vanhempi antaa heille eiväitä saada elämästä irti paras mahdollinen, mutta ei tunge heitä haluamaansa muottiin.
Ja miten niin minä olen laittanut itseni vankilaan? En todellakaan ole. Minä olen joutunut sinne pienenä, pelkäävänä lapsena. Aikoinaan. Ilman apua. Keneltäkään. Tulla ihmiseksi, joka olen. Ettei sadisti pilaa sitä. Sisältä. Ulkoa pilasi kyllä.
Kyllä. Sinut on laitettu sinne, mutta kukaan ei pidä sinua siellä enää. Olet aikuinen nyt ja vapaa. Sinulta puuttuu vahvat jalat, mutta voit edes ryömiä sieltä kolosta ulos ja alkaa opetella normaalimpaa elämää, pieni askel ja hetki kerrallaan.
Ei minua ole sinne laitettu. Luuletko, että sadisti niin tekisi? Ehei, eihän sadisti edes huomaa, että joudut vankilaan.
Vierailija kirjoitti:
Et siedä lapsiasi?
En siedä joitain heidän piirteitään. En halua olla silloin siinä, ei ole heille reilua, etten siedä, koska heillä on täysi oikeus olla mitä ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksi neuvo: lobotomia.
Ei tarvitse: tää kivikissaäiti on joku nelikymppinen sinkku mies, IT-alan työtön joka huvittaa itseään roikkumalla netissä ja kehittämällä tällaista rinnakkaistodellisuutta. Ei irl kukaan noin sekopää olisi saanut puolisoa joka vielä olisi suostunut tekemään lapsia tuollaisen kanssa. Mutta onhan se surullista jos koko viikonlopun huvitus on palstalla riitely ja satuilu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi neuvo: lobotomia.
Ei tarvitse: tää kivikissaäiti on joku nelikymppinen sinkku mies, IT-alan työtön joka huvittaa itseään roikkumalla netissä ja kehittämällä tällaista rinnakkaistodellisuutta. Ei irl kukaan noin sekopää olisi saanut puolisoa joka vielä olisi suostunut tekemään lapsia tuollaisen kanssa. Mutta onhan se surullista jos koko viikonlopun huvitus on palstalla riitely ja satuilu.
Typerä oletus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
HoodGuru kirjoitti:
Pakko kysyä vielä tätä : Jos miehesi ei pääsekään harrastukseensa ja hänen asenteensa muuttuu siinä tapauksessa, mitä ilmeisimmin. Niin loppuuko sinun masennuksesi tässä tapauksessa tähän. Eli ongelman ratkaisu on se että estä jollakin sopivalla keinolla miehesi harrastukseen meno. Siivotkaa yhdessä, eli pakottakaa toisenne tähän epämieluisaan puuhaan. Niin voitte vaikka huomata että yhdessä tekeminen onkin ihan kivaa, eikö vain!
Siis koko asia on paradoksaalista kyllä ratkaistu näin helposti, eix yeah.!?
Ps. Tartetko pölynimuria tai moppia, voin lainata ; )
Ei vaan jos mies pääsee, niin ei ole surullinen. Jos ei pääse, masennun, jos mietinkään sitä. En nyt ottanut yhteyttä, ehkä pelkään sen masennuksen olevan tavallaan moite tai että sitä purkaakseen moittisi minua. En kestä mitään moittimista, koska minä olen uhri. Äitini tosin, mutta silti. Äiti moitti niin sadistisesti, siis ei ajatellut yhtään, miten pahan olon mulle aiheutti. Ja siitäkin syytti vain minua, etten ollut sitten iloinen kun oli mitätöity.
En halua, että mies etäisestikään tekee samaa minulle. Vaikka miehen kohdalla ymmärtäisinkin miksi moittii, äidin kohdalla en koskaan ymmärtänyt sitäkään.
Ååke, ei ihan heti aukea tämä vyyhti mutta "rivienvälistä" luettuna ehdottaisin seuraavaa :
Kun et voi mitään sille millainen äitisi oli ja on edelleen, niin älä välitä, unohda hänet, äläkä kierrätä itse samoja virheitä, joita hän siis teki. Sano miehellesi että nyt tehdään näin kuin sinä haluat ja jos siitä toinen masentuu, suuttuu tai moittii sinua. Niin voi voi, se vain kuuluu elämään, usko pois. Kohtele lapsiasi kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan mutta jos sattuu lipsahduksia niin ne voi aina korjata kyllä. Sano miehellesi että hänen asenteensa on pielessä jos se nyt sitten jotakin muuttaa. Koska teet kyllä ns. tikusta asiaa vaikkakin asennetta voi aina muuttaa. Mutta luonne on se mikä on, valitettava tosiasia on se että miehesi ei välttämättä välitä muusta kuin lapsistanne ja omasta ajastaan. Joten jos hän moittii sinua tai "masentuu" jostakin mitä sanot tai teet. Niin, so what? Et vaan voi sille mitään, koska se on hänen tapansa käsitellä asioita. Hyvä asia tuossa näyttäisi olevan se että olette eronneet koska ette siis sovi toisillenne. Teillä on yhteiset lapset, pitäkää niistä huoli omilla tahoillanne, sopikaa yhteiset pelisäännöt ( jos siis mahdollista). Fakta on siis se että : voit vatvoa asiaa vaikka maailman tappiin asti ja mikään ei muutu. Vaihtoehtoja toki on : jos ei asiat rullaa yhteishuoltajuudessa, niin anna miehellesi yksinhuoltajuus oikeus. Kokeile elämää ihan ominesi, voit vaikka löytää jotakin uutta ja sinulle sopivaa. Lastesi tapaamisoikeuden voit toki säilyttää itselläsi ja kun he ovat täysi-ikäisiä. Niin silloinhan he saavat tavata äitiään juuri niin paljon kuin itse haluavat. Elämähän on valintoja täynnä, kuitenkin on aina kyse siitä minkä valinnan teet nyt juuri tällä hetkellä. Olet se mikä olet, sinulla on jälkiä mielessä ja kehossa menneistä asioista. Mutta vain muutos on pysyvää...
Suosittelen tätä kirjaa, siitä voisi olla apua sinulle. Jäljet kehossa : trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla ( The body keeps the score, kirjoittaja : Bessel van der Kolk ).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
HoodGuru kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
HoodGuru kirjoitti:
Pakko kysyä vielä tätä : Jos miehesi ei pääsekään harrastukseensa ja hänen asenteensa muuttuu siinä tapauksessa, mitä ilmeisimmin. Niin loppuuko sinun masennuksesi tässä tapauksessa tähän. Eli ongelman ratkaisu on se että estä jollakin sopivalla keinolla miehesi harrastukseen meno. Siivotkaa yhdessä, eli pakottakaa toisenne tähän epämieluisaan puuhaan. Niin voitte vaikka huomata että yhdessä tekeminen onkin ihan kivaa, eikö vain!
Siis koko asia on paradoksaalista kyllä ratkaistu näin helposti, eix yeah.!?
Ps. Tartetko pölynimuria tai moppia, voin lainata ; )
Ei vaan jos mies pääsee, niin ei ole surullinen. Jos ei pääse, masennun, jos mietinkään sitä. En nyt ottanut yhteyttä, ehkä pelkään sen masennuksen olevan tavallaan moite tai että sitä purkaakseen moittisi minua. En kestä mitään moittimista, koska minä olen uhri. Äitini tosin, mutta silti. Äiti moitti niin sadistisesti, siis ei ajatellut yhtään, miten pahan olon mulle aiheutti. Ja siitäkin syytti vain minua, etten ollut sitten iloinen kun oli mitätöity.
En halua, että mies etäisestikään tekee samaa minulle. Vaikka miehen kohdalla ymmärtäisinkin miksi moittii, äidin kohdalla en koskaan ymmärtänyt sitäkään.Ååke, ei ihan heti aukea tämä vyyhti mutta "rivienvälistä" luettuna ehdottaisin seuraavaa :
Kun et voi mitään sille millainen äitisi oli ja on edelleen, niin älä välitä, unohda hänet, äläkä kierrätä itse samoja virheitä, joita hän siis teki. Sano miehellesi että nyt tehdään näin kuin sinä haluat ja jos siitä toinen masentuu, suuttuu tai moittii sinua. Niin voi voi, se vain kuuluu elämään, usko pois. Kohtele lapsiasi kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan mutta jos sattuu lipsahduksia niin ne voi aina korjata kyllä. Sano miehellesi että hänen asenteensa on pielessä jos se nyt sitten jotakin muuttaa. Koska teet kyllä ns. tikusta asiaa vaikkakin asennetta voi aina muuttaa. Mutta luonne on se mikä on, valitettava tosiasia on se että miehesi ei välttämättä välitä muusta kuin lapsistanne ja omasta ajastaan. Joten jos hän moittii sinua tai "masentuu" jostakin mitä sanot tai teet. Niin, so what? Et vaan voi sille mitään, koska se on hänen tapansa käsitellä asioita. Hyvä asia tuossa näyttäisi olevan se että olette eronneet koska ette siis sovi toisillenne. Teillä on yhteiset lapset, pitäkää niistä huoli omilla tahoillanne, sopikaa yhteiset pelisäännöt ( jos siis mahdollista). Fakta on siis se että : voit vatvoa asiaa vaikka maailman tappiin asti ja mikään ei muutu. Vaihtoehtoja toki on : jos ei asiat rullaa yhteishuoltajuudessa, niin anna miehellesi yksinhuoltajuus oikeus. Kokeile elämää ihan ominesi, voit vaikka löytää jotakin uutta ja sinulle sopivaa. Lastesi tapaamisoikeuden voit toki säilyttää itselläsi ja kun he ovat täysi-ikäisiä. Niin silloinhan he saavat tavata äitiään juuri niin paljon kuin itse haluavat. Elämähän on valintoja täynnä, kuitenkin on aina kyse siitä minkä valinnan teet nyt juuri tällä hetkellä. Olet se mikä olet, sinulla on jälkiä mielessä ja kehossa menneistä asioista. Mutta vain muutos on pysyvää...
No siis joo, tein nyt niin, että jurotin täällä kotonani yksin ja mietin, että mies joutuu nyt käsittelemään pettymystään itsekseen, kun ei minusta siihen apua ole ja vain masennun, jos hän sanoo olevansa surulinen tai harmissaan. Erossa oleminen teki sille asialle hyvää, näin siitä ei tullut riitaa. Toi "se on voi voi" on hiukan vaikea asenne miestä kohtaan, koska miehen surun syy on se, etten mä voi auttaa koska mun ongelmat. Jos kieltäisin ongelmani ja siis sitä kautta kylläkin itseni, niin ehkä voisin auttaa? Eikö niin pitäisi tehdä? Auttaa? Sitten ajattelen, että ei pitäisi, kun se itseni kieltäminen vain pitkittää paranemisprosessia. Mies onneksi kykenee tajuamaan tämän. Että en mä siksi, etten haluaisi auttaa. Ja olen rahallisesti jnkv kykenevä auttamaankin. Kävin kotona illalla ja lapset leikkivät siellä iloisesti keskenään. Ja olivat hyvällä tuulella.
Äitiäni en osaa syyttää siitä, mitä hän on tehnyt, mutta en aio olla ystäväkään. Äidin mielestä sellainen ihminen on viallinen, jos ei osaa sopia, sitten toisaalta sanoo, että ei sellaisten kanssa kannata olla, joiden kanssa ei tule toimeen, mutta ilmeisesti kuitenkin, jos se olisikin hän, niin olenkin idioottiaivovammainen, joka ei vain osaa sopia, koska on itsekeskeinen, ääliö vittupää epäkypsä saatana. Mutta silloin mä ajattelenkin, että ja sä olet sadisti, siksi en kuuntele tuollaista kritiikkiä. Tätä mulla ei aiemmin ollut. Mä sitten olin se idioottivammainen, joka ei osaa sopia riitoja hänen kanssaan. Vaikka kyllä mä osaisin, jos vastassa ei ois sadisti, jolle mun tunteet eivät ole tärkeitä.
HoodGuru kirjoitti:
Suosittelen tätä kirjaa, siitä voisi olla apua sinulle. Jäljet kehossa : trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla ( The body keeps the score, kirjoittaja : Bessel van der Kolk ).
Kiitos, otan sen ylös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin olet laittanut itse itsesi vankilaan. Ovi on auki, sen kuin astut ulos.
Ja lapset ovat omia itsenäisiä itseään. Vanhempi antaa heille eiväitä saada elämästä irti paras mahdollinen, mutta ei tunge heitä haluamaansa muottiin.
Ja miten niin minä olen laittanut itseni vankilaan? En todellakaan ole. Minä olen joutunut sinne pienenä, pelkäävänä lapsena. Aikoinaan. Ilman apua. Keneltäkään. Tulla ihmiseksi, joka olen. Ettei sadisti pilaa sitä. Sisältä. Ulkoa pilasi kyllä.
Kyllä. Sinut on laitettu sinne, mutta kukaan ei pidä sinua siellä enää. Olet aikuinen nyt ja vapaa. Sinulta puuttuu vahvat jalat, mutta voit edes ryömiä sieltä kolosta ulos ja alkaa opetella normaalimpaa elämää, pieni askel ja hetki kerrallaan.
Ei minua ole sinne laitettu. Luuletko, että sadisti niin tekisi? Ehei, eihän sadisti edes huomaa, että joudut vankilaan.
Ja tästä piti vielä jatkaa, että uhri ei myöskään huomaa, ennen kuin aikojen päästä. Ihan höpö höpöä kuvitella, että sieltä sitten noin vain kävellään ulos terveenä kaikissa sielunvoimissaan. Ei, siinä ihminen nimenomaan on ihan rikki, sokkona ja romuna. Ja sitten muut hakkaa, syyttää, ja moittii. Ai että siinä syntyy luottoa ihmisiin, kyllä. Eli ei. Syntyy vihaa.
Vierailija kirjoitti:
HoodGuru kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
HoodGuru kirjoitti:
Pakko kysyä vielä tätä : Jos miehesi ei pääsekään harrastukseensa ja hänen asenteensa muuttuu siinä tapauksessa, mitä ilmeisimmin. Niin loppuuko sinun masennuksesi tässä tapauksessa tähän. Eli ongelman ratkaisu on se että estä jollakin sopivalla keinolla miehesi harrastukseen meno. Siivotkaa yhdessä, eli pakottakaa toisenne tähän epämieluisaan puuhaan. Niin voitte vaikka huomata että yhdessä tekeminen onkin ihan kivaa, eikö vain!
Siis koko asia on paradoksaalista kyllä ratkaistu näin helposti, eix yeah.!?
Ps. Tartetko pölynimuria tai moppia, voin lainata ; )
Ei vaan jos mies pääsee, niin ei ole surullinen. Jos ei pääse, masennun, jos mietinkään sitä. En nyt ottanut yhteyttä, ehkä pelkään sen masennuksen olevan tavallaan moite tai että sitä purkaakseen moittisi minua. En kestä mitään moittimista, koska minä olen uhri. Äitini tosin, mutta silti. Äiti moitti niin sadistisesti, siis ei ajatellut yhtään, miten pahan olon mulle aiheutti. Ja siitäkin syytti vain minua, etten ollut sitten iloinen kun oli mitätöity.
En halua, että mies etäisestikään tekee samaa minulle. Vaikka miehen kohdalla ymmärtäisinkin miksi moittii, äidin kohdalla en koskaan ymmärtänyt sitäkään.Ååke, ei ihan heti aukea tämä vyyhti mutta "rivienvälistä" luettuna ehdottaisin seuraavaa :
Kun et voi mitään sille millainen äitisi oli ja on edelleen, niin älä välitä, unohda hänet, äläkä kierrätä itse samoja virheitä, joita hän siis teki. Sano miehellesi että nyt tehdään näin kuin sinä haluat ja jos siitä toinen masentuu, suuttuu tai moittii sinua. Niin voi voi, se vain kuuluu elämään, usko pois. Kohtele lapsiasi kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan mutta jos sattuu lipsahduksia niin ne voi aina korjata kyllä. Sano miehellesi että hänen asenteensa on pielessä jos se nyt sitten jotakin muuttaa. Koska teet kyllä ns. tikusta asiaa vaikkakin asennetta voi aina muuttaa. Mutta luonne on se mikä on, valitettava tosiasia on se että miehesi ei välttämättä välitä muusta kuin lapsistanne ja omasta ajastaan. Joten jos hän moittii sinua tai "masentuu" jostakin mitä sanot tai teet. Niin, so what? Et vaan voi sille mitään, koska se on hänen tapansa käsitellä asioita. Hyvä asia tuossa näyttäisi olevan se että olette eronneet koska ette siis sovi toisillenne. Teillä on yhteiset lapset, pitäkää niistä huoli omilla tahoillanne, sopikaa yhteiset pelisäännöt ( jos siis mahdollista). Fakta on siis se että : voit vatvoa asiaa vaikka maailman tappiin asti ja mikään ei muutu. Vaihtoehtoja toki on : jos ei asiat rullaa yhteishuoltajuudessa, niin anna miehellesi yksinhuoltajuus oikeus. Kokeile elämää ihan ominesi, voit vaikka löytää jotakin uutta ja sinulle sopivaa. Lastesi tapaamisoikeuden voit toki säilyttää itselläsi ja kun he ovat täysi-ikäisiä. Niin silloinhan he saavat tavata äitiään juuri niin paljon kuin itse haluavat. Elämähän on valintoja täynnä, kuitenkin on aina kyse siitä minkä valinnan teet nyt juuri tällä hetkellä. Olet se mikä olet, sinulla on jälkiä mielessä ja kehossa menneistä asioista. Mutta vain muutos on pysyvää...
No siis joo, tein nyt niin, että jurotin täällä kotonani yksin ja mietin, että mies joutuu nyt käsittelemään pettymystään itsekseen, kun ei minusta siihen apua ole ja vain masennun, jos hän sanoo olevansa surulinen tai harmissaan. Erossa oleminen teki sille asialle hyvää, näin siitä ei tullut riitaa. Toi "se on voi voi" on hiukan vaikea asenne miestä kohtaan, koska miehen surun syy on se, etten mä voi auttaa koska mun ongelmat. Jos kieltäisin ongelmani ja siis sitä kautta kylläkin itseni, niin ehkä voisin auttaa? Eikö niin pitäisi tehdä? Auttaa? Sitten ajattelen, että ei pitäisi, kun se itseni kieltäminen vain pitkittää paranemisprosessia. Mies onneksi kykenee tajuamaan tämän. Että en mä siksi, etten haluaisi auttaa. Ja olen rahallisesti jnkv kykenevä auttamaankin. Kävin kotona illalla ja lapset leikkivät siellä iloisesti keskenään. Ja olivat hyvällä tuulella.
Äitiäni en osaa syyttää siitä, mitä hän on tehnyt, mutta en aio olla ystäväkään. Äidin mielestä sellainen ihminen on viallinen, jos ei osaa sopia, sitten toisaalta sanoo, että ei sellaisten kanssa kannata olla, joiden kanssa ei tule toimeen, mutta ilmeisesti kuitenkin, jos se olisikin hän, niin olenkin idioottiaivovammainen, joka ei vain osaa sopia, koska on itsekeskeinen, ääliö vittupää epäkypsä saatana. Mutta silloin mä ajattelenkin, että ja sä olet sadisti, siksi en kuuntele tuollaista kritiikkiä. Tätä mulla ei aiemmin ollut. Mä sitten olin se idioottivammainen, joka ei osaa sopia riitoja hänen kanssaan. Vaikka kyllä mä osaisin, jos vastassa ei ois sadisti, jolle mun tunteet eivät ole tärkeitä.
Joo siis, muista se että auta ensin itseäsi ja sitten vasta muita ( jos siis on tarpeen ). Ole siis itsekäs koska se on luonnollista, älä kiellä itseäsi tai tunteitasi. Jätä äitisi mielipiteet täysin omaa arvoonsa, ne ovat hänen näkemyksiään, eivät siis sinun. Muista marssijärjestys : sinä ja sitten vasta kaikki muut, toki lapsistaan täytyy pitää huoli oli tilanne mikä tahansa, kuten olet varmaan tehnytkin, uskoisin näin ; ) Et voi siis auttaa muita ennen kuin olet auttanut itseäsi, vaikka kuinka yrittäisit. Tästä tulee vain lisää sotkua ja murhetta sinulle ja läheisillesi jos yrität nyt venkoilla suuntaan taikka toiseen, ennen kuin olet selvittänyt oman pääsi sisäiset asiat kuntoon. Äidilläsi voi olla omat traumansa ja syynsä miksi hän on tuollainen kuten kerrot. En siis halua sekoittaa ns. pakkaasi, mutta keskustelu äitisi kanssa voisi avata asioita pikkuhiljaa, onko hän esim. joutunut kaltoin kohdelluksi nuorena, jne. Kysy häneltä miksi hän loukkasi sinua ja käyttäytyi sadistisesti sinua kohtaan. Kerro kuinka pahalta tuo sinusta tuntui ja odota anteeksi pyyntöä häneltä. Katso mitä tapahtuu, selkenevätkö asiat tätä kautta, ensin pala palalta, pienin askelin eteenpäin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti ei "arvosta" minua, jos lie ketään niin, että voisi kertoa tuosta. Koittaa olla kuin ois saanut ihan hyvää kohtelua. Rakastan mä mun äitiä, kaikesta huolimatta, mutta koska en ole tajunnut, miksi se vihaa mua niin olen koittanut saada häneltä rakkautta ja särkynyt siinä. Jos syy onkin sadismi jne eikä mun huonous niin se on ihan hyvä uutinen :D
Mutta näistä saan työkalujasille, etten koita olla enää äidin ystävä, koska se ei ole mitenkään välttämätöntä, ja siis lapsista tosiaan, että katsoin, että heidät voin antaa miehelle hoitoon nyt ihan yksin ja asun tosi lähellä, totta kai autan, jos heille hätä tulisi, mutta miehen harrastus pitäisi saada vielä toistaiseksi hoidettua muuten kuin avullani. Meni ehkä liian kauan että otin etäisyyden, jota tarvitsin. En haluaisi sitä tarvita, mutta ilmeisesti se ei ois enää kauan ollut vaihtoehto. Etten saa sitä siis. Jos lapsilla ois hätä ilman mua, en ois tätä valinnut, nyt katson, että nimenomaan ei ole, näin on nyt hyvä. Näillä mennään.
Vierailija kirjoitti:
Mies ei edes siivonnut mua ajatellen niin kuin mä oisin toivonut. Vaikka sitä inhoaa. Niin miksi mäkään tekisin hänelle asioita, joista en pidä? En tee, jos hän niistä pitää.
Okei, eli mies odottaa sinun joustavan, muttei itse jousta ja osallistu? Jos näin on, ymmärrän ettet sinäkään halua joustaa. Kotityöt kuuluu yhtä lailla kummallekin, vain tyhmä ei sitä tajua! Sen jälkeen vasta keskustellaan muun ajan jakamisesta niin, että kumpikin saa haluamiaa asioita.
Niin niin. Jos olisin sitä mieltä, että eivät saa olla, mä oisin kotona karjumassa heille. En mä halua sitä muuttaa millaisia he ovat.