Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joille Isänpäivän käynti oman isän luona on pakkopullaa?
11.11.2017 |
Tätähän ei saa tietenkään sanoa, mutta itselle on. Periaatteessa toki rakastan isää, mutta monet lapsuuden/nuoruuden muistot on jättäneet vain ikävän tunteen. Emme ole läheisiä. Isä joi aina kun perjantai koitti. Samoin aina kun äiti oli parikin päivää poissa. Äidille ei saanut kertoa... tuli uhkauksia. Hän myös puristeli takapuolesta kun olin 11-19v. Ja heitti kaksmielisiä kommentteja, jotka ahdisti tuolloin todella paljon. Nyt kun hän on lähemmäs 80v, en ole noita todellakaan unohtanut. Kuitenkin äitini ja isä käyttäytyvät, kuin kaikki olis kuin oppikirjasta. Aina saa kuulla hehkutusta, kuinka kaikki oli hienoa, ja mun lapsuus oli helppoa ja kivaa...
Kommentit (118)
Mullekin on pakkopullaa mennä isän luokse ja isä ens vuonna 80. Samoin ikäviä muistoja lapsuudesta, nuoruudesta ja sen jälkeenkin. Mun mieskään ei haluais tulla, ei olis kuulemma lainkaan tekemisissä isänsä kanssa, jos hänellä olis tollanen isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tuo nyt ei kuulosta ihan tavanomaiselta isä-lapsi-suhteelta.
Mulla ei ole ollu edes noin rankkaa mutta silti suhde vanhenevaan isään on vaikea. Nyt se on niin avuton ja haluaa olla mun seurassa. Itse muistan sen vähättelyn ja ikävän tytöttelyn teini-iältä. Olen aika väsyny asian kans :(
On ja siksi en käykään. Mielestäni isänpäivä on lapsia varten, kuten äitienpäiväkin.
Soitan kyllä ja toivottelen hyvät isänpäivät mutta se saa riittää.
Ymmärrän ap. En ole halua edes nähdä puolikuollutta isääni enää. Toivottavasti seuraava infarkti jo vie. Onneksi lapsillani on ihana ja välittävä oikea isä. Ei mikään piilojuoppo kaksimielisyyksiä viljelevä kähmijä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ja en siksi suostu käymään. Paska väkivaltainen ja sadistisen julma isä ei ansaitse edes korttia. Kovasti haukkuu selän takana minua kun en käy ja olen kiittämätön. En oikein osaa olla väkivaltahelvetistä ja isän harjoittamasta nöyryyttämisestä kiitollinen. Pitäisikö olla?
Yhteiskunnan luoma Isänpäivähehkutus tuntuu todella ahdistavalta. Syyllistetään, jos ei käy/muista/ vie lahjaa. Silloinhan lapsessa on aina vikaa. Tällaisen viestin päivä antaa.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On ja siksi en käykään. Mielestäni isänpäivä on lapsia varten, kuten äitienpäiväkin.
Soitan kyllä ja toivottelen hyvät isänpäivät mutta se saa riittää.
Sama täällä. Käyn kyllä suhteellisen usein muuten vanhemmillani tai he meillä, mutta erityisesti isän/äitienpäivä on pyhitetty alaikäisille lapsille.
Mun isä alkaa olemaan kohta vaipoissa ja on niin lempeää ku dementia vie. Lapsuus on ollut kova, ei mitään hyväksikäyttöä siis mutta kylmä. Vaikea on nyt suhtautua vierihoitoa kaipaavaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama homma täällä, eli välit isään on tosi vaikeat. Hänellä olisi varmaan diagnosoitu jokin persoonallisuushäiriö, mikäli olisi kokenut tarvitsevansa apua, mutta kun ei koe, niin ei ole. Kukaan ei ikinä usko, mitä kaikkea isä on laittanut meidät muut perheenjäsenet kestämään vuosien aikana. Muiden mielestä meidän iskä on mahtava, hauska ja kertakaikkiaan supkiikkimies, eikä mikään tyranni. Tsemppiä teille muille, joilla on vaikea isä.
Ei ole pakkopullaa, koska en käy siellä. En tapaa vanhempiani kuin satunnaisesti pari kertaa vuodessa mummolassa käydessäni. Lähetän syntymäpäivä-, nimipäivä- äitien/isänpäiväkortin sekä joulukortin. Tavallisesti se on valokuva lapsestani tai lapsen tekemä askartelu. Minulta ei kerta kaikkiaan heru mitään "onnellista juhlapäivää rakkaalle äidille/isälle" -korttia, en kykene sellaiseen. Lapselle puhun vanhemmistani arvostavasti ja pyrin välttämään kireää äänensävyä, vaikka sanonkin aina, että he asuvat niin hirveän kaukana (150 km), ettemme voi sinne mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama homma täällä, eli välit isään on tosi vaikeat. Hänellä olisi varmaan diagnosoitu jokin persoonallisuushäiriö, mikäli olisi kokenut tarvitsevansa apua, mutta kun ei koe, niin ei ole. Kukaan ei ikinä usko, mitä kaikkea isä on laittanut meidät muut perheenjäsenet kestämään vuosien aikana. Muiden mielestä meidän iskä on mahtava, hauska ja kertakaikkiaan supkiikkimies, eikä mikään tyranni. Tsemppiä teille muille, joilla on vaikea isä.
Joo minä uskon ja voin kuvitella, terveisin sadistisen narsisti-”isän” lapsi
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunnan luoma Isänpäivähehkutus tuntuu todella ahdistavalta. Syyllistetään, jos ei käy/muista/ vie lahjaa. Silloinhan lapsessa on aina vikaa. Tällaisen viestin päivä antaa.
Ap.
Miehenä ja isänä en voisi vähempää välittää koko päivästä, samanlainen sunnuntai kuin muutkin. Tai noh, muistuttaa elämäni mokasta eli perheellistymisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin vaikea isä. Ei hyväksy vaimoani, ollaan oltu yhdessä yli 17 vuotta jo, muttei vieläkään puhu hänelle mitään. Vierailut on kiusallisia ja hankalia, kun rakkaani sivuutetaan. Ei kyllä hyväksy minuakaan. Lähdin "väärälle" uralle, kun en jatkanutkaan hänen valitsemallaan uralla, enkä halunnut perheyritykseen. Koko ajan ihmetellään uravalintaani ja miksen halunnutkaan samalle alalle ja samaan firmaan. Minun toiveillani ja unelmillani ei ole merkitystä, ne on naurettavia ja ne kyseenalaistetaan. Kun en suostunut aikanaan jättämään tyttöystävääni, nykyistä vaimoani, niin isä sanoi, etten ole hänen poikansa. Koskaan en ole tarpeeksi hyvä. En oikeastaan tiedä, mikä vaimossani niin isää haittaa, ehkä se, kun hän uskoo minuun ja tukee minua kaikessa.
Täälläkin yksi narsistin lapsi, en käy enkä lähetä mitään isänpäivänä. Enemmänkin tulee mieleen kaikki ahdistavat muistot, miten nöyryytti äitiäni vuosikaudet. Kamala mies.
Jep kaikilla ei ole ihana isää vaan veemäinen kotikiusaaja. Mutta silti media/yhteiskunta toitottaa sitä että kaikilla ihana isä ja lämpimät välit. Väkisin tulee huonommuuden tunne huonon isän tyttärenä :(
On! Lapsuus ei ollut erityisen mukavaa aikaa, isä on aika etäinen hahmo minulle, en voi sanoa että oikeasti tuntisin häntä, pitää kaiken sisällään ja osaa olla melko pilkallinen ja muutenkin epäsosiaalinen tapaus. Ahdistaa käydä hänen luonaan, kun siellä ei uskalla olla oma itsensä. Myös lahjan valitseminen stressaa, kun isästä näkee kyllä jos ei tykkääkkään ja hällä on niin snobahtava maku että vaikea keksiä mitään järkevää.
Äitienpäivänä on aivan erilainen fiilis, kai siksi, että tuntuu luontevalta juhlistaa äitiä, joka on lämmin ihminen ja jonka kanssa on aina ollut enemmän tekemisissä, on hyväksyvä, huumorintajuinen ja ehkä hieman hömelökin tapaus, mutta sympaattisella tavalla. Äitiä on kiva ilahduttaa, kun tietää että hän ilahtuu kaikesta huomionosoituksesta, eikä tarvitse ottaa paineita mistään esim. lahjasta, pääasia että menee paikalle ja on läsnä.
Ei isänpäivänä ole mikään pakko käydä, jos se tuntuu vaikealta. En minäkään käy, vaikka muuten kyllä vierailen isän luona jopa mielelläni.
Kyllä, mua myös ahdistaa mennä isän luokse koska välit on olleet aika jäiset jo vuosia. Tajusin jossain vaiheessa ettei isä ole välittänyt meistä ensimmäisen avioliiton lapsista tuon taivaallista sen jälkeen kun meni uusiin naimisiin ja sai uuden lapsen. Painin yksin asian kanssa ja kieriskelin tuskissani, kunnes päätin nostaa kissan pöydälle. Isän reaktio oli että en saisi puheillani loukata tätä hänen uutta perhettä kun heille tulee paha mieli. Silloin päätin että koskaan enää isä ei tule olemaan mun tai mun lasten elämässä millään tavalla läheisenä ihmisenä, ja välit onkin nyt jo vuosia olleet sellaiset tuttavallisen kohteliaat. Vähän niinkuin joku suvun setä jota näkee aina sukujuhlissa ja kohteliaisuudesta vaihtaa pari sanasta. Aion soittaa ja toivottaa hyvää isänpäivää, käymään en todellakaan mene.
Ei ole.