Sosiaalityöntekijänä haluan ottaa kantaa tähän köyhyyskeskusteluun

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta entäs me, jotka olemme huonoista lähtökohdista (omassa tapauksessani lapsuuden perheessä äidillä vakavia mielenterveysongelmia ja isällä alkoholismin lisäksi peliriippuvuus) huolimatta onnistuneet kouluttautumaan, työllistymään ja saamaan oman mielenterveytemme  suhteellisen tasapainoiseksi? Tie on ollut pitkä ja kivinen, mutta hammasta purren on menty eteenpäin. Olen ajatellut, että tässä on vain yksi ja ainoa elämä, enkä piru vie anna porukoideni sössiä sitä minultakin. Painoin jo nuorena kovasti töitä ja iltalukion suoritin työnteon ohessa, sillä sentin senttiä en saanut vanhemmiltani enkä enää 15-vuotiaana kestänyt edes asua kotona. Välillä kaikki oli yhtä mustaa sumua, ja töiden ja koulun jälkeen vaan makasin lattialla ja itkin niin kauan kunnes nukahdin omaan ulinaani.

Minua tai kaltaisiani et varmasti kovin usein työssäsi tapaa, sillä en koskaan hakeutunut sossuun asiakkaaksi.  Näin ollen on mahdollista, että näkökulmasi omassa työssäsi vinoutuu hieman. Kaikki ne, jotka eivät hae apua virallisilta tahoilta vaan päättävät sinnitellä itse vaikka henki menisi , jäävät näkymättömiin. Ja kuitenkin meitä on varmasti paljonkin ja olemme osoitus siitä, ettei lapsuudenkoti tai vaikeat olosuhteet yksin määritä ihmisen tulevaisuutta tai onnistumista. 

Toinen näkökulma, joka haastaa tässä ketjussa esitettyjä näkemyksiä on eri kulttuurien kokemukset. Asuin työni vuoksi miltei 7 vuotta menestyvässä Aasian maassa, jossa ei käytännössä ole lainkaan sos.turvaa ja jossa hankalistakin oloista tulevien on jotenkin vain jaksettava painaa töitä ja yrittää saada "päänsä pinnalle" jotta saavat katon päänsä päälle ja ruokaa pöytään. Jos täällä esitetty näkemys siitä, ettei traumatisoitunut kerta kaikkiaan voi olla "oman onnensa seppä" ja rakentaa hyvääkin tulevaisuutta olisi totta, miten se on sitten tällaisissa muissa kulttuureissa mahdollista? Esimerkiksi oman kerrostalomme talonmies oli aivan kauheista oloista ja lapsuuden fyysinen väkivalta oli jättänyt häneen kovat jäljet (esim. osa kasvoista .palanut). Silti hän oli perustanut perheen jonka elannosta vastasi ja hän oli oikein (hyvässä mielessä) ylpeä ammatistaan ja työstään eikä ainakaan ulospäin näyttänyt rahtuakaan katkeruudesta tai muusta sellaisesta.  

En siis todellakaan niele väitettä siitä, että menneisyys/tausta määrittäisi koko loppu elämää. On toki hel**tin vaikeaa nousta jaloilleen huonoista oloista, mutta mahdollista se on.  

Itse kuulun myös alkoholistisuvusta ja köyhistä oloista tuleviin joilla menee nykyään hyvin. Mutta koska tie on ollut vaikea,hyvinkin ymmärrän että apua pitää olla ja useille tie yksin kulkea on vaikea.

Sanon myös,että selvinneenä olen myös aika vahva ja sinut itseni kanssa. Vahva siksi että uskallan olla myös heikko ja pyytää apua. Ne ketkä ei ole tätä kokeneet eivät ehkä voi ymmärtää mitä sillä tarkoitan. Ja ajatus että ihmisen pitää yksin pärjätä on mielestäni outo ja kertoo kyllä heikkoudesta lopulta. Miksei me ihmiset saataisi turvautua tarvitessa toisen ihmisen apuun. Eikö se ole inhimillistä.

Millainen olisi maailma jossa ketään ei tarvitsisi auttaa eikä kukaan haluaisi apua.

Minäkin olen selviytyjä.

Ei minulla ole ketään keltä pyytää apua. Yleensä minä olen se jonka niskaan kaadetaan muidenkin ongelmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta entäs me, jotka olemme huonoista lähtökohdista (omassa tapauksessani lapsuuden perheessä äidillä vakavia mielenterveysongelmia ja isällä alkoholismin lisäksi peliriippuvuus) huolimatta onnistuneet kouluttautumaan, työllistymään ja saamaan oman mielenterveytemme  suhteellisen tasapainoiseksi? Tie on ollut pitkä ja kivinen, mutta hammasta purren on menty eteenpäin. Olen ajatellut, että tässä on vain yksi ja ainoa elämä, enkä piru vie anna porukoideni sössiä sitä minultakin. Painoin jo nuorena kovasti töitä ja iltalukion suoritin työnteon ohessa, sillä sentin senttiä en saanut vanhemmiltani enkä enää 15-vuotiaana kestänyt edes asua kotona. Välillä kaikki oli yhtä mustaa sumua, ja töiden ja koulun jälkeen vaan makasin lattialla ja itkin niin kauan kunnes nukahdin omaan ulinaani.

Minua tai kaltaisiani et varmasti kovin usein työssäsi tapaa, sillä en koskaan hakeutunut sossuun asiakkaaksi.  Näin ollen on mahdollista, että näkökulmasi omassa työssäsi vinoutuu hieman. Kaikki ne, jotka eivät hae apua virallisilta tahoilta vaan päättävät sinnitellä itse vaikka henki menisi , jäävät näkymättömiin. Ja kuitenkin meitä on varmasti paljonkin ja olemme osoitus siitä, ettei lapsuudenkoti tai vaikeat olosuhteet yksin määritä ihmisen tulevaisuutta tai onnistumista. 

Toinen näkökulma, joka haastaa tässä ketjussa esitettyjä näkemyksiä on eri kulttuurien kokemukset. Asuin työni vuoksi miltei 7 vuotta menestyvässä Aasian maassa, jossa ei käytännössä ole lainkaan sos.turvaa ja jossa hankalistakin oloista tulevien on jotenkin vain jaksettava painaa töitä ja yrittää saada "päänsä pinnalle" jotta saavat katon päänsä päälle ja ruokaa pöytään. Jos täällä esitetty näkemys siitä, ettei traumatisoitunut kerta kaikkiaan voi olla "oman onnensa seppä" ja rakentaa hyvääkin tulevaisuutta olisi totta, miten se on sitten tällaisissa muissa kulttuureissa mahdollista? Esimerkiksi oman kerrostalomme talonmies oli aivan kauheista oloista ja lapsuuden fyysinen väkivalta oli jättänyt häneen kovat jäljet (esim. osa kasvoista .palanut). Silti hän oli perustanut perheen jonka elannosta vastasi ja hän oli oikein (hyvässä mielessä) ylpeä ammatistaan ja työstään eikä ainakaan ulospäin näyttänyt rahtuakaan katkeruudesta tai muusta sellaisesta.  

En siis todellakaan niele väitettä siitä, että menneisyys/tausta määrittäisi koko loppu elämää. On toki hel**tin vaikeaa nousta jaloilleen huonoista oloista, mutta mahdollista se on.  

Itse kuulun myös alkoholistisuvusta ja köyhistä oloista tuleviin joilla menee nykyään hyvin. Mutta koska tie on ollut vaikea,hyvinkin ymmärrän että apua pitää olla ja useille tie yksin kulkea on vaikea.

Sanon myös,että selvinneenä olen myös aika vahva ja sinut itseni kanssa. Vahva siksi että uskallan olla myös heikko ja pyytää apua. Ne ketkä ei ole tätä kokeneet eivät ehkä voi ymmärtää mitä sillä tarkoitan. Ja ajatus että ihmisen pitää yksin pärjätä on mielestäni outo ja kertoo kyllä heikkoudesta lopulta. Miksei me ihmiset saataisi turvautua tarvitessa toisen ihmisen apuun. Eikö se ole inhimillistä.

Millainen olisi maailma jossa ketään ei tarvitsisi auttaa eikä kukaan haluaisi apua.

Koen saaneeni jo paljon apua kun olen voinut kouluttautua miltei ilmaiseksi Suomessa, suurimmassa osassa maailmaa se ei olisi ollut mahdollista. Maksuttomasta kirjastosta olen saanut tenttikirjani ja monia monia muitakin yleisiä ja kaikille yhtäläisiä hienoja etuja olen käyttänyt. Ei se, ettei ole käyttänyt sossun taloudellista tukea tarkoita, että ajattelee, että kaikkien pitää pärjätä vain omillaan! 

Vierailija kirjoitti:

Vauvafoorumilla on puhuttu viime kuukausina hirveän paljon köyhyydestä. Onko se aina oma syy, onko se vain rahan puutetta, miten köyhyysongelma voitaisiin ratkaista, onko parempi antaa kala vai opettaa kalastamaan. Sekä lapsiperhepalveluissa että aikuissosiaalityössä työskennelleenä sosiaalityöntekijänä koen, että minun on päästävä sanomaan tähän aiheeseen jotakin.

Ensimmäinen pointti on se, että köyhyys tosiaan harvemmin on pelkästään rahan puutetta. Köyhyyteen liittyy usein ylisukupolvisuutta ja kasautuvaa epäonnea. Ihminen voi olla köyhä, mutta esimerkiksi hyvän perheen, runsaasti tukea tarjoavan ystäväpiirin, korkean koulutuksen tai mielekkään vapaa-ajantoiminnan ja yhteiskunnallisen osallistumisen mukanaan tuomat voimavaratekijät aiheuttavat sen, että ihminen selviää köyhyydestä huolimatta paremmin kuin ne, joilla tällaisia voimavaratekijöitä ei ole. 

Toinen pointti on se, että opiskelijana pelkällä opintotuella sinnitteleminen tai lasten kotihoito pienellä kotihoidontuella vakituisen työpaikan odotellessa ei ole mitään oikeaa köyhyyttä. Se on vapaasta tahdosta tehty valinta, johon liittyy tieto siitä, että tilanne paranee merkittävästi pari kertaa sormia napsauttamalla. Lisäksi näihin tilanteisiin on useimmiten voitu valmistautua etukäteen. Minulla oli taannoin opiskelija, jonka kanssa pohdimme sitä, miksi asiakkaamme ovat varsin erilaisessa tilanteessa kuin tämä opiskelija, vaikka he saavat tosiasiassa enemmän rahaa käteen kuin opiskelijat - nopeasti selvisi, että opiskelijan isä maksaa opiskelijan puhelinlaskut ja vakuutukset, kotipuolessa käydessä mukaan tyrkitään ruokaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja "kyllä sitä tämän alan opiskelijana aina jonkun työn saa, jos haluaa". Niinpä.

Av:lla puhutaan aina säästämisestä. "Miten ne eivät tuohon yllättävään menoon osanneet varautua, kyllä aina pitää olla säästössä sen verran että X". No niinpä. Mutta kun pitää olla säästössä myös sitä varten että Y, että Z, että C, että B. Menot kasaantuvat ja köyhillä on irvokkaasti monesti vielä vähemmän mahdollisuuksia suunnitella kulutustaan kuin keskituloisilla saati rikkailla. Ei köyhä voi ostaa koko vuodeksi bussikorttia kerrallaan, vaikka siinä säästääkin monen kuukausilatauksen verran rahaa, koska se lataus on sama kuin koko kuukauden vuokran jälkeen käteen jäävä raha. Jos on elokuusta asti säästänyt rahaa lapsen joululahjaan ja marraskuussa työssäkäynnin kannalta välttämätön auto tai lapsiperheen perusvarusteisiin kuuluva pyykinpesukone hajoaa - no can do. Ihan jo pelkästään joku ärhäkkä flunssa voi suistaa koko kuukauden budjetin, jos se tarkoittaa käyntiä terveyskeskuslääkärillä ja päivystyksessä ja sitten vielä muutaman kympin apteekkireissua. 

Hävytöntä väittää että opiskelu on oma valinta ja sen jälkeen tilanne paranee sormia napsauttamalla. Miten varautua opiskeluun jos ei ole vielä olut edes tuloja eikä ole saanut edes kesätyöpaikkaa?? Ja puhun nyt niistä nuorista jotka opiskelevat ensimmäistä ammattiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen kun joku oli pyytänyt sossusta pyykinpesukonetta mutta ei olleet suostuneet ostamaan, vaikka pyykkitupa ei ole samassa rakennuksessa ja pyykkivuoroja saa vain iltaisin huonoon aikaan.

Mullakin on pyykkitpa niin että sinne pitää kulkea jonkun matkaa ulkokautta, mutta ei ole tullut mieleenkään että ostaisin pyykinpesukoneen kun pyykkitupa on käytettävissä ja siellä myös kuivausrumpu, tilaa kuivata narulla pyykit, tilaa pestä vaikka matto jne.

Eihän se pyykinpesu kovalla pakkasella tai vesisateella ole kivaa, mut en silti ole ajatellut pyykkikonetta ostaa, kun kuivumaan ne pyykit olisi sinne vietävä kuitenkin, kun mihin mä kotona saisin vaikka lakanat kuivumaan? Meilläkin pyykkitupa on usein varattu, mutta sopivan vuoron/vuoroja saa kun varaa ajoissa.

En nyt näe suurena vääryytenä jos sossu ei osta pyykkikonetta kun pyykkitupa on kuitenkin käytettävissä.

Sinulla ei kuitenkaan ole niitä kahta erityislasta, joita pitää raahata mukana? Meidän taloyhtiössä on myös pyykkitupa toisaalla ja ymmärrän, että jos pyykkiä kertyy, niin hankalaksihan tuollainen menisi lasten kanssa, joita ei voi jättää yksin. Meillä on todella varattuna tupa koko ajan. Aika lailla se kaksi viikkoa eteenpäin minkä saa varata. Sitten on välissä niitä tunnin aikoja, joiden aikana ei ehdi rumpukuivata. Mitta mulla on terve teini, joten ei tarvitse huolehtia lasten turvallisuudesta pyykkien takia. Ehkä tuo onkin esimerkki siitä miten jollekin pieni asia voi tulla isoksi, kun ei ole elämässä vaihtoehtoja köyhyyden ja kotiin sidottuna olemisen takia.

Eikö sitä pyykkiä voi pestä kun lapset on koulussa?

Jostain tekstistä kävi ilmi että äiti päivät kotona ja lapset koulussa.

Jos erityislapsi päästää housuun kotona koulun jälkeen niin miten kuvittelette, että sen pyykin voi pestä ennen kuin se tulee housuun?

eri

Yhdet housut voi pestä nyrkkipyykkinäkin.

Pese sinä alushousut ja farkut käsin jos huvittaa, erityislapsen vanhemmalla se aika menee luultavasti sen erityislapsen kaitsemiseen vai mitä arvelet?

Itse ostin pesukoneen osamaksulla velaksi joka tulee teidän verorahoillanne korkoineen maksettavaksi ihan siitä syystä että pesutuvassamme oli pyykkikyttääjä joka kyttäsi jokaisen rätin jonka pesen ja jätti ilkeitä viestejä pyykkitupaan. En vaan enää uskaltanut mennä sinne koska odotin, että äkäinen pyykkikyttääjä odottaa siellä puukko tanassa.

T. soskun elätti

Minä köyn töissä. Tuo äiti ei käy. Hänellä on tuntitolkulla aikaa pyykätä kun lapset on koulussa.

Mistä sinä kenenkään ajat tiedät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen kun joku oli pyytänyt sossusta pyykinpesukonetta mutta ei olleet suostuneet ostamaan, vaikka pyykkitupa ei ole samassa rakennuksessa ja pyykkivuoroja saa vain iltaisin huonoon aikaan.

Mullakin on pyykkitpa niin että sinne pitää kulkea jonkun matkaa ulkokautta, mutta ei ole tullut mieleenkään että ostaisin pyykinpesukoneen kun pyykkitupa on käytettävissä ja siellä myös kuivausrumpu, tilaa kuivata narulla pyykit, tilaa pestä vaikka matto jne.

Eihän se pyykinpesu kovalla pakkasella tai vesisateella ole kivaa, mut en silti ole ajatellut pyykkikonetta ostaa, kun kuivumaan ne pyykit olisi sinne vietävä kuitenkin, kun mihin mä kotona saisin vaikka lakanat kuivumaan? Meilläkin pyykkitupa on usein varattu, mutta sopivan vuoron/vuoroja saa kun varaa ajoissa.

En nyt näe suurena vääryytenä jos sossu ei osta pyykkikonetta kun pyykkitupa on kuitenkin käytettävissä.

Sinulla ei kuitenkaan ole niitä kahta erityislasta, joita pitää raahata mukana? Meidän taloyhtiössä on myös pyykkitupa toisaalla ja ymmärrän, että jos pyykkiä kertyy, niin hankalaksihan tuollainen menisi lasten kanssa, joita ei voi jättää yksin. Meillä on todella varattuna tupa koko ajan. Aika lailla se kaksi viikkoa eteenpäin minkä saa varata. Sitten on välissä niitä tunnin aikoja, joiden aikana ei ehdi rumpukuivata. Mitta mulla on terve teini, joten ei tarvitse huolehtia lasten turvallisuudesta pyykkien takia. Ehkä tuo onkin esimerkki siitä miten jollekin pieni asia voi tulla isoksi, kun ei ole elämässä vaihtoehtoja köyhyyden ja kotiin sidottuna olemisen takia.

Eikö sitä pyykkiä voi pestä kun lapset on koulussa?

Jostain tekstistä kävi ilmi että äiti päivät kotona ja lapset koulussa.

Jos erityislapsi päästää housuun kotona koulun jälkeen niin miten kuvittelette, että sen pyykin voi pestä ennen kuin se tulee housuun?

eri

Yhdet housut voi pestä nyrkkipyykkinäkin.

Pese sinä alushousut ja farkut käsin jos huvittaa, erityislapsen vanhemmalla se aika menee luultavasti sen erityislapsen kaitsemiseen vai mitä arvelet?

Itse ostin pesukoneen osamaksulla velaksi joka tulee teidän verorahoillanne korkoineen maksettavaksi ihan siitä syystä että pesutuvassamme oli pyykkikyttääjä joka kyttäsi jokaisen rätin jonka pesen ja jätti ilkeitä viestejä pyykkitupaan. En vaan enää uskaltanut mennä sinne koska odotin, että äkäinen pyykkikyttääjä odottaa siellä puukko tanassa.

T. soskun elätti

Minä köyn töissä. Tuo äiti ei käy. Hänellä on tuntitolkulla aikaa pyykätä kun lapset on koulussa.

Mistä sinä kenenkään ajat tiedät?

Siitä mitä ken sanoo. Jos ei ole töissä ollenkaan, ehti kyllä pyykätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhtään enempää en halua kenenkään läskin kertovan leipäjonossa, miten näkee nälkää. Jos oikeasti näkisivät, olisivat laihoja. Mitään lohtusyöpöttelyä en katso oikeutetuksi köyhän marinalle.

Mitä lapsi opettelee elämänsä ensi ? Mm. _syömistä_ .

Kuka lasta ruokkii useimmiten lapsen ensi vuosina? _Äiti_.

Myös lapsen _perusturvallisuus_ rakennetaan ensimmäisten ikävuosien aikana.

No mikäköhän menee mönkään, kun lapsella on rajusti ja monipuolisesti väkivaltainen _äiti_? Kas kummaa: kun lapsella on rajusti ja monipuolisesti väkivaltainen _äiti_, niin lapsella -

myös aikustuttuaan - heittää häränpyllyä niin _perusturvallisuus_ kuin _syöminenkin_!

Onpa hämmästyttävää ja kummastuttavaa!

Tekisi mieli alapeukuttaa ihan vaan siksi, että toistat itseäsi. Olet tuonut äiti-asian esille nyt lukemattomia kertoja tässä keskustelussa.

Olet oikeassa, että lapsena koettu väkivalta ja kaltoinkohtelu voi tuhota lapsen elämän. Olen pahoillani kokemuksistasi, kenenkään ei pitäisi joutua käymään läpi tuollaista.

Mielestäni keskustelussa on kuitenkin paljon puolia ja näkemyksiä, mutta tunnut jääneen jumiin nyt tuohon sinua kiinnostavaan äiti-aiheeseen, joka ei oikeastaan tuo enää uutta keskusteluun.

Välivaltainen äiti aiheuttaa lapselleen pahimmillaan _monipuolisen_ ja _monitasoisen_ traumaoireiston ja koko elämän kestävät kärsimykset, eli lapsesta kasvaa aikuistuessaan _moniongelmainen_ ja työkyvytön köyhä, ja juuri sitä _moniongelmaisuusvyyhtiä_ olenkin pyrkinyt tuomaan tässä keskusteluketjussa esiin. Se, että peukutatko vai et, ei millään tavoin muuta _moniongelmaisen_ äititraumoitetun raskasta elämää: eikö olekin hyvä, että sinäkin huomioit sen, että mitä äiti pahimmillaan saa aikaiseksi: koko elämän kestävät 24/7/365 kärsimykset? Ehkä sinulle oli esimerkiksi selvää se, että väkivaltainen äiti saattaa aiheuttaa lapselleen mm. kompleksisen syömishäiriön, mutta hän, jolle selvitin äititrauman, köyhyyden, lihavuuden ja leipäjonon yhteyttä, ei sitä tiennyt.

_Lopeta_ toi _alaviivailu_ jonka ärsyttävyys _vesittää_ kaikki _viestisi_.

Me tajuttiin jo että sulla on _äititrauma_, sun ei tarvi _kokoajan_ tuoda sitä _esiin_. Tulee mieleen, että pidät _kärsimyksiäsi_ ylivoimaisina verrattuna _kenenkään_ muun kokemiin kärsimyksiin, vaikka meitä huono-osaisia on aika monta tässä _ketjussa_.

Pitkäaikainen tukiasiakkuus vaikuttaa sikäli elämään jatkossakin, että minusta tuntuu, että minulla on jotenkin tosi varjeleva asenne rahaan silloinkin, jos on pidemmän aikaa töitä eli pääsee hetkeksi makeampaan elämään kiinni. Voisi siis kutsua myös jossain määrin piheydeksi. Kaiken pitää aina olla umpirisaa, jotta jotain voi ostaa, ja vähäisiä säästöjä on viemässä suurin piirtein hautaan. Rahojen meneminen tärkeisiinkin juttuihin tuntuu karmealta. Onko kukaan muu huomannut samaa?

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikainen tukiasiakkuus vaikuttaa sikäli elämään jatkossakin, että minusta tuntuu, että minulla on jotenkin tosi varjeleva asenne rahaan silloinkin, jos on pidemmän aikaa töitä eli pääsee hetkeksi makeampaan elämään kiinni. Voisi siis kutsua myös jossain määrin piheydeksi. Kaiken pitää aina olla umpirisaa, jotta jotain voi ostaa, ja vähäisiä säästöjä on viemässä suurin piirtein hautaan. Rahojen meneminen tärkeisiinkin juttuihin tuntuu karmealta. Onko kukaan muu huomannut samaa?

Se on vain hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta entäs me, jotka olemme huonoista lähtökohdista (omassa tapauksessani lapsuuden perheessä äidillä vakavia mielenterveysongelmia ja isällä alkoholismin lisäksi peliriippuvuus) huolimatta onnistuneet kouluttautumaan, työllistymään ja saamaan oman mielenterveytemme  suhteellisen tasapainoiseksi? Tie on ollut pitkä ja kivinen, mutta hammasta purren on menty eteenpäin. Olen ajatellut, että tässä on vain yksi ja ainoa elämä, enkä piru vie anna porukoideni sössiä sitä minultakin. Painoin jo nuorena kovasti töitä ja iltalukion suoritin työnteon ohessa, sillä sentin senttiä en saanut vanhemmiltani enkä enää 15-vuotiaana kestänyt edes asua kotona. Välillä kaikki oli yhtä mustaa sumua, ja töiden ja koulun jälkeen vaan makasin lattialla ja itkin niin kauan kunnes nukahdin omaan ulinaani.

Minua tai kaltaisiani et varmasti kovin usein työssäsi tapaa, sillä en koskaan hakeutunut sossuun asiakkaaksi.  Näin ollen on mahdollista, että näkökulmasi omassa työssäsi vinoutuu hieman. Kaikki ne, jotka eivät hae apua virallisilta tahoilta vaan päättävät sinnitellä itse vaikka henki menisi , jäävät näkymättömiin. Ja kuitenkin meitä on varmasti paljonkin ja olemme osoitus siitä, ettei lapsuudenkoti tai vaikeat olosuhteet yksin määritä ihmisen tulevaisuutta tai onnistumista. 

Toinen näkökulma, joka haastaa tässä ketjussa esitettyjä näkemyksiä on eri kulttuurien kokemukset. Asuin työni vuoksi miltei 7 vuotta menestyvässä Aasian maassa, jossa ei käytännössä ole lainkaan sos.turvaa ja jossa hankalistakin oloista tulevien on jotenkin vain jaksettava painaa töitä ja yrittää saada "päänsä pinnalle" jotta saavat katon päänsä päälle ja ruokaa pöytään. Jos täällä esitetty näkemys siitä, ettei traumatisoitunut kerta kaikkiaan voi olla "oman onnensa seppä" ja rakentaa hyvääkin tulevaisuutta olisi totta, miten se on sitten tällaisissa muissa kulttuureissa mahdollista? Esimerkiksi oman kerrostalomme talonmies oli aivan kauheista oloista ja lapsuuden fyysinen väkivalta oli jättänyt häneen kovat jäljet (esim. osa kasvoista .palanut). Silti hän oli perustanut perheen jonka elannosta vastasi ja hän oli oikein (hyvässä mielessä) ylpeä ammatistaan ja työstään eikä ainakaan ulospäin näyttänyt rahtuakaan katkeruudesta tai muusta sellaisesta.  

En siis todellakaan niele väitettä siitä, että menneisyys/tausta määrittäisi koko loppu elämää. On toki hel**tin vaikeaa nousta jaloilleen huonoista oloista, mutta mahdollista se on.  

Itse kuulun myös alkoholistisuvusta ja köyhistä oloista tuleviin joilla menee nykyään hyvin. Mutta koska tie on ollut vaikea,hyvinkin ymmärrän että apua pitää olla ja useille tie yksin kulkea on vaikea.

Sanon myös,että selvinneenä olen myös aika vahva ja sinut itseni kanssa. Vahva siksi että uskallan olla myös heikko ja pyytää apua. Ne ketkä ei ole tätä kokeneet eivät ehkä voi ymmärtää mitä sillä tarkoitan. Ja ajatus että ihmisen pitää yksin pärjätä on mielestäni outo ja kertoo kyllä heikkoudesta lopulta. Miksei me ihmiset saataisi turvautua tarvitessa toisen ihmisen apuun. Eikö se ole inhimillistä.

Millainen olisi maailma jossa ketään ei tarvitsisi auttaa eikä kukaan haluaisi apua.

Minäkin olen selviytyjä.

Ei minulla ole ketään keltä pyytää apua. Yleensä minä olen se jonka niskaan kaadetaan muidenkin ongelmat.

Olet myös marttyyri. Miksi ongelmat kaadetaan niskaasi, etkö osaa laittaa rajoja vai haluatko näyttäytyä vahvana ja nurista takana päin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta entäs me, jotka olemme huonoista lähtökohdista (omassa tapauksessani lapsuuden perheessä äidillä vakavia mielenterveysongelmia ja isällä alkoholismin lisäksi peliriippuvuus) huolimatta onnistuneet kouluttautumaan, työllistymään ja saamaan oman mielenterveytemme  suhteellisen tasapainoiseksi? Tie on ollut pitkä ja kivinen, mutta hammasta purren on menty eteenpäin. Olen ajatellut, että tässä on vain yksi ja ainoa elämä, enkä piru vie anna porukoideni sössiä sitä minultakin. Painoin jo nuorena kovasti töitä ja iltalukion suoritin työnteon ohessa, sillä sentin senttiä en saanut vanhemmiltani enkä enää 15-vuotiaana kestänyt edes asua kotona. Välillä kaikki oli yhtä mustaa sumua, ja töiden ja koulun jälkeen vaan makasin lattialla ja itkin niin kauan kunnes nukahdin omaan ulinaani.

Minua tai kaltaisiani et varmasti kovin usein työssäsi tapaa, sillä en koskaan hakeutunut sossuun asiakkaaksi.  Näin ollen on mahdollista, että näkökulmasi omassa työssäsi vinoutuu hieman. Kaikki ne, jotka eivät hae apua virallisilta tahoilta vaan päättävät sinnitellä itse vaikka henki menisi , jäävät näkymättömiin. Ja kuitenkin meitä on varmasti paljonkin ja olemme osoitus siitä, ettei lapsuudenkoti tai vaikeat olosuhteet yksin määritä ihmisen tulevaisuutta tai onnistumista. 

Toinen näkökulma, joka haastaa tässä ketjussa esitettyjä näkemyksiä on eri kulttuurien kokemukset. Asuin työni vuoksi miltei 7 vuotta menestyvässä Aasian maassa, jossa ei käytännössä ole lainkaan sos.turvaa ja jossa hankalistakin oloista tulevien on jotenkin vain jaksettava painaa töitä ja yrittää saada "päänsä pinnalle" jotta saavat katon päänsä päälle ja ruokaa pöytään. Jos täällä esitetty näkemys siitä, ettei traumatisoitunut kerta kaikkiaan voi olla "oman onnensa seppä" ja rakentaa hyvääkin tulevaisuutta olisi totta, miten se on sitten tällaisissa muissa kulttuureissa mahdollista? Esimerkiksi oman kerrostalomme talonmies oli aivan kauheista oloista ja lapsuuden fyysinen väkivalta oli jättänyt häneen kovat jäljet (esim. osa kasvoista .palanut). Silti hän oli perustanut perheen jonka elannosta vastasi ja hän oli oikein (hyvässä mielessä) ylpeä ammatistaan ja työstään eikä ainakaan ulospäin näyttänyt rahtuakaan katkeruudesta tai muusta sellaisesta.  

En siis todellakaan niele väitettä siitä, että menneisyys/tausta määrittäisi koko loppu elämää. On toki hel**tin vaikeaa nousta jaloilleen huonoista oloista, mutta mahdollista se on.  

Itse kuulun myös alkoholistisuvusta ja köyhistä oloista tuleviin joilla menee nykyään hyvin. Mutta koska tie on ollut vaikea,hyvinkin ymmärrän että apua pitää olla ja useille tie yksin kulkea on vaikea.

Sanon myös,että selvinneenä olen myös aika vahva ja sinut itseni kanssa. Vahva siksi että uskallan olla myös heikko ja pyytää apua. Ne ketkä ei ole tätä kokeneet eivät ehkä voi ymmärtää mitä sillä tarkoitan. Ja ajatus että ihmisen pitää yksin pärjätä on mielestäni outo ja kertoo kyllä heikkoudesta lopulta. Miksei me ihmiset saataisi turvautua tarvitessa toisen ihmisen apuun. Eikö se ole inhimillistä.

Millainen olisi maailma jossa ketään ei tarvitsisi auttaa eikä kukaan haluaisi apua.

Minäkin olen selviytyjä.

Ei minulla ole ketään keltä pyytää apua. Yleensä minä olen se jonka niskaan kaadetaan muidenkin ongelmat.

Olet myös marttyyri. Miksi ongelmat kaadetaan niskaasi, etkö osaa laittaa rajoja vai haluatko näyttäytyä vahvana ja nurista takana päin?

En ole marttyyri. Tässä ketjussa heitä kyllä piisaa.

Kun se luuserisuku tykkää että minä hoidan asiat heidänkin puolestaan. Rajattomia koko roskasakki.

Mietin tässä yhteydessä annettuja rooleja elämässä. Oma syrjäytyneen roolini puettiin minulle sillä hetkellä kun synnyin moniongelmaiseen lapsuudenperheeseeni. Ympäristö on osaltaan vahvistanut tätä roolia. Olen yrittänyt irtautua siitä mutta sairastunut aina uudelleen ja suistunut takaisin köyhyyteen ja huono-osaisuuteen.

Vaatii oikeasti mielettömiä ponnistuksia irtautua jostakin roolista. Meidät leimataan jo lapsuudesta asti ja asetetaan osaksi tätä roolien tanssia. Sinun ei anneta vaihtaa askelia koska se pakottaisi myös muut vaihtamaan omiaan - muuttumaan. 

Omaan rooliinsa samaistuu myös itse niin voimakkaasti että siitä irtautuminen on vaikeaa. Se vaatii objektiivisuutta ja oman mielen tarkastelua tietoisuudesta käsin. Vain siten voi aidosti lähteä purkamaan haitallisia uskomusjärjestelmiä. Uuden minäkuvan omaksuminen vaatii kovaa ajatustyötä ja mielenhallintaa. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin tässä yhteydessä annettuja rooleja elämässä. Oma syrjäytyneen roolini puettiin minulle sillä hetkellä kun synnyin moniongelmaiseen lapsuudenperheeseeni. Ympäristö on osaltaan vahvistanut tätä roolia. Olen yrittänyt irtautua siitä mutta sairastunut aina uudelleen ja suistunut takaisin köyhyyteen ja huono-osaisuuteen.

Vaatii oikeasti mielettömiä ponnistuksia irtautua jostakin roolista. Meidät leimataan jo lapsuudesta asti ja asetetaan osaksi tätä roolien tanssia. Sinun ei anneta vaihtaa askelia koska se pakottaisi myös muut vaihtamaan omiaan - muuttumaan. 

Omaan rooliinsa samaistuu myös itse niin voimakkaasti että siitä irtautuminen on vaikeaa. Se vaatii objektiivisuutta ja oman mielen tarkastelua tietoisuudesta käsin. Vain siten voi aidosti lähteä purkamaan haitallisia uskomusjärjestelmiä. Uuden minäkuvan omaksuminen vaatii kovaa ajatustyötä ja mielenhallintaa. 

Höpö höpö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen pointti on se, että opiskelijana pelkällä opintotuella sinnitteleminen tai lasten kotihoito pienellä kotihoidontuella vakituisen työpaikan odotellessa ei ole mitään oikeaa köyhyyttä. Se on vapaasta tahdosta tehty valinta, johon liittyy tieto siitä, että tilanne paranee merkittävästi pari kertaa sormia napsauttamalla. Lisäksi näihin tilanteisiin on useimmiten voitu valmistautua etukäteen. Minulla oli taannoin opiskelija, jonka kanssa pohdimme sitä, miksi asiakkaamme ovat varsin erilaisessa tilanteessa kuin tämä opiskelija, vaikka he saavat tosiasiassa enemmän rahaa käteen kuin opiskelijat - nopeasti selvisi, että opiskelijan isä maksaa opiskelijan puhelinlaskut ja vakuutukset, kotipuolessa käydessä mukaan tyrkitään ruokaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja "kyllä sitä tämän alan opiskelijana aina jonkun työn saa, jos haluaa". Niinpä.

Olet aika huonosti koulutettu ja tietämätön sosiaalityöntekijä. Opiskelijan statuksella voi olla vaikka vuosikymmeniä valmistuen tai sitten ei. Jos valmistuu, mutta ei saa töitä niin köyhyys on jatkuvaa ja pitkittyy. Ei niitä töitä niin vaan saa ja kiitos, älä tarjoa itsensä myymistä työksi niin kuin eräs soskun työntekijä aikoinaan.

Opiskelijastatus ei ole mikään asia joka itsestä riippumattomista syistä muka jatkuisi ja pitkittyisi. Aina voi valita opiskella, valmistua ja ilmottautua työttömäksi työnhakijaksi jolloin rahaa saa paljon enemmän.

Opiskelija voi saada aivovaurion, olla sairaana muutoin, katkaista jalkansa, joutua kolariin, jossain vaiheessa myöhemmällä iällä tutkimuksissa voi paljastua ADHD, varhaisdementia tai mitä tahansa tai useita näistä. Luuletko sinä että monikin valitsee jonkinlaisen sairauden, trauman tai aivovaurion itselleen? Häpeä nyt jo!

Haloo! Ei kukaan ole niin tyhmä että mollaa aivovaurion saaneita. Opetellaanko argumentoimaan kuten aikuiset? 99%:lla opiskelijoista ei ole mitään mainitsemistasi asioista tai sairauksista, mutta kuitenkaan kaikki 99% ei valmistus tavoiteajassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sossu kirjoitti:

Sosiaalityöntekijällä ja sosionomilla ei ole sama koulutus ja vastuut työssä, vaikka molemmat työskentelevät samalla alalla. Sosiaalityö edellyttää arkiajattelua laajempaa yhteiskunnan ilmiöiden tuntemusta ja ymmärrystä, eettistä pohdintaa, tilannekohtaista harkintaa sekä aitoa halua auttaa heikommassa asemassa olevia.

Ylisukupolvisuus on ihan oikea ilmiö ja kun seuraa nykyisen hallituksen toimia, ei tämä Suomi ainakaan sosiaalisesti tasa-arvoisemmaksi ole muuttumassa. Sosiaalityön rooli on kasvamassa, valitettavasti. En usko, että kenestä tahansa on tähän työhön.

Kannattaa selvittää ensin mistä sosiaalityössä on kyse ennen kuin laukoo siitä mielipiteitään.

T. Alan ihminen ja tuplamaisteri

Ylisukupolvisuus on ilmiönä ihan oikea, mutta ei se tarkoita että sattuma määräisi täysin miten elämä menee.

Vastuu omasta elämästä on kaikilla, ja omilla valinnoilla siihen voi valtavasti vaikuttaa, ja tätäkään faktaa ei voi kumota jollain maagisella "ylisukupolvisuudella".

Juuri näin. Jokaisella on valta murtaa se sukupolvien ketju, oli kyse sitten ryyppäämisestä, puhumattomuudesta -tai ihan vain vaikkapa naisten ansiotyössä käymisestä.

Aikuinen ihminen päättää itse ja valitsee itse. Jos ei siihen kykene, ei pitäisi minusta olla oikeustoimikelpoinen. Kai nuo ihmiset voisi jossain laitoksessakin elättää.

Tyypillistä kylmää oikeistolaista ajattelua joka perustuu vääränlaiseen vahvuuden ihannointiin ja "jokainen on oman onnensa seppä" - ajatteluun. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Aikuinen voi valita itse jos kykenee siihen. Yleensä moniongelmainen ja traumatisoitunut ihminen ei kykene koska hänellä ei ole välineitä siihen. Taustasta johtuvat ongelmat ikäänkuin ohjaavat hänen elämäänsä ja hän on oman mielensä vanki.

Tilannetta voidaan muuttaa vain oikeanlaisella avulla. Tällöin ihminen voi tulla tietoiseksi tilanteestaan ja alkaa vähitellen muuttaa sitä. Ihmisillä on samat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä mutta ei koskaan samat lähtökohdat. Tämä pitää muistaa eikä laukoa mustavalkoisia, tuomitsevia kommentteja.

No sovitaan sitten että terve ihminen voi valita itse ja moniongelmainen ja traumatisoitunut ihminen ei voi. Kukin voi identifioitua kumpaan ryhmään haluaa.

Asenteeni ei ole kylmä

Asenteesi on todella kylmä, jäinen suorastaan. Luuletko, että se traumatisoitunut ei haluaisi olla normaali ja pyri normaaliksi? Ei sitä voi valita mihin ryhmään kuuluu, voi haluta siihen toiseen ryhmään, mutta ei pääse sinne koskaan. Koeta jo ymmärtää.

Mutta miksi pitää etukäteen jo päättää että tämä ihminen ei voi ottaa vastuuta ja päättää itse? Kaikki ei voi, se on fakta. Mutta voisiko ihmisille antaa oikeuden siihen eikä kuitata suoraan että sinä et kykene, ole kotona ja elä tällä pienellä tuella. En ymmärrä mitä pahaa siinä on että uskoo että suurin osa ihmisistä voi itse päättää mihin elämä menee, ei 100%:sti mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin.

Ja tiedän kyllä että kukaan ei valitse sairastua, ne tilanteet ei nyt ole tässä kyseessä.

Vierailija kirjoitti:

Mietin tässä yhteydessä annettuja rooleja elämässä. Oma syrjäytyneen roolini puettiin minulle sillä hetkellä kun synnyin moniongelmaiseen lapsuudenperheeseeni. Ympäristö on osaltaan vahvistanut tätä roolia. Olen yrittänyt irtautua siitä mutta sairastunut aina uudelleen ja suistunut takaisin köyhyyteen ja huono-osaisuuteen.

Vaatii oikeasti mielettömiä ponnistuksia irtautua jostakin roolista. Meidät leimataan jo lapsuudesta asti ja asetetaan osaksi tätä roolien tanssia. Sinun ei anneta vaihtaa askelia koska se pakottaisi myös muut vaihtamaan omiaan - muuttumaan. 

Omaan rooliinsa samaistuu myös itse niin voimakkaasti että siitä irtautuminen on vaikeaa. Se vaatii objektiivisuutta ja oman mielen tarkastelua tietoisuudesta käsin. Vain siten voi aidosti lähteä purkamaan haitallisia uskomusjärjestelmiä. Uuden minäkuvan omaksuminen vaatii kovaa ajatustyötä ja mielenhallintaa. 

Viisaita sanoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhtään enempää en halua kenenkään läskin kertovan leipäjonossa, miten näkee nälkää. Jos oikeasti näkisivät, olisivat laihoja. Mitään lohtusyöpöttelyä en katso oikeutetuksi köyhän marinalle.

Mitä lapsi opettelee elämänsä ensi ? Mm. _syömistä_ .

Kuka lasta ruokkii useimmiten lapsen ensi vuosina? _Äiti_.

Myös lapsen _perusturvallisuus_ rakennetaan ensimmäisten ikävuosien aikana.

No mikäköhän menee mönkään, kun lapsella on rajusti ja monipuolisesti väkivaltainen _äiti_? Kas kummaa: kun lapsella on rajusti ja monipuolisesti väkivaltainen _äiti_, niin lapsella -

myös aikustuttuaan - heittää häränpyllyä niin _perusturvallisuus_ kuin _syöminenkin_!

Onpa hämmästyttävää ja kummastuttavaa!

Tekisi mieli alapeukuttaa ihan vaan siksi, että toistat itseäsi. Olet tuonut äiti-asian esille nyt lukemattomia kertoja tässä keskustelussa.

Olet oikeassa, että lapsena koettu väkivalta ja kaltoinkohtelu voi tuhota lapsen elämän. Olen pahoillani kokemuksistasi, kenenkään ei pitäisi joutua käymään läpi tuollaista.

Mielestäni keskustelussa on kuitenkin paljon puolia ja näkemyksiä, mutta tunnut jääneen jumiin nyt tuohon sinua kiinnostavaan äiti-aiheeseen, joka ei oikeastaan tuo enää uutta keskusteluun.

Välivaltainen äiti aiheuttaa lapselleen pahimmillaan _monipuolisen_ ja _monitasoisen_ traumaoireiston ja koko elämän kestävät kärsimykset, eli lapsesta kasvaa aikuistuessaan _moniongelmainen_ ja työkyvytön köyhä, ja juuri sitä _moniongelmaisuusvyyhtiä_ olenkin pyrkinyt tuomaan tässä keskusteluketjussa esiin. Se, että peukutatko vai et, ei millään tavoin muuta _moniongelmaisen_ äititraumoitetun raskasta elämää: eikö olekin hyvä, että sinäkin huomioit sen, että mitä äiti pahimmillaan saa aikaiseksi: koko elämän kestävät 24/7/365 kärsimykset? Ehkä sinulle oli esimerkiksi selvää se, että väkivaltainen äiti saattaa aiheuttaa lapselleen mm. kompleksisen syömishäiriön, mutta hän, jolle selvitin äititrauman, köyhyyden, lihavuuden ja leipäjonon yhteyttä, ei sitä tiennyt.

_Lopeta_ toi _alaviivailu_ jonka ärsyttävyys _vesittää_ kaikki _viestisi_.

Me tajuttiin jo että sulla on _äititrauma_, sun ei tarvi _kokoajan_ tuoda sitä _esiin_. Tulee mieleen, että pidät _kärsimyksiäsi_ ylivoimaisina verrattuna _kenenkään_ muun kokemiin kärsimyksiin, vaikka meitä huono-osaisia on aika monta tässä _ketjussa_.

Äititraumat ovat siksikin usein _ylivoimaisia_, että suurin osa ihmisistä ei kestä & halua kuulla & nähdä totuutta väkivaltaisista äideistä sekä väkivaltaisten äitien aiheuttamista seuraamuksista pahoinpidellyissä lapsissa.

Väkivaltainen äiti on tabu.

Tässä toteutuu sellainen ennalta määrätty odotus: Ei halutakaan nähdä ihmistä aidosti, vaan nähdään vain olosuhteet ja aletaan ohjata ihmistä sitten niiden mukaan tiettyyn uomaan.

Siksi näiden ihmisten ns auttaminenkaan ei koskaan johda mihinkään, koska se auttaja ei päästä häntä siitä uhrin osasta pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhtään enempää en halua kenenkään läskin kertovan leipäjonossa, miten näkee nälkää. Jos oikeasti näkisivät, olisivat laihoja. Mitään lohtusyöpöttelyä en katso oikeutetuksi köyhän marinalle.

Mitä lapsi opettelee elämänsä ensi ? Mm. _syömistä_ .

Kuka lasta ruokkii useimmiten lapsen ensi vuosina? _Äiti_.

Myös lapsen _perusturvallisuus_ rakennetaan ensimmäisten ikävuosien aikana.

No mikäköhän menee mönkään, kun lapsella on rajusti ja monipuolisesti väkivaltainen _äiti_? Kas kummaa: kun lapsella on rajusti ja monipuolisesti väkivaltainen _äiti_, niin lapsella -

myös aikustuttuaan - heittää häränpyllyä niin _perusturvallisuus_ kuin _syöminenkin_!

Onpa hämmästyttävää ja kummastuttavaa!

Tekisi mieli alapeukuttaa ihan vaan siksi, että toistat itseäsi. Olet tuonut äiti-asian esille nyt lukemattomia kertoja tässä keskustelussa.

Olet oikeassa, että lapsena koettu väkivalta ja kaltoinkohtelu voi tuhota lapsen elämän. Olen pahoillani kokemuksistasi, kenenkään ei pitäisi joutua käymään läpi tuollaista.

Mielestäni keskustelussa on kuitenkin paljon puolia ja näkemyksiä, mutta tunnut jääneen jumiin nyt tuohon sinua kiinnostavaan äiti-aiheeseen, joka ei oikeastaan tuo enää uutta keskusteluun.

Välivaltainen äiti aiheuttaa lapselleen pahimmillaan _monipuolisen_ ja _monitasoisen_ traumaoireiston ja koko elämän kestävät kärsimykset, eli lapsesta kasvaa aikuistuessaan _moniongelmainen_ ja työkyvytön köyhä, ja juuri sitä _moniongelmaisuusvyyhtiä_ olenkin pyrkinyt tuomaan tässä keskusteluketjussa esiin. Se, että peukutatko vai et, ei millään tavoin muuta _moniongelmaisen_ äititraumoitetun raskasta elämää: eikö olekin hyvä, että sinäkin huomioit sen, että mitä äiti pahimmillaan saa aikaiseksi: koko elämän kestävät 24/7/365 kärsimykset? Ehkä sinulle oli esimerkiksi selvää se, että väkivaltainen äiti saattaa aiheuttaa lapselleen mm. kompleksisen syömishäiriön, mutta hän, jolle selvitin äititrauman, köyhyyden, lihavuuden ja leipäjonon yhteyttä, ei sitä tiennyt.

_Lopeta_ toi _alaviivailu_ jonka ärsyttävyys _vesittää_ kaikki _viestisi_.

Me tajuttiin jo että sulla on _äititrauma_, sun ei tarvi _kokoajan_ tuoda sitä _esiin_. Tulee mieleen, että pidät _kärsimyksiäsi_ ylivoimaisina verrattuna _kenenkään_ muun kokemiin kärsimyksiin, vaikka meitä huono-osaisia on aika monta tässä _ketjussa_.

Äititraumat ovat siksikin usein _ylivoimaisia_, että suurin osa ihmisistä ei kestä & halua kuulla & nähdä totuutta väkivaltaisista äideistä sekä väkivaltaisten äitien aiheuttamista seuraamuksista pahoinpidellyissä lapsissa.

Väkivaltainen äiti on tabu.

Lopeta nyt hyvä ihminen tuo _alaviivailu_ ja jankkaus. Kuten huomasit, monia ärsyttää se. Se myös antaa sinusta hölmön kuvan. Yrität kirjoittaa fiksusti, mutta tekstistäsi näkee ettei sinulla ole mitään tieteellistä pohjaa väitteillesi, vaan heität mutuja omien kokemustesi pohjalta.

Esim. kerropa mistä olet saanut päähäsi että väkivaltaiset äidin ovat tabu? Kyllähän mediassakin puhutaan jatkuvasti äitien väkivallasta. Ja miten jonkun asian traumaattisuus pahenee tai vähenee siitä, että asia on tabu yhteiskunnassa?

Minkälainen psykologinen mekanismi on kyseessä? Haluaisin väitteelle myös lähteen. Taidat nyt mutuilla.

Lisäksi sinulla ei ole oikeutta verrata omia traumojasi muiden, ja väittää niiden olevan pahempia. Ihmiset ovat erilaisia, ja traumatisoituvat erilaisista asioista. Kyse on kokemuksesta. Joku voi olla paljon sinua traumatisoituneempi, vaikka pahoinpitelijä olisi isä. Olet itsekäs ja suoraan sanottuna aika sokea, jos pidät itseäsi ja traumaasi "parempana" kuin muiden. Sinä et ole portinvartija, joka päättää kenellä on oikeus traumatisoitua ja mistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhtään enempää en halua kenenkään läskin kertovan leipäjonossa, miten näkee nälkää. Jos oikeasti näkisivät, olisivat laihoja. Mitään lohtusyöpöttelyä en katso oikeutetuksi köyhän marinalle.

Mitä lapsi opettelee elämänsä ensi ? Mm. _syömistä_ .

Kuka lasta ruokkii useimmiten lapsen ensi vuosina? _Äiti_.

Myös lapsen _perusturvallisuus_ rakennetaan ensimmäisten ikävuosien aikana.

No mikäköhän menee mönkään, kun lapsella on rajusti ja monipuolisesti väkivaltainen _äiti_? Kas kummaa: kun lapsella on rajusti ja monipuolisesti väkivaltainen _äiti_, niin lapsella -

myös aikustuttuaan - heittää häränpyllyä niin _perusturvallisuus_ kuin _syöminenkin_!

Onpa hämmästyttävää ja kummastuttavaa!

Tekisi mieli alapeukuttaa ihan vaan siksi, että toistat itseäsi. Olet tuonut äiti-asian esille nyt lukemattomia kertoja tässä keskustelussa.

Olet oikeassa, että lapsena koettu väkivalta ja kaltoinkohtelu voi tuhota lapsen elämän. Olen pahoillani kokemuksistasi, kenenkään ei pitäisi joutua käymään läpi tuollaista.

Mielestäni keskustelussa on kuitenkin paljon puolia ja näkemyksiä, mutta tunnut jääneen jumiin nyt tuohon sinua kiinnostavaan äiti-aiheeseen, joka ei oikeastaan tuo enää uutta keskusteluun.

Välivaltainen äiti aiheuttaa lapselleen pahimmillaan _monipuolisen_ ja _monitasoisen_ traumaoireiston ja koko elämän kestävät kärsimykset, eli lapsesta kasvaa aikuistuessaan _moniongelmainen_ ja työkyvytön köyhä, ja juuri sitä _moniongelmaisuusvyyhtiä_ olenkin pyrkinyt tuomaan tässä keskusteluketjussa esiin. Se, että peukutatko vai et, ei millään tavoin muuta _moniongelmaisen_ äititraumoitetun raskasta elämää: eikö olekin hyvä, että sinäkin huomioit sen, että mitä äiti pahimmillaan saa aikaiseksi: koko elämän kestävät 24/7/365 kärsimykset? Ehkä sinulle oli esimerkiksi selvää se, että väkivaltainen äiti saattaa aiheuttaa lapselleen mm. kompleksisen syömishäiriön, mutta hän, jolle selvitin äititrauman, köyhyyden, lihavuuden ja leipäjonon yhteyttä, ei sitä tiennyt.

_Lopeta_ toi _alaviivailu_ jonka ärsyttävyys _vesittää_ kaikki _viestisi_.

Me tajuttiin jo että sulla on _äititrauma_, sun ei tarvi _kokoajan_ tuoda sitä _esiin_. Tulee mieleen, että pidät _kärsimyksiäsi_ ylivoimaisina verrattuna _kenenkään_ muun kokemiin kärsimyksiin, vaikka meitä huono-osaisia on aika monta tässä _ketjussa_.

Äititraumat ovat siksikin usein _ylivoimaisia_, että suurin osa ihmisistä ei kestä & halua kuulla & nähdä totuutta väkivaltaisista äideistä sekä väkivaltaisten äitien aiheuttamista seuraamuksista pahoinpidellyissä lapsissa.

Väkivaltainen äiti on tabu.

Ihmisten aivot ovat erilaisia, toiset saavat traumoja asioista joista toiset eivät. Lisäksi vaikka kuinka karmean lapsuuden kokeneet saattavat päästä asioista yli, ja katkaista huono-osaisuuden ketjun. Myös miistä äititraumoista. Kyse on aivojen tavasta muokkautua ja käsitellä asioita. Tästä syystä meillä on näitä huonoista oloista tulleita menestyjiä. Osa heistä ei näe, että kyse ei ehkä vain ole heidän ylivertaisuudestaan, vaan että he ovat huonoista lähtökohdista huolimatta voittaneet geenilotossa ja saaneet joustavan psyyken ja älykkäät aivot, sekä päättäväisyyttä ja luonteessa.

Lopeta itsesi nostaminen jalustalle siksi, että traumasi koskevat ÄITIÄ. Kaikki huonojen äitien lapset eivät ole ylivoimaisen traumatisoituneita, vaikka sinä olisitkin. Kuinka kehtaat ylentää itseäsi traumasi johdosta, vaikka tässäkin keskustelussa on varmasti ihmisiä, jotka ovat kärsineet insestistä ja väkivallasta koko lapsuutensa. Jotenkin kieroutuneesti tunnut ajattelevan tämän olevan kilpailu siitä, kenen trauma voittaa. Haluatko ehkä sääliä, että kilpaa sinua taputeltaisiin, voi että, kyllä sinä nyt voitit, olet kyllä kaikista traumatisoitunein. Jee! Voitin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhtään enempää en halua kenenkään läskin kertovan leipäjonossa, miten näkee nälkää. Jos oikeasti näkisivät, olisivat laihoja. Mitään lohtusyöpöttelyä en katso oikeutetuksi köyhän marinalle.

Mitä lapsi opettelee elämänsä ensi ? Mm. _syömistä_ .

Kuka lasta ruokkii useimmiten lapsen ensi vuosina? _Äiti_.

Myös lapsen _perusturvallisuus_ rakennetaan ensimmäisten ikävuosien aikana.

No mikäköhän menee mönkään, kun lapsella on rajusti ja monipuolisesti väkivaltainen _äiti_? Kas kummaa: kun lapsella on rajusti ja monipuolisesti väkivaltainen _äiti_, niin lapsella -

myös aikustuttuaan - heittää häränpyllyä niin _perusturvallisuus_ kuin _syöminenkin_!

Onpa hämmästyttävää ja kummastuttavaa!

Tekisi mieli alapeukuttaa ihan vaan siksi, että toistat itseäsi. Olet tuonut äiti-asian esille nyt lukemattomia kertoja tässä keskustelussa.

Olet oikeassa, että lapsena koettu väkivalta ja kaltoinkohtelu voi tuhota lapsen elämän. Olen pahoillani kokemuksistasi, kenenkään ei pitäisi joutua käymään läpi tuollaista.

Mielestäni keskustelussa on kuitenkin paljon puolia ja näkemyksiä, mutta tunnut jääneen jumiin nyt tuohon sinua kiinnostavaan äiti-aiheeseen, joka ei oikeastaan tuo enää uutta keskusteluun.

Välivaltainen äiti aiheuttaa lapselleen pahimmillaan _monipuolisen_ ja _monitasoisen_ traumaoireiston ja koko elämän kestävät kärsimykset, eli lapsesta kasvaa aikuistuessaan _moniongelmainen_ ja työkyvytön köyhä, ja juuri sitä _moniongelmaisuusvyyhtiä_ olenkin pyrkinyt tuomaan tässä keskusteluketjussa esiin. Se, että peukutatko vai et, ei millään tavoin muuta _moniongelmaisen_ äititraumoitetun raskasta elämää: eikö olekin hyvä, että sinäkin huomioit sen, että mitä äiti pahimmillaan saa aikaiseksi: koko elämän kestävät 24/7/365 kärsimykset? Ehkä sinulle oli esimerkiksi selvää se, että väkivaltainen äiti saattaa aiheuttaa lapselleen mm. kompleksisen syömishäiriön, mutta hän, jolle selvitin äititrauman, köyhyyden, lihavuuden ja leipäjonon yhteyttä, ei sitä tiennyt.

_Lopeta_ toi _alaviivailu_ jonka ärsyttävyys _vesittää_ kaikki _viestisi_.

Me tajuttiin jo että sulla on _äititrauma_, sun ei tarvi _kokoajan_ tuoda sitä _esiin_. Tulee mieleen, että pidät _kärsimyksiäsi_ ylivoimaisina verrattuna _kenenkään_ muun kokemiin kärsimyksiin, vaikka meitä huono-osaisia on aika monta tässä _ketjussa_.

Äititraumat ovat siksikin usein _ylivoimaisia_, että suurin osa ihmisistä ei kestä & halua kuulla & nähdä totuutta väkivaltaisista äideistä sekä väkivaltaisten äitien aiheuttamista seuraamuksista pahoinpidellyissä lapsissa.

Väkivaltainen äiti on tabu.

Lopeta nyt hyvä ihminen tuo _alaviivailu_ ja jankkaus. Kuten huomasit, monia ärsyttää se. Se myös antaa sinusta hölmön kuvan. Yrität kirjoittaa fiksusti, mutta tekstistäsi näkee ettei sinulla ole mitään tieteellistä pohjaa väitteillesi, vaan heität mutuja omien kokemustesi pohjalta.

Esim. kerropa mistä olet saanut päähäsi että väkivaltaiset äidin ovat tabu? Kyllähän mediassakin puhutaan jatkuvasti äitien väkivallasta. Ja miten jonkun asian traumaattisuus pahenee tai vähenee siitä, että asia on tabu yhteiskunnassa?

Minkälainen psykologinen mekanismi on kyseessä? Haluaisin väitteelle myös lähteen. Taidat nyt mutuilla.

Lisäksi sinulla ei ole oikeutta verrata omia traumojasi muiden, ja väittää niiden olevan pahempia. Ihmiset ovat erilaisia, ja traumatisoituvat erilaisista asioista. Kyse on kokemuksesta. Joku voi olla paljon sinua traumatisoituneempi, vaikka pahoinpitelijä olisi isä. Olet itsekäs ja suoraan sanottuna aika sokea, jos pidät itseäsi ja traumaasi "parempana" kuin muiden. Sinä et ole portinvartija, joka päättää kenellä on oikeus traumatisoitua ja mistä.

Olen tuonut tähän keskusteluketjuun myös mm. Vilja Eerika Tarkin äärimmäisen kammottavat kokemukset ja kohtalon, joihin samaistun voimakkaasti, eli olen pyrkinyt tuomaan esiin myös isien lapsiinsa kohdistaman väkivallan. En ole siis väittänyt, että minun äititraumakokemukseni ovat jotenkin ylivertaisia muiden vanhempiensa kiduttamien lasten kokemuksiin nähden, vaan se on teidän lukijoiden omaa tulkintaa.

Argumentit, joita täällä minulle heitellään, eivät ole minulle millään tavalla uusia, ja on hyvä, että ne tulevat esiin. Käytännössä tällaiset äititraumoitetut saavat _paljon_ pahempaa kuraa niskaansa mm. hoitohenkilöiltä, jotka eivät voi käsittää, että joku äiti raatelee lastansa.