Lue keskustelun säännöt.
Jo on taas hyvät ohjeet lapsensa syöpäsairaudelle menettäneen kohtaamiseen!
04.11.2017 |
Älä kauhistele! Ei saa kauhistella koska se on itsekästä.
Ei saa rohkaista ja sanoa että syöpähoidot kehittyvät koko ajan. Se loukkaa hirveästi.
Ei saa sanoa että ihmeitä tapahtuu, koska se vähättelee ja loukkaa
Ei saa kehua toista reippaaksi ja vahvaksi, koska se loukkaa.
Lopuksi vielä kehdataan sanoa että älä käännä selkää.
Maikkarin sivuilla Kaarina kertoo mikä loukkaa.
Ihan oikeasti jos kaikki lohdutus ja tuki loukkaa, ja on törkeän itsekästä, niin äläpä ihmettele jos ihmiset kääntävät selän.
Kommentit (62)
On kyllä hankalaa olla vanhemman tukena. Ikinä ei tiedä, sanotko oikein vai väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teit niin tai näin, niin aina se on väärin päin. Kenenkään ei tarvitse olla toisen oksennus ja paskannus ämpärinä. Vaikka ihminen olisi kohdannut minkä tahansa hirveyden, ei se tee hänestä mitään maapallon kuningasta, jolla on oikeus olla toisille ihmisille inhottava.
Maikkarin juttu Kaarinasta, oli todella outo. Onko toimittaja tahallaan tehnyt ohjeet? Provosoidakseen.
En ymmärrä miksi jotkut ihmiset loukkaantuvat IHAN kaikesta. Voisiko joku viisaampi selittää, kun en ymmärrä. Onko se jotain pahan olon purkamista ja siirtämistä toisiin? Että kun toinen hyvää hyvyyttään yrittää lohduttaa parhaansa mukaan, niin aletaan nöyryyttämään ja sättimään sitä lohduttajaa?
Sillä saadaan lohduttajalle todella todella paha olo? Auttaako se sit uhria? Väheneekö hänen kärsimyksensä kun hän saa oksentaa sen toisen päälle, toiselle tulee hirveä olo. Syyllisyys ja kokemus että on tehnyt jotain todella pahaa, vaikka halusi vain auttaa.
Ilman ohjeitakin on vaikea lähestyä ihmistä, joka on kokenut jonkinlaisen menetyksen. Se on täysin inhimillistä. Jos yksi henkilö antaa ohjeet siitä miten häntä pitäisi lähestyä, se ei välttämättä päde muihin. Pitäisi välttää tällaisia yleistyksiä, ja luottaa siihen että sydämestä tuleva empatia on aina tärkeää riippumatta siitä millaisen muodon se ottaa.
Tuottaako sinulle ap ihan hirveästi kipua laittaa LINKKI juttuun, jota haukut?
https://www.mtv.fi/lifestyle/hyvaa-elamaa/artikkeli/tyttareni-kuoli-syo…
Jutussa aikuisen lapsensa rintasyövälle menettänyt nainen kertoo, miltä ihmisten kommentit SILLOIN aikanaan tuntuivat. Hänen oma mielensä oli kaaoksessa, ja on aika ymmärrettävää että silloin melkein mikä tahansa kommentti voi tuntua pahalta, ihan vaan siksi, että se koskee arkaa ja kauheaa asiaa. Muistuttaa siitä, mikä ahdistaa kaikkein eniten.
Ei hän ole todennäköisesti mitenkään ideoinut jutun hömelöä muotoilua. Siitä on vastuussa jutun kirjoittanut toimittaja Piia Turunen. Haukkukaa häntä, ei lapsensa menettänyttä äitiä. Eiköhän Kaarina ymmärrä oikein hyvin sen, että kenenkään - edes surevan äidin - ajatuksia ei voi lukea ja siksi hyväätarkoittavat kommentit voivat kääntyä itseään vastaan.
Hän itsekin sanoo jutussa näin:
"Totta kai ne on tarkoitettu lohduttaviksi, mutta siinä hetkessä ne eivät tunnu siltä."
PS: Kolmosen kommentti on minusta käsittämätön. Kuvitteletko sinä, että lapsensa menettänyt äiti ihan tahallaan on ahdistunut ja "kohtelee muita inhottavasti"? Että hän jotenkin korottaa itsensä jalustalle?! Ei hyvää päivää nyt...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kyllä hankalaa olla vanhemman tukena. Ikinä ei tiedä, sanotko oikein vai väärin.
Tämä kiteyttää hyvin sen ongelman. Miksi osa syöpäsairaista jää ilman tukea ja ystävän katoavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä hankalaa olla vanhemman tukena. Ikinä ei tiedä, sanotko oikein vai väärin.
Tämä kiteyttää hyvin sen ongelman. Miksi osa syöpäsairaista jää ilman tukea ja ystävän katoavat.
Tiedän mistä puhun. 2 ystävää on menettänyt lapsensa syövälle. Joskus on parasta olla ihan hiljaa ja kävellä ystävän vieressä metsässä. Siellä on tilaa hengittää, itkeä ja välillä jopa nauraa. Tärkeintä on pysyä vierellä ja tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuottaako sinulle ap ihan hirveästi kipua laittaa LINKKI juttuun, jota haukut?
https://www.mtv.fi/lifestyle/hyvaa-elamaa/artikkeli/tyttareni-kuoli-syo…
Jutussa aikuisen lapsensa rintasyövälle menettänyt nainen kertoo, miltä ihmisten kommentit SILLOIN aikanaan tuntuivat. Hänen oma mielensä oli kaaoksessa, ja on aika ymmärrettävää että silloin melkein mikä tahansa kommentti voi tuntua pahalta, ihan vaan siksi, että se koskee arkaa ja kauheaa asiaa. Muistuttaa siitä, mikä ahdistaa kaikkein eniten.
Ei hän ole todennäköisesti mitenkään ideoinut jutun hömelöä muotoilua. Siitä on vastuussa jutun kirjoittanut toimittaja Piia Turunen. Haukkukaa häntä, ei lapsensa menettänyttä äitiä. Eiköhän Kaarina ymmärrä oikein hyvin sen, että kenenkään - edes surevan äidin - ajatuksia ei voi lukea ja siksi hyväätarkoittavat kommentit voivat kääntyä itseään vastaan.
Hän itsekin sanoo jutussa näin:
"Totta kai ne on tarkoitettu lohduttaviksi, mutta siinä hetkessä ne eivät tunnu siltä."
PS: Kolmosen kommentti on minusta käsittämätön. Kuvitteletko sinä, että lapsensa menettänyt äiti ihan tahallaan on ahdistunut ja "kohtelee muita inhottavasti"? Että hän jotenkin korottaa itsensä jalustalle?! Ei hyvää päivää nyt...
Ei tuota kipua. (halusitko vähän vittuilla tuolla kysymykselläsi ehkä?) En laittanut linkkiä siksi, että jokainen osaa sen käydä itse noilla spekseillä lukemassa. Linkitykset monesti estävät tällä palstalla koko viestin läpipääsyn. Siksi en linkittänyt,
Anteeksi jos sinulle tuli nyt kipua, kun itse jouduit etsimään jutun =D
Olen siis ap. ja TADAAA myös 3.
Kuvittelen kyllä oikeasti että sellaisiakin ihmisiä on jotka tahallaan siirtävät pahaa oloaan toisiin.
Ja kyllä todellakin olen siinä käsityksessä että jotkut surevat ihmiset todellakin korottavat itsensä muiden yläpuolelle ja sieltä käsin mätkivät toisia ihmisiä, kun KERRANKIN oikeutetusti muka niin saavat tehdä, koska suru.
Ja kyllä ihmettelen koko juttua ja toimittajaakin.
-Kipuileva ap. =D
Puheet taisteluista pitäisi muka lopettaa. No entäs kun joku syöpää sairastava itse puhuu taistelevansa ja näyttävänsä vielä sille syövälle. Eikö hänellä ole oikeutta siihen, jos se helpottaa häntä?
Ja kuinka tyhmä pitää olla että oikeasti kuvittelee yhtään kenenkään ajattelevan että syöpään kuollut oli vain huono taistelija?
Minä en usko että kukaan ajattelee noin? En ymmärrä miten joku voi edes kuvitella että kukaan oikeasti ajattelisi niin.
Jutussa pisti silmään tuo Kaarinan: "kunhan ei vaan heittäydy katkeraksi..."
Kuka muka päättää vaan heittäytyä katkeraksi?
Ihmeen alentuvaa ihmisiltä päättää että toiset ovat tahallaan katkeriksi heittäytyjiä ja todella kummallisella tavalla rumaa, päättää että muut pitävät syöpään kuollutta häviäjä luuserina.
Tuo on sellaista olkiukon mäiskämistä että oksat pois.
EI KUKAAN PIDÄ LUUSEREINA KUOLLUTTA! Sitä ajatusta vastaan on turha märistä. Se on omassa päässänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä hankalaa olla vanhemman tukena. Ikinä ei tiedä, sanotko oikein vai väärin.
Tämä kiteyttää hyvin sen ongelman. Miksi osa syöpäsairaista jää ilman tukea ja ystävän katoavat.
Tiedän mistä puhun. 2 ystävää on menettänyt lapsensa syövälle. Joskus on parasta olla ihan hiljaa ja kävellä ystävän vieressä metsässä. Siellä on tilaa hengittää, itkeä ja välillä jopa nauraa. Tärkeintä on pysyä vierellä ja tukena.
Kannattaa antaa toisen olla siinä vierellä, eikä estää sitä. Niin kuin sinä olet tehnyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä hankalaa olla vanhemman tukena. Ikinä ei tiedä, sanotko oikein vai väärin.
Tämä kiteyttää hyvin sen ongelman. Miksi osa syöpäsairaista jää ilman tukea ja ystävän katoavat.
Tiedän mistä puhun. 2 ystävää on menettänyt lapsensa syövälle. Joskus on parasta olla ihan hiljaa ja kävellä ystävän vieressä metsässä. Siellä on tilaa hengittää, itkeä ja välillä jopa nauraa. Tärkeintä on pysyä vierellä ja tukena.
Juuri näin. Onko pakko sanoa yhtään pitään? Jos lapsensa menettänyt ei innostu siitä, että kerrot tietäväsi miltä se tuntuu kun sinulta kuoli joskus lapsena koira, niin ihan oikeasti, olkaa hiljaa. Ei surevaa tarvitse tsempata tai ilahduttaa. Riittää, että on läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni kaikki nuo ohjeet, joita ap siteeraa, ovat ihan itsestään selviä. Pitää olla aika pahvi että menee kuolevan omaiselle puhumaan ihmeistä tai kehumaan reippautta tai kauhistelemaan ja päivittelemään. Mutta sen sijaan, että empatiakyvytön ap ottaisi opikseen, hän alkaa dissata surevaa vääristä tunteista. Just.
Täähän on se ikuisuusongelma, johon sortuvat vähän kaikki. Vuosi-pari sitten törmäsin sellaiseen artikkeliin, missä jopa lääkärit myönsivät että sanovat lohduttaa halutessaan potilaille ja omaisille asioita, jotka eivät ole tosia. Pieniä valkoisia valheita, koska eivät halua aiheuttaa lisää surua, vaikka itse asiassa valheellisen toivon antaminen loukkaa pidemmän päälle enemmän.
Ei surevalle tai kuolevalle ihmiselle tarvitse koittaa väkisin keksiä juuri tämmöisiä "kyllä lääketiede kehittyy koko ajan"-juttuja. Jos on tiedossa että kahden kuukauden kuluttua kuolema koittaa, niin ei se kamalasti lämmitä. Ellei sulla sitten ole sitä ihmelääkettä takataskussasi.
Mutta se on totta, että osa surutyötä tekevistä ihmisistä ovat todella haastavia. Tulee juurikin tunne, että ei voi sanoa eikä tehdä mitään, koska he ovat vihaisia kun koko maailma ei pysähtynytkään vaikka heidän elämänsä niin teki. Tuo on se syy, miksi ystävät usein kaikkoavat. Jos kerrot vaikka vain omia kuulumisiasi, niin siitäkin saatetaan loukkaantua. Jos taas otat aiheeksi surutyön tai käytännön järjestelyt, olet julma. Hiljaisuuskaan ei kuitenkaan käy, koska se koetaan ahdistavaksi jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täähän on se ikuisuusongelma, johon sortuvat vähän kaikki. Vuosi-pari sitten törmäsin sellaiseen artikkeliin, missä jopa lääkärit myönsivät että sanovat lohduttaa halutessaan potilaille ja omaisille asioita, jotka eivät ole tosia. Pieniä valkoisia valheita, koska eivät halua aiheuttaa lisää surua, vaikka itse asiassa valheellisen toivon antaminen loukkaa pidemmän päälle enemmän.
Ei surevalle tai kuolevalle ihmiselle tarvitse koittaa väkisin keksiä juuri tämmöisiä "kyllä lääketiede kehittyy koko ajan"-juttuja. Jos on tiedossa että kahden kuukauden kuluttua kuolema koittaa, niin ei se kamalasti lämmitä. Ellei sulla sitten ole sitä ihmelääkettä takataskussasi.
Mutta se on totta, että osa surutyötä tekevistä ihmisistä ovat todella haastavia. Tulee juurikin tunne, että ei voi sanoa eikä tehdä mitään, koska he ovat vihaisia kun koko maailma ei pysähtynytkään vaikka heidän elämänsä niin teki. Tuo on se syy, miksi ystävät usein kaikkoavat. Jos kerrot vaikka vain omia kuulumisiasi, niin siitäkin saatetaan loukkaantua. Jos taas otat aiheeksi surutyön tai käytännön järjestelyt, olet julma. Hiljaisuuskaan ei kuitenkaan käy, koska se koetaan ahdistavaksi jne.
Olen itse jäänyt leskeksi, joten surusta tiedän. Kun menetyksestä on mennyt vasta vähän aikaa, sureva on täysin kaaoksessa. Ei häntä kiinnosta juurikaan ulkomaailma, sen kuulumiset tai asiat. Moni vetäytyykin tarkoituksella yksinäisyyteen ettei joutuisi kohtaamaan jatkuvaa ulkomaailman tulvaa. Moni sureva myös kokee etteivät muut ihmiset kestä olla läsnä surun kanssa. On surevalle itselleen ihan yhtä vaikeaa kun itku tulee vaikka kuinka oli yrittänyt sitä pidättää ja muut ovat sitten vaikeina. Ne kuulumisetkin on sitten vähän miten niitä kertoo. Moni leski ei välttämättä esim. koe onnistuneena asiana, että toinen ihminen kertoilee parisuhdeongelmiaan tai valittelee kun ei ehdi viettää riittävästi laatuaikaa. Lapsensa menettänyt taas vastaavasti ei välttämättä halua kuulla toisen lapsen saavutuksista. Kuulumisia kannattaa kumminkin kertoilla. Onhan niitä muitakin aiheita kuin toiselle kipeät aiheet.
Enemmän kaivattaisiin konkreettisia esimerkkejä mitä Saa sanoa.
Moni jää yksin juuri tuon takia että toiset pelkäävät sanovansa tai tekevänsä jotain "väärin".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuottaako sinulle ap ihan hirveästi kipua laittaa LINKKI juttuun, jota haukut?
https://www.mtv.fi/lifestyle/hyvaa-elamaa/artikkeli/tyttareni-kuoli-syo…
Jutussa aikuisen lapsensa rintasyövälle menettänyt nainen kertoo, miltä ihmisten kommentit SILLOIN aikanaan tuntuivat. Hänen oma mielensä oli kaaoksessa, ja on aika ymmärrettävää että silloin melkein mikä tahansa kommentti voi tuntua pahalta, ihan vaan siksi, että se koskee arkaa ja kauheaa asiaa. Muistuttaa siitä, mikä ahdistaa kaikkein eniten.
Ei hän ole todennäköisesti mitenkään ideoinut jutun hömelöä muotoilua. Siitä on vastuussa jutun kirjoittanut toimittaja Piia Turunen. Haukkukaa häntä, ei lapsensa menettänyttä äitiä. Eiköhän Kaarina ymmärrä oikein hyvin sen, että kenenkään - edes surevan äidin - ajatuksia ei voi lukea ja siksi hyväätarkoittavat kommentit voivat kääntyä itseään vastaan.
Hän itsekin sanoo jutussa näin:
"Totta kai ne on tarkoitettu lohduttaviksi, mutta siinä hetkessä ne eivät tunnu siltä."
PS: Kolmosen kommentti on minusta käsittämätön. Kuvitteletko sinä, että lapsensa menettänyt äiti ihan tahallaan on ahdistunut ja "kohtelee muita inhottavasti"? Että hän jotenkin korottaa itsensä jalustalle?! Ei hyvää päivää nyt...
Ei tuota kipua. (halusitko vähän vittuilla tuolla kysymykselläsi ehkä?) En laittanut linkkiä siksi, että jokainen osaa sen käydä itse noilla spekseillä lukemassa. Linkitykset monesti estävät tällä palstalla koko viestin läpipääsyn. Siksi en linkittänyt,
Anteeksi jos sinulle tuli nyt kipua, kun itse jouduit etsimään jutun =D
Olen siis ap. ja TADAAA myös 3.
Kuvittelen kyllä oikeasti että sellaisiakin ihmisiä on jotka tahallaan siirtävät pahaa oloaan toisiin.
Ja kyllä todellakin olen siinä käsityksessä että jotkut surevat ihmiset todellakin korottavat itsensä muiden yläpuolelle ja sieltä käsin mätkivät toisia ihmisiä, kun KERRANKIN oikeutetusti muka niin saavat tehdä, koska suru.
Ja kyllä ihmettelen koko juttua ja toimittajaakin.
-Kipuileva ap. =D
No eikä estä, todellakaan. Linkit saa ja ne jopa pitää laittaa, koska on asiallista helpottaa muiden mahdollisuutta tarkistaa, oletko tulkinnut jonkin tekstin oikein. Tai jopa sitä, valehteletko tyystin, sitäkin tapahtuu.
Minusta tuntuu todella omituiselta ajatus, että sinusta joku on ollakseen sen varjolla, että lapsi kuoli syöpään. Jos tuota empatiakyvytöntä asennettasi soveltaa, kenellekään ei kannata uhrata myötätuntoa, koska "se vaan nostaa itseään jalustalle".
Jos joku purkaa pahaa oloaan olemalla kiukkuinen tai lyhytpinnainen, se ei varmasti ole mikään suunniteltu strategia. Oman lapsen kuolema on niin valtava kriisi, ettei siinä suunnitella ja toteuteta mitään tuollaisia salaliittosuunnitelmia, mitä sinä uumoilet! Siinä surraan, ahdistutaan, mietitään itsaria, vihataan maailmaa ja kohtaloa, ollaan katkeria kaikille ja ennen kaikkea "jumalille", kaivataan ihan kamalasti ja yritetään selvitä koko kaaoksesta hengissä.
Ei mietitä keinoja kiukutella ystäville.
Huomaan, ettet ole ikinä menettänyt läheisiäsi. Toivon todellakin, että et menetäkään, mutta jos menetät, muista silloin nykyinen asenteesi.
6
Empatia auttaa. Mitä itse haluaisit kuulla suuressa surussa?
Vierailija kirjoitti:
Puheet taisteluista pitäisi muka lopettaa. No entäs kun joku syöpää sairastava itse puhuu taistelevansa ja näyttävänsä vielä sille syövälle. Eikö hänellä ole oikeutta siihen, jos se helpottaa häntä?
Ja kuinka tyhmä pitää olla että oikeasti kuvittelee yhtään kenenkään ajattelevan että syöpään kuollut oli vain huono taistelija?
Minä en usko että kukaan ajattelee noin? En ymmärrä miten joku voi edes kuvitella että kukaan oikeasti ajattelisi niin.
Jutussa pisti silmään tuo Kaarinan: "kunhan ei vaan heittäydy katkeraksi..."
Kuka muka päättää vaan heittäytyä katkeraksi?
Ihmeen alentuvaa ihmisiltä päättää että toiset ovat tahallaan katkeriksi heittäytyjiä ja todella kummallisella tavalla rumaa, päättää että muut pitävät syöpään kuollutta häviäjä luuserina.
Tuo on sellaista olkiukon mäiskämistä että oksat pois.
EI KUKAAN PIDÄ LUUSEREINA KUOLLUTTA! Sitä ajatusta vastaan on turha märistä. Se on omassa päässänne.
Minä en ole menettänyt lasta syövälle, mutta olen itse sairastanut rintasyövän ja parantunut siitä, en taistelemalla, vaan lääketieteen, lääkärien ja lääkkeiden ansiosta. Tunnen ihan tasan tarkkaan tuon tunteen, jota Kaarina kuvailee, että syöpään kuollutta pidetään huonona taistelijana. Ja kyllä se ärsyttää!
Toinen juttu, jota ihmettelin sairastuttuani: ihmiset, joille kerroin sairaudestani, jakautuivat kahteen ryhmään: ne, jotka halusivat rohkaista, ja kertoivat kaikista tutuistaan ja kumminkaimoistaan, jotka olivat parantuneet rintasyövästä. Tarkoitus oli tietenkin hyvä, mutta eihän se oikeasti mitään lohduttanut, sillä rintasyöpää on niin monen laatuista, ettei jonkun tuntemattoman parantuminen omasta syövästään paljon lohduttanut. Tämän pidin toki omana tietonani, en halunnut mitätöidä toisten hyvää tarkoittavia rohkaisuyrityksiä. Toinen ryhmä olivat sitten ne, jotka heti alkoivat listata kaikkia tietämiään ihmisiä, jotka ovat kuolleet rintasyöpään. Samasta syystä kuin edellisen ryhmän lohdutusyritykset eivät oikeasti lohduttaneet, eivät nämä pelotteluyrityketkään oikeasti säikäyttäneet. Mutta ihmettelen kyllä, mihin nämä ihmiset toiminnallaan pyrkivät!
Minä ymmärrän tuon Kaarinan kannan mainiosti. Ikään kuin se olisi muka ihmisestä itsestään, motivaatiosta kiinni, kuka selviää ja kuka ei! Tuskinpa Kaarinan tytärkään - useamman pienen lapsen äiti - kuoli siksi, ettei osannut tai halunnut "taistella" riittävästi!
Eri asia se, että jos syöpään sairastunut itse puhuu - elossa ollessaan - taistelevansa syöpää vastaan. Se mielikuva voi olla hyvä ja energiaa antava. Jokaisella on oikeus puhua itsestään miten haluaa.
Mutta jo menehtyneen omaisesta voi hyvinkin kuulostaa kauhealta se, että puhutaan taistelusta ja annetaan ymmärtää, ettei tuurilla ja sattumalla olekaan ratkaisevampi merkitys.
Tuskinpa Kaarinakaan nyt kenellekään lohduttamaan pyrkivälle päin näköä alkaa tuosta sanoa, mutta kun häntä on haastateltu aiheesta, hän yleisellä tasolla analysoi asiaa. Toimittajan kysyessä siis vastasi. ap:n tai muiden on turha ottaa nokkiinsa jonkun oman lohdutusyrityksensä takia.
Jotkut nyt loukkaantuu joka asiasta. Mikään ei ole hyvää tai oikein sanottu. Mun siskon lapsi sairastui ja hän loukkaantui jopa siitä, että kerroin omista asioistani keskusteluissa. Sairaan lapsen vanhemmista tulee hirvittävän itsekeskeisiä. Ymmärrän kyllä, että sairastuminen on järkyttävää. Mutta se on sitä heille. Ei sen tarvitse pysäyttää kaikkien maailmaa kuitenkaan, vaikka surulliselta ihan jokaisesta tuntuukin.