Onko muita joille Isänpäivän käynti oman isän luona on pakkopullaa?

Up!

Isät ovat pahoja. Isät ovat pahoja siksi, kun he ovat miehiä. Miehethän ovat aina pahoja. Isänpäivänä isiä pitää vihata aivan erityisen intohimoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla on ollut hyvä suhde isääni, eikä minun tarvitse parkua palstoilla ahdistustani. Ei isän- eikä äitienpäivästäkään. Koettakaa jo kasvaa aikuisiksi. Teette hallaa vaan itsellenne, kun jurotatte menneitä.

Ei kyse ole mistään jurottamisesta. Raskasta lapsuutta ja nuoruutta kantaa aina mukanaan, halusi tai ei. Sen tosiasian kanssa on vain opittava elämään, ja osa sitä prosessia voi olla vaikka netissä anonyymina avautuminen. Itse olen jo vanhempaa ikäpolvea; sitä, jonka vanhemmat olivat sodan vaurioittamia (tämä on yksi syy, miksi toivoisin, että talvi- ja jatkosodan kyynelsilmin muistelusta päästäisiin viimein eroon... sota on niin perseestä!). Kaikesta huolimatta olen pärjännyt elämässäni. Olen ollut hyvässä avioliitossa 40 vuotta, aikuinen lapsi vaikuttaa onnelliselta, minulla on tohtoritason akateeminen tutkinto, rakkaita ystäviä. Ei lapsuuden ja nuoruuden traumojen läpikäyminen tarkoita sitä, että elämästä ei voisi myös nauttia.

En pidä mitään yhteyttä isääni, sillä hän on ahdasmielinen peräkylänjuntti. Häntä ei ole minulle olemassakaan. Olen 44-vuotias mies ja isäni on 65.

Joulut ja juhannukset vietämme vaimoni vanhempien luona. Niin nytkin tulevana jouluna. Minun vanhempani saavat olla keskenään ihan rauhassa, ei kiinnosta.

Ei ole, on tosi mukavaa käydä isän luona. Tosin minulla onkin hyvä isä.

Suhde isän kanssa on ollut kireä teinivuosista asti, lähinnä kyllä hänen puoleltaan.

Hän ei hyväksynyt "elämänvalintojani", eli lesbouttani, ja vieläkin kohtelee puolisoani jonka kanssa olen nyt ollut 9 vuotta yhdessä kuin ilmaa tai jonain hetkellisenä erehdyksenä. Kihlajaisiimme ei esimerkiksi tullut koska häntä ei kuulemma kiinnostanut meidän luonnoton kotileikkimme.

Asumme sen verran kaukana että soitin onnitellakseni ja juttu sujui suhteellisen hyvin "Ai sielläkin on sadellut?" aiheilla. Näemme nykyään 2-3 kertaa vuodessa ja se riittää ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Täällä paljastuu totuus suomalaisista isistä, ainakin keski-ikäisistä ja sitä vanhemmista ikäluokista. Kiva tietää, että ei ole ainoa, jolla epämiellyttäviä kokemuksia lapsuudesta ja nuoruudesta. Pakkopullaa on tosiaan.

Oma isäni syntyi 1946, ja oli lempeä, läsnäoleva, mukava, tasapuolinen ja rakastava vanhempi. Pahoittelut, että sinulla ei ollut, mutta turhaa myöskään yleistää toisin päin.

Isäni on kuollut vuosia sitten. Hän oli kovassa kurissa kotonaan kasvanut ja sitten joutui siihen kamalimpaan paikkaan nuorena, eli sotaan. Katselen välillä tuota hänen sotilaspassistaan teetettyä kuvaa ja mietin, mitä se nuori poika tunsi, miten kärsi, huusiko äitiään peloissaan. Hän palasi jatkosodasta näennäisesti ehjänä. Mutta ei hän ollut sitä. Perheen perusti muutaman vuoden päästä. Harmi, kun en äidiltäkään viitsinyt kysellä niistä tutustumisajoistansa. Äiti kuitenkin sai miehekseen hurmurin, ikävä kyllä ulkonäköä oli melkein filmitähtimäisesti. Muistan hänen jutelleen sopimattomasti eräälle naisvieraalle, oman pikkuserkkunsa vaimolle. Olin pikkulapsi, mutta tajusin. Uskottomuus varmaan aiheutti ensin riitoja, sitten isän kontrolloiva luonne, varsinkin raha-asioissa. Ja kaikessa muussakin ihan arkipäiväisessä. Muutaman raivokohtauksen muistan, osa varmaan on jäänyt armeliaasti unholaan. Juoksimme kylätielle karkuun. Isä raivosi selvinpäin. En pystynyt koskaan juttelemaan oikeasti hänen kanssaan, tuloksena oli aina vähättelyä ja kiroilua. Ihan pienenä muistan olleeni jopa isän tyttö, istuin tarakalla kun isä ajoi polkypyörällä mäkeä lujaa. Kyläiltiin hänen sukulaisillaan. Tämä sukulainen ei juonut, kai sotavamma päässä vaikutti. Aika useinhan nämä sodassa olleet juopottelivat ja pelasivat korttia, se oli sitä vertaistukea. Olen nyt aikuisena sen ymmärtänyt. Isä ei oikein sietänyt meitä lapsiaan, pojastani taisi kaikkein eniten pitää. Jos tätä sanaa nyt voi käyttää,  isä tuntui huolehtivan enemmän pihansa linnuista ja oravista kuin omista lapsistaan tai lapsenlapsistaan. Äidin kuoltua itkin päiväkaudet, isän kuoltua en juurikaan. Oli vaan surullinen olo siitä, miten toisin olisi voinut olla. Hänellä oli myös kahdet kasvot, toiset oli varattu perheelle ja toiset vieraille. Meillä ei vietetty isänpäivää, en muista oliko se kovin yleistäkään silloin kun vielä asuin kotona. "Äitienpäiväkin oli jotenkin "pakollinen velvollisuus".

Näitä oksettavia tyttöjensä kähmijöitä en voi ymmärtää. Isäni oli aina tilaisuuden tulle rinnoissa kiinni. Miten voi olla pää noin vinksallaan. Kuvaa että ei oo isälliset tunteet tytärtä kohtaan.

Vastaava ketju äideistä ei olisi näin pitkä. On heissäkin käsitöitä, mutta ei niin paljon kuin iseissä.

Rakastan vanhempiani yli kaiken, mutta aloittajan kanssa siitä samaa mieltä, että pidän niitä vain pakollisina juttuina. Totta kai ilmaisen välittämiseni muulla tavalla, ei siihen mitään erityistä päivää tarvita. 

Isä arvosti ihmisiä sen mukaan, kuinka paljon he tekivät ruumillista työtä. Kuopuksena ja ainoana tyttönä olin täysin kelvoton. Tuota nimitystä hän todellakin käytti minusta lapsena. Kelvoton ja näkymätön. Vielä tänäänkin yli 80-vuotiaana hän muisteli, kuinka pojat olivat tilan töissä mukana. Teki mieli sanoa, niin kuin asia olikin, että olin siellä minäkin vähäisillä voimillani, jos muistat...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla on ollut hyvä suhde isääni, eikä minun tarvitse parkua palstoilla ahdistustani. Ei isän- eikä äitienpäivästäkään. Koettakaa jo kasvaa aikuisiksi. Teette hallaa vaan itsellenne, kun jurotatte menneitä.

Mikä itsekkyyden huipentuma.

Koska sinulla on välit hyvät isääsi niin muun maailman pitää juhlia sen kunniaksi?

Onneksi itsellänikin on nykyään isääni paremmat välit kuin nuorena, mutta eipä tulisi mieleen vaatia perhehelvetistä vieläkin kärsiviä sen takia olemaan hiljaa.

Tämä Vauva-palsta on keskuselun kannalta kyllä metka paikka, kun luupäät rientävät kertomaan mitä mitä minä jostakin asiasta ajattelen. Mistä tuollaisen idiottimaisen kysymyksen keksit kysyä? Ihan tosi, nyt järki peliin siellä.

Kuin myös.

Käyn isänpäivänä tervehtimässä isääni, koska tiedän, kuinka paljon se äidille merkitsee, enkä halua pahoittaa hänen mieltään.. Se jo kertookin kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole, on tosi mukavaa käydä isän luona. Tosin minulla onkin hyvä isä.

Jos lapsena on saanut kokea, että isä rakasti niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, niin miksi ei kävisi. Valitettavasti kaikki eivät ole saaneet tuota kokemusta osakseen.

Pitääkö sellaisen lapsen myös värkätä isälle imelä Maailman Paras Isä -kortti, joka lomamatkalla näki kuinka isä yritti hotellissa 15 min hakata äitiä hengiltä. Isä oli liikaa juonut, muttei se vähennä sitä kauhua. Äiti joutui menemään yöllä ulkomailla sairaalaan. Ei sellainen unohdu ikinä. Kotimaassa tulikin sitten se avioero heti kättelyssä.  Aikuiset kyllä selviää.  Näistä kirjoituksista huomaa ettei opettajat ja muut " kasvattajat " lainkaan ymmärrä, että lapsikin on oikea tunteva olento eikä kestä nöyryytystä.  Esim. joku sanoi isänsä haudanneelle lapselle:  pitää käsitellä ikävät asiat, kun pahenpaakin voi tulla. Ei pienelle lapselle voi käydä pahemmin, äidin tai isän kuolema usein syöksee lapsiperheen köyhyyteen ja turvattomuuteen.  Ja tiedoksi vain

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä paljastuu totuus suomalaisista isistä, ainakin keski-ikäisistä ja sitä vanhemmista ikäluokista. Kiva tietää, että ei ole ainoa, jolla epämiellyttäviä kokemuksia lapsuudesta ja nuoruudesta. Pakkopullaa on tosiaan.

Oma isäni syntyi 1946, ja oli lempeä, läsnäoleva, mukava, tasapuolinen ja rakastava vanhempi. Pahoittelut, että sinulla ei ollut, mutta turhaa myöskään yleistää toisin päin.

Minun isäni on syntynyt -50 ja en tunnista onneksi häntä ollenkaan näistä ketjun kuvauksista. Töitä teki paljon kun olin pieni, mutta siitä huolimatta aina auttoi äitiä kotona ja isän kanssa yhdessä aina valmisteltiin äitienpäivä ja äidin syntymäpäiväyllätykset, isä huolehti kukat ja että oli kakkua ja lahja, joka valittiin yhdessä. Isä auttoi rahallisesti ja muutenkin kun muutin omilleni ja nykyään on aivan ihana pappa lapsenlapselleen.  Ei hän tietenkään täydellinen ole, kuten ei ole kukaan muukaan, mutta erittäin mielelläni muistan häntä isänpäivänä ihan ilman velvollisuuden tai pakkopullan tunnetta.

Vaikka tämä ketju on toisenlaisista isistä ja varmasti monia ärsyttää, että tungin tähän, halusin tuoda toisenlaisen kokemuksen esiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin vaikea isä. Ei hyväksy vaimoani, ollaan oltu yhdessä yli 17 vuotta jo, muttei vieläkään puhu hänelle mitään. Vierailut on kiusallisia ja hankalia, kun rakkaani sivuutetaan. Ei kyllä hyväksy minuakaan. Lähdin "väärälle" uralle, kun en jatkanutkaan hänen valitsemallaan uralla, enkä halunnut perheyritykseen. Koko ajan ihmetellään uravalintaani ja miksen halunnutkaan samalle alalle ja samaan firmaan. Minun toiveillani ja unelmillani ei ole merkitystä, ne on naurettavia ja ne kyseenalaistetaan. Kun en suostunut aikanaan jättämään tyttöystävääni, nykyistä vaimoani, niin isä sanoi, etten ole hänen poikansa. Koskaan en ole tarpeeksi hyvä. En oikeastaan tiedä, mikä vaimossani niin isää haittaa, ehkä se, kun hän uskoo minuun ja tukee minua kaikessa.

Minusta teet väärin, jos viet vaimosikin isäsi luo, 17 vuotta on pitkä aika. Eikä sinunkaan ole pakko käydä, mutta varmaan velvollisuudesta haluat.

Hei

olet liian kiltti. Mä saisin sinuna raivarin, ja sanoisin, että "kuule mä en ole sinä. En ole sinun jatkeesi enkä elä sinun elämääsi, vaan olen ihan eri mies kuin sinä. Joko kelpaan sulle tällaisena kuin olen tai sitten se on niin isukki, että tämä meidän kontaktinpito loppuu." Ja sitten pidät sanasi kanssa. Sulla ei ole velvollisuutta käydä ottamassa paskaa ja arvostelua niskaasi.

Ei vanhempiinsa ole pakko pitää yhteyttä. Semmoista ei lue yhdessäkään tämän maan laissa. Ainakaan aikuisia koskevissa. Kaikkea hyvää sulle, mutta älä vie vaimoasi tuonne. Äläkä mene itsekkään.

N48 v.