Bimbo työkaverina. Miten luovia tyhmien juttujen yli? Ottaa koville, kun lapseni on sairas.
Minulla on työkaveri, jolla ei ole mitään muuta elämää kuin hän itse ja työ. Hän suhtautuu työhönsä yltiövakavasti ja tekee 60 tuntia töitä viikossa. Hänellä on yksi kaveri, jolla ei kuitenkaan ole aikaa koskaan nähdä perheen takia.
Elämä koostuu vaatteista, meikkaamisesta, hiuksista, kulmakarvojen värjäämisestä ja muusta bimboilusta. Elämässäni on elämässäni ihan oikeita ongelmia, joten että jaksan kauhean vähän keskustella toisen hiusten värjäyksestä ja luomiväristä. Oma poikani on sairastunut vakavasti ja Stockan hullujen päivien kenkäale on prioriteettilistallani ihan viimeisenä ja muutenkin olen enemmänkin kiinnostunut kulttuurista, politiikasta ja ystävieni tapaamisesta.
Miten ohittaa kaikki typerryttävät keskustelut? En edes osaa keskustella ripsiväristä tai kengistä. Varsinkaan tässä elämäntilanteessa.
Yleensä vain olen ihan hiljaa, kuten muutkin tai sanon aha.
Onko kellään hyviä neuvoja? En viitsisi aina olla hiljaakaan.
Kommentit (48)
Näitä meikattyja itsekeskeisiä bimboja on yhä enemmän!
Sinähän se tässä pinnallinen olet, kun avaudut tällaisista asioista Vauva-palstalla. Ei taida lapsesi olla kovin sairas...
Vierailija kirjoitti:
Mut oletko ajatellut että "bimbon" puheenaiheet on just tuollaista kevyttä sen takia ettei hän halua jauhaa omista ongelmistaan työkavereille? Sen takia jutut on tuollaisia "täytyykin käydä ostamassa ripsaria tänään". Mistä tiedät millaisia ongelmia hänen elämässään on, mutta ei vaan kerro niistä työkavereille, eli potentiaalisille selkään puukottajille?
En minäkään halua jakaa oikeasti henk.koht. asioita töissä kun tiedän miten selän takana puhutaan kaikista. Varmaan minäkin olen työpaikan "outo haihattelija" kun ihan samantyylisiä merkityksettömiä juttuja puhun (en kylläkään meikeistä) tai sitten en puhu mitään.
Komppaan tätä. Monet ihmiset, varsinkin itse hyvin avoimet ihmiset usein olettavat, että jos joku ei puhu ongelmistaan, niin niitä ei ole. Itsestä ainakin tuntuisi todella omituiselta avautua jostain traumoista työkavereille. Toki riippuu myös työyhteisöstä. Itsellä myös oli hiljattain perheenjäsenen vakava sairastuminen, enkä siitä töissä puhunut, saatoin ehkä valittaa jostain pienemmistä asioista tavallaan purkaakseni sitä pahaa oloa. Ja yhtä lailla mua kiinnosti silloin ulkonäköasiat ja niistä puhuminen, en edes halunnut jauhaa tuosta perheenjäsenen sairastumisesta. Ihmiset kun ovat niin erilaisia; toiset haluavat jutella tuollaisista, toiset eivät.
Monet myös harrastavat shoppailua lohdutukseksi pahaan oloonsa. Lisäksi voi olla, että jos kyseisellä ihmisellä ei oikeasti ole läheisiä tai muuta elämää, niin nuo meikit ja ulkonäkö ovat ainoita asioita, jotka tuovat hänelle iloa.
Yllätyin että tällä trollitäytteisellä palstalla on niin moni sanomassa sen mitä minä olisin sanonut, eli ulkonäöstä kiinnostuminen ei ole bimboilua.
Ei sinulla ole mitään oikeutta asettua työkaverisi yläpuolelle ja jalkaa arvostella häntä ihmisenä. Et ole häntä parempi eivätkä hänen yksityisasiansa tai ulkonäkönsä kuulu sinulle millään tavalla.
tee työsi ja pidä suusi kiinni ja hanki vapaaa aika ja harrastuksia. hankkiudu esimerkiksi viikoksi lappiin eräretkelle yksinäsi ja opettele selviytymistaitoja.
Tässä tarinassassi on nyt ristiriitaa: ensin kerron, että työkaverisi suhtautuu työhönsä yltiövakavasti ja tekee 60 tuntisia työviikkoja. Sitten alatkin kertoa, että joudut monta tuntia päivässä kuuntelemaan työkaverisi pälätystä ja että se on ongelma. Että kummin päin asia nyt on, työkaverisi suhtautuu työhönsä yltiövakavasti vai käyttää työpäivänsä höpöttämällä sinulle meikeistä yms.?
Lisäksi mistä tiedät, että hänellä on vain 1 kaveri, jota kaiken lisäksi ei kaverin perhesyistä johtuen ehdi juurikaan tavata?
Ihme nillitystä. Opettele katse millä hiljentää. Niin minä teen.
Kiinnostaisi, voitko itse ohjailla keskustelua, vaihtaa puheenaihetta tai tuoda esiin neutraalisti oman kantasi. Tai voitko jopa löytää jonkun pinnallisen, yhteisen puheenaiheen hänen kanssaan.