Te joille on diagnosoitu kakkostyypin kaksisuuntainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

No mulla se meni niin. Pyysin lähetteen psyk. polille. Kävin 6x psykiatrilla ja sh:n luona lähes viikoymttain. Käytiin läpi elämä ja kaikki jaksot. Seurattiin tietysti lääkitystä ja muuta siinä sivussa. Kartoituksen myötä kakkonen muuttui ykköseksi. Toinen käytetty nimitys on seurantajakso.

Okei, mulla ehkä sukuhistoria teki sen että tuollaista ei tarvittu? En tiedä, mutta ei mua ole tämän 10v aikana missään vaiheessa pidetty seuranta- tai millään muullakaan tarkkailujaksolla. Voipi olla myös että paikkakuntakohtaiset erot on suuria? 

Saitko siis 2-tyypin diagnoosin ilman seurantaa?

-1

Mulle diagnoosi oli helpotus. Sitouduin heti lääkitykseen ja hoitoon. Käyn 3kk välein psykiatrilla, johon mulla on hyvä suhde. En luopuisi tästä "sairaudesta", jos voisin niin tehdä. En näe tasaisessa elämässä mitään tavoiteltavaa. Jos elämäni olisi sellaista, kuolisin ennenpitkää tylsyyteen. Olen opetellut tuntemaan erilaisia ihmisiä ja omaksunut heiltä elämääni tiettyjä asioita, joita katson tarvitsevani arjessa. Tarkoitan mm. rutiineja. Pyrin käytännönläheisyyteen. Olen taiteellinen, luova ja älykäs. Miten jaksan? Olen kuullut monta kertaa sanat "olet kaunein ja älykkäin joka tunnen" niin monen eri ihmisen suusta, että olen alkanut uskoa siihen, että minussa on jotain erityistä. Elämä on ihan perkeleen mielenkiintoista ja minua kiehtoo todella monet vaikeat ns. arkiajattelun ulkopuoliset asiat. Saan niistä valtavasti voimaa ja ne ruokkii luovuuttani, minkä avulla painan menemää ja tavoittelen unelmiani. Olen hullu suomeksi sanottuna ja rakastan elämää yli kaiken, kosmos on mulle rajana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

No mulla se meni niin. Pyysin lähetteen psyk. polille. Kävin 6x psykiatrilla ja sh:n luona lähes viikoymttain. Käytiin läpi elämä ja kaikki jaksot. Seurattiin tietysti lääkitystä ja muuta siinä sivussa. Kartoituksen myötä kakkonen muuttui ykköseksi. Toinen käytetty nimitys on seurantajakso.

Okei, mulla ehkä sukuhistoria teki sen että tuollaista ei tarvittu? En tiedä, mutta ei mua ole tämän 10v aikana missään vaiheessa pidetty seuranta- tai millään muullakaan tarkkailujaksolla. Voipi olla myös että paikkakuntakohtaiset erot on suuria? 

Saitko siis 2-tyypin diagnoosin ilman seurantaa?

-1

1. Menin maniassa yksityiselle psykiatrille ja käteltyämme hän totesi sen, minkä tiesinkin jo eli sen, että olin akuutissa maniassa. Olin syönyt Cipralexiä 8kk ja sen seurauksena mania.

2. Kirjoitti lähetteen kaupungin psyk. polille, mihin kävelin lähetteen kanssa, jossa luki "seurantajakso" tmv.

3. Diagnoosi oli selvä alusta asti koska ainakaan minä itse, en nähnyt muuta vaihtoehtoa.

4. Kakkostyyppi muuttui ykköseksi kun asiaa tutkittiin tarkemmin, mikä oli lääkärin näkemys, minkä lopulta nielin.

5. Lääkityksen myötä menin vuoden päästä remissioon, mitä kesti 1.5 vuotta.

6. Saan käydä tuolla loppu elämäni 3 kk välein lääkärillä. Sairaanhoitajan apua saa myös tarvittaessa.

Näin Helsingissä.

Sillä tavalla pärjää, että syö lääkkeet tunnollisesti. Olo on terve ja toimintakykyinen. Työt hoituu, koti hoituu ja perhe hoituu. Päällepäin ette arvaisi mitään. Diagnoosi ei kerro yksilötasolla vielä yhtään mitään ja toivoa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

No mulla se meni niin. Pyysin lähetteen psyk. polille. Kävin 6x psykiatrilla ja sh:n luona lähes viikoymttain. Käytiin läpi elämä ja kaikki jaksot. Seurattiin tietysti lääkitystä ja muuta siinä sivussa. Kartoituksen myötä kakkonen muuttui ykköseksi. Toinen käytetty nimitys on seurantajakso.

Okei, mulla ehkä sukuhistoria teki sen että tuollaista ei tarvittu? En tiedä, mutta ei mua ole tämän 10v aikana missään vaiheessa pidetty seuranta- tai millään muullakaan tarkkailujaksolla. Voipi olla myös että paikkakuntakohtaiset erot on suuria? 

Saitko siis 2-tyypin diagnoosin ilman seurantaa?

-1

Joo unohdin mainita, että mullakin on sukuhistoria. Ei sen perusteella ainakaan mulla suorallakädellä mitään diagnosoitu. Mä olen yksi miljardista eli se joka meni maniassa hakemaan apua. Lääkärit kiittelivät vuolaasti ja onnittelivat kuin lottovoittajaa, että nyt sun elämä muuttuu 😂.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

No mulla se meni niin. Pyysin lähetteen psyk. polille. Kävin 6x psykiatrilla ja sh:n luona lähes viikoymttain. Käytiin läpi elämä ja kaikki jaksot. Seurattiin tietysti lääkitystä ja muuta siinä sivussa. Kartoituksen myötä kakkonen muuttui ykköseksi. Toinen käytetty nimitys on seurantajakso.

Okei, mulla ehkä sukuhistoria teki sen että tuollaista ei tarvittu? En tiedä, mutta ei mua ole tämän 10v aikana missään vaiheessa pidetty seuranta- tai millään muullakaan tarkkailujaksolla. Voipi olla myös että paikkakuntakohtaiset erot on suuria? 

Saitko siis 2-tyypin diagnoosin ilman seurantaa?

-1

1. Menin maniassa yksityiselle psykiatrille ja käteltyämme hän totesi sen, minkä tiesinkin jo eli sen, että olin akuutissa maniassa. Olin syönyt Cipralexiä 8kk ja sen seurauksena mania.

2. Kirjoitti lähetteen kaupungin psyk. polille, mihin kävelin lähetteen kanssa, jossa luki "seurantajakso" tmv.

3. Diagnoosi oli selvä alusta asti koska ainakaan minä itse, en nähnyt muuta vaihtoehtoa.

4. Kakkostyyppi muuttui ykköseksi kun asiaa tutkittiin tarkemmin, mikä oli lääkärin näkemys, minkä lopulta nielin.

5. Lääkityksen myötä menin vuoden päästä remissioon, mitä kesti 1.5 vuotta.

6. Saan käydä tuolla loppu elämäni 3 kk välein lääkärillä. Sairaanhoitajan apua saa myös tarvittaessa.

Näin Helsingissä.

Kiva kun kerrot. Kiitos siitä.

Mulle viimeisellä osastojaksolla yritettiin määrätä cipralexiä kun ei ollut sitä diagnoosia missään papereissa mutta en suostunut syömään niitä kun pelkäsin maniaa ja sain uuden ajan lääkärille, joka sitten löi papereihin asti sen 2-suuntaisen diagnoosin (siellä itseasiassa lukee "F31.9 määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö", kävin juuri tarkistamassa omakannasta että miten se nyt oli) ja kumosi sen lääkemääräyksen.  Onneksi uskoi mua, koska ei saanut tietoja edelliseltä asuinpaikkakunnaltani. Hoitajat oli tosi ymmärtäväisiä mun kielteisyyden suhteen mut valitettavasti heille tuotti "ongelmia" se mun kieltäytyminen, koska siitä pitää kuulemma kirjata ihan eri tavalla kaikki tai tehdä jotain ilmoituksia tai mitä se nyt olikaan - ehkä yritys saada mut ottamaan ne cipralexit? En tiedä.

Nyt kun googletin niin on aika sekavat noi F-koodit kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle. Hienoa toki että siellä on remissiollekin oma koodi mutta jotenkin outoa ettei ole sellaista "tää on vaan tällanen 2-tyypin bipo"-koodia :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

No mulla se meni niin. Pyysin lähetteen psyk. polille. Kävin 6x psykiatrilla ja sh:n luona lähes viikoymttain. Käytiin läpi elämä ja kaikki jaksot. Seurattiin tietysti lääkitystä ja muuta siinä sivussa. Kartoituksen myötä kakkonen muuttui ykköseksi. Toinen käytetty nimitys on seurantajakso.

Okei, mulla ehkä sukuhistoria teki sen että tuollaista ei tarvittu? En tiedä, mutta ei mua ole tämän 10v aikana missään vaiheessa pidetty seuranta- tai millään muullakaan tarkkailujaksolla. Voipi olla myös että paikkakuntakohtaiset erot on suuria? 

Saitko siis 2-tyypin diagnoosin ilman seurantaa?

-1

Joo unohdin mainita, että mullakin on sukuhistoria. Ei sen perusteella ainakaan mulla suorallakädellä mitään diagnosoitu. Mä olen yksi miljardista eli se joka meni maniassa hakemaan apua. Lääkärit kiittelivät vuolaasti ja onnittelivat kuin lottovoittajaa, että nyt sun elämä muuttuu 😂.

Vitsit, ihana asenne.

Sä olet tosiaan 1:10000000 jos maniassa hait apua. Saako kysyä miksi?

Mulla hypoissakin jo sellainen olo että olen king of the world ja kaikki hoituu. Miten sitä maniassa tajuaa että joku on pielessä? Mä pelkään sitä vieläkin aika paljon, vaikka miehen kanssa se diili on tehtykin.

-1

Ai niin ekalla tapaamisella oli paikalla lääkäri, minä, mieheni ja sh. Käytiin läpi aloitus ja siinä selvitettiin, että kyse on tutkimusjaksosta. Käytiin läpi potilasoikeudet jopa. Toivotettiin tervetulleeksi ja sanottiin, että tämä on loppuelämän hoitosude ja tänne voi aina varata kriisiaikaa jne. Todettiin, että sieltä ei potkita pellolle (avun piiristä), kun on sinne kerran päässyt. Itselleni toi ensi kontakti oli niin myönteinen... se valoi uskoa ja tosiaan sitoutti mua näin jälkeen päin ajatellen. Sitten se vaan muuttui tavalliseksi hoitokontaktiksi.

Voi olla, että mun miehen läsnäolo tietysti vaikutti myös. Hänen "status".

Vierailija kirjoitti:

Mulle diagnoosi oli helpotus. Sitouduin heti lääkitykseen ja hoitoon. Käyn 3kk välein psykiatrilla, johon mulla on hyvä suhde. En luopuisi tästä "sairaudesta", jos voisin niin tehdä. En näe tasaisessa elämässä mitään tavoiteltavaa. Jos elämäni olisi sellaista, kuolisin ennenpitkää tylsyyteen. Olen opetellut tuntemaan erilaisia ihmisiä ja omaksunut heiltä elämääni tiettyjä asioita, joita katson tarvitsevani arjessa. Tarkoitan mm. rutiineja. Pyrin käytännönläheisyyteen. Olen taiteellinen, luova ja älykäs. Miten jaksan? Olen kuullut monta kertaa sanat "olet kaunein ja älykkäin joka tunnen" niin monen eri ihmisen suusta, että olen alkanut uskoa siihen, että minussa on jotain erityistä. Elämä on ihan perkeleen mielenkiintoista ja minua kiehtoo todella monet vaikeat ns. arkiajattelun ulkopuoliset asiat. Saan niistä valtavasti voimaa ja ne ruokkii luovuuttani, minkä avulla painan menemää ja tavoittelen unelmiani. Olen hullu suomeksi sanottuna ja rakastan elämää yli kaiken, kosmos on mulle rajana.

Kertoisitko minkä ikäinen olet, jos vielä olet linjoilla? Mä luulin kanssa nuorempana samojen sanojen kannustamana olevani jotenkin erikoinen. Nyt kun ikää tullut lisää niin olen tajunnut sen sumuverhon jota itse levitin itselleni ja jota muut boostasi. En tietty tarkoita että sä et olisi niitä asioita mistä kirjoitat. 

Mulla vain se tipahtaminen sieltä pilvilinnoista alas oli tosi karu ja enää en usko vaikka vieläkin tulisivat kehumaan.

Samaa mieltä kuitenkin siitä, että mä en tästä vuoristoradasta lähtisi enää. En osaisi luopua siitä kuinka onnellinen olen onnellisimmillani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

No mulla se meni niin. Pyysin lähetteen psyk. polille. Kävin 6x psykiatrilla ja sh:n luona lähes viikoymttain. Käytiin läpi elämä ja kaikki jaksot. Seurattiin tietysti lääkitystä ja muuta siinä sivussa. Kartoituksen myötä kakkonen muuttui ykköseksi. Toinen käytetty nimitys on seurantajakso.

Okei, mulla ehkä sukuhistoria teki sen että tuollaista ei tarvittu? En tiedä, mutta ei mua ole tämän 10v aikana missään vaiheessa pidetty seuranta- tai millään muullakaan tarkkailujaksolla. Voipi olla myös että paikkakuntakohtaiset erot on suuria? 

Saitko siis 2-tyypin diagnoosin ilman seurantaa?

-1

Joo unohdin mainita, että mullakin on sukuhistoria. Ei sen perusteella ainakaan mulla suorallakädellä mitään diagnosoitu. Mä olen yksi miljardista eli se joka meni maniassa hakemaan apua. Lääkärit kiittelivät vuolaasti ja onnittelivat kuin lottovoittajaa, että nyt sun elämä muuttuu 😂.

Vitsit, ihana asenne.

Sä olet tosiaan 1:10000000 jos maniassa hait apua. Saako kysyä miksi?

Mulla hypoissakin jo sellainen olo että olen king of the world ja kaikki hoituu. Miten sitä maniassa tajuaa että joku on pielessä? Mä pelkään sitä vieläkin aika paljon, vaikka miehen kanssa se diili on tehtykin.

-1

Pidin erittäin todennäköisenä sitä, että joko hyppään katolta tai heittäydyn junan alle, koska mulla oli sellaisia mikropsykooseja sen manian aikana. Äänet muistutti mua siitä, että olen voimaton kuoleman edessä ja naureskeli tai lateli kylmiä faktoja. Olin hengenvaarassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle diagnoosi oli helpotus. Sitouduin heti lääkitykseen ja hoitoon. Käyn 3kk välein psykiatrilla, johon mulla on hyvä suhde. En luopuisi tästä "sairaudesta", jos voisin niin tehdä. En näe tasaisessa elämässä mitään tavoiteltavaa. Jos elämäni olisi sellaista, kuolisin ennenpitkää tylsyyteen. Olen opetellut tuntemaan erilaisia ihmisiä ja omaksunut heiltä elämääni tiettyjä asioita, joita katson tarvitsevani arjessa. Tarkoitan mm. rutiineja. Pyrin käytännönläheisyyteen. Olen taiteellinen, luova ja älykäs. Miten jaksan? Olen kuullut monta kertaa sanat "olet kaunein ja älykkäin joka tunnen" niin monen eri ihmisen suusta, että olen alkanut uskoa siihen, että minussa on jotain erityistä. Elämä on ihan perkeleen mielenkiintoista ja minua kiehtoo todella monet vaikeat ns. arkiajattelun ulkopuoliset asiat. Saan niistä valtavasti voimaa ja ne ruokkii luovuuttani, minkä avulla painan menemää ja tavoittelen unelmiani. Olen hullu suomeksi sanottuna ja rakastan elämää yli kaiken, kosmos on mulle rajana.

Kertoisitko minkä ikäinen olet, jos vielä olet linjoilla? Mä luulin kanssa nuorempana samojen sanojen kannustamana olevani jotenkin erikoinen. Nyt kun ikää tullut lisää niin olen tajunnut sen sumuverhon jota itse levitin itselleni ja jota muut boostasi. En tietty tarkoita että sä et olisi niitä asioita mistä kirjoitat. 

Mulla vain se tipahtaminen sieltä pilvilinnoista alas oli tosi karu ja enää en usko vaikka vieläkin tulisivat kehumaan.

Samaa mieltä kuitenkin siitä, että mä en tästä vuoristoradasta lähtisi enää. En osaisi luopua siitä kuinka onnellinen olen onnellisimmillani.

38-vuotias. Olen konkreettisesti sitoutunut, konkreettisiin tavoitteisiin. Muokannut elämäni sellaiseksi, että voin toteuttaa tavoitteitani. Tottakai se vaatii ihan helvetisti, matka on pitkä ja kivinen. Olen tosi sinnikäs. Mun tavoitteet on konkreettisia, vaikka ympärille mahtuu tosi paljon kaikkea muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

No mulla se meni niin. Pyysin lähetteen psyk. polille. Kävin 6x psykiatrilla ja sh:n luona lähes viikoymttain. Käytiin läpi elämä ja kaikki jaksot. Seurattiin tietysti lääkitystä ja muuta siinä sivussa. Kartoituksen myötä kakkonen muuttui ykköseksi. Toinen käytetty nimitys on seurantajakso.

Okei, mulla ehkä sukuhistoria teki sen että tuollaista ei tarvittu? En tiedä, mutta ei mua ole tämän 10v aikana missään vaiheessa pidetty seuranta- tai millään muullakaan tarkkailujaksolla. Voipi olla myös että paikkakuntakohtaiset erot on suuria? 

Saitko siis 2-tyypin diagnoosin ilman seurantaa?

-1

1. Menin maniassa yksityiselle psykiatrille ja käteltyämme hän totesi sen, minkä tiesinkin jo eli sen, että olin akuutissa maniassa. Olin syönyt Cipralexiä 8kk ja sen seurauksena mania.

2. Kirjoitti lähetteen kaupungin psyk. polille, mihin kävelin lähetteen kanssa, jossa luki "seurantajakso" tmv.

3. Diagnoosi oli selvä alusta asti koska ainakaan minä itse, en nähnyt muuta vaihtoehtoa.

4. Kakkostyyppi muuttui ykköseksi kun asiaa tutkittiin tarkemmin, mikä oli lääkärin näkemys, minkä lopulta nielin.

5. Lääkityksen myötä menin vuoden päästä remissioon, mitä kesti 1.5 vuotta.

6. Saan käydä tuolla loppu elämäni 3 kk välein lääkärillä. Sairaanhoitajan apua saa myös tarvittaessa.

Näin Helsingissä.

Kiva kun kerrot. Kiitos siitä.

Mulle viimeisellä osastojaksolla yritettiin määrätä cipralexiä kun ei ollut sitä diagnoosia missään papereissa mutta en suostunut syömään niitä kun pelkäsin maniaa ja sain uuden ajan lääkärille, joka sitten löi papereihin asti sen 2-suuntaisen diagnoosin (siellä itseasiassa lukee "F31.9 määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö", kävin juuri tarkistamassa omakannasta että miten se nyt oli) ja kumosi sen lääkemääräyksen.  Onneksi uskoi mua, koska ei saanut tietoja edelliseltä asuinpaikkakunnaltani. Hoitajat oli tosi ymmärtäväisiä mun kielteisyyden suhteen mut valitettavasti heille tuotti "ongelmia" se mun kieltäytyminen, koska siitä pitää kuulemma kirjata ihan eri tavalla kaikki tai tehdä jotain ilmoituksia tai mitä se nyt olikaan - ehkä yritys saada mut ottamaan ne cipralexit? En tiedä.

Nyt kun googletin niin on aika sekavat noi F-koodit kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle. Hienoa toki että siellä on remissiollekin oma koodi mutta jotenkin outoa ettei ole sellaista "tää on vaan tällanen 2-tyypin bipo"-koodia :) 

Aika huonosti hoidettu homma. Joo, noita masennuksiakin on vaikka kuinka monta. Mulle se on yksi lysti, onko mulla 1.vai 2. tyyppi. Parempi vaan kun hoitavat pahimman mahdollisen kaavan mukaan. Jos mulla on aika vaikka silmälääkärille tai hammaslääkäriin, kerron aina diagnoosini ja sanon "sairauteni on remissiossa", vaikkei olisikaan 😂. Remissiokorttia saa viuhuttaa, jos siltä tuntuu siskot, SILLÄ kukapa ei joskus kaipaisi lomaa... tai "luulen, että sairauteni on remissiossa" tms. 😉

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

No mulla se meni niin. Pyysin lähetteen psyk. polille. Kävin 6x psykiatrilla ja sh:n luona lähes viikoymttain. Käytiin läpi elämä ja kaikki jaksot. Seurattiin tietysti lääkitystä ja muuta siinä sivussa. Kartoituksen myötä kakkonen muuttui ykköseksi. Toinen käytetty nimitys on seurantajakso.

Okei, mulla ehkä sukuhistoria teki sen että tuollaista ei tarvittu? En tiedä, mutta ei mua ole tämän 10v aikana missään vaiheessa pidetty seuranta- tai millään muullakaan tarkkailujaksolla. Voipi olla myös että paikkakuntakohtaiset erot on suuria? 

Saitko siis 2-tyypin diagnoosin ilman seurantaa?

-1

Joo unohdin mainita, että mullakin on sukuhistoria. Ei sen perusteella ainakaan mulla suorallakädellä mitään diagnosoitu. Mä olen yksi miljardista eli se joka meni maniassa hakemaan apua. Lääkärit kiittelivät vuolaasti ja onnittelivat kuin lottovoittajaa, että nyt sun elämä muuttuu 😂.

Vitsit, ihana asenne.

Sä olet tosiaan 1:10000000 jos maniassa hait apua. Saako kysyä miksi?

Mulla hypoissakin jo sellainen olo että olen king of the world ja kaikki hoituu. Miten sitä maniassa tajuaa että joku on pielessä? Mä pelkään sitä vieläkin aika paljon, vaikka miehen kanssa se diili on tehtykin.

-1

Pidin erittäin todennäköisenä sitä, että joko hyppään katolta tai heittäydyn junan alle, koska mulla oli sellaisia mikropsykooseja sen manian aikana. Äänet muistutti mua siitä, että olen voimaton kuoleman edessä ja naureskeli tai lateli kylmiä faktoja. Olin hengenvaarassa.

Tosi .. "outoa".. että tajusit sen. Siis tosi hienoa. Mutta tosi outoa, että tajusit hakeutua hoitoon. Olen osastolla tavannut tyyppejä, joilla samanlaisia oireita ja he kaikki on olleet muiden aloitteesta siellä ja itse sitä mieltä että ongelmaa ei ole. Mullakin tulee noita "mikropsykooseja", olen mm. kuullut itseni puhuvan äitini äänellä ja olin hetken varma että äitini oikeasti asuu sisälläni, minussa. Näin hänet silloin myös mun peilikuvan takana seisomassa. Kaikki 3min ja se on ohi. Ja siitä suorinta tietä päivystykseen..

Onko sulla ollut se samanlaista että hetken uskot ja sitten olet taas todellisuudessa kiinni?

1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle diagnoosi oli helpotus. Sitouduin heti lääkitykseen ja hoitoon. Käyn 3kk välein psykiatrilla, johon mulla on hyvä suhde. En luopuisi tästä "sairaudesta", jos voisin niin tehdä. En näe tasaisessa elämässä mitään tavoiteltavaa. Jos elämäni olisi sellaista, kuolisin ennenpitkää tylsyyteen. Olen opetellut tuntemaan erilaisia ihmisiä ja omaksunut heiltä elämääni tiettyjä asioita, joita katson tarvitsevani arjessa. Tarkoitan mm. rutiineja. Pyrin käytännönläheisyyteen. Olen taiteellinen, luova ja älykäs. Miten jaksan? Olen kuullut monta kertaa sanat "olet kaunein ja älykkäin joka tunnen" niin monen eri ihmisen suusta, että olen alkanut uskoa siihen, että minussa on jotain erityistä. Elämä on ihan perkeleen mielenkiintoista ja minua kiehtoo todella monet vaikeat ns. arkiajattelun ulkopuoliset asiat. Saan niistä valtavasti voimaa ja ne ruokkii luovuuttani, minkä avulla painan menemää ja tavoittelen unelmiani. Olen hullu suomeksi sanottuna ja rakastan elämää yli kaiken, kosmos on mulle rajana.

Kertoisitko minkä ikäinen olet, jos vielä olet linjoilla? Mä luulin kanssa nuorempana samojen sanojen kannustamana olevani jotenkin erikoinen. Nyt kun ikää tullut lisää niin olen tajunnut sen sumuverhon jota itse levitin itselleni ja jota muut boostasi. En tietty tarkoita että sä et olisi niitä asioita mistä kirjoitat. 

Mulla vain se tipahtaminen sieltä pilvilinnoista alas oli tosi karu ja enää en usko vaikka vieläkin tulisivat kehumaan.

Samaa mieltä kuitenkin siitä, että mä en tästä vuoristoradasta lähtisi enää. En osaisi luopua siitä kuinka onnellinen olen onnellisimmillani.

38-vuotias. Olen konkreettisesti sitoutunut, konkreettisiin tavoitteisiin. Muokannut elämäni sellaiseksi, että voin toteuttaa tavoitteitani. Tottakai se vaatii ihan helvetisti, matka on pitkä ja kivinen. Olen tosi sinnikäs. Mun tavoitteet on konkreettisia, vaikka ympärille mahtuu tosi paljon kaikkea muutakin.

Vitsi sä vaikutat hienolta tyypiltä! Oot tosi varman oloinen itsestäsi ja vahva, ainakin postausten perusteella. Mahtavaa.

-1

Tästähän tuli hyvä ketju. Kiitos kaikille vastanneille ja lisääkin saa laittaa

ap

Ai niin. Vaadi itsellesi tarkennus tohon diagnoosiin. Voit siinä sivussa saada parhaimmillaan luotua hyvän potilassuhteen. Jos tuot omaa motivaatiotasi esiin, se tekee läkärin työstä mielekkäämpää (heti). Se on kaksisuuntainen... katu. Älä tyydy tohon epämääräisyyteen. Hoitosi on selvästi laiminlyöty.

Ja mitä siihen putoamiseen tulee... Mä olen kokenut saman, oman minuuden romuttumisen ja luulin, etten siitä ikinä enää nousisi. Pahinta oli kuitenkin eläminen käsijarru päällä ja keskittyminen lähinnä arkisiin asioihin "sairauden pelossa". Elin sen minuuden romuttumisen jälkeen jotenkin puoliteholla... En uskaltanut elää. Sairaudesta huolimatta voi/saa ja pitää/on velvollisuus elää. Surin ja kaipasin elämää ja se lopulta oli syy viimeisinpään masennukseen. Rakkaus ja kaipaus elämään, jota en osannut itselleni sallia on ollut tuskallisinta koko sairaudessa. En suostu sellaiseen pseudo-elämään enää koskaan. Paluuta siihen ei ole.

Pelko on tervettä, jos se johtaa siihen, että pohtii terveyttään. Liiallinen käpertyminen pienimuotoiseen elämään on tunne-elämää latistavaa, syö elämän mielekkyyttä, tuo surua (ainakin oman kokemuksen mukaan). Jokaisella meistä on tie takaisin sellaiseen täyteen elämään, vaikka itsetunto olisikin mennyt palasiksi. Yhtäläiset mahdollisuudet. Sen voi kokemukseni mukaan löytää, kun seuraa mielenkiinnonkohteitaan, käyttää lahjojaan (jokaisella on jotain). Bipolaarit on lahjakkaita, joka ainoa. Näin uskon. Mikään ei päihitä oivaltamisen iloa. Keskittyminen merkityksellisiin asioihin kuljettaa huomiota oikeaan suuntaan.

Itse asiassa... ei se puoliteholla eläminen ollutkaan hukkaan heitettyä aikaa, nyt sen oivallan. Opin siinä sitä hallintaa, rutiineja ym. mitä tarvitsen ja se kasvatti sitä painetta positiivisessa mielessä, minkä vuoksi näen loppuelämäni valoisampana. Toki voin sairastua vielä monta kertaa, mutta en ajattele sitä liikaa.

Sairaus ei saa sulkea meitä elämän ulkopuolelle. Teemme sen nimittäin ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle diagnoosi oli helpotus. Sitouduin heti lääkitykseen ja hoitoon. Käyn 3kk välein psykiatrilla, johon mulla on hyvä suhde. En luopuisi tästä "sairaudesta", jos voisin niin tehdä. En näe tasaisessa elämässä mitään tavoiteltavaa. Jos elämäni olisi sellaista, kuolisin ennenpitkää tylsyyteen. Olen opetellut tuntemaan erilaisia ihmisiä ja omaksunut heiltä elämääni tiettyjä asioita, joita katson tarvitsevani arjessa. Tarkoitan mm. rutiineja. Pyrin käytännönläheisyyteen. Olen taiteellinen, luova ja älykäs. Miten jaksan? Olen kuullut monta kertaa sanat "olet kaunein ja älykkäin joka tunnen" niin monen eri ihmisen suusta, että olen alkanut uskoa siihen, että minussa on jotain erityistä. Elämä on ihan perkeleen mielenkiintoista ja minua kiehtoo todella monet vaikeat ns. arkiajattelun ulkopuoliset asiat. Saan niistä valtavasti voimaa ja ne ruokkii luovuuttani, minkä avulla painan menemää ja tavoittelen unelmiani. Olen hullu suomeksi sanottuna ja rakastan elämää yli kaiken, kosmos on mulle rajana.

Kertoisitko minkä ikäinen olet, jos vielä olet linjoilla? Mä luulin kanssa nuorempana samojen sanojen kannustamana olevani jotenkin erikoinen. Nyt kun ikää tullut lisää niin olen tajunnut sen sumuverhon jota itse levitin itselleni ja jota muut boostasi. En tietty tarkoita että sä et olisi niitä asioita mistä kirjoitat. 

Mulla vain se tipahtaminen sieltä pilvilinnoista alas oli tosi karu ja enää en usko vaikka vieläkin tulisivat kehumaan.

Samaa mieltä kuitenkin siitä, että mä en tästä vuoristoradasta lähtisi enää. En osaisi luopua siitä kuinka onnellinen olen onnellisimmillani.

38-vuotias. Olen konkreettisesti sitoutunut, konkreettisiin tavoitteisiin. Muokannut elämäni sellaiseksi, että voin toteuttaa tavoitteitani. Tottakai se vaatii ihan helvetisti, matka on pitkä ja kivinen. Olen tosi sinnikäs. Mun tavoitteet on konkreettisia, vaikka ympärille mahtuu tosi paljon kaikkea muutakin.

Vitsi sä vaikutat hienolta tyypiltä! Oot tosi varman oloinen itsestäsi ja vahva, ainakin postausten perusteella. Mahtavaa.

-1

Kiitos. Kannattaa opetella tunne-taitoja ja tunteen säätelytaitoja. Käydä läpi kaikkein pahimmatkin kivun lähteet/syyt ja tarraamaan mielihyvän lähteisiin, jos ne perustuu todellisuuteen (mm. oppiminen, oivallukset, jaetut asiat, ystävät ym. ym.). Jos on tuskaa, kärsimystä, uupumusta, toivottomuutta... silloin apua hakemaan. Silloin on kipeä. Noissa kohdissa yritän pysähtyä katsomaan asioita rauhassa ja se saattaa hyvinkin riittää.

Tässä mun kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nämä diagnosoidaan? Onko pitkä prosessi?

Vähintään vuoden seuranta/kartotus.

Ja tämä on oman kokemukseni perusteella ihan höpöpuhetta. Oireita pitää toki olla yli vuoden ajalta, mutta ei sitä kukaan seuraa tai kartoita.

-1

No mulla se meni niin. Pyysin lähetteen psyk. polille. Kävin 6x psykiatrilla ja sh:n luona lähes viikoymttain. Käytiin läpi elämä ja kaikki jaksot. Seurattiin tietysti lääkitystä ja muuta siinä sivussa. Kartoituksen myötä kakkonen muuttui ykköseksi. Toinen käytetty nimitys on seurantajakso.

Okei, mulla ehkä sukuhistoria teki sen että tuollaista ei tarvittu? En tiedä, mutta ei mua ole tämän 10v aikana missään vaiheessa pidetty seuranta- tai millään muullakaan tarkkailujaksolla. Voipi olla myös että paikkakuntakohtaiset erot on suuria? 

Saitko siis 2-tyypin diagnoosin ilman seurantaa?

-1

Joo unohdin mainita, että mullakin on sukuhistoria. Ei sen perusteella ainakaan mulla suorallakädellä mitään diagnosoitu. Mä olen yksi miljardista eli se joka meni maniassa hakemaan apua. Lääkärit kiittelivät vuolaasti ja onnittelivat kuin lottovoittajaa, että nyt sun elämä muuttuu 😂.

Vitsit, ihana asenne.

Sä olet tosiaan 1:10000000 jos maniassa hait apua. Saako kysyä miksi?

Mulla hypoissakin jo sellainen olo että olen king of the world ja kaikki hoituu. Miten sitä maniassa tajuaa että joku on pielessä? Mä pelkään sitä vieläkin aika paljon, vaikka miehen kanssa se diili on tehtykin.

-1

Pidin erittäin todennäköisenä sitä, että joko hyppään katolta tai heittäydyn junan alle, koska mulla oli sellaisia mikropsykooseja sen manian aikana. Äänet muistutti mua siitä, että olen voimaton kuoleman edessä ja naureskeli tai lateli kylmiä faktoja. Olin hengenvaarassa.

Tosi .. "outoa".. että tajusit sen. Siis tosi hienoa. Mutta tosi outoa, että tajusit hakeutua hoitoon. Olen osastolla tavannut tyyppejä, joilla samanlaisia oireita ja he kaikki on olleet muiden aloitteesta siellä ja itse sitä mieltä että ongelmaa ei ole. Mullakin tulee noita "mikropsykooseja", olen mm. kuullut itseni puhuvan äitini äänellä ja olin hetken varma että äitini oikeasti asuu sisälläni, minussa. Näin hänet silloin myös mun peilikuvan takana seisomassa. Kaikki 3min ja se on ohi. Ja siitä suorinta tietä päivystykseen..

Onko sulla ollut se samanlaista että hetken uskot ja sitten olet taas todellisuudessa kiinni?

1

Mulla on ollut 15 vuotta sitten masennus, jossa oli psykoottisia piirteitä. Se oli täysin erilainen mikropsykoosineen kuin em. maniassa. Sitä masennusta ei hoidettu. Mulla on vahva sairaudentunto, en osaa sanoa mistä se johtuu. Jään miettimään selitystä.

Mulla ei ole ikinä ollut hypomaanisia jaksoja. Sain masennusdiagnoosin 12-vuotiaana ja masennuslääkkeet 13-vuotiaana. Olin 20, kun psykiatri katsoi papereitani ja totesi, että mulla on kakkostyypin bipolaari sillä perusteella, kun äidilläni on ykköstyypin. Sain lääkitykseksi Lamictal 200mg. Olin 22-vuotias, kun sairastuin masennukseen. Olin psykiatrisella osastolla viikon ja sain Diapameja ja unilääkkeitä. Olin silloin työttömänä. Hain töitä ja sain paikan. Nyt 10 vuotta on ollut ihan tasaista ja lääkityksenä edelleen se Lamictal 200mg, ei muuta. Psykoterapiassa kävin pari viikkoa, mutta se lopetettiin, kun psykologin mielestä ei ollut tarvetta. Samoin kaikki hoitokontaktit lopetettiin silloin, kun aloitin työt.

Oli lopulta tosi helpottavaa saada diagnoosi. Olen syyttänyt ja moittinut itseäni aina siitä miksi en pysty samaan kuin muut. Elämä on ollut poukkoilua ilman mitään pitkäjänteistä kestävää suunnitelmaa. Ihmissuhteet myös hataria ja usein lyhyitä. Kun sain diagnoosin tajusin lopulta, että se on ollut tämä sairaus, joka on ollut monen asian tiellä. Ei olekaan kyse siitä, että olisin jotenkin tyhmempi tai huonompi kuin muut. Se myös kannusti mua lopettamaan viimein liiallisen alkoholin käytön, koska tajusin, että jos jatkan juomista, niin tuhoan lopunkin mielenterveyteni.

Olin vajaa vuoden bipoon keskittyneen työryhmän hoidon piirissä. Kun en syönyt lääkkeitä, niin kirjasivat mut ulos avohoidosta. Tällä hetkellä ei siis mitään hoitokontaktia. En kuitenkaan häpeä enää sairauttani, joten tiedän mihin ottaa yhteyttä jos olo huonontuu yllättäen. Ymmärrän myös, että sairaus voi jonain päivänä paheta, ja silloin lääkkeet voivat olla hyvinkin tarpeellinen apu.

Toki välillä toivon terveyttä ja sitä "normaliutta", mitä näen muissa ihmisissä. Toisaalta tiedän, että kaikille riittää omat murheensa. Mulle se on nyt tämä bipo, mutta voisi asiat huonomminkin olla. Tän kanssa voi kuitenkin elää, tässä hetkessä.

-2