Ei ollut ensimmäinen kerta kun neuvolassa tolkutettiin ettei sisarukset voi olla toistensa parhaita ystäviä

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä tulee tästä just sellainen vaikutelma, että koko sisarussarja peittelee jotain insestiä tai kellariin piilotettua kotiorjaa tai muuta vastaavaa kamalaa, jota ei saa lipsauttaa kellekään.

Kaikessa karmeudessaan hieman nauratti. Juuri tätähän se on. Tavikset leikkii etsiviä ja psykologeja.

"Kun minä olen niin utelias enkä tiedä kaikkea mitä haluaisin niin minä keksin kaikkea kamalaa...."

Vierailija kirjoitti:

Just tämä! Tästä on nyt kohta 14 vuotta, kun esikoisemme oli kolmivuotias. Hän vastasi neuvolassa, että pikkuveli, kun kysyttiin parasta kaveria. No, tädin kynä sauhusi. Kun sitten paljon myöhemmin käytin lasta omalääkärillä ihan perus flunssa/korva-asiassa, satuin lukaisemaan lääkärin tietokoneen ruudulta lapseni tietoja. Siinä luki ihan erikseen mainittuna: " Paras kaveri oma veli." Selvästi merkitty tiedoksi, epäillen, että ongelmia tiedossa. Ja että varsin on epäilyttävää. Nyt kun on kulunut se 14 v, voin sanoa, että hyvin ehti kavereita tulla pitkin matkaa. Ei ole ollut minkäänlaista epäsosiaalisuutta, ei ongelmia. Sisarukset ovat ihan normaalisti keskenään tekemisissä, viettävät aikaa yhdessä ja hauskaa on ainakin pääosin. Lisään vielä, että meidän lapset eivät käyneet eskaria (yli 20 km matka eskariin), silloin se oli, luojan kiitos, vielä vapaaehtoista! Kerhoa kyllä kerran viikossa, ja se riitti vallan mainiosti, toki tavattiin välillä tuttujen lapsia kyläillessä jne. Mutta ihan liikaa koitetaan syöttää tätä sosiaalistamista jo tosi pienille. Että pitää olla liuta kavereita eikä mitään sisaruskavereita. Hölmöä.

Olen itse miettinyt tuota että mitenköhän sitten jossain peräkylillä missä lapset ovat paljon kotihoidossa ennen eskaria ja alle kouluikäisillä ei välttämättä niitä kavereita vielä ole naapureistakaan kun ovat kilometrien päässä. Onko näiden lasten henkinen kehitys vaarassa kun vasta koulussa pääsevät kunnolla niitä kaveruussuhteita luomaan. Kaikista tulee zombieita jotka eivät puhu kenellekään muulle kun omille perheen jäsenille?

Itse 26v veli 24v. Ollaan vieläkin parhaat ystävykset vaikken asiaa tietty ole tältä kantilta ajatellut aikaisemmin.

Viihdymme toistemme seurassa hyvin ja on ihan oma inside huumori joka ei ulkopuolisille aukea. Ei tarvitse sanoa kun yksi sana ja toinen tietää mitä tarkoittaa ja ajattelee.

Toki niitä "oikeitakin" ystäviä ja kavereita on mutta näissä suhteissa ei esim läpän heitto onnistu ihan samalla tavalla - enemmän täytyy selittää korrektisti että varmasti kaikki ymmärtää jne.

- Lapselle on tärkeää, että hänellä on ikäistään seuraa. Sisarus ei yleensä ole sitä, ellei ole kaksonen. Silloinkin sosiaalisten taitojen kehittymisen vuoksi on tärkeää, ettei ole jatkuvasti oman "puoliskonsa" kanssa, ja pääsee kehittymään omana yksilöllisenä persoonanaan.

- Joillakin vain sisaruksen kanssa viihtyvällä voi olla hyvätkin sosiaaliset taidot, mutta usein se valitettavasti tarkoittaa sitä, että ei kykene solmimaan ystävyyssuhteita. Samalla tavalla esim. neljävuotiaan kanssa voi olla huolissaan siitä, että leikit sujuvat vain ja ainoastaan yhden kaverin kanssa, ja jos tämä kaveri on pois päikystä tai leikkii jonkin muun kanssa, elämä kaatuu.

Suomalaiset eivät ole kuuluja sosiaalisista taidoistaan, ja siksi niiden kehittymiseen kiinnitetään huomiota jo ennen kouluikää. Hyvät sosiaaliset taidot ennustavat hyvää myös mielenterveyden kannalta myöhemmässä elämässä. Ihmisten syrjäytymisestä ollaan huolissaan, mutta jos sosiaalisten taitojen kehitykseen ja mielenterveyteen yritetään kiinnittää huomiota jo ajoissa, sitten itketään ja ihmetellään miksi asia edes kiinnostaa "neukkutätiä". Koska asiasta sitten saa huolestua? Neuvolassa kiinnitetään asiaan huomiota siksi, että lapsi saisi tukea ystävyyssuhteiden muodostamiseen, jotta luotaisiin hyvä pohja hänen kehitykselleen.

-th

Minun paras ystävä on ollut lapsuudesta asti siskoni, enkä usko sen muuttuvan. Muut ihmiset tulee ja menee, mutta hän pysyy.

N29

Jätä omaan arvoonsa moiset kommentit. Läheiset välit omiin sisaruksiin on mieletön voimavara.

Itse olen sisarusteni kanssa jo siinä ikävaiheessa, että ikää on vähän yli ja vähän alle 30, ja me todellakin olemme toisiimme päivittäin yhteydessä, teemme asioita yhdessä ja tukeudumme toisiimme. Sisarukseni OVAT parhaita kavereitani. Läheisimpiä ystäviäni. Rakkaimpia ihmisiä minulle. Olemme kantaneet toisiamme läpi todella syvistä vesistä, ja monesti sanoneet sen ääneenkin toisillemme, että olemme toistemme tärkein voimavara, joka pitää järjissään kaikissa näissä myrskyissä. Sisarukset pysyvät, vaikka esimerkiksi parisuhteet välttämättä eivät. Ja  nyt aikuisena, kun joskus tulee puheeksi välit omiin sisaruksiin, saamme vain kuulla kukin tahoillamme, kuinka meille ollaan KATEELLISIA, kun sisaruksiin on niin hyvät välit "kun me vaan aina riidellään/soitellaan tosi harvoin mun siskon/veljen kanssa".

Se tuntuu olevan joku yhteiskunnan normi, että sisarusten kanssa tapellaan ja vittuillaan ja ollaan etäisiä. Rakkaat ja läheiset välit on suuri ihmettelyn aihe. Mikä on tosi älytöntä, koska olen nähnyt sen oman isäni kohdalla, että kun ikää alkaa karttua ja kavereita ja puolisokin on menehtynyt matkan varrella, niin kyllä vaan se oma veli on mielettömän tärkeä.

Ihan turhaan tässä vaahdotaan kun ei kai lasten iäkkään ole tiedossa. Mutta tiedän aika montakin päiväkoti-ikäistä kenellä ei varsinaisesti ole kavereita kotona muuta kun omat sisarukset. Tosin käyvät päiväkodissa joten en nyt puhuisi mistään ummikko lapsista jotka eivät ole tekemisissä ikinä keidenkään muiden kuin omien perheenjäsenten kanssa.

Tietysti loistavaa olisi jos se päiväkoti-ikäinen olisi todella suosittu ja varustettu usealla kaverilla päiväkodissa ja kotona. Näin ei vain ole kaikkien kohdalla ja monilla on vaikeuksia sosiaalisten taitojen kanssa. Kuitenkaan vastausviestin ole mielestäni mikään pakko kaveruus tai pakko kavereiden etsiminen lapselle jos niitä ei lapsen luonnollisesta ympäristöstä löydy.

Huolestuttavampaa olisi jos lapsella ei olisi tiivis suhde omaan perheeseen, sisaruksiin, sukulaisiin mutta olisi paljon "kavereita" se sijaan. Ensin perhe, sukulaiset, sitten mahdolliset tuttavat, kaverit.

Vierailija kirjoitti:

- Lapselle on tärkeää, että hänellä on ikäistään seuraa. Sisarus ei yleensä ole sitä, ellei ole kaksonen. Silloinkin sosiaalisten taitojen kehittymisen vuoksi on tärkeää, ettei ole jatkuvasti oman "puoliskonsa" kanssa, ja pääsee kehittymään omana yksilöllisenä persoonanaan.

- Joillakin vain sisaruksen kanssa viihtyvällä voi olla hyvätkin sosiaaliset taidot, mutta usein se valitettavasti tarkoittaa sitä, että ei kykene solmimaan ystävyyssuhteita. Samalla tavalla esim. neljävuotiaan kanssa voi olla huolissaan siitä, että leikit sujuvat vain ja ainoastaan yhden kaverin kanssa, ja jos tämä kaveri on pois päikystä tai leikkii jonkin muun kanssa, elämä kaatuu.

Suomalaiset eivät ole kuuluja sosiaalisista taidoistaan, ja siksi niiden kehittymiseen kiinnitetään huomiota jo ennen kouluikää. Hyvät sosiaaliset taidot ennustavat hyvää myös mielenterveyden kannalta myöhemmässä elämässä. Ihmisten syrjäytymisestä ollaan huolissaan, mutta jos sosiaalisten taitojen kehitykseen ja mielenterveyteen yritetään kiinnittää huomiota jo ajoissa, sitten itketään ja ihmetellään miksi asia edes kiinnostaa "neukkutätiä". Koska asiasta sitten saa huolestua? Neuvolassa kiinnitetään asiaan huomiota siksi, että lapsi saisi tukea ystävyyssuhteiden muodostamiseen, jotta luotaisiin hyvä pohja hänen kehitykselleen.

-th

Ymmärrän kyllä huolesi ja se on ihan aiheellinen - nuoruus ja aikuisiän syrjäytyminen on yksi pahimmista yhteiskuntaamme vaivaamista uhkista nykyään.

Jos ihminen putoaa ulos yhteiskunnasta ja kaikkien turvaverkkojen läpi jääden esim vanhempien nurkkiin tietokoneelle kyhjöttämään on tämä ennen kaikkea inhimillinen tragedia yksilön kannalta. Mutta kun näitä tapauksia on jo yli 80 000 puhutaan vakavasta yhteiskunnallisesta ongelmasta. Näitä nuoria on monenlaisia ja ikävää on jos epäsosiaalisessa seurassa pyörivät kaltaistensa kanssa ja kuvioon astuvat päihteet ja huumeet sekä rikollisuus.

Kuitenkin virkamiehet ja sosiaalitoimi vähän turhan helposti maalailevat piruja seinille ja pelottelevat ihmisiä uhkilla joita ei välttämättä edes ole. Monesti se ylimielinen, kaikki-tietävä -tyyli ja toisen selkeä aliarvioiminen sekä huono artikulaatio on se juttu miksi ihminen puolustautuu sinänsä aiheellistakin huomautusta kohtaan. Asia pitäisi osata ilmaista varsin neutraalisti ja ei syyttelevään sävyyn.

Ei tupakkaa polttavakaan ota onkeensa jos hänelle töksäyttää jotain itsestään selvyyksiä kuten keuhkosyöpä riskistä moralisoivasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on poika ja tyttö kahden vuoden ikäerolla, ja monesti kun olivat pienempiä kuulin ihmettelyjä siitä, että he eivät varsinaisesti tappele keskenään. Möksähdyksiä tuli ja tulee, ja sanallista syyttämistä että toi vei mun auton ja toi ei pelannut reilusti. Mutta koskaan eivät ole olleet fyysisesti toistensa kimpussa, ärsyttäneet toista tahallaan tai selvitelleet riitoja fyysisesti. Heillä on leikit sujuneet hyvin aina, ja ovat olleet myös auttavaisia toisia kohtaan. 

Neuvolassa terveydenhoitaja on kyllä todennut, että heidän välinsä on upeat ja mukavaa katsottavaa. Minulle hän on sanonut, että ole tyytyväinen tästä, kaikilla ei ole samoin. 

Nyt meillä nuorin on osoittautunut tytöksi, jolla käsi huitoo heti toista kohti kun jokin ei mene oman mielen mukaan. Mutta ei ole tuntunut kivalta kommentit, että onhan meillä sentään joku normaali ja että nyt minäkin saan tippua maan pinnalle että tällaisia ne sisarussuhteet OIKEASTI on. 

Jep, ja kyllä meillä sitten riitelevätkin, joka kuulemma ei ole ollenkaan hyvä. Ei saisi muka mitään riitaa olla tai se on heti merkki siitä että joku kärsii nyt siitä, että ovat liikaa yhdessä.

Heti pitää puuttua ja kieltää jos riitaa meinaa tulla ja erottaa heidät..

Eihän aikuisten ihmissuhteetkaan niin toimi.

Tuntuu että nyt pitää kasvattaa lapsia kuin karjaeläimiä siihen saakka kunnes lentävät pesästä ja pitää heidät mahdollisimman etäisinä.. Outoa.

Kukas sen parempi pitämään toisen itsekeskeisyyttä kurissa kuin sisarus joka tipauttaa maan pinnalle?

Ei kukaan.

up

Sinänsä mielenkiintoinen ongelma mutta ratkaisukeskeisiä vastauksia olisi myös kiva lukea. Eli, jos lapsella ei ole kavereita, oletetaan vaikka poikkeavien sosiaalisten taitojen takia esim. niin miten hänelle niitä pakosta järjestetään. Päiväkodissa ehkä näitä voi vielä henkilöstö junailla niin kuin on pakkokin sillä jos jättää kaikki lasten omaan nojaan siellä syntyy aika sairaita suhteita esim. joku päällepäsmäri kontrolloi muita, kiusaamista jne. Kyseenalaistan todellakin liian ratkaisukeskeisyyden jättämisen lapsille itselleen. He ovat lapsia ja tarvitsevat apua reiluun kaveruuteen.

Kotona voidaan opettaa parhaiten miitä sosiaalisia taitoja oman perheen ja sisarusten kesken kun sillä kokoonpanolla nyt varmaan enimmäkseen ollaan. Vieraiden lasten kanssa sitä voidaan opettaa parhaiten päiväkodissa jos lapset ovat siellä. Hieman outoa on olettaa että lasten pitäisi olla vielä runsaasti muiden lasten kanssa päiväkoti ajan ulkopuolellakin tai muuten ei sitä sosiaalisuutta voi oppia ollenkaan eli lapsesta tulee ummikko joka vierastaa kaikkia eikä edes puhu muille? Mitä siis siellä päiväkodissa voi lapsi oppia sitten jos kaiken pitäisi tulla jo sieltä kotoa valmiiksi? Eikö juuri kaverit ja sosiaalisuuden oppiminen ole se yksi päähyöty mitä päiväkodista pitäisi saada.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parhaat kaverukset ovat ongelma joka paikassa. Sitten kun se paras kaveri on päiväkodissa ja koulussa, niin nämä parhaat kaverukset pitää väen vängällä erottaa. Laittaa eri ryhmiin, eri pöytiin jne. jotta eivät olisi *koko ajan yhdessä!* Siis mitä helv...! Lapsi olisi niin onnellinen kun saisi sen parhaan ystävän kanssa askarrella jonkun tehtävän, tai myöhemmin koulussa olla vaikkapa suunnistusparina, mutta ei, kun sen parhaan kaverin kanssa EI SAA OLLA! Suomi on outo maa.. 

Ehkäpä se pointti onkin, etteivät olisi juuri sitä koko ajan yhdessä? On hienoa ja mahtavaa kun on parhaat kaverit ja leikki luistaa, mutta sitten kun tuleekin se hetki, ettei se yksi kaveri ookkaan paikalla... istutaan, murjotetaan, itkeskelläänkin jopa ja ei haluta tehdä mitään, siksi on myös ystävystyminen muiden kanssa on taito jonka lasten tulee oppia.

En usko, että missään kielletään sen parhaan kaverin kanssa leikkimästä ollenkaan, mutta pitää oppiin luomaan hyviä ystävyyssuhteita myös muiden lasten kanssa ja myös leikkimään muiden kanssa vaikka se paras kaveri olisi paikalla, mutta varattu tekemään muuta. Aika paljon joidenkin kanssa joutuu harjoittelemaan sitä, ettei notkuta ovenkarmeissa tylsistymässä kun se paras kaveri askartelee, vaan keksitään muuta mielekästä tekemistä siksi ajaksi.

Pitää, pitää ja pitää. Kyllä ne lapset oppii sitä mukaan kun tilanteita tulee vastaan. Ei niitä tilanteita tarvitse väkisin luoda. Jotkut lapset, kuten aikuisetkaan, eivät vaan tule toimeen keskenään jos kemiat eivät pelaa. Sille ei pakottamallakaan voi mitään. Kaikkien kanssa toimeentulemiseksi riittää se, että ketään ei kiusata, keskittyisivät päivänkodin ja koulujen opettajat siihen, mutta se taitaa olla liian vaikea tehtävä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tämä! Tästä on nyt kohta 14 vuotta, kun esikoisemme oli kolmivuotias. Hän vastasi neuvolassa, että pikkuveli, kun kysyttiin parasta kaveria. No, tädin kynä sauhusi. Kun sitten paljon myöhemmin käytin lasta omalääkärillä ihan perus flunssa/korva-asiassa, satuin lukaisemaan lääkärin tietokoneen ruudulta lapseni tietoja. Siinä luki ihan erikseen mainittuna: " Paras kaveri oma veli." Selvästi merkitty tiedoksi, epäillen, että ongelmia tiedossa. Ja että varsin on epäilyttävää. Nyt kun on kulunut se 14 v, voin sanoa, että hyvin ehti kavereita tulla pitkin matkaa. Ei ole ollut minkäänlaista epäsosiaalisuutta, ei ongelmia. Sisarukset ovat ihan normaalisti keskenään tekemisissä, viettävät aikaa yhdessä ja hauskaa on ainakin pääosin. Lisään vielä, että meidän lapset eivät käyneet eskaria (yli 20 km matka eskariin), silloin se oli, luojan kiitos, vielä vapaaehtoista! Kerhoa kyllä kerran viikossa, ja se riitti vallan mainiosti, toki tavattiin välillä tuttujen lapsia kyläillessä jne. Mutta ihan liikaa koitetaan syöttää tätä sosiaalistamista jo tosi pienille. Että pitää olla liuta kavereita eikä mitään sisaruskavereita. Hölmöä.

Olen itse miettinyt tuota että mitenköhän sitten jossain peräkylillä missä lapset ovat paljon kotihoidossa ennen eskaria ja alle kouluikäisillä ei välttämättä niitä kavereita vielä ole naapureistakaan kun ovat kilometrien päässä. Onko näiden lasten henkinen kehitys vaarassa kun vasta koulussa pääsevät kunnolla niitä kaveruussuhteita luomaan. Kaikista tulee zombieita jotka eivät puhu kenellekään muulle kun omille perheen jäsenille?

Voiko joku enää pahemmin ymmärtää väärin? Huolesi on ihan turha. Eihän se, että asuu syrjäkylällä, tarkoita sitä, että lapset olisivat tekemisissä vain perheenjäsentensä kanssa! Autot on keksitty ja kyllä sitä sosiaalisuutta tulee tänä päivänä ihan tarpeeksi väkisinkin. Olisit nyt lukenut edes ajatuksella tuon, mitä lainasit juuri. Kyse on siitä, tarvitseeko 3-vuotiaalla olla liuta kavereita ja harrastuksia. Ei tarvitse. Niitä ehtii kyllä! Meidän perheemme on siitä elävä esimerkki. Kyllä pikkukylissä kasvaa keskimäärin terveempiä ja tasapainoisempia lapsia kuin ahtaissa betonilähiöissä, joissa kukaan ei puhu toiselleen eikä huolehdi kenestäkään. Ei edes omista lapsistaan. Mitähän zombeja niistä tuleekaan.

Mikä tämä oletus on, että läheiset välit sisaruksiin tarkoittaa, ettei ole muita kavereita, tai on jopa kyvytön luomaan muita suhteita? Ihan älytöntä. Onko tämä sitä suomalaista sosiaalisuutta, että hyviä ystäviä voi olla maksimissaan kaksi, eli jos sisaruksia on jo kaksi ja niihin on hyvät välit niin kiintiö on täynnä?

Monelle on sisarukset ja muut kaverit erikseen, ja molemmat tosi tärkeitä. Minulla esimerkiksi oli koulussa (ja välillä vapaa-ajalla, kaverikyläilyillä, synttäreillä yms) parhaat kaverit, ja niiden kanssa ollessa en edes halunnut sisaruksia samaan porukkaan. Sama sisaruksillani. Ja silti kun perheen kesken oltiin, niin sisarusten kesken viihdyttiin tuntitolkulla yhdessä ja onnellisina.

Nyt aikuisena kaveripiirit ovat muuttuneet moneen kertaan (osa lapsuuskavereista on edelleen läheisiä, ammattikorkeasta ei oikeastaan kukaan vaikka mukavia ne sen koulun ajan oli jne), mutta välit sisaruksiin kantavat vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tämä! Tästä on nyt kohta 14 vuotta, kun esikoisemme oli kolmivuotias. Hän vastasi neuvolassa, että pikkuveli, kun kysyttiin parasta kaveria. No, tädin kynä sauhusi. Kun sitten paljon myöhemmin käytin lasta omalääkärillä ihan perus flunssa/korva-asiassa, satuin lukaisemaan lääkärin tietokoneen ruudulta lapseni tietoja. Siinä luki ihan erikseen mainittuna: " Paras kaveri oma veli." Selvästi merkitty tiedoksi, epäillen, että ongelmia tiedossa. Ja että varsin on epäilyttävää. Nyt kun on kulunut se 14 v, voin sanoa, että hyvin ehti kavereita tulla pitkin matkaa. Ei ole ollut minkäänlaista epäsosiaalisuutta, ei ongelmia. Sisarukset ovat ihan normaalisti keskenään tekemisissä, viettävät aikaa yhdessä ja hauskaa on ainakin pääosin. Lisään vielä, että meidän lapset eivät käyneet eskaria (yli 20 km matka eskariin), silloin se oli, luojan kiitos, vielä vapaaehtoista! Kerhoa kyllä kerran viikossa, ja se riitti vallan mainiosti, toki tavattiin välillä tuttujen lapsia kyläillessä jne. Mutta ihan liikaa koitetaan syöttää tätä sosiaalistamista jo tosi pienille. Että pitää olla liuta kavereita eikä mitään sisaruskavereita. Hölmöä.

Olen itse miettinyt tuota että mitenköhän sitten jossain peräkylillä missä lapset ovat paljon kotihoidossa ennen eskaria ja alle kouluikäisillä ei välttämättä niitä kavereita vielä ole naapureistakaan kun ovat kilometrien päässä. Onko näiden lasten henkinen kehitys vaarassa kun vasta koulussa pääsevät kunnolla niitä kaveruussuhteita luomaan. Kaikista tulee zombieita jotka eivät puhu kenellekään muulle kun omille perheen jäsenille?

Voiko joku enää pahemmin ymmärtää väärin? Huolesi on ihan turha. Eihän se, että asuu syrjäkylällä, tarkoita sitä, että lapset olisivat tekemisissä vain perheenjäsentensä kanssa! Autot on keksitty ja kyllä sitä sosiaalisuutta tulee tänä päivänä ihan tarpeeksi väkisinkin. Olisit nyt lukenut edes ajatuksella tuon, mitä lainasit juuri. Kyse on siitä, tarvitseeko 3-vuotiaalla olla liuta kavereita ja harrastuksia. Ei tarvitse. Niitä ehtii kyllä! Meidän perheemme on siitä elävä esimerkki. Kyllä pikkukylissä kasvaa keskimäärin terveempiä ja tasapainoisempia lapsia kuin ahtaissa betonilähiöissä, joissa kukaan ei puhu toiselleen eikä huolehdi kenestäkään. Ei edes omista lapsistaan. Mitähän zombeja niistä tuleekaan.

Voi että nyt olit itse käsittänyt tuon kommenttini väärin. (Sarkasmi on taitolaji) Kyseessä oli siis puolustuspuhe kaikille syrjäkylien lapsille joille ehkä ensimmäiset päivittäiset lapsikontaktit tulee vasta eskarissa. Nimenomaan, en minäkään usko että kaikilla olisi se sosiaalisuus totaalisen hukassa myöhemmällä iällä. Mutta täällä kun vähän esitetään niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

- Lapselle on tärkeää, että hänellä on ikäistään seuraa. Sisarus ei yleensä ole sitä, ellei ole kaksonen. Silloinkin sosiaalisten taitojen kehittymisen vuoksi on tärkeää, ettei ole jatkuvasti oman "puoliskonsa" kanssa, ja pääsee kehittymään omana yksilöllisenä persoonanaan.

- Joillakin vain sisaruksen kanssa viihtyvällä voi olla hyvätkin sosiaaliset taidot, mutta usein se valitettavasti tarkoittaa sitä, että ei kykene solmimaan ystävyyssuhteita. Samalla tavalla esim. neljävuotiaan kanssa voi olla huolissaan siitä, että leikit sujuvat vain ja ainoastaan yhden kaverin kanssa, ja jos tämä kaveri on pois päikystä tai leikkii jonkin muun kanssa, elämä kaatuu.

Suomalaiset eivät ole kuuluja sosiaalisista taidoistaan, ja siksi niiden kehittymiseen kiinnitetään huomiota jo ennen kouluikää. Hyvät sosiaaliset taidot ennustavat hyvää myös mielenterveyden kannalta myöhemmässä elämässä. Ihmisten syrjäytymisestä ollaan huolissaan, mutta jos sosiaalisten taitojen kehitykseen ja mielenterveyteen yritetään kiinnittää huomiota jo ajoissa, sitten itketään ja ihmetellään miksi asia edes kiinnostaa "neukkutätiä". Koska asiasta sitten saa huolestua? Neuvolassa kiinnitetään asiaan huomiota siksi, että lapsi saisi tukea ystävyyssuhteiden muodostamiseen, jotta luotaisiin hyvä pohja hänen kehitykselleen.

-th

Ymmärrän kyllä huolesi ja se on ihan aiheellinen - nuoruus ja aikuisiän syrjäytyminen on yksi pahimmista yhteiskuntaamme vaivaamista uhkista nykyään.

Jos ihminen putoaa ulos yhteiskunnasta ja kaikkien turvaverkkojen läpi jääden esim vanhempien nurkkiin tietokoneelle kyhjöttämään on tämä ennen kaikkea inhimillinen tragedia yksilön kannalta. Mutta kun näitä tapauksia on jo yli 80 000 puhutaan vakavasta yhteiskunnallisesta ongelmasta. Näitä nuoria on monenlaisia ja ikävää on jos epäsosiaalisessa seurassa pyörivät kaltaistensa kanssa ja kuvioon astuvat päihteet ja huumeet sekä rikollisuus.

Kuitenkin virkamiehet ja sosiaalitoimi vähän turhan helposti maalailevat piruja seinille ja pelottelevat ihmisiä uhkilla joita ei välttämättä edes ole. Monesti se ylimielinen, kaikki-tietävä -tyyli ja toisen selkeä aliarvioiminen sekä huono artikulaatio on se juttu miksi ihminen puolustautuu sinänsä aiheellistakin huomautusta kohtaan. Asia pitäisi osata ilmaista varsin neutraalisti ja ei syyttelevään sävyyn.

Ei tupakkaa polttavakaan ota onkeensa jos hänelle töksäyttää jotain itsestään selvyyksiä kuten keuhkosyöpä riskistä moralisoivasti.

Hetkinen. Ap:n lapset on siis päiväkodissa eikä kotihoidossa vai? Ei sekään ole vissiin selvinnyt tässä ketjussa? Sinänsä oleellinen tieto sillä

jos lapset eivät ole päiväkodissa niin silloin kontaktit voivat jäädä vain perheen sisäisiksi ja lasten ainoat lapsikontaktit tai kaverit omat sisarukset mutta jos ovat päiväkodissa niin siellähän on juuri oiva tilaisuus tai mahdollisuus näitä harjoittaa ja päivittäin on kontakteja ja sosiaalisten taitojen harjoittelemista muiden aikuisten ja lasten kanssa.

Mikäköhän oli siis esim. ylläolevan pointti. Minkälaista tilannetta tässä oikein kritisoidaan? Mistä ollaan huolissaan? Onko nyt jo erittäin huolestuttavaa ja syrjäytymisen uhka tai todennäköisyys se, että neuvola ikäisellä ei ole liuta kavereita ja harrastuksia? Ennenkuin itse vastaisin tuohon haluaisin tietää paljon enemmän kuten ovatko lapset kotihoidossa vai päiväkodissa ja jos esim. kotihoidossa ja miten on suhteet esim. isovanhempiin tai muihin sukulaisiin. Onko meitä huijattu, eikö päiväkoti tai varhaiskasvatus ole jonkinlaista syrjäytymisen ehkäisemistä myös. Eihän se vaikeus olla sosiaalinen johdu välttämättä siitä että ei ole ollut tarpeeksi kontakteja tai kavereita. Lapsella voi olla vaikka erityisiä ongelmia sosiaalisuuden kanssa (esim. erityislapset) ja meitä on muutenkin hyvin eri luonteisia ihmisiä.

Mutta ei kannata ehkä yksinkertaistaa asioita liikaa. Kyllä se syrjäytyminen johtuu niin monista seikoista eikä siihen neuvola ikäisten kaveruussuhteet ole se selkein indikaatio.

Kyllä enemmän syrjäytymiseen vaikuttaa juurikin ne perheolosuhteet, oikeat ja väärät valinnat elämässä tai esim. lapsen oma terveydentila. Se sosiaalisuuskaan tai sen sujuminen ei ole (onneksi) ratkaisu kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

- Lapselle on tärkeää, että hänellä on ikäistään seuraa. Sisarus ei yleensä ole sitä, ellei ole kaksonen. Silloinkin sosiaalisten taitojen kehittymisen vuoksi on tärkeää, ettei ole jatkuvasti oman "puoliskonsa" kanssa, ja pääsee kehittymään omana yksilöllisenä persoonanaan.

- Joillakin vain sisaruksen kanssa viihtyvällä voi olla hyvätkin sosiaaliset taidot, mutta usein se valitettavasti tarkoittaa sitä, että ei kykene solmimaan ystävyyssuhteita. Samalla tavalla esim. neljävuotiaan kanssa voi olla huolissaan siitä, että leikit sujuvat vain ja ainoastaan yhden kaverin kanssa, ja jos tämä kaveri on pois päikystä tai leikkii jonkin muun kanssa, elämä kaatuu.

Suomalaiset eivät ole kuuluja sosiaalisista taidoistaan, ja siksi niiden kehittymiseen kiinnitetään huomiota jo ennen kouluikää. Hyvät sosiaaliset taidot ennustavat hyvää myös mielenterveyden kannalta myöhemmässä elämässä. Ihmisten syrjäytymisestä ollaan huolissaan, mutta jos sosiaalisten taitojen kehitykseen ja mielenterveyteen yritetään kiinnittää huomiota jo ajoissa, sitten itketään ja ihmetellään miksi asia edes kiinnostaa "neukkutätiä". Koska asiasta sitten saa huolestua? Neuvolassa kiinnitetään asiaan huomiota siksi, että lapsi saisi tukea ystävyyssuhteiden muodostamiseen, jotta luotaisiin hyvä pohja hänen kehitykselleen.

-th

Tuo viimeinen kappale varasti huomion. "Neuvolassa kiinnitetään asiaan huomiota siksi että lapsi saisi tukea ystävyyssuhteiden muodostamiseen"

Mitä tämä tuki siis olisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tämä! Tästä on nyt kohta 14 vuotta, kun esikoisemme oli kolmivuotias. Hän vastasi neuvolassa, että pikkuveli, kun kysyttiin parasta kaveria. No, tädin kynä sauhusi. Kun sitten paljon myöhemmin käytin lasta omalääkärillä ihan perus flunssa/korva-asiassa, satuin lukaisemaan lääkärin tietokoneen ruudulta lapseni tietoja. Siinä luki ihan erikseen mainittuna: " Paras kaveri oma veli." Selvästi merkitty tiedoksi, epäillen, että ongelmia tiedossa. Ja että varsin on epäilyttävää. Nyt kun on kulunut se 14 v, voin sanoa, että hyvin ehti kavereita tulla pitkin matkaa. Ei ole ollut minkäänlaista epäsosiaalisuutta, ei ongelmia. Sisarukset ovat ihan normaalisti keskenään tekemisissä, viettävät aikaa yhdessä ja hauskaa on ainakin pääosin. Lisään vielä, että meidän lapset eivät käyneet eskaria (yli 20 km matka eskariin), silloin se oli, luojan kiitos, vielä vapaaehtoista! Kerhoa kyllä kerran viikossa, ja se riitti vallan mainiosti, toki tavattiin välillä tuttujen lapsia kyläillessä jne. Mutta ihan liikaa koitetaan syöttää tätä sosiaalistamista jo tosi pienille. Että pitää olla liuta kavereita eikä mitään sisaruskavereita. Hölmöä.

Olen itse miettinyt tuota että mitenköhän sitten jossain peräkylillä missä lapset ovat paljon kotihoidossa ennen eskaria ja alle kouluikäisillä ei välttämättä niitä kavereita vielä ole naapureistakaan kun ovat kilometrien päässä. Onko näiden lasten henkinen kehitys vaarassa kun vasta koulussa pääsevät kunnolla niitä kaveruussuhteita luomaan. Kaikista tulee zombieita jotka eivät puhu kenellekään muulle kun omille perheen jäsenille?

Voiko joku enää pahemmin ymmärtää väärin? Huolesi on ihan turha. Eihän se, että asuu syrjäkylällä, tarkoita sitä, että lapset olisivat tekemisissä vain perheenjäsentensä kanssa! Autot on keksitty ja kyllä sitä sosiaalisuutta tulee tänä päivänä ihan tarpeeksi väkisinkin. Olisit nyt lukenut edes ajatuksella tuon, mitä lainasit juuri. Kyse on siitä, tarvitseeko 3-vuotiaalla olla liuta kavereita ja harrastuksia. Ei tarvitse. Niitä ehtii kyllä! Meidän perheemme on siitä elävä esimerkki. Kyllä pikkukylissä kasvaa keskimäärin terveempiä ja tasapainoisempia lapsia kuin ahtaissa betonilähiöissä, joissa kukaan ei puhu toiselleen eikä huolehdi kenestäkään. Ei edes omista lapsistaan. Mitähän zombeja niistä tuleekaan.

Voi että nyt olit itse käsittänyt tuon kommenttini väärin. (Sarkasmi on taitolaji) Kyseessä oli siis puolustuspuhe kaikille syrjäkylien lapsille joille ehkä ensimmäiset päivittäiset lapsikontaktit tulee vasta eskarissa. Nimenomaan, en minäkään usko että kaikilla olisi se sosiaalisuus totaalisen hukassa myöhemmällä iällä. Mutta täällä kun vähän esitetään niin.

Kyllä, sarkasmi on taitolaji. Taitoa vaatii myös tekstin kirjoittaminen niin, että siitä kuultaa sarkasmi ja että sen voi sellaiseksi tulkita. Valitettavasti sinun tekstistäsi ei tuota välittynyt, vaan sen voisi yhtä lailla tulkita suoraksi kannanotoksi, että kannat tästä huolta ja että olet tätä asiaa näin miettinyt.

Meidän perheessä miehen lapset, 3 kpl ovat syntyneet kanssa ihan peräjälkeen. Minusta on hienoa katsoa kun heillä on tiivis poppooo, ja ovat oppineet otamaan toisiaan hyvin huomioon. Mutta se on totta, että heidän on vaikea ystävystyä muiden kanssa. Ja jos tulee jokin ristiriita, esim. joku on tehnyt jotakin väärin ja hänen pitäisi ottaa siitä vastuu, he ovat sairaalloisen riippuvaisia toisistaan. Silloin heillä hämärtyvät omat rajat, ja he "hyväksikäyttävät" toisiaan. Vaikea selittää. Mutta kun tällainen tilanne ensimmäistä kertaa tuli, olin aika tyrmistytnyt kuinka he manipulivat toisiaan, aikuisen oli todella vaikeaa päästä siihen väliin, ja olisi melkein pitänyt raahata muut sisarukset pois siitä tilanteesta sotkemasta, kun ei siihen asianosaiseen lapseen saanut mitään yhteyttä. En tosiaan tiedä mistä on kyse, jonkinlaista läheisriippuvuutta tai mitä lie. Mutta tosi outoa. Ovat jo koululaisia.  Että ehkä noilla ammattikasvattajilla on jokin käsitys siitä, että ne ihmissuhteet voivat kieroutua pinnan alla. Ei noidenkaan ongelma tavallisessa elämässä esiin tule, vaikuttaa mukavalta ja viehättävältä heidän yhteytensä. Mut jotakin tosi outoa siellä pinnan alla on. Ja voisi ajatella, että on vaikeaa jatkossa muodostaa hyviä lähisuhteita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tämä! Tästä on nyt kohta 14 vuotta, kun esikoisemme oli kolmivuotias. Hän vastasi neuvolassa, että pikkuveli, kun kysyttiin parasta kaveria. No, tädin kynä sauhusi. Kun sitten paljon myöhemmin käytin lasta omalääkärillä ihan perus flunssa/korva-asiassa, satuin lukaisemaan lääkärin tietokoneen ruudulta lapseni tietoja. Siinä luki ihan erikseen mainittuna: " Paras kaveri oma veli." Selvästi merkitty tiedoksi, epäillen, että ongelmia tiedossa. Ja että varsin on epäilyttävää. Nyt kun on kulunut se 14 v, voin sanoa, että hyvin ehti kavereita tulla pitkin matkaa. Ei ole ollut minkäänlaista epäsosiaalisuutta, ei ongelmia. Sisarukset ovat ihan normaalisti keskenään tekemisissä, viettävät aikaa yhdessä ja hauskaa on ainakin pääosin. Lisään vielä, että meidän lapset eivät käyneet eskaria (yli 20 km matka eskariin), silloin se oli, luojan kiitos, vielä vapaaehtoista! Kerhoa kyllä kerran viikossa, ja se riitti vallan mainiosti, toki tavattiin välillä tuttujen lapsia kyläillessä jne. Mutta ihan liikaa koitetaan syöttää tätä sosiaalistamista jo tosi pienille. Että pitää olla liuta kavereita eikä mitään sisaruskavereita. Hölmöä.

Olen itse miettinyt tuota että mitenköhän sitten jossain peräkylillä missä lapset ovat paljon kotihoidossa ennen eskaria ja alle kouluikäisillä ei välttämättä niitä kavereita vielä ole naapureistakaan kun ovat kilometrien päässä. Onko näiden lasten henkinen kehitys vaarassa kun vasta koulussa pääsevät kunnolla niitä kaveruussuhteita luomaan. Kaikista tulee zombieita jotka eivät puhu kenellekään muulle kun omille perheen jäsenille?

Voiko joku enää pahemmin ymmärtää väärin? Huolesi on ihan turha. Eihän se, että asuu syrjäkylällä, tarkoita sitä, että lapset olisivat tekemisissä vain perheenjäsentensä kanssa! Autot on keksitty ja kyllä sitä sosiaalisuutta tulee tänä päivänä ihan tarpeeksi väkisinkin. Olisit nyt lukenut edes ajatuksella tuon, mitä lainasit juuri. Kyse on siitä, tarvitseeko 3-vuotiaalla olla liuta kavereita ja harrastuksia. Ei tarvitse. Niitä ehtii kyllä! Meidän perheemme on siitä elävä esimerkki. Kyllä pikkukylissä kasvaa keskimäärin terveempiä ja tasapainoisempia lapsia kuin ahtaissa betonilähiöissä, joissa kukaan ei puhu toiselleen eikä huolehdi kenestäkään. Ei edes omista lapsistaan. Mitähän zombeja niistä tuleekaan.

Voi että nyt olit itse käsittänyt tuon kommenttini väärin. (Sarkasmi on taitolaji) Kyseessä oli siis puolustuspuhe kaikille syrjäkylien lapsille joille ehkä ensimmäiset päivittäiset lapsikontaktit tulee vasta eskarissa. Nimenomaan, en minäkään usko että kaikilla olisi se sosiaalisuus totaalisen hukassa myöhemmällä iällä. Mutta täällä kun vähän esitetään niin.

Kyllä, sarkasmi on taitolaji. Taitoa vaatii myös tekstin kirjoittaminen niin, että siitä kuultaa sarkasmi ja että sen voi sellaiseksi tulkita. Valitettavasti sinun tekstistäsi ei tuota välittynyt, vaan sen voisi yhtä lailla tulkita suoraksi kannanotoksi, että kannat tästä huolta ja että olet tätä asiaa näin miettinyt.

Juu näinkin. Mutta sarkasmia ei saakaan kirjoittaa liian selväksi. Usein sarkastisista kirjoituksistani osa ymmärtää sen sarkasmiksi ja osa ei. Se riittää mulle.