Onko muita joille Isänpäivän käynti oman isän luona on pakkopullaa?

Gonamies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla on ollut hyvä suhde isääni, eikä minun tarvitse parkua palstoilla ahdistustani. Ei isän- eikä äitienpäivästäkään. Koettakaa jo kasvaa aikuisiksi. Teette hallaa vaan itsellenne, kun jurotatte menneitä.

Minulla ei ollut kovinkaan hyvä isäsuhde, mutta eipä minuakaan ahdista isänpäivä. Isä oli aikakautensa tuotos hyvässä ja pahassa. Pohjavire on kuitenkin se, että hän tarkoitti hyvää, vaikka metodit olivat autoritäärisiä. Tuolla mainitut hyväksikäytöt, sadismi ja muut ovat asia sinänsä, mutta muissa asioissa arvioin kokonaiskuvaa.

Surkeaa on katsoa yhtä kuolemaa tekevää tuttua, jonka tytär ei ole ollut tähän missään yhteyksissä. Entistä vaimoaan kohtaan hän teki monella tavoin väärin, mutta tyttöä hän on kuitenkin aina muistanut, vaikka vastakaikua ei olekaan tullut. Tyttö on pistänyt välit poikki myös isänsä sukuun, vaikka näillä ei ole osaa eikä arpaa ongelmiin, päinvastoin.

Se on kova kosto toisen henkilön puolesta ja syö kyllä myös kostajan ihmisyyttä. Minulla olisi paljon suuremmat syyt jämähtää katkeruuteen, mutta olen pyrkinyt muistamaan niitä hyviä puolia. Elämä on liian kallisarvoinen uhrattavaksi jurnutukseen, jos asioista on edes pieni mahdollisuus sopia.

Kuka sinä olet omimaan itsellesi suuremman oikeuden katkeruuteen, kun et tunne muiden elämää?

Maailman hirveinkin ihminen näyttää hellyttävältä vanhana ja sairaana, vaikka olisi pilannut miten monen ihmisen elämän. Jos joku pistää välit poikkin vanhempiinsa, siihen on hyvä syy.

Muistan kun täällä yksinäinen mummo sai hirveästi myötätuntoa kun joku kertoi, että viidestä lapsesta kukaan ei käy jouluna. Minä mietin, millainen ihminen tuo mummo oli nuorena, terveenä ja vahvana kun nuo nyt aikuiset lapset olivat heikkoja ja puolustuskyvyttömiä. Kaikki ihmiset vanhenevat, myös ne hirviöt.

Vierailija kirjoitti:

Tätähän ei saa tietenkään sanoa, mutta itselle on. Periaatteessa toki rakastan isää, mutta monet lapsuuden/nuoruuden muistot on jättäneet vain ikävän tunteen. Emme ole läheisiä. Isä joi aina kun perjantai koitti. Samoin aina kun äiti oli parikin päivää poissa. Äidille ei saanut kertoa... tuli uhkauksia. Hän myös puristeli takapuolesta kun olin 11-19v. Ja heitti kaksmielisiä kommentteja, jotka ahdisti tuolloin todella paljon. Nyt kun hän on lähemmäs 80v, en ole noita todellakaan unohtanut. Kuitenkin äitini ja isä käyttäytyvät, kuin kaikki olis kuin oppikirjasta. Aina saa kuulla hehkutusta, kuinka kaikki oli hienoa, ja mun lapsuus oli helppoa ja kivaa...

Ei siellä ole pakko käydä jos ei  halua. Siinä se lapsuuden karjumalla pilannut isä sitten niittää mitä on kylvänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla on ollut hyvä suhde isääni, eikä minun tarvitse parkua palstoilla ahdistustani. Ei isän- eikä äitienpäivästäkään. Koettakaa jo kasvaa aikuisiksi. Teette hallaa vaan itsellenne, kun jurotatte menneitä.

...ja sinäkö teet vain hyvän teon meille kertomalla, että sinulla on ollut hyvä suhde isääsi, joten muiden pitäisi "lakata jurottamasta"? Kasvaisit itse aikuiseksi.

Terv. Oma isäni on juoppo, joka edelleen terrorisoi minua. Olis kiva, jos saisi edes palstalla parkua asiaa, kun ei muualla kehtaa.

En minä ole täällä tekemässä teille hyviä tekoja. Kerron vaan, että teidän itsesäälissä piehtaroiva omanapainen ja jälkijättoinen ilkeilynne ottaa päähän meitä, joilla on normaali isäsuhde. Te olette niitä poikkeavia.

Tällaisten kirjoittelukaan ei ole ihan normaalia, friikki.

Totta. Normaalisti mitään tuollaista ei luulisi tarvittavan kirjoittaa. Se onkin reaktio teidän minäkeskeiseen itsesääliinne. Minä olen kasvanut normaalissa perheessä, enemmän friikkimatskua näissä itkeskelijöissä on.

Voi sinua typerystä, luulet naiivisti että hyvä isäsuhteesi johtuu sinun erinomaisuudestasi tai omista ansioistasi. Kuule, lapsi syntyy tuurilla joko hyvään kotiin tai huonoon. Ymmärrätkö ollrnkaan että sinulle olisi voinut käydä toisin? Jos sinun isäsi olisi kaltoinkohdellut ja pahoinpidellyt sinua vauvasta täysi-ikäiseksi niin olisit todellakin traumatisoitunut ja vaurioitunut. Kyse ei ole itsesäälistä tai turhan kitinästä.

Itse olen psykopaattisen väkivaltaisän lapsi. Ulkoisesti menestynyt ja pärjännyt ja tehnyt kaiken ’oikein’. Hoitanut itseni terapiassa ja lukenut kaiken tiedon narsismista ja psykopatiadta. En ulise mutta en muöskään parane. Lapsuuden pelko ja kauhu on muuttanut aivoja fysiologisesti ja minulla on ainainen valmius/stressitila päällä.

Tiedätkö, kohtalo olisi voinut vaihtaa meidän paikkaa jolloin minä olisin syntynyt sinun perheeseen ja sinä minun psykopaatti isälle. Sinä olisit vaurioitunut, ja mieti nyt miltä tuntuisi kun minä sanoisin sinulle että ”lopeta typerys turha ulina”.

Lapsen kokema kohtalo ei ole koskaan lapsen syytä. vain todellinen moukka kehtaa laskea oman hyvän isäsuhteen ”omaksi ansiokseen” ja samalla ajatella että huonon isän lapset ovat jotenkin omalla toiminnallaan ”ansainneet” paskan isäsuhteen.

Pieniä suloisia viattomia vauvoja syntyy tänäkin päivänä luonnevikaisille, juopoille, väkivaltaisille tai pahasti mt-ongelmaisille vanhemmille. vauva ei voi valita lapsuuttaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla on ollut hyvä suhde isääni, eikä minun tarvitse parkua palstoilla ahdistustani. Ei isän- eikä äitienpäivästäkään. Koettakaa jo kasvaa aikuisiksi. Teette hallaa vaan itsellenne, kun jurotatte menneitä.

...ja sinäkö teet vain hyvän teon meille kertomalla, että sinulla on ollut hyvä suhde isääsi, joten muiden pitäisi "lakata jurottamasta"? Kasvaisit itse aikuiseksi.

Terv. Oma isäni on juoppo, joka edelleen terrorisoi minua. Olis kiva, jos saisi edes palstalla parkua asiaa, kun ei muualla kehtaa.

En minä ole täällä tekemässä teille hyviä tekoja. Kerron vaan, että teidän itsesäälissä piehtaroiva omanapainen ja jälkijättoinen ilkeilynne ottaa päähän meitä, joilla on normaali isäsuhde. Te olette niitä poikkeavia.

Tällaisten kirjoittelukaan ei ole ihan normaalia, friikki.

Totta. Normaalisti mitään tuollaista ei luulisi tarvittavan kirjoittaa. Se onkin reaktio teidän minäkeskeiseen itsesääliinne. Minä olen kasvanut normaalissa perheessä, enemmän friikkimatskua näissä itkeskelijöissä on.

Normaalissa perheessä  on  kasvanut täysin empatiakyvytön ja itsensä toisten yläpuolelle nostavat trolli? Jepjep, uskokoon ken haluaa.

Ei ole pakkopullaa, kun en käy.

Isä ei ole ikinä pitänyt kenenkään merkkipäivistä, ei jouluista ei mistään...

Olkoot omissa mehuissaan nyt.

Ja ei, parempi ei ole aloittaa nytkään.....

Vierailija kirjoitti:

Täällä paljastuu totuus suomalaisista isistä, ainakin keski-ikäisistä ja sitä vanhemmista ikäluokista. Kiva tietää, että ei ole ainoa, jolla epämiellyttäviä kokemuksia lapsuudesta ja nuoruudesta. Pakkopullaa on tosiaan.

En usko että tässä on kyse suomalaisuudesta tai tietystä sukupolvesta. Luonnevikaisia ihmisiä on paljon. On aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan. Äideistä on olemassa samanlaisia ketjuja kuin tämä isistä kirjoitettu. Moni saa taakakseen huonot vanhemmat, näin se vain menee.

Näitä tarinoita on paljon ja itsellänkin tuo vähättely alkoi jo lapsena. Velvollisuuden tunnosta tänäänkin olen menossa isää katsomaan ja perheen kanssa syömään, mutta ei vaan kertakaikkiaan kiinnostaisi. Jossain vaiheessa ajattelin, että täytyy olla tekemisissä ja yritän parhaani, mutta mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän kyseenalaistan sitä, että miksei tuon ihmisen pitäisi vastata vuosikymmeniä kestäneistä teoistaan, vaan saa aina "anteeksi", koska vaan sattuu olemaan minun isäni?

Kännipäissään soittaa aina, kuinka rakastaa. Selvinpäin haukkuu ja vähättelee minkä kerkiää. Kaikkein kierointa on ehkä se, että ylistää minua puhuessaan kavereilleen, työkavereilleen ja suvulle. Päin naamaa minulle vain puhuu, että olen niin lihava, että kuolen kohta, olen ruma ja juttuni ovat tyhmiä. Olen ylipainoinen kyllä, 166cm ja 75kg, mutta en ruma. Enkä kyllä taida ylipainoon kuolla :)

Toivoisin, että minulla olisi normaali perhe, joka tukisi ja rakastaisi sellaisena kuin olen, mutta sitä en koskaan saanut ja nyt aikuisena en osaa lopettaa näitä suhteita. Vinkkejä?

N32

Vierailija kirjoitti:

Gonamies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla on ollut hyvä suhde isääni, eikä minun tarvitse parkua palstoilla ahdistustani. Ei isän- eikä äitienpäivästäkään. Koettakaa jo kasvaa aikuisiksi. Teette hallaa vaan itsellenne, kun jurotatte menneitä.

Minulla ei ollut kovinkaan hyvä isäsuhde, mutta eipä minuakaan ahdista isänpäivä. Isä oli aikakautensa tuotos hyvässä ja pahassa. Pohjavire on kuitenkin se, että hän tarkoitti hyvää, vaikka metodit olivat autoritäärisiä. Tuolla mainitut hyväksikäytöt, sadismi ja muut ovat asia sinänsä, mutta muissa asioissa arvioin kokonaiskuvaa.

Surkeaa on katsoa yhtä kuolemaa tekevää tuttua, jonka tytär ei ole ollut tähän missään yhteyksissä. Entistä vaimoaan kohtaan hän teki monella tavoin väärin, mutta tyttöä hän on kuitenkin aina muistanut, vaikka vastakaikua ei olekaan tullut. Tyttö on pistänyt välit poikki myös isänsä sukuun, vaikka näillä ei ole osaa eikä arpaa ongelmiin, päinvastoin.

Se on kova kosto toisen henkilön puolesta ja syö kyllä myös kostajan ihmisyyttä. Minulla olisi paljon suuremmat syyt jämähtää katkeruuteen, mutta olen pyrkinyt muistamaan niitä hyviä puolia. Elämä on liian kallisarvoinen uhrattavaksi jurnutukseen, jos asioista on edes pieni mahdollisuus sopia.

Voitteko olla ihan varmoja?

Loukkasi ihan älyttömästi, kun oli muutenkin kipeä paikka tulla isän hylkäämäksi lapsena niin sukulaiset kehtasivat väittää sen olevan jotenkin minun syytäni.

Nytkin joku isän lähellä voi kuvitella, että se olen minä joka ei muista eikä käy.

Voidaan. Ensinnäkin se oli vaimo, joka lähti. Tuota asiaa en sinänsä ihmettele vaimon kannalta. Välimatkaa tuli puoli Suomea ja isä kyllä yritti olla yhteyksissä, lähetti synttäri-, nimppari- ja muut muistamiset.

Tyttö oli tuolloin vielä pieni ja tuossa kohden kuvaan astui todennäköisesti myös ex-vaimon katkeruus. Se oli varmasti oikeutettua, mutta on melkoisen epäeettistä lähteä manipuloimaan lasta, johon isä ja isän suku haluaa pitää yhteyttä. Ironista on, että isän suku ymmärsi äidin lähtöpäätöksen täysin ja oli tuossa kohden äidin puolella ja ehdottomasti olisi tukenut tyttöä kaikessa. Itse asiassa tukikin, sillä rahalahjat kelpasivat vielä opikeluaikoina, mutta muut kontaktit jäivät yksipuolisiksi yrityksiksi.

Tyttö lähentelee nyt keski-ikää ja on siis ajatellut omilla aivoillaan jo pitkään. Tilanne ei ole muuttunut, se on pahentunut. Sukulaisten soittoihin ja soittopyyntöihinkään ei enää vastata.

Tätä ei siis ole tarkoitettu syyllistämään vääryyttä kärsineitä. On kuitenkin tilanteita, joissa jäädään piehtaroimaan menneeseen, tavalla, joka on kaiken terveen järjen vastainen. Mikä tahansa sopu on parempi kuin periaatejurnuttaminen. Tuollainen syö sisältä myös sen jurnuttajan ja kun kuoppa on lapioitu umpeen, on myöhäistä miettiä, olisiko sittenkin pitänyt tarttua sovinnoneleisiin.

Isää ei oo enään mutta menen mielelläni äidille jouluna kuten ennenkin kolmea joulua lukuunottamatta jotka vietin ei Euroopassa.

Vierailija kirjoitti:

Miten se on sodan syy että isä puristelee tytärtään takapuolesta? Olen kyllästynyt selittelemään ja ymmärtämään vanhempien tekemisiä jollain sodalla johon eivät itse edes osallistuneet. Voisinhan minäkin hommata lapsia ja hakata niitä ja minua pitäisi vain ymmärtää, koska sentään isovanhempani olivat sodassa. Minäkään en saanut valittaa ja itse on pitänyt pärjätä raivohullun kähmivän kännikalaisän ja välinpitämättömän äidin kanssa, saanko minäkin siis tehdä omille lapsille mitä vain ja minua pitää vain ymmärtää? (ei ap)

Pointtini olikin (jos et ymmrtänyt) että vaikka vanhempamme on kieroon kasvatettu ja meidän piti siitäkin kärsiä niin onneksi suurimalla osalla nykypäivän lapsiperheillä on parempi asenne lasten kasvatuksesssa. Nykypäivän ongelmana valitettavasti taas tuntuu olevan MINÄminäkaikkimullehetimullaonoikeus - asenne.No onneksi ei kaikilla!

Vierailija kirjoitti:

Mun isä alkaa olemaan kohta vaipoissa ja on niin lempeää ku dementia vie. Lapsuus on ollut kova, ei mitään hyväksikäyttöä siis mutta kylmä. Vaikea on nyt suhtautua vierihoitoa kaipaavaan.

Minun isäni on kuollut. Vasta aikuisena isän kanssa pystyi keskustelemaan jotain. Hän oli hyvin etäinen kun asuin kotona. Teki kyllä kovasti töitä perheen elättääkseen. Tunsin aina olevani ei-toivottu ja vääränlainen en-kelpaava.

Jotenkin oli tosiaan vaikea olo kun isästä tuli apua tarvitseva. Halusin auttaa mutta mielessä oli myös lause jota kotona aina hoettiin eli yksin täällä on jokaisen pärjåttävä. Sen mukaan meillä ei myöskään saanut näyttää mitään tunteita kotona eikä saanut tarvita muita. Kaikki piti pitää sisällään. Sairastaa ei myöskään saanut. Se oli jotain kummallista. Miten se nyt tuolla on tuommoinen yskä ja mitä ihottumaa se tuokin on jne.

No parikymppisenä minulla puhkesikin paniikkihäiriö ja luulin että minulla on vaikka mitä sairauksia. Nyt myöhemmin noista selvinneenä ymmärrän että em asiat olivat seurausta turvattomasta tunnekylmästä kodista. Olin yksin oman perheeni parissa.

Kun isä kuoli melko iäkkäänä niin tietenkin surin hänen poismenoaan mutta toisaalta tuli helpottunutkin olo kun ei enää joudu kuuntelemaan hänen arvostelemistaan ja lyttäämistään milloin mistäkin asiasta.

Minulle isä on vähän kuin sellainen vanha mies joka sattuu välillä pyörimään sukulaisteni seurassa. Vastikään sain vielä tietää, että vanhempani olivat salanneet meiltä lapsilta kokonaan että heillä on aina ollut melko suuri omaisuus.

Elimme veljeni kanssa puutteessa koko lapsuuden ja nuoruuden. Ei ollut lapsille ikinä mitään, vanhemmat kyllä kävivät esim reissussa, ostelivat kalliita vaatteita ja me lapset kuljimme rääsyissä jne. Kaikki raha piti ansaita kotona ja maksaa takaisin vaikka sentti kerrallaan. Tunsin aikuisenakin huonoa omaatuntoa jos lainasin edes muutamankympin vanhemmiltani, koska aina puhuivat ja puhuvat edelleen kuinka eläke on niin pieni että joutuu näkemään nälkää jne jne. Pari vuotta sitten sain vahingossa tietää että vanhemmillani onkin suuri omaisuus eikä tule olemaan elinikänään mistään puutetta. Käsittämätöntä henkistä väkivaltaa, edelleen melko sanattomaksi vetää miten vanhempi(vanhemmat) voi tehdä sellaista lapsilleen..

Välillä tulee pintaan vihaa mutta enimmäkseen sääliä tuota "vanhaa miestä" jota isäksikin kutsutaan, kohtaan.. enpä juuri edes muistaisi isänpäivää, ellen näkisi joka tuutissa mainoksia.

Minun vanhempani erosivat, kun olin 11. Isä oli väkivaltainen äitiä ja varsinkin eron jälkeen myös siskoani kohtaan. Itse en muista, että hän olisi pahoinpidellyt minua. Vaikka näinkin hänen pieksevän siskoani ja pelkäsin siskon puolesta, olin hiljaa vieressä, koska pelkäsin, että jos olisin yrittänyt mennä väliin, isä olisi pahoinpidellyt myös minua.

Vasta lukioikäisenä tajusin, että isä on häirinnyt minua seksuaalisesti. Olen aina muistanut, kuinka hän illalla sänkyyn peitellessä kommentoi 8-vuotiaan tisuja ja silitteli niitä. Se tuntui epämukavalta, mutta en uskaltanut tehdä mitään. Kun olin 6-vuotias, hän otti minusta alastonkuvia, koska "lääkäri tarvitsee sellaiset vesirokon jälkeen". Sekin tuntui epämukavalta, mutta en uskaltanut tai osannut sanoa vastaan. Samalla se oli noloa ja salaista. Siitä ei voinut puhua kenellekään. Kun teini-ikäisenä kävin viikonloppuja isäni luona, vaihdoin vaatteet aina lukkojen takana vessassa. Olen käynyt terapiassa muutamaan otteeseen nuorena aikuisena, mutta puhuin näistä ahdistelukokemuksista ensimmäisen kerran vasta nykyiselle avomiehelleni, kun olimme olleet yhdessä ehkä n. 4 vuotta. 

Isällä oli äitimme jälkeen uusi vaimo, joka ei puhunut meille, jos olimme käymässä. Välit, jotka olivat muutenkin jo ristiriitaiset, viilenivät. Sittemmin isän toinenkin avioliitto päättyi eroon. Tuli vielä kaksi uutta morsianta ja kolmas vaimo. 

Noin 19-vuotiaana aloin laskea, kuinka monta vuotta isäni vielä saattaisi elää. Oli hirveää tavata häntä ilman "esiliinaa". Kumpikaan ei tiennyt, mitä toiselle olisi pitänyt sanoa. Esiliinaksi kelpasi isän kulloinenkin morsian tai kolmas vaimo. He olivat mukavia. Siskoni suhtautui isään vieläkin viileämmin kuin minä. Mieheni huomasi, että välit olivat huonot ja piti isää muutenkin vähän outona.

Oli helpottavaa, kun kaksi vuotta sitten kuulin isän sairastuneen vakavasti. Isä kuoli vuosi sitten. Näin hänet viimeisen kerran isänpäivänä. Isän syntymäpäivät ja isänpäivät (+joulu), ovat olleet vuoden vaikeimpia päiviä, kun on pakko onnitella, pakko mennä käymään ja pakko esittää, että meillä muka olisi jotenkin lämpimät välit ja isä olisi tärkeä. 

Olen tosi helpottunut, että isänpäivän viettäminen on omalta kohdaltani loppunut. 

En käy siittäjäni luona ollenkaan.

Hirviö isänä, väkivaltainen hullu. Voi milloin tahansa saada raivokohtauksen edelleen. Käyn terapiassa, jotta pääsen joskus yli hakkaamisesta, huorittelusta ja rivoista puheista. Mun diagnoosi on keskivaikea pitkäaikainen masennuus. Hyvää isänpäivää, isä!

Menetin oman isäni jo kolmikymppisenä. Oli sodan vammauttama mies, fyysisesti ja psyykkisesti. Ei ollut hänen elämänsä ruusuilla tanssimista sodan jälkeenkään, mutta kovalla työllä hankki minulle mahdollisuudet joita ei itsellään ollut. Kotimme ilmapiiri oli kuitenkin ahdistava, vanhemmillani ei hyvin mennyt keskenään. Minulla on lapsuudesta sekä rakkaita että ikäviä muistoja.  Nyt ymmärrän, että isä teki kuitenkin parhaansa, vaikka virheitä tulikin. Tänään kävin hänen haudallaan.

Aika surullinen tunnelma on isänpäivänä minulla, kun omilla lapsillani ei ole läsnäolevaa isää. Huomenna arkena on taas paremmin.

Isäni on kylmä ja vähättelevä. Koskaan ei ole ollut tyytyväinen minuun tai tekemisiini, vaikka korvasin perheessämme mm. hänenkin roolia, kun hän pakeni kasvatusvastuuta isossa perheessä. Fyysinen kuritus ja henkinen väkivalta olivat aina läsnä elämässämme. Vielä 14-vuotiaana sain isältäni selkäsaunat, joita on vaikea unohtaa.

Koskaan ei ole sanonut että rakastaisi minua tai olisi yhtään ylpeä minusta. Olen ollut hänen mielestään aina nynny ja ujo, saamaton lassukka. Voisiko osa syy olla hänen ja äitini kohtelulla minua kohtaan?

Lähdin nuorena kotoa rakkauden ja hyväksynnän perässä huonon itsetunnon omaavana jatkuvien lyttäämisien seurauksena. Perustin perheen toisen rikkinäisen ihmisen kanssa hyvin nuorena, jota vanhempani eivät tietenkään hyväksyneet. Saimme ihanan perheen ja olemme kasvaneet yhdessä vuosien saatossa kipujemme kanssa, kuin kaksi vanhaa puuta sateen pieksemää.

Monesti yritin saada välejä paremmaksi isäni kanssa myös lasteni vuoksi näiden vuosien jälkeen. Siitä ei vain kertakaikkiaan tule mitään. Aina on etäisyys välillämme ja tietty vaivaituneisuus. Isäni tai äitini eivät ole edes koskaan pahoittelleet mitään tai pyytäneet anteeksi tekojaan.

Tänään ensimmäisen kerran elämässäni lähetin vain tekstiviestillä hyvät isäpäiväntoivotukset. En pysty edes enää soittamaan. Kipeää tekee, mutta ehkä tämä vuosien saatossa helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla on ollut hyvä suhde isääni, eikä minun tarvitse parkua palstoilla ahdistustani. Ei isän- eikä äitienpäivästäkään. Koettakaa jo kasvaa aikuisiksi. Teette hallaa vaan itsellenne, kun jurotatte menneitä.

...ja sinäkö teet vain hyvän teon meille kertomalla, että sinulla on ollut hyvä suhde isääsi, joten muiden pitäisi "lakata jurottamasta"? Kasvaisit itse aikuiseksi.

Terv. Oma isäni on juoppo, joka edelleen terrorisoi minua. Olis kiva, jos saisi edes palstalla parkua asiaa, kun ei muualla kehtaa.

En minä ole täällä tekemässä teille hyviä tekoja. Kerron vaan, että teidän itsesäälissä piehtaroiva omanapainen ja jälkijättoinen ilkeilynne ottaa päähän meitä, joilla on normaali isäsuhde. Te olette niitä poikkeavia.

Tällaisten kirjoittelukaan ei ole ihan normaalia, friikki.

Totta. Normaalisti mitään tuollaista ei luulisi tarvittavan kirjoittaa. Se onkin reaktio teidän minäkeskeiseen itsesääliinne. Minä olen kasvanut normaalissa perheessä, enemmän friikkimatskua näissä itkeskelijöissä on.

Voi sinua typerystä, luulet naiivisti että hyvä isäsuhteesi johtuu sinun erinomaisuudestasi tai omista ansioistasi. Kuule, lapsi syntyy tuurilla joko hyvään kotiin tai huonoon. Ymmärrätkö ollrnkaan että sinulle olisi voinut käydä toisin? Jos sinun isäsi olisi kaltoinkohdellut ja pahoinpidellyt sinua vauvasta täysi-ikäiseksi niin olisit todellakin traumatisoitunut ja vaurioitunut. Kyse ei ole itsesäälistä tai turhan kitinästä.

Itse olen psykopaattisen väkivaltaisän lapsi. Ulkoisesti menestynyt ja pärjännyt ja tehnyt kaiken ’oikein’. Hoitanut itseni terapiassa ja lukenut kaiken tiedon narsismista ja psykopatiadta. En ulise mutta en muöskään parane. Lapsuuden pelko ja kauhu on muuttanut aivoja fysiologisesti ja minulla on ainainen valmius/stressitila päällä.

Tiedätkö, kohtalo olisi voinut vaihtaa meidän paikkaa jolloin minä olisin syntynyt sinun perheeseen ja sinä minun psykopaatti isälle. Sinä olisit vaurioitunut, ja mieti nyt miltä tuntuisi kun minä sanoisin sinulle että ”lopeta typerys turha ulina”.

Lapsen kokema kohtalo ei ole koskaan lapsen syytä. vain todellinen moukka kehtaa laskea oman hyvän isäsuhteen ”omaksi ansiokseen” ja samalla ajatella että huonon isän lapset ovat jotenkin omalla toiminnallaan ”ansainneet” paskan isäsuhteen.

Pieniä suloisia viattomia vauvoja syntyy tänäkin päivänä luonnevikaisille, juopoille, väkivaltaisille tai pahasti mt-ongelmaisille vanhemmille. vauva ei voi valita lapsuuttaan.

No sinäpä se siinä riemastuit. Luitihan omiasi tekstiini ja raivoat sitten niitä omia lisäyksiäsi vastaan. Sen takia kirjoittamasi ei kosketa minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla on ollut hyvä suhde isääni, eikä minun tarvitse parkua palstoilla ahdistustani. Ei isän- eikä äitienpäivästäkään. Koettakaa jo kasvaa aikuisiksi. Teette hallaa vaan itsellenne, kun jurotatte menneitä.

...ja sinäkö teet vain hyvän teon meille kertomalla, että sinulla on ollut hyvä suhde isääsi, joten muiden pitäisi "lakata jurottamasta"? Kasvaisit itse aikuiseksi.

Terv. Oma isäni on juoppo, joka edelleen terrorisoi minua. Olis kiva, jos saisi edes palstalla parkua asiaa, kun ei muualla kehtaa.

En minä ole täällä tekemässä teille hyviä tekoja. Kerron vaan, että teidän itsesäälissä piehtaroiva omanapainen ja jälkijättoinen ilkeilynne ottaa päähän meitä, joilla on normaali isäsuhde. Te olette niitä poikkeavia.

Sinä olet poikkeavan epäempaattinen puusilmä.

Taidat tykätä tuosta sanasta puusilmä. En minä tosiaankaan tunne mitään empatiaa sellaisia lapsia kohtaan, jotka hylkäävät vanhempansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla on ollut hyvä suhde isääni, eikä minun tarvitse parkua palstoilla ahdistustani. Ei isän- eikä äitienpäivästäkään. Koettakaa jo kasvaa aikuisiksi. Teette hallaa vaan itsellenne, kun jurotatte menneitä.

...ja sinäkö teet vain hyvän teon meille kertomalla, että sinulla on ollut hyvä suhde isääsi, joten muiden pitäisi "lakata jurottamasta"? Kasvaisit itse aikuiseksi.

Terv. Oma isäni on juoppo, joka edelleen terrorisoi minua. Olis kiva, jos saisi edes palstalla parkua asiaa, kun ei muualla kehtaa.

En minä ole täällä tekemässä teille hyviä tekoja. Kerron vaan, että teidän itsesäälissä piehtaroiva omanapainen ja jälkijättoinen ilkeilynne ottaa päähän meitä, joilla on normaali isäsuhde. Te olette niitä poikkeavia.

Tällaisten kirjoittelukaan ei ole ihan normaalia, friikki.

Totta. Normaalisti mitään tuollaista ei luulisi tarvittavan kirjoittaa. Se onkin reaktio teidän minäkeskeiseen itsesääliinne. Minä olen kasvanut normaalissa perheessä, enemmän friikkimatskua näissä itkeskelijöissä on.

Normaalissa perheessä  on  kasvanut täysin empatiakyvytön ja itsensä toisten yläpuolelle nostavat trolli? Jepjep, uskokoon ken haluaa.

Voit vapaasti uskoa mitä haluat. Ei se minulta ole pois. Mikään trolli en ole siitä huolimatta, etten symppaa teitä katkeruudessanne.