Te joille on diagnosoitu kakkostyypin kaksisuuntainen

Vierailija kirjoitti:

Tiesittekö ensin itse että teillä on tämä vai vasta kun joku sen teille kertoi?

-ei ap

Minun suvussani oli esiintynyt kaksisuuntaista ja omien masennuskausien toistuttua hakeuduin itse psykiatrian poliklinikalle asiaa selvittämään.

-1

Olen ollut masentunut lapsesta asti. Nyt olen lähes kolmekymppinen ja nyt vasta lääkärit on alkaneet puhua kakkostyypin biposta. Että jos masennusjaksot vaan toistuvat lääkkeistä huolimatta niin silloin diagnoosi on väärä. Vuosi sitten kävin läpi elämäni toistaiseksi pahimman masennusjakson. Kun lääkitykseni vaihdettiin, olo parani jälleen. Nyt olen keväästä asti kuulostellut itseäni ja lukenut kakkostyypin biposta (ja nimenomaan tuosta, jossa tuulen suunta voi kääntyä jopa saman päivän aikana) ja tunnistan itseni pelottavan tarkasti. 

Minua on aina ärsyttänyt, kun lääkärit työntävät sitä kyselytestiä kaksisuuntaisesta, missä kysymykset on sellaisia "oletko koskaan käyttänyt rahaa enemmän kuin pitäisi" -tyyppisiä. Kuka ei olisi? Mutta nyt vasta olen todella tajunnut, että suuri osa niistä jutuista sopii minuun, olen vaan aina vähätellyt niitä tai halunnut nähdä ne jonain muuna. Joku mainitsi ostaneensa 8 talvitakkia. Olen tehnyt saman, selittelin vaan itselleni että etsin täydellistä takkia ja kyllä nyt useampaa voi käyttää. Siivoaminen ja kaappien "järjestely" lähtee tässä olettamassani hypomaniassa ihan täysin käsistä, samoin teen urasuunnitelmia ja aloitan uusia harrastuksia ja luen öisin tuntikausia putkeen tenttikirjoja ilman että tajuan ajankulua tai sitä että on yö.

Olen myös käyttänyt päihteitä runsaahkosti nuorempana ja nyt vasta olen tajunnut miksi nousuhumala on minulle erilainen kuin muille; se "laukaisee" hypomanian ja puhun ihmisten päälle ja nauran ja itken ja höösään ja hoidan kaiken vaikka olisin juonut vain yhden tai kaksi pientä olutta. Eli se sama olo, mikä tulee kun innostun jostain hypomaanisena. 

Lääkärini sanoi että useinkaan bipot eivät tahtoisi luopua hypomanioistaan kun silloin saa niin paljon aikaiseksi. Fakta on vaan se, että hypomaniaa seuraa aina masennus. Nyt tämä on itselläni pysynyt jotenkin aisoissa, mutta stressin lisääntyessä mieliala alkaa selvästi heitellä. Odotan vaan seuraavaa masennusjaksoa, sitten ainakin tiedän varmasti.

Bipo(ko) kirjoitti:

Olen ollut masentunut lapsesta asti. Nyt olen lähes kolmekymppinen ja nyt vasta lääkärit on alkaneet puhua kakkostyypin biposta. Että jos masennusjaksot vaan toistuvat lääkkeistä huolimatta niin silloin diagnoosi on väärä. Vuosi sitten kävin läpi elämäni toistaiseksi pahimman masennusjakson. Kun lääkitykseni vaihdettiin, olo parani jälleen. Nyt olen keväästä asti kuulostellut itseäni ja lukenut kakkostyypin biposta (ja nimenomaan tuosta, jossa tuulen suunta voi kääntyä jopa saman päivän aikana) ja tunnistan itseni pelottavan tarkasti. 

Minua on aina ärsyttänyt, kun lääkärit työntävät sitä kyselytestiä kaksisuuntaisesta, missä kysymykset on sellaisia "oletko koskaan käyttänyt rahaa enemmän kuin pitäisi" -tyyppisiä. Kuka ei olisi? Mutta nyt vasta olen todella tajunnut, että suuri osa niistä jutuista sopii minuun, olen vaan aina vähätellyt niitä tai halunnut nähdä ne jonain muuna. Joku mainitsi ostaneensa 8 talvitakkia. Olen tehnyt saman, selittelin vaan itselleni että etsin täydellistä takkia ja kyllä nyt useampaa voi käyttää. Siivoaminen ja kaappien "järjestely" lähtee tässä olettamassani hypomaniassa ihan täysin käsistä, samoin teen urasuunnitelmia ja aloitan uusia harrastuksia ja luen öisin tuntikausia putkeen tenttikirjoja ilman että tajuan ajankulua tai sitä että on yö.

Olen myös käyttänyt päihteitä runsaahkosti nuorempana ja nyt vasta olen tajunnut miksi nousuhumala on minulle erilainen kuin muille; se "laukaisee" hypomanian ja puhun ihmisten päälle ja nauran ja itken ja höösään ja hoidan kaiken vaikka olisin juonut vain yhden tai kaksi pientä olutta. Eli se sama olo, mikä tulee kun innostun jostain hypomaanisena. 

Lääkärini sanoi että useinkaan bipot eivät tahtoisi luopua hypomanioistaan kun silloin saa niin paljon aikaiseksi. Fakta on vaan se, että hypomaniaa seuraa aina masennus. Nyt tämä on itselläni pysynyt jotenkin aisoissa, mutta stressin lisääntyessä mieliala alkaa selvästi heitellä. Odotan vaan seuraavaa masennusjaksoa, sitten ainakin tiedän varmasti.

Sä olet aika nuori vielä. Hyvä kun pidät varasi. Eka mania voi muuten tulla vielä eteen. Samoin sitä seuraava psykoottinen masennus. Seuraavat 10 vuotta on kriittiset. Jos ei sinä aikana tule, ei tuu koskaan(?). Jonkun käppyrän näin, missä oli kuvattu asiaa/riskiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä on aika vaikea löytää tietoa joteb hyvä aloitus siinä mielessä.

Monet luulee että kaksisuuntainen on ihan erilainen sairaus kuin se oikeasti on: siis että kaikki on sellaisia holtittomia ylösalas hetkessä tyyppejä.

Mä näin taannoin (ehkä jopa vuosia sitten) suomalaisessa tv-ohjelmassa sellasen tytön joka opiskeli ammattiin ja sanoi että hällä diagnosoitu 2-suuntainen ja että mielialat vaihtelee päivän aikana laidasta laitaan. Mä ajattelin silloin ja kyllä edelleenkin että tyttöparalla väärä diagnoosi koska eihän ne niin äkkiseltäön pitäisi muuttua. Lähisukulaisellani siis 2-suuntainen johon tämän perustan.

Sitten kuitenkin törmäsiin sellaiseen termiin kuin rapid cycling, nopeasyklinen, tässä yhteydessä ja kiinnostaisi tietää tarkoittaako se tosiaan sitä etä voi päivässä mennä ihan laidasta laitaan? Kamala ajatus kun katsonut sitä läheisen kamppailua syvästä masennuksesta täyteen maniaan...

Sekamuotoinen on yleisemmin käytetty termi. En jaksa kitjoittaa enempää, vaikka tiedän asiasta todennäköisesti enemmän kuin sinä...

Et varmaan sitten jaksa vastata, mutta kuitenkin kerron että tiedän kyllä termin sekamuotoinen.

Tällä läheiselläni on 1-tyypin diagnoosi ja hänellä oireisiin kuuluvat sekamuotoiset jaksot, mutta ne tarkoittavat sitä että hän on todella masentunut mutta siihen kuuluu piirteitä maniasta. Hän on siis surullinen ja ahdistunut ja itsetuhoinenkin mutta samalla todella levoton ja puhuu sekavia, siis hyvin aktiivinen. Normaalissa masennuksessa hän on vain apaattinen.

En tiennyt että sekamuotoinen voi tarkoittaa jotain muutakin kuin tällaista oireiden päällekäisyyttä.

Työnnä ne oireiden päällekäisyydet perseeseesi ja lakkaa katsomasta "läheistäsi" sen diagnoosin läpi niin alat ymmärtää asioita niin kuin ne kuuluu ymmärtää.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää, häntä kun en ole vastaavaa kokenut. Kyseessä on ihminen joka on kasvattanut minut, toinen vanhemmistani. Vasta hönen diagnoosinsa jälkeen olen kyennyt ymmärtämään miksi hän toimii kuten toimii.

Meillä on nykyisibn hyvät välit ja autan häntä, hänen toiveestaan, myös näissä sairauteen liittyvissä asioissa. Olen käynyt siis mukana lääkärissä ja tavannut häntä kun hän on suljetulla osastolla. Hän on itse kertonut sairaudestaan ja osan näen tietysti päälle päin myös. Olen myös pyrkinyt lukemaan aiheesta paljon että paremmin ymmärtäisin koko kuviota: sairastunutta, sairautta, hoitoja ja hoitajia.

Siksi tuossa kysyinkin, jos joku osaisi vielä valaista asiaa lisää, ymmärtäisin silloin paremmin. Tämä kun on minulle sydämen asia, rakastan "läheistäni".

Jos olet trolli, onneksi olkoon. Minulle tuli paha mieli, onnistuit.

Jos olet todellinen ihminen, vaikuttaa siltä ettei sinua ole tarpeeksi kuultu ja ymmärretty ja käännät sen vihaksi kaikkia kohtaan. Siinä tapauksessa olen pahoillani puolestasi.

Analyysisi minusta ei nyt ihan osunut eikä uponnut. Katso sitä ihmistä. Ja työnnä ne kirjat pois. Unohda se, mitä olet lukenut.

Ymmärtäisin paremmin jos jaksaisit perustella näkökantaasi. Tarkoitukseni ei ollut analysoida, vaan kerroin millaisen kuvan sinusta saan kommenttiesi perusteella. Se ei ole totuus vaan vain henkilökohtainen mielipiteeni.

Vierailija kirjoitti:

Bipo(ko) kirjoitti:

Olen ollut masentunut lapsesta asti. Nyt olen lähes kolmekymppinen ja nyt vasta lääkärit on alkaneet puhua kakkostyypin biposta. Että jos masennusjaksot vaan toistuvat lääkkeistä huolimatta niin silloin diagnoosi on väärä. Vuosi sitten kävin läpi elämäni toistaiseksi pahimman masennusjakson. Kun lääkitykseni vaihdettiin, olo parani jälleen. Nyt olen keväästä asti kuulostellut itseäni ja lukenut kakkostyypin biposta (ja nimenomaan tuosta, jossa tuulen suunta voi kääntyä jopa saman päivän aikana) ja tunnistan itseni pelottavan tarkasti. 

Minua on aina ärsyttänyt, kun lääkärit työntävät sitä kyselytestiä kaksisuuntaisesta, missä kysymykset on sellaisia "oletko koskaan käyttänyt rahaa enemmän kuin pitäisi" -tyyppisiä. Kuka ei olisi? Mutta nyt vasta olen todella tajunnut, että suuri osa niistä jutuista sopii minuun, olen vaan aina vähätellyt niitä tai halunnut nähdä ne jonain muuna. Joku mainitsi ostaneensa 8 talvitakkia. Olen tehnyt saman, selittelin vaan itselleni että etsin täydellistä takkia ja kyllä nyt useampaa voi käyttää. Siivoaminen ja kaappien "järjestely" lähtee tässä olettamassani hypomaniassa ihan täysin käsistä, samoin teen urasuunnitelmia ja aloitan uusia harrastuksia ja luen öisin tuntikausia putkeen tenttikirjoja ilman että tajuan ajankulua tai sitä että on yö.

Olen myös käyttänyt päihteitä runsaahkosti nuorempana ja nyt vasta olen tajunnut miksi nousuhumala on minulle erilainen kuin muille; se "laukaisee" hypomanian ja puhun ihmisten päälle ja nauran ja itken ja höösään ja hoidan kaiken vaikka olisin juonut vain yhden tai kaksi pientä olutta. Eli se sama olo, mikä tulee kun innostun jostain hypomaanisena. 

Lääkärini sanoi että useinkaan bipot eivät tahtoisi luopua hypomanioistaan kun silloin saa niin paljon aikaiseksi. Fakta on vaan se, että hypomaniaa seuraa aina masennus. Nyt tämä on itselläni pysynyt jotenkin aisoissa, mutta stressin lisääntyessä mieliala alkaa selvästi heitellä. Odotan vaan seuraavaa masennusjaksoa, sitten ainakin tiedän varmasti.

Sä olet aika nuori vielä. Hyvä kun pidät varasi. Eka mania voi muuten tulla vielä eteen. Samoin sitä seuraava psykoottinen masennus. Seuraavat 10 vuotta on kriittiset. Jos ei sinä aikana tule, ei tuu koskaan(?). Jonkun käppyrän näin, missä oli kuvattu asiaa/riskiä.

Lisään vielä, että sitä ekaa maniaa edeltää usein sekamuotoinen eli ei tule tyhjästä. Silloin pitää olla todella hyvin varautunut. Pelkkä tavallista suurempi stressi tai muu voi laukaista. Voin kertoa... olin sinun iässä sun kaltainen eli tunnistan itseni, mutta tiedostan myös sen, että homma voi kosahtaa vielä pahemminkin. Sori inhorealismini. Been there...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä on aika vaikea löytää tietoa joteb hyvä aloitus siinä mielessä.

Monet luulee että kaksisuuntainen on ihan erilainen sairaus kuin se oikeasti on: siis että kaikki on sellaisia holtittomia ylösalas hetkessä tyyppejä.

Mä näin taannoin (ehkä jopa vuosia sitten) suomalaisessa tv-ohjelmassa sellasen tytön joka opiskeli ammattiin ja sanoi että hällä diagnosoitu 2-suuntainen ja että mielialat vaihtelee päivän aikana laidasta laitaan. Mä ajattelin silloin ja kyllä edelleenkin että tyttöparalla väärä diagnoosi koska eihän ne niin äkkiseltäön pitäisi muuttua. Lähisukulaisellani siis 2-suuntainen johon tämän perustan.

Sitten kuitenkin törmäsiin sellaiseen termiin kuin rapid cycling, nopeasyklinen, tässä yhteydessä ja kiinnostaisi tietää tarkoittaako se tosiaan sitä etä voi päivässä mennä ihan laidasta laitaan? Kamala ajatus kun katsonut sitä läheisen kamppailua syvästä masennuksesta täyteen maniaan...

Sekamuotoinen on yleisemmin käytetty termi. En jaksa kitjoittaa enempää, vaikka tiedän asiasta todennäköisesti enemmän kuin sinä...

Et varmaan sitten jaksa vastata, mutta kuitenkin kerron että tiedän kyllä termin sekamuotoinen.

Tällä läheiselläni on 1-tyypin diagnoosi ja hänellä oireisiin kuuluvat sekamuotoiset jaksot, mutta ne tarkoittavat sitä että hän on todella masentunut mutta siihen kuuluu piirteitä maniasta. Hän on siis surullinen ja ahdistunut ja itsetuhoinenkin mutta samalla todella levoton ja puhuu sekavia, siis hyvin aktiivinen. Normaalissa masennuksessa hän on vain apaattinen.

En tiennyt että sekamuotoinen voi tarkoittaa jotain muutakin kuin tällaista oireiden päällekäisyyttä.

Työnnä ne oireiden päällekäisyydet perseeseesi ja lakkaa katsomasta "läheistäsi" sen diagnoosin läpi niin alat ymmärtää asioita niin kuin ne kuuluu ymmärtää.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää, häntä kun en ole vastaavaa kokenut. Kyseessä on ihminen joka on kasvattanut minut, toinen vanhemmistani. Vasta hönen diagnoosinsa jälkeen olen kyennyt ymmärtämään miksi hän toimii kuten toimii.

Meillä on nykyisibn hyvät välit ja autan häntä, hänen toiveestaan, myös näissä sairauteen liittyvissä asioissa. Olen käynyt siis mukana lääkärissä ja tavannut häntä kun hän on suljetulla osastolla. Hän on itse kertonut sairaudestaan ja osan näen tietysti päälle päin myös. Olen myös pyrkinyt lukemaan aiheesta paljon että paremmin ymmärtäisin koko kuviota: sairastunutta, sairautta, hoitoja ja hoitajia.

Siksi tuossa kysyinkin, jos joku osaisi vielä valaista asiaa lisää, ymmärtäisin silloin paremmin. Tämä kun on minulle sydämen asia, rakastan "läheistäni".

Jos olet trolli, onneksi olkoon. Minulle tuli paha mieli, onnistuit.

Jos olet todellinen ihminen, vaikuttaa siltä ettei sinua ole tarpeeksi kuultu ja ymmärretty ja käännät sen vihaksi kaikkia kohtaan. Siinä tapauksessa olen pahoillani puolestasi.

Analyysisi minusta ei nyt ihan osunut eikä uponnut. Katso sitä ihmistä. Ja työnnä ne kirjat pois. Unohda se, mitä olet lukenut.

Ymmärtäisin paremmin jos jaksaisit perustella näkökantaasi. Tarkoitukseni ei ollut analysoida, vaan kerroin millaisen kuvan sinusta saan kommenttiesi perusteella. Se ei ole totuus vaan vain henkilökohtainen mielipiteeni.

Mitä sä teet mielipiteillä ylipäätään? Mielekkyys asioihin ja ihmissuteisiin ei tule mielipiteiden vaan mielekkyyden muodossa. Siinä sulle perusteet.

Bipo(ko):lle vielä se, että vältä ylitöitä. Vältä ihmissuhteita, jotka altistaa hylkäykselle. Sovi esim. seurustelukumppanisi kanssa etukäteen, miten homma hoidetaan fiksusti, jos ero tulee. Kerro, että ero voi olla sulle kriittinen kohta. Pohtikaa suhteen aikana, miten toimitte JOS. Jne. Suosittelen lämpimästi. Tee selväksi, että teidän yhteinen tavoite on välttää sellaiset isot karikot, missä homma voi kosahtaa jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä on aika vaikea löytää tietoa joteb hyvä aloitus siinä mielessä.

Monet luulee että kaksisuuntainen on ihan erilainen sairaus kuin se oikeasti on: siis että kaikki on sellaisia holtittomia ylösalas hetkessä tyyppejä.

Mä näin taannoin (ehkä jopa vuosia sitten) suomalaisessa tv-ohjelmassa sellasen tytön joka opiskeli ammattiin ja sanoi että hällä diagnosoitu 2-suuntainen ja että mielialat vaihtelee päivän aikana laidasta laitaan. Mä ajattelin silloin ja kyllä edelleenkin että tyttöparalla väärä diagnoosi koska eihän ne niin äkkiseltäön pitäisi muuttua. Lähisukulaisellani siis 2-suuntainen johon tämän perustan.

Sitten kuitenkin törmäsiin sellaiseen termiin kuin rapid cycling, nopeasyklinen, tässä yhteydessä ja kiinnostaisi tietää tarkoittaako se tosiaan sitä etä voi päivässä mennä ihan laidasta laitaan? Kamala ajatus kun katsonut sitä läheisen kamppailua syvästä masennuksesta täyteen maniaan...

Sekamuotoinen on yleisemmin käytetty termi. En jaksa kitjoittaa enempää, vaikka tiedän asiasta todennäköisesti enemmän kuin sinä...

Et varmaan sitten jaksa vastata, mutta kuitenkin kerron että tiedän kyllä termin sekamuotoinen.

Tällä läheiselläni on 1-tyypin diagnoosi ja hänellä oireisiin kuuluvat sekamuotoiset jaksot, mutta ne tarkoittavat sitä että hän on todella masentunut mutta siihen kuuluu piirteitä maniasta. Hän on siis surullinen ja ahdistunut ja itsetuhoinenkin mutta samalla todella levoton ja puhuu sekavia, siis hyvin aktiivinen. Normaalissa masennuksessa hän on vain apaattinen.

En tiennyt että sekamuotoinen voi tarkoittaa jotain muutakin kuin tällaista oireiden päällekäisyyttä.

Työnnä ne oireiden päällekäisyydet perseeseesi ja lakkaa katsomasta "läheistäsi" sen diagnoosin läpi niin alat ymmärtää asioita niin kuin ne kuuluu ymmärtää.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää, häntä kun en ole vastaavaa kokenut. Kyseessä on ihminen joka on kasvattanut minut, toinen vanhemmistani. Vasta hönen diagnoosinsa jälkeen olen kyennyt ymmärtämään miksi hän toimii kuten toimii.

Meillä on nykyisibn hyvät välit ja autan häntä, hänen toiveestaan, myös näissä sairauteen liittyvissä asioissa. Olen käynyt siis mukana lääkärissä ja tavannut häntä kun hän on suljetulla osastolla. Hän on itse kertonut sairaudestaan ja osan näen tietysti päälle päin myös. Olen myös pyrkinyt lukemaan aiheesta paljon että paremmin ymmärtäisin koko kuviota: sairastunutta, sairautta, hoitoja ja hoitajia.

Siksi tuossa kysyinkin, jos joku osaisi vielä valaista asiaa lisää, ymmärtäisin silloin paremmin. Tämä kun on minulle sydämen asia, rakastan "läheistäni".

Jos olet trolli, onneksi olkoon. Minulle tuli paha mieli, onnistuit.

Jos olet todellinen ihminen, vaikuttaa siltä ettei sinua ole tarpeeksi kuultu ja ymmärretty ja käännät sen vihaksi kaikkia kohtaan. Siinä tapauksessa olen pahoillani puolestasi.

Analyysisi minusta ei nyt ihan osunut eikä uponnut. Katso sitä ihmistä. Ja työnnä ne kirjat pois. Unohda se, mitä olet lukenut.

Ymmärtäisin paremmin jos jaksaisit perustella näkökantaasi. Tarkoitukseni ei ollut analysoida, vaan kerroin millaisen kuvan sinusta saan kommenttiesi perusteella. Se ei ole totuus vaan vain henkilökohtainen mielipiteeni.

Mitä sä teet mielipiteillä ylipäätään? Mielekkyys asioihin ja ihmissuteisiin ei tule mielipiteiden vaan mielekkyyden muodossa. Siinä sulle perusteet.

En ymmärtänyt ihan pointtiasi, mutta eiköhän tämä keskustelu meidän välillämme ollut tässä. Kiitos hei.

Ois kiva kuulla mistä te löydätte toivoa?

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Epäilen että mulla on tämä. Eikö diagnoosi ole aika masentavaa saada? Eli aina on sairaana jollain tavalla, ei koskaan terveenä? Eikö tunnu hirveeltä? Miten te jaksatte omaa itseänne?

Vierailija kirjoitti:

Bipo(ko):lle vielä se, että vältä ylitöitä. Vältä ihmissuhteita, jotka altistaa hylkäykselle. Sovi esim. seurustelukumppanisi kanssa etukäteen, miten homma hoidetaan fiksusti, jos ero tulee. Kerro, että ero voi olla sulle kriittinen kohta. Pohtikaa suhteen aikana, miten toimitte JOS. Jne. Suosittelen lämpimästi. Tee selväksi, että teidän yhteinen tavoite on välttää sellaiset isot karikot, missä homma voi kosahtaa jne.

Itse tein mieheni kanssa jo vuosia sitten kirjallisen sopimuksen siltä varalta että mun hypo muuttuisi täydeksi maniaksi. Olen allekirjoittanut paperin jossa annan hänelle oikeuden sulkea pankkikortit ym. Toki tällaista sopimusta ei kannata tehdä ihan kenen kanssa tahansa, mutta kuten tuossa etusivulla kirjoittelin niin hoitoni ei välttämättä ole muillakaan tavoilla täysin käypä siirrettäväksi suoraan muiden elämäntilanteeseen.

Mua sen sopimuksen tekeminen auttoi koska sitä ennen olin todella peloissani siitä että sairastun hypon sijaan täyteen maniaan. Olen nähnyt läheltä miten paljon se rikkoo kun ei maanikko kuule saati kuuntele järkipuhetta. Kun paperi oli tehty, se stressi jäi pois. Tämä vaatii todella vakaata suhdetta ja vahvaa luottamusta, mutta silloin jos ne kohtaavat, se on paikallaan! Jää ne 8 takkia tilaamatta :)

-1

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Vierailija kirjoitti:

Epäilen että mulla on tämä. Eikö diagnoosi ole aika masentavaa saada? Eli aina on sairaana jollain tavalla, ei koskaan terveenä? Eikö tunnu hirveeltä? Miten te jaksatte omaa itseänne?

Ja joku toinenkin tuossa kysyi mistä löytää toivoa.

Mulle diagnoosin saaminen oli enemmän helpotus. Mun elämä oli masentavaa koko ajan ja toistuvat itseinhon täyttämät masennusjaksot vahvisti sitä kuvitelmaa että vika on vain minussa. Siis mun persoonassa, mun tavassa suhtautua asioihin. "Ota itteäs niskasta kiinni" ja "lähde lenkille" voimisti sitä kuvitelmaa, harhaa  päässäni, että normaalisti ihmisille riittää se, näin ihminen toipuu. Masentuneena en jaksanut liikkua minnekään, hypomaniassa taas liikuin liikaakin mutta laiminlöin keskusteluavun, kun en sitä kokenut tarvitsevani: olinhan parantunut. Vaikka mulla on suvussa tätä sairautta, niin en nähnyt pitkiin aikoihin yhteyttä niiden välillä, koska mulla ei ole koskaan ollut "täyttä maniaa". Ja tuskin olisin nähnyt silloinkaan, tämä oli vain yksi pääni kehittämistä defensseistä.

Mä kävelin sitten yhden masennuskauden jälkeen psykiatrian poliklinikalle ja ilmoitin että haluan tietää sairastanko kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Varasivat ajan mulle ja siinä kävi se 1.viestissä mainittu tilanne että kriteerit täyttyy, mutta olen niin nuori että odotellaan. Mutta tajusin itsestäni paljon jo silloin, että ne kriteerit täyttyy. Siinä kohtaa toivoin vielä, että psykiatri on oikeassa ja asiat muuttuu, helpottuu. Mutta tavallaan takaraivossa liskoaivot tiesi että ei, tässä se on.

Kysyisitkö diabeetikolta samanlaisen kysymyksen? Eikö ole kamalaa tietää olevansa koko ajan sairas? Koska tällä hetkellä itse hoidan sairauttani melkolailla kuten diabeetikko. Ruokailujen ja alkoholinkäytön kohdalla pitää olla tarkkana, diabeetikoilla ruokailu on sama kun meille hypomaanisille bipoille nukkuminen. Toki olen sairas. Toki se oli kamalaa tajuta että on sairaus joka ei koskaan parane. Mutta toisin kuin diabeetikolla, mulla tämä sairaus on osa mun persoonaa (heille ehkä myös osa minuutta, en tiedä). Se on jotain _mitä minä olen_. Sen kun hyväksyi niin asiat muuttui paljon iisimmiksi. Hyväksyin sen, etten voi juoda itseäni humalaan (siinä meni pari vuotta) ja hyväksyin sen, että mun on luovuttava joistain unelmistani ainakin hetkeksi (sitoutuminen esimerkiksi pitkäaikaiseen opiskeluun ei olisi tullut kyseeseen). 

...jatkuu

Mä olen tehnyt ihan kamalia asioita. Ja koska, kuten tossa yllä kirjoitin, koen sairauden olevan osa mun persoonaa en ikinä pääse karkuun sitä ajatusta että MINÄ olen ihan oikeasti paha tai kamala ihminen. Mä yritän ajatella niin, että sairauteni on vaikuttanut siihen että olen kohdellut ihmisiä kuin paskaa ja jopa ollut väkivaltainen. Siitä huolimatta että näistä tapahtumista on se 10-15 vuotta aikaa, joka kerta kun koen takaiskun tai pettymyksen, ajattelen että karma toimii. Mä en ole enää vuosiin ollut se, joka viinakänneissään haastaa riitaa ja saattaa heittää tuopilla naamaan, mutta silti mä olen se. Se ei mene pois. Mä olen edelleen jokaisen oman elämäni takaiskun kohdalla ihan v...n itsemurha-altis, koska mulla on tosi iso taakka kannettavana. Ja ansaitsen sen. Näin ajattelen.

Miten kestän itseäni? Niin. Edellinen kappale varmaan valaisee tätä. Heikoilla jäillä. Jos en kestä, mun on kuoltava. Olen miettinyt sitä paljon ja monta kertaa aikonutkin toteuttaa. Loppuviimeksi olen kallistunut siihen, että olen karsinut kaikki sosiaaliset suhteet pois, en voi satuttaa ketään. Mieheni rakastaa mua ja tietää mihin lähti ja on halukkaasti 

tässä keinussa:

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, 

eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, 

he heittävät häntä välillä taivaan ja maan 

- siksi kuin järjen valon häneltä vievät. 

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,

hän tänään pilvien ääriä kulkee, 

ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, 

mi vuorten kuilussa kuohuu. 

Kuka keinussa jumalien keinuu, 

ei hällä elon aika pitkä ole. 

Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön 

- sitten tulkohon tumma yö.

-Eino Leino

terveisin,

-1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tehnyt ihan kamalia asioita. Ja koska, kuten tossa yllä kirjoitin, koen sairauden olevan osa mun persoonaa en ikinä pääse karkuun sitä ajatusta että MINÄ olen ihan oikeasti paha tai kamala ihminen. Mä yritän ajatella niin, että sairauteni on vaikuttanut siihen että olen kohdellut ihmisiä kuin paskaa ja jopa ollut väkivaltainen. Siitä huolimatta että näistä tapahtumista on se 10-15 vuotta aikaa, joka kerta kun koen takaiskun tai pettymyksen, ajattelen että karma toimii. Mä en ole enää vuosiin ollut se, joka viinakänneissään haastaa riitaa ja saattaa heittää tuopilla naamaan, mutta silti mä olen se. Se ei mene pois. Mä olen edelleen jokaisen oman elämäni takaiskun kohdalla ihan v...n itsemurha-altis, koska mulla on tosi iso taakka kannettavana. Ja ansaitsen sen. Näin ajattelen.

Miten kestän itseäni? Niin. Edellinen kappale varmaan valaisee tätä. Heikoilla jäillä. Jos en kestä, mun on kuoltava. Olen miettinyt sitä paljon ja monta kertaa aikonutkin toteuttaa. Loppuviimeksi olen kallistunut siihen, että olen karsinut kaikki sosiaaliset suhteet pois, en voi satuttaa ketään. Mieheni rakastaa mua ja tietää mihin lähti ja on halukkaasti 

tässä keinussa:

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, 

eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, 

he heittävät häntä välillä taivaan ja maan 

- siksi kuin järjen valon häneltä vievät. 

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,

hän tänään pilvien ääriä kulkee, 

ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, 

mi vuorten kuilussa kuohuu. 

Kuka keinussa jumalien keinuu, 

ei hällä elon aika pitkä ole. 

Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön 

- sitten tulkohon tumma yö.

-Eino Leino

terveisin,

-1

Tämä oli hyvä kirjoitus. Itsekkin joskus ajattelen menneitä ja yritän uskotella itselleni etten se ollut minä joka toimi niinkuin toimi, mutta olinhan se. Alkoholia en uskalla enää juuri juoda, ihan muutaman kaljan jäljeen tunnistan sen alkavan manian joka saa minut taas olemaan se ihminen kuin silloin, enkä halua olla hän enkä tuhota nykyistä elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tehnyt ihan kamalia asioita. Ja koska, kuten tossa yllä kirjoitin, koen sairauden olevan osa mun persoonaa en ikinä pääse karkuun sitä ajatusta että MINÄ olen ihan oikeasti paha tai kamala ihminen. Mä yritän ajatella niin, että sairauteni on vaikuttanut siihen että olen kohdellut ihmisiä kuin paskaa ja jopa ollut väkivaltainen. Siitä huolimatta että näistä tapahtumista on se 10-15 vuotta aikaa, joka kerta kun koen takaiskun tai pettymyksen, ajattelen että karma toimii. Mä en ole enää vuosiin ollut se, joka viinakänneissään haastaa riitaa ja saattaa heittää tuopilla naamaan, mutta silti mä olen se. Se ei mene pois. Mä olen edelleen jokaisen oman elämäni takaiskun kohdalla ihan v...n itsemurha-altis, koska mulla on tosi iso taakka kannettavana. Ja ansaitsen sen. Näin ajattelen.

Miten kestän itseäni? Niin. Edellinen kappale varmaan valaisee tätä. Heikoilla jäillä. Jos en kestä, mun on kuoltava. Olen miettinyt sitä paljon ja monta kertaa aikonutkin toteuttaa. Loppuviimeksi olen kallistunut siihen, että olen karsinut kaikki sosiaaliset suhteet pois, en voi satuttaa ketään. Mieheni rakastaa mua ja tietää mihin lähti ja on halukkaasti 

tässä keinussa:

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, 

eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, 

he heittävät häntä välillä taivaan ja maan 

- siksi kuin järjen valon häneltä vievät. 

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,

hän tänään pilvien ääriä kulkee, 

ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, 

mi vuorten kuilussa kuohuu. 

Kuka keinussa jumalien keinuu, 

ei hällä elon aika pitkä ole. 

Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön 

- sitten tulkohon tumma yö.

-Eino Leino

terveisin,

-1

Tämä oli hyvä kirjoitus. Itsekkin joskus ajattelen menneitä ja yritän uskotella itselleni etten se ollut minä joka toimi niinkuin toimi, mutta olinhan se. Alkoholia en uskalla enää juuri juoda, ihan muutaman kaljan jäljeen tunnistan sen alkavan manian joka saa minut taas olemaan se ihminen kuin silloin, enkä halua olla hän enkä tuhota nykyistä elämääni.

Kiitos.

Ymmärrän todella mitä tarkoitat. Se on ihan kamala olo jos ottaa pari kaljaa ja alkaa se "ta-ta-ta-MENNÄÄN JO!" -olo. Siinä jarrujen lyöminen vaatii mieletöntä itsekuria ja vasta jälkeenpäin saa sen palkinnon (jos ymmärtää sen ottaa), että en nyt pilannut kaikkea. Koska jos menet, kaikki menee. Sitä on vaikea selittää sellaiselle, joka voi sivistyneesti käydä baarissa. Itse en voi. Se on kaikki tai ei mitään - ja se ei ole alkoholiongelma, ensisijaisesti, joten en hyödy alkoholistien AA-kerhoista tai muista alkoholiin keskittyvistä ohjelmista. Mun ongelmani on kokonaisvaltainen. Mä voin koukuttua siihen virkkaamiseen hypoissani ihan yhtä lailla kuin joku holiin.

Olisi kiva vaihtaa ajatuksia enemmänkin ihmisten kanssa (mielellään juuri tällä tavalla anonyyminä), jotka kokee samaa kuin itse. En ole vain löytänyt mitään sellaista kanavaa, jossa tällainen olisi mahdollista. Onko tietoa sellaisista kellään?

Tämä on mielestäni ollut todella hyvä keskustelu ja antanut itselle taas näissä syksyn klassikkomasiksissa vähän voimaa, ymmärrystä siitä että en ole ainoa joka tästä kärsii.

-1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

No mulla se meni niin. Pyysin lähetteen psyk. polille. Kävin 6x psykiatrilla ja sh:n luona lähes viikoymttain. Käytiin läpi elämä ja kaikki jaksot. Seurattiin tietysti lääkitystä ja muuta siinä sivussa. Kartoituksen myötä kakkonen muuttui ykköseksi. Toinen käytetty nimitys on seurantajakso.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla esimerkiksi saattaa mielialat vaihdella laidasta laitaan hyvin nopealla syklillä. Aamulla voi olla euforiaa ja illalla suunnittelen bussin alle hyppäämistä.

Mä ajattelen omaa sairauttani niinkuin veneenä. Jos keikutat laitaa jompaankumpaan suuntaan, niin pian se heilahtaa toiseen suuntaan. Mitä enemmän keikutat, sitä holtittomammaksi se keinunta menee. Mun tehtävä on pyrkiä säilyttämään se tasapaino keskellä. Siihen auttaa juuri se säännöllisyys. Illalla nukkumaan ja aamulla herääminen samaan aikaan, yms yms. Ei voi antaa oireiden ja mielialojen viedä, koska pian olisin pohjassa.

T. 2

Onneksi aivojaan voi myös kouluttaa. Tunteensäätelytaitoja voi kehittää, huolimatta tästä kaikesta. T. Toinen samanlainen

hyvä kommentti.