Te joille on diagnosoitu kakkostyypin kaksisuuntainen

Vierailija kirjoitti:

Oli lopulta tosi helpottavaa saada diagnoosi. Olen syyttänyt ja moittinut itseäni aina siitä miksi en pysty samaan kuin muut. Elämä on ollut poukkoilua ilman mitään pitkäjänteistä kestävää suunnitelmaa. Ihmissuhteet myös hataria ja usein lyhyitä. Kun sain diagnoosin tajusin lopulta, että se on ollut tämä sairaus, joka on ollut monen asian tiellä. Ei olekaan kyse siitä, että olisin jotenkin tyhmempi tai huonompi kuin muut. Se myös kannusti mua lopettamaan viimein liiallisen alkoholin käytön, koska tajusin, että jos jatkan juomista, niin tuhoan lopunkin mielenterveyteni.

Olin vajaa vuoden bipoon keskittyneen työryhmän hoidon piirissä. Kun en syönyt lääkkeitä, niin kirjasivat mut ulos avohoidosta. Tällä hetkellä ei siis mitään hoitokontaktia. En kuitenkaan häpeä enää sairauttani, joten tiedän mihin ottaa yhteyttä jos olo huonontuu yllättäen. Ymmärrän myös, että sairaus voi jonain päivänä paheta, ja silloin lääkkeet voivat olla hyvinkin tarpeellinen apu.

Toki välillä toivon terveyttä ja sitä "normaliutta", mitä näen muissa ihmisissä. Toisaalta tiedän, että kaikille riittää omat murheensa. Mulle se on nyt tämä bipo, mutta voisi asiat huonomminkin olla. Tän kanssa voi kuitenkin elää, tässä hetkessä.

-2

Onpa suorastaan häpeällistä kuulla, että sinut on kirjattu ulos, kun et syö lääkkeitä. Kokeilitko koskaan lamictalia? Siitä ei tule sivuvaikutuksia, ainakaan itselläni. Se ei myöskään "tunnu miltään". Se estää täydellisesti masennuksen ainakin mulla. Epilepsialääke.

Käyttäjä6760 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli lopulta tosi helpottavaa saada diagnoosi. Olen syyttänyt ja moittinut itseäni aina siitä miksi en pysty samaan kuin muut. Elämä on ollut poukkoilua ilman mitään pitkäjänteistä kestävää suunnitelmaa. Ihmissuhteet myös hataria ja usein lyhyitä. Kun sain diagnoosin tajusin lopulta, että se on ollut tämä sairaus, joka on ollut monen asian tiellä. Ei olekaan kyse siitä, että olisin jotenkin tyhmempi tai huonompi kuin muut. Se myös kannusti mua lopettamaan viimein liiallisen alkoholin käytön, koska tajusin, että jos jatkan juomista, niin tuhoan lopunkin mielenterveyteni.

Olin vajaa vuoden bipoon keskittyneen työryhmän hoidon piirissä. Kun en syönyt lääkkeitä, niin kirjasivat mut ulos avohoidosta. Tällä hetkellä ei siis mitään hoitokontaktia. En kuitenkaan häpeä enää sairauttani, joten tiedän mihin ottaa yhteyttä jos olo huonontuu yllättäen. Ymmärrän myös, että sairaus voi jonain päivänä paheta, ja silloin lääkkeet voivat olla hyvinkin tarpeellinen apu.

Toki välillä toivon terveyttä ja sitä "normaliutta", mitä näen muissa ihmisissä. Toisaalta tiedän, että kaikille riittää omat murheensa. Mulle se on nyt tämä bipo, mutta voisi asiat huonomminkin olla. Tän kanssa voi kuitenkin elää, tässä hetkessä.

-2

Onpa suorastaan häpeällistä kuulla, että sinut on kirjattu ulos, kun et syö lääkkeitä. Kokeilitko koskaan lamictalia? Siitä ei tule sivuvaikutuksia, ainakaan itselläni. Se ei myöskään "tunnu miltään". Se estää täydellisesti masennuksen ainakin mulla. Epilepsialääke.

En ole sitä kokeillut, mutta mitä olen muuten noihin lääkkeisiin tutustunut, niin se on mulla ykkösenä kokeilulistalla jos tarve iskee.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä6760 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli lopulta tosi helpottavaa saada diagnoosi. Olen syyttänyt ja moittinut itseäni aina siitä miksi en pysty samaan kuin muut. Elämä on ollut poukkoilua ilman mitään pitkäjänteistä kestävää suunnitelmaa. Ihmissuhteet myös hataria ja usein lyhyitä. Kun sain diagnoosin tajusin lopulta, että se on ollut tämä sairaus, joka on ollut monen asian tiellä. Ei olekaan kyse siitä, että olisin jotenkin tyhmempi tai huonompi kuin muut. Se myös kannusti mua lopettamaan viimein liiallisen alkoholin käytön, koska tajusin, että jos jatkan juomista, niin tuhoan lopunkin mielenterveyteni.

Olin vajaa vuoden bipoon keskittyneen työryhmän hoidon piirissä. Kun en syönyt lääkkeitä, niin kirjasivat mut ulos avohoidosta. Tällä hetkellä ei siis mitään hoitokontaktia. En kuitenkaan häpeä enää sairauttani, joten tiedän mihin ottaa yhteyttä jos olo huonontuu yllättäen. Ymmärrän myös, että sairaus voi jonain päivänä paheta, ja silloin lääkkeet voivat olla hyvinkin tarpeellinen apu.

Toki välillä toivon terveyttä ja sitä "normaliutta", mitä näen muissa ihmisissä. Toisaalta tiedän, että kaikille riittää omat murheensa. Mulle se on nyt tämä bipo, mutta voisi asiat huonomminkin olla. Tän kanssa voi kuitenkin elää, tässä hetkessä.

-2

Onpa suorastaan häpeällistä kuulla, että sinut on kirjattu ulos, kun et syö lääkkeitä. Kokeilitko koskaan lamictalia? Siitä ei tule sivuvaikutuksia, ainakaan itselläni. Se ei myöskään "tunnu miltään". Se estää täydellisesti masennuksen ainakin mulla. Epilepsialääke.

En ole sitä kokeillut, mutta mitä olen muuten noihin lääkkeisiin tutustunut, niin se on mulla ykkösenä kokeilulistalla jos tarve iskee.

Joo. Mä en siitä luovu. Se on eka lääke, mihin voin luottaa 100%. On ollut mahtavaa elää jo kolme vuotta ilman masennusta. Tietää, mitä on olla ei-masentunut. Mulla eka masennus tuli 6 vuotiaana ja siitä kierteellä eteenpäin.

Itselläni on bipon lisäksi epävakaa persoonallisuushäiriö. Tämähän on ihan yleinen yhdistelmä, tiedän monta muutakin henkilöä, jolla on molemmat diagnoosit. Lähinnä olen kestomasentunut, jota ylläpitää tuo persoonallisuushäiriö tosi tehokkaasti. Koen, että olen ollut ensimmäisen kerran masentunut jo lapsena ja aikuisiällä olin pitkään syklotyminen eli välillä meni vähän kovempaa ja välillä taas masensi, mutta se ei silloin vielä ollut erityisen suuri ongelma. Työelämän paineet ja kyvyttömyyteni selvitä siellä johti sitten vakavampaan masennukseen ja lopulta puhkesi 2-suuntainen, kun hypomaniat tulivat kuvioihin. Päädyin sairauslomalle 4 vuotta sitten, ja sen jälkeen ollut täysin työkyvytön. Olin silloin ainakin hyvin lähellä psykoosia. Ehkä se vaan menee niin, että kun olin vuosia todella huonossa kunnossa sinnitellen töissä vailla mitään hoitoa, niin toipuminen on myös todella hidasta.

Mitkään lääkkeet tai ECT:t eivät tosiaan masenukseeni auta, koska pohjimmiltani vihaan ja häpeän itseäni niin syvästi. Olen käynyt 2-vuotisen intensiivisen psykoterapian (ryhmä- ja yksilötapaamiset), jossa sain lähinnä keinoja ohjailla itsetuhoista käyttäytymistäni, mutta masennukseen se ei juurikaan auttanut. Monet nuoremmat potilaat saivat kyllä siitä selkeän avun, he eivät ehkä olleet vielä niin "urautuneita" kuin minä. Seuraavaksi yritetään kuntoutuspsykoterapiaa, mikä alkaa varmaan olla aika viimeisiä keinoja, joita voidaan kokeilla.

Hypomaniat ovat leikkautuneet lääkityksellä pois, olen syönyt Litoa vuosikaudet. Lisäksi syön masennuslääkettä (Voxra) ja antipsykoottia (Ketipinor). Minulle on kokeiltu todella paljon erilaisia lääkkeitä, mutta ainoastaan tuosta Litosta on jotain selkeää hyötyä. Monista lääkkeistä (lähinnä masennuslääkkeistä) ei ole mitään hyötyä tai sitten on liikaa haittavaikutuksia. SSRI-lääkkeistä tulen hulluksi. Ennen lääkitystä minulla oli kausi, jolloin olin vuoden sisään varmaan 4 tai 5 kertaa hypomaniassa. Velkaa tuli, parisuhde loppui, ryyppäsin, toilailin, paneskelin ympäri kyliä. Nykyään hypomaniat ovat sellaisia, että alan siivoamaan ja touhuamaan aamusta iltaan ja ne saa katki lääkityksellä. Pitää vain olla tarkkana rahan kanssa.

Joskus on tosiaan vaikea pysyä itsekään kärryillä, onko nyt puhjeamassa hypomania vai olenko vain muuten epävakaa. Unien häiriintyminen useammaksi yöksi on varmaan se selkein erottava tekijä. Sitten pitää mietiä, onko innostuneisuus sisäsyntyistä vai onko sille syy ulkopuolella. Jos selitys on ulkopuoella, silloin koen olevani epävakaan puolella eli reagoin voimaakkaasti ärsykkeisiin. Masentuneenakin koen tätä vuoristorataa eli saatan hetkeksi innostua jostakin, olla tosi euforisessa olotilassa ja sitten taas romahtaa syvimpiin pohjamutiin. Syvässä masennuksessa jää tuo vuoristorata pois ja muumioidun sänkyyni.

Vierailija kirjoitti:

Sillä tavalla pärjää, että syö lääkkeet tunnollisesti. Olo on terve ja toimintakykyinen. Työt hoituu, koti hoituu ja perhe hoituu. Päällepäin ette arvaisi mitään. Diagnoosi ei kerro yksilötasolla vielä yhtään mitään ja toivoa on.

Onko niitä lääkkeitä pakko syödä? Miten lääkkeet vaikuttavat? Minä olen lääkevastainen, ja siksi tuntuu hankalalta se ajatus että hakisin diagnoosin. Pärjään näinkin. Nyt vasta lähiaikoina tullut mieleen että ehkä en sairasta masennusta, vaan bypoa. Mutta en kyllä ole koskaan tehnyt mitään hullua. Mutta masennus ei ole koko ajan päällä. Mistä bypon erottaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sillä tavalla pärjää, että syö lääkkeet tunnollisesti. Olo on terve ja toimintakykyinen. Työt hoituu, koti hoituu ja perhe hoituu. Päällepäin ette arvaisi mitään. Diagnoosi ei kerro yksilötasolla vielä yhtään mitään ja toivoa on.

Onko niitä lääkkeitä pakko syödä? Miten lääkkeet vaikuttavat? Minä olen lääkevastainen, ja siksi tuntuu hankalalta se ajatus että hakisin diagnoosin. Pärjään näinkin. Nyt vasta lähiaikoina tullut mieleen että ehkä en sairasta masennusta, vaan bypoa. Mutta en kyllä ole koskaan tehnyt mitään hullua. Mutta masennus ei ole koko ajan päällä. Mistä bypon erottaa?

Lääketiede on yleisesti sitä mieltä että bipoläärihäiriön ensisijainen hoito on lääkehoito. Jos luet ketjun saat vähän kiinni siitä mitä kyseinen sairaus pitää sisällään. Masennuskausien lisäksi pitää olla selkeitä kohonneen mielialan jaksoja , (hypo)manioita.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on bipon lisäksi epävakaa persoonallisuushäiriö. Tämähän on ihan yleinen yhdistelmä, tiedän monta muutakin henkilöä, jolla on molemmat diagnoosit. Lähinnä olen kestomasentunut, jota ylläpitää tuo persoonallisuushäiriö tosi tehokkaasti. Koen, että olen ollut ensimmäisen kerran masentunut jo lapsena ja aikuisiällä olin pitkään syklotyminen eli välillä meni vähän kovempaa ja välillä taas masensi, mutta se ei silloin vielä ollut erityisen suuri ongelma. Työelämän paineet ja kyvyttömyyteni selvitä siellä johti sitten vakavampaan masennukseen ja lopulta puhkesi 2-suuntainen, kun hypomaniat tulivat kuvioihin. Päädyin sairauslomalle 4 vuotta sitten, ja sen jälkeen ollut täysin työkyvytön. Olin silloin ainakin hyvin lähellä psykoosia. Ehkä se vaan menee niin, että kun olin vuosia todella huonossa kunnossa sinnitellen töissä vailla mitään hoitoa, niin toipuminen on myös todella hidasta.

Mitkään lääkkeet tai ECT:t eivät tosiaan masenukseeni auta, koska pohjimmiltani vihaan ja häpeän itseäni niin syvästi. Olen käynyt 2-vuotisen intensiivisen psykoterapian (ryhmä- ja yksilötapaamiset), jossa sain lähinnä keinoja ohjailla itsetuhoista käyttäytymistäni, mutta masennukseen se ei juurikaan auttanut. Monet nuoremmat potilaat saivat kyllä siitä selkeän avun, he eivät ehkä olleet vielä niin "urautuneita" kuin minä. Seuraavaksi yritetään kuntoutuspsykoterapiaa, mikä alkaa varmaan olla aika viimeisiä keinoja, joita voidaan kokeilla.

Hypomaniat ovat leikkautuneet lääkityksellä pois, olen syönyt Litoa vuosikaudet. Lisäksi syön masennuslääkettä (Voxra) ja antipsykoottia (Ketipinor). Minulle on kokeiltu todella paljon erilaisia lääkkeitä, mutta ainoastaan tuosta Litosta on jotain selkeää hyötyä. Monista lääkkeistä (lähinnä masennuslääkkeistä) ei ole mitään hyötyä tai sitten on liikaa haittavaikutuksia. SSRI-lääkkeistä tulen hulluksi. Ennen lääkitystä minulla oli kausi, jolloin olin vuoden sisään varmaan 4 tai 5 kertaa hypomaniassa. Velkaa tuli, parisuhde loppui, ryyppäsin, toilailin, paneskelin ympäri kyliä. Nykyään hypomaniat ovat sellaisia, että alan siivoamaan ja touhuamaan aamusta iltaan ja ne saa katki lääkityksellä. Pitää vain olla tarkkana rahan kanssa.

Joskus on tosiaan vaikea pysyä itsekään kärryillä, onko nyt puhjeamassa hypomania vai olenko vain muuten epävakaa. Unien häiriintyminen useammaksi yöksi on varmaan se selkein erottava tekijä. Sitten pitää mietiä, onko innostuneisuus sisäsyntyistä vai onko sille syy ulkopuolella. Jos selitys on ulkopuoella, silloin koen olevani epävakaan puolella eli reagoin voimaakkaasti ärsykkeisiin. Masentuneenakin koen tätä vuoristorataa eli saatan hetkeksi innostua jostakin, olla tosi euforisessa olotilassa ja sitten taas romahtaa syvimpiin pohjamutiin. Syvässä masennuksessa jää tuo vuoristorata pois ja muumioidun sänkyyni.

Kiitos tästä postauksesta ja parista aiemmasta joissa käsiteltiin kakkostyypin kaksisuuntaisen ja epävakaan eroja ja yhteneväisyyksiä. Mulla on kanssa diagnoosina molemmat ja lainaamassani viestissä jotenkin tosi hyvin kiteytetty ehkä se, mitä olen itse tuntenut näiden tiimoilla. Tunnen etten ole lintu enkä kala kun kummankaan hoito ei oikeastaan tehoa ja tunnen oloni aika toivottomaksi kun en oikein tiedä mitä tehdä.

Jos jollain olisi jotain vinkkejä olisin enemmän kuin kiitollinen, vaikka niitä tästä keskustelusta jo jonkin verran sainkin. Kiitos niistäkin.

Edellisen viestin kirjoittajana tässä nostelen vielä jos jollain olisi jotain vinkkejä tai kokemusta jaettavana.

Harmittaa etten ollut paikalla kun tätä keskustelua on käyty :/

Vanha ketju, mutta hyvää asiaa, josta itsekin yritin kysellä.

Minulla bipo 2 todettu n. 8v sitten. Tasaavat lääkkeet jätin pois behavioristisen terapian aikana likemmäs 5v sitten. Tämän jälkeen olen poistanut ylimääräiset stressitekijät elämästä, opetellut tunnistamaan ja käsittelemään negatiiviset tunteet ja huolehtimaan riittävästä unesta ketipinorin avulla (25-100mg riippuen stressistä). En ole ollut päivääkään sairaslomalla tämän takia ja täysipäiväisesti töissä ja hoitanut kodin ja lapset koko ajan.

Tuo itsetarkkailu on hieman vaativaa aluksi, mutta nopeasti siitä muodostuu elämäntapa, johon ei niin paljoa tarvitse kiinnittää huomiota, ellei tapahdu jotain odottamatonta (stressitilanne, rakastuminen tms). Silloin pitää tietenkin ruotia tunteitaan tarkemmalla kammalla ja tunnustella pohjavirettä (lähinnä onko levottomuutta) ja tunnistaa, mistä tuntemukset johtuvat. Suuretkin tunteet, niin positiiviset, kuin negatiivisetkin kuuluvat kuitenkin elämään ja pitää osata tunnistaa, milloin kyse ei ole enää ”normaalista” tai käytöksessä on ärtyneisyyttä/levottomuutta, jole ei löydy syytä. Tällöin aloitan heti ketipinor-kuurin ihan varmuuden vuoksi, vaikkei unet olisi vielä kärsineet. Pidän myös huolta fyysisestä kunnosta ja harrastan soittamista yms.

Olen mielestäni ollut oireeton paria yksittäistä päivää lukuunottamatta (keti katkaissut alkuunsa?) nyt jo 5-6v ilman tasaavaa lääkitystä. Tämä aikana on ollut avioeroa, kahdenasunnon velkaloukkua ja pelko viikonloppuisäksi joutumisesta (lastenvalvojan oli aluksi vastaan 2v vuoroasumista) ja kaikki vielä samaan aikaan. Tuon lauettua kävin kyllä työterveydessä varuuksi pyytämässä lähetteen psykiatrille, jos kyse ei olisikaan ollut normaalista stressistä (mitä sitten olikin), niin olisi turvaverkko valmiina.

Onko muita vastaavia, jotka pärjäävät ilman tasaavaa lääkitystä ja oireet pysyneet poissa? Ketipinorin ei kaiketi pitäisi tasata vielä 25-100mg annoksilla tietääkseni, vaan sen pitäisi toimia lähinnä unilääkkeenä? Lähinnä pieni pelko välillä takaraivossa, että onko minulla vain käynyt hyvä tuuri viime vuodet? Vai onko tosiaan mahdollista pitää itsetutkiskelulla ja elintavoilla oireet kurissa? Kaltaisistani ei vain koskaan tunnuta puhuvan, niin siksi olisi kiva kuulle, etten ole ainoa. Ei tuo pelko elämää hallitse, mutta aina välillä käy moikkaamassa.

Hieno kommentti sinulla 73. Minulla alkoi 2. tyypin oireilu kunnolla 2012 kesällä sen jälkeen kun olin lopettanut SSRI-lääkkeet.

Siitä lähtien olen ollut lääkkeettömänä. Hypomaniakausia näihin vuosiin mahtuu pari ja syviä masennuskausia myös muutama.

Kontaktini psykiatriselle polikliniikalle on lähinnä kerran pari vuodessa tapahtuva lääkäriaika psykiatrilleni.

Tyypillisimmät oireet kaksisuuntaista epäiltäessä?