Lue keskustelun säännöt.
HS: Uraäiti sai kaksoset nelikymppisenä
11.10.2017 |
Oikeushammaslääkäri sai kaksoset nelikymppisenä, kun hänen mielestään kaikki oli vielä "kesken". Synnytyksen jälkeen hän malttoi olla kotona kolme viikkoa ja palasi sitten pitämään vastaanottoa ja hoitamaan Oulun lapsisurman tutkintaa.
Sen lisäksi hän alkoi heti juoksemaan 10 kilometrin matkoja ja 20 kävelemään 20 kilometrin lenkkejä.
Kaikki oli kuulemma helppoa, kun kaksoset nukkuivat neljän tunnin päikkäreitä; omaa aikaa harrastaa jäi vapaapäivinäkin vaikka kuinka.
Kommentit (139)
Joku kunnon loismamma täällä kommentoi, ettei arvosta ketään äitiä, joka ei pidä kunnon äitiyslomaa :D siinä on kyllä ylimielisyyden ja elintason korostamisen huipentuma! Miten kuvittelet, että koko muu Eurooppa (puhumattakaan muu maailma) elää, kun äitiysloma on 3kk? Meinaatko, että se on vähän niinkuin äidin syy tai vaan ne saa tehdä lapsia, jotka pärjää yhden ihmisen palkalla? :D
Itse pidin sen 3kk, kun olen ulkosuomalainen ja sitten töihin. Mies jäi kotiin seuraavaksi vuodeksi, pärjätään hienosti minun palkalla, mutta miehen ei. Koen olevani parempi äiti kuin se, joka ajattelee noin kapeasti eikä ymmärrä, ettei Suomen kaltaista hyvinvointia ole kuin murto-osassa ihmisiä tällä maapallolla. Lapsi voi hyvin, koska mies on minun kanssani tasavertoinen eikä mikään nysvä, joka ei edes vauva osaa hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se lasten hankkiminen koskaan ennen ole ollut mikään poikkeustilanne, jonka vuoksi pitäisi
löhötä vuosi sohvalla ja ottaa parikymmentä lisäkiloa. Lapset on hoidettu siinä muiden hommien
ohessa. Nykyään on vaan totuttu siihen, että yhteiskunta maksaa lorvailusta.
Ennen lukuisat vaimot olivat kotirouvina ja se oli olevinaan niin raskasta puuhaa, että koteihin palkattiin lapsenlikkoja ja siivoojia.
Onkohan lehtolapset kun isäkin asunut erillään ja raskaus ei toivottu? Tuntuu lisäksi että äiti salaa isän tietämättä raskautui. Miksi muuten noin kova tarve huudella hesarissa että joo, vahinkoraskaus oli!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa itse juttuun, joka on maksumuurin takana, määritelmä onnistuneesta uran ja lapsiperhe-elämän yhdistämisestä näyttäisi tämänkin keskustelun pohjalta olevan se, että äiti pystyy toteuttamaan itseään vaikkapa uran, opiskelijuuden, yrittäjyyden ja harrastamisen muodossa ja mielellään niin, että kaikki asiat elämässä saa kerralla eikä mistään tarvitse tinkiä. Se perhe-elämäkomponentti, eli lapset ja parisuhde, on ilmeisesti onnistunut, jos lapset on ylipäänsä onnistuttu maailmaan saattamaan ja pysyvät hengissä lapsuusikänsä. Laadulla ja omistautumisella on merkitystä vain työelämässä?
Moni osaa hoitaa monia asioita yhtä aikaa kunnolla.
Totta kai osaa, mutta jokaisen pystyvyydessä on ihan konkreettisia rajoja, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Olen itsekin tehnyt väikkärin loppuun hoitovapaalla eli ymmärrän kyllä mistä puhutaan enkä paheksu tekemistä sinänsä, mutta jossain vaan ihmisellä tulee se raja vastaan, että ihan kaikkea elämässään ei voi tehdä yhtä aikaa ilman, että sillä on seurauksia tulevaisuudessa lasten psyykkisen kasvun, avioliiton ylläpitämisen tai oman jaksamisen suhteen.
No mun lapset on nyt yläkoulussa, eikä edelleenkään ole mitään ongelmia missään.
Olin jo ennen lapsia nopea, ripeä ja tehokas, eikä tää ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan ennen tätä.
Vittuilua joutuu kuulemaan mutta sitä olen kuunnellut aina.
Eli käsi sydämelle nyt: Täydet työpäivät parinsadan kilsan päässä kotoa plus yrittäjyys + opetus- ja tutkimusvelvoitteet + vaativa liiton puheenjohtajuus + aikaa vievät harrastukset ovat mielestäsi hoidettavissa pelkällä tehokkuudella ja asenteella ja tunnit vuorokaudessa riittävät kivasti myös täysipainoiseen vuorovaikutukseen vauvaikäisten lasten ja puolison kanssa?
Kannattaa muistaa, että sinäkään et tiedä kaikkea lastesi kokemusmaailmasta eivätkä he ole aikuisia vielä. Ex-anoppini muistutti sinua hyvin paljon ja kuvittelee saattaneensa lapsensa hyvälle elämänuralle, mitä se varmasti lasten koulutustason ja uran puolesta ulkoisesti onkin. Totuus heidän yksityisessä elämässään aikuisena olikin ihan toisenlainen ja siitä ei heidän äitinsä tiennyt eikä tiedä mitään. Ex-miehelleni muodostui lapsuudessa välttelevä vuorovaikutussuhde. Hän oli juuri tällainen helppo lapsi, joka ei häirinnyt vanhempiensa uraa ja leikki hiljaa eikä huutanut huomiota. Psykoterapia ja pariterapia eivät lopultakaan auttaneet niitä ongelmia omien tunteiden käsittelyssä ja lämpimän suhteen rakentamisessa puolisoon ja omiin lapsiin. Sisarensa uupui totaalisesti yrittäessään sekä miellyttää äitiään olemalla menestynyt uraäiti että rakentamalla omille lapsilleen sellaisen aikuisen aktiivista läsnäoloa ja välittämistä sisältävän lapsuuden, jota ei koskaan itse saanut.
Ei minulla ole tuollaista työuraa.
Keskustelun kohteena olevalla lehtiartikkelin uraäidillä, jota täällä laajalti kehutaan ja puolustetaan, on. Juttu ei itsessäni aiheuta ärtymystä, vaan silkkaa surullisuutta ja kysymyksen siitä, mitä varten ihmiset lopulta suorittavat hullun lailla ja pyristelevät elämässään. En ymmärrä suhteetonta pelkoa siitä, että menettää kaiken jo saavutetun, jos hetkeksikin höllää edes vähän sen takia, että saa elämäänsä ainutkertaisen mahdollisuuden kasvattaa pieniä ihmislapsia näiden ensimmäisinä elinkuukausina.
Edelleen toistan että kategorinen pakottaminen aivottomaksi patsaaksi lapsen kylkeen ei ole ainoa oikea tapa.
Minä en tehnyt niin eikä se tee minusta huonoa äitiä. Elän äitinä tismalleen itselleni ja luonteelleni sopivalla taballa. Tunnistan itsessäni myös esim srn että jos minut pakotetaan "omistautumaan" vain yhdelle asialle, se menee helposti överiksi.
Moni äiti ei tunnu tunnistavan tätä heikkouttaan...
Vierailija kirjoitti:
Jutussa jätetään varmasti paljon kertomatta, mutta seuraavat asiat kerrotaan:
-raskaus oli vahinko
-isä on 20v äitiä vanhempi lääkäri, joka asui Helsingissä. Tämä nainen taas asui Turussa, vauvojen kanssa keskenään ekat 6kk.
-Lapset oli 6kk kun muuttivat Helsinkiin koko poppoo. Sen jälkeen äiti on kuitenkin jatkanut töitään Turussa.
-kaksosten äiti piti myös luentoja yliopistolla, missä "joku" katsoi luennon ajan kaksosvauvojen perään.
Okei... Pakka on siis pahemmin sekaisin tai ainakin suunnittelematonta ja sattumanvaraista kuin sitä osasi edes ajatella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa itse juttuun, joka on maksumuurin takana, määritelmä onnistuneesta uran ja lapsiperhe-elämän yhdistämisestä näyttäisi tämänkin keskustelun pohjalta olevan se, että äiti pystyy toteuttamaan itseään vaikkapa uran, opiskelijuuden, yrittäjyyden ja harrastamisen muodossa ja mielellään niin, että kaikki asiat elämässä saa kerralla eikä mistään tarvitse tinkiä. Se perhe-elämäkomponentti, eli lapset ja parisuhde, on ilmeisesti onnistunut, jos lapset on ylipäänsä onnistuttu maailmaan saattamaan ja pysyvät hengissä lapsuusikänsä. Laadulla ja omistautumisella on merkitystä vain työelämässä?
Moni osaa hoitaa monia asioita yhtä aikaa kunnolla.
Totta kai osaa, mutta jokaisen pystyvyydessä on ihan konkreettisia rajoja, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Olen itsekin tehnyt väikkärin loppuun hoitovapaalla eli ymmärrän kyllä mistä puhutaan enkä paheksu tekemistä sinänsä, mutta jossain vaan ihmisellä tulee se raja vastaan, että ihan kaikkea elämässään ei voi tehdä yhtä aikaa ilman, että sillä on seurauksia tulevaisuudessa lasten psyykkisen kasvun, avioliiton ylläpitämisen tai oman jaksamisen suhteen.
No mun lapset on nyt yläkoulussa, eikä edelleenkään ole mitään ongelmia missään.
Olin jo ennen lapsia nopea, ripeä ja tehokas, eikä tää ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan ennen tätä.
Vittuilua joutuu kuulemaan mutta sitä olen kuunnellut aina.
Eli käsi sydämelle nyt: Täydet työpäivät parinsadan kilsan päässä kotoa plus yrittäjyys + opetus- ja tutkimusvelvoitteet + vaativa liiton puheenjohtajuus + aikaa vievät harrastukset ovat mielestäsi hoidettavissa pelkällä tehokkuudella ja asenteella ja tunnit vuorokaudessa riittävät kivasti myös täysipainoiseen vuorovaikutukseen vauvaikäisten lasten ja puolison kanssa?
Kannattaa muistaa, että sinäkään et tiedä kaikkea lastesi kokemusmaailmasta eivätkä he ole aikuisia vielä. Ex-anoppini muistutti sinua hyvin paljon ja kuvittelee saattaneensa lapsensa hyvälle elämänuralle, mitä se varmasti lasten koulutustason ja uran puolesta ulkoisesti onkin. Totuus heidän yksityisessä elämässään aikuisena olikin ihan toisenlainen ja siitä ei heidän äitinsä tiennyt eikä tiedä mitään. Ex-miehelleni muodostui lapsuudessa välttelevä vuorovaikutussuhde. Hän oli juuri tällainen helppo lapsi, joka ei häirinnyt vanhempiensa uraa ja leikki hiljaa eikä huutanut huomiota. Psykoterapia ja pariterapia eivät lopultakaan auttaneet niitä ongelmia omien tunteiden käsittelyssä ja lämpimän suhteen rakentamisessa puolisoon ja omiin lapsiin. Sisarensa uupui totaalisesti yrittäessään sekä miellyttää äitiään olemalla menestynyt uraäiti että rakentamalla omille lapsilleen sellaisen aikuisen aktiivista läsnäoloa ja välittämistä sisältävän lapsuuden, jota ei koskaan itse saanut.
Ei minulla ole tuollaista työuraa.
Keskustelun kohteena olevalla lehtiartikkelin uraäidillä, jota täällä laajalti kehutaan ja puolustetaan, on. Juttu ei itsessäni aiheuta ärtymystä, vaan silkkaa surullisuutta ja kysymyksen siitä, mitä varten ihmiset lopulta suorittavat hullun lailla ja pyristelevät elämässään. En ymmärrä suhteetonta pelkoa siitä, että menettää kaiken jo saavutetun, jos hetkeksikin höllää edes vähän sen takia, että saa elämäänsä ainutkertaisen mahdollisuuden kasvattaa pieniä ihmislapsia näiden ensimmäisinä elinkuukausina.
Edelleen toistan että kategorinen pakottaminen aivottomaksi patsaaksi lapsen kylkeen ei ole ainoa oikea tapa.
Minä en tehnyt niin eikä se tee minusta huonoa äitiä. Elän äitinä tismalleen itselleni ja luonteelleni sopivalla taballa. Tunnistan itsessäni myös esim srn että jos minut pakotetaan "omistautumaan" vain yhdelle asialle, se menee helposti överiksi.
Moni äiti ei tunnu tunnistavan tätä heikkouttaan...
Ei kai tässä nyt yhdelle asialle omistautumista olla vaatimassakaan eikä mitään kotiäitiyttä. Miksi ajattelet näiden asioiden olevan ihan mustavalkoisia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa itse juttuun, joka on maksumuurin takana, määritelmä onnistuneesta uran ja lapsiperhe-elämän yhdistämisestä näyttäisi tämänkin keskustelun pohjalta olevan se, että äiti pystyy toteuttamaan itseään vaikkapa uran, opiskelijuuden, yrittäjyyden ja harrastamisen muodossa ja mielellään niin, että kaikki asiat elämässä saa kerralla eikä mistään tarvitse tinkiä. Se perhe-elämäkomponentti, eli lapset ja parisuhde, on ilmeisesti onnistunut, jos lapset on ylipäänsä onnistuttu maailmaan saattamaan ja pysyvät hengissä lapsuusikänsä. Laadulla ja omistautumisella on merkitystä vain työelämässä?
Moni osaa hoitaa monia asioita yhtä aikaa kunnolla.
Totta kai osaa, mutta jokaisen pystyvyydessä on ihan konkreettisia rajoja, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Olen itsekin tehnyt väikkärin loppuun hoitovapaalla eli ymmärrän kyllä mistä puhutaan enkä paheksu tekemistä sinänsä, mutta jossain vaan ihmisellä tulee se raja vastaan, että ihan kaikkea elämässään ei voi tehdä yhtä aikaa ilman, että sillä on seurauksia tulevaisuudessa lasten psyykkisen kasvun, avioliiton ylläpitämisen tai oman jaksamisen suhteen.
No mun lapset on nyt yläkoulussa, eikä edelleenkään ole mitään ongelmia missään.
Olin jo ennen lapsia nopea, ripeä ja tehokas, eikä tää ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan ennen tätä.
Vittuilua joutuu kuulemaan mutta sitä olen kuunnellut aina.
Eli käsi sydämelle nyt: Täydet työpäivät parinsadan kilsan päässä kotoa plus yrittäjyys + opetus- ja tutkimusvelvoitteet + vaativa liiton puheenjohtajuus + aikaa vievät harrastukset ovat mielestäsi hoidettavissa pelkällä tehokkuudella ja asenteella ja tunnit vuorokaudessa riittävät kivasti myös täysipainoiseen vuorovaikutukseen vauvaikäisten lasten ja puolison kanssa?
Kannattaa muistaa, että sinäkään et tiedä kaikkea lastesi kokemusmaailmasta eivätkä he ole aikuisia vielä. Ex-anoppini muistutti sinua hyvin paljon ja kuvittelee saattaneensa lapsensa hyvälle elämänuralle, mitä se varmasti lasten koulutustason ja uran puolesta ulkoisesti onkin. Totuus heidän yksityisessä elämässään aikuisena olikin ihan toisenlainen ja siitä ei heidän äitinsä tiennyt eikä tiedä mitään. Ex-miehelleni muodostui lapsuudessa välttelevä vuorovaikutussuhde. Hän oli juuri tällainen helppo lapsi, joka ei häirinnyt vanhempiensa uraa ja leikki hiljaa eikä huutanut huomiota. Psykoterapia ja pariterapia eivät lopultakaan auttaneet niitä ongelmia omien tunteiden käsittelyssä ja lämpimän suhteen rakentamisessa puolisoon ja omiin lapsiin. Sisarensa uupui totaalisesti yrittäessään sekä miellyttää äitiään olemalla menestynyt uraäiti että rakentamalla omille lapsilleen sellaisen aikuisen aktiivista läsnäoloa ja välittämistä sisältävän lapsuuden, jota ei koskaan itse saanut.
Ei minulla ole tuollaista työuraa.
Keskustelun kohteena olevalla lehtiartikkelin uraäidillä, jota täällä laajalti kehutaan ja puolustetaan, on. Juttu ei itsessäni aiheuta ärtymystä, vaan silkkaa surullisuutta ja kysymyksen siitä, mitä varten ihmiset lopulta suorittavat hullun lailla ja pyristelevät elämässään. En ymmärrä suhteetonta pelkoa siitä, että menettää kaiken jo saavutetun, jos hetkeksikin höllää edes vähän sen takia, että saa elämäänsä ainutkertaisen mahdollisuuden kasvattaa pieniä ihmislapsia näiden ensimmäisinä elinkuukausina.
Edelleen toistan että kategorinen pakottaminen aivottomaksi patsaaksi lapsen kylkeen ei ole ainoa oikea tapa.
Minä en tehnyt niin eikä se tee minusta huonoa äitiä. Elän äitinä tismalleen itselleni ja luonteelleni sopivalla taballa. Tunnistan itsessäni myös esim srn että jos minut pakotetaan "omistautumaan" vain yhdelle asialle, se menee helposti överiksi.
Moni äiti ei tunnu tunnistavan tätä heikkouttaan...
Ei kai tässä nyt yhdelle asialle omistautumista olla vaatimassakaan eikä mitään kotiäitiyttä. Miksi ajattelet näiden asioiden olevan ihan mustavalkoisia?
Aijaa. Luepa ketju.
Ylimalkaan sen äidin ajaminen kotiin on tosi yleistä. Muistan kun menin miehen ja yksivuotiaan kanssa iltakasilta Kämp Gallerian asiakasiltaan. Hississä kaksi naista hyökkäsi kimppuun ja alkoi räyhätä, ettei niin pienen lapsen kanssa saa olla niin myöhään liikkeellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa itse juttuun, joka on maksumuurin takana, määritelmä onnistuneesta uran ja lapsiperhe-elämän yhdistämisestä näyttäisi tämänkin keskustelun pohjalta olevan se, että äiti pystyy toteuttamaan itseään vaikkapa uran, opiskelijuuden, yrittäjyyden ja harrastamisen muodossa ja mielellään niin, että kaikki asiat elämässä saa kerralla eikä mistään tarvitse tinkiä. Se perhe-elämäkomponentti, eli lapset ja parisuhde, on ilmeisesti onnistunut, jos lapset on ylipäänsä onnistuttu maailmaan saattamaan ja pysyvät hengissä lapsuusikänsä. Laadulla ja omistautumisella on merkitystä vain työelämässä?
Moni osaa hoitaa monia asioita yhtä aikaa kunnolla.
Totta kai osaa, mutta jokaisen pystyvyydessä on ihan konkreettisia rajoja, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Olen itsekin tehnyt väikkärin loppuun hoitovapaalla eli ymmärrän kyllä mistä puhutaan enkä paheksu tekemistä sinänsä, mutta jossain vaan ihmisellä tulee se raja vastaan, että ihan kaikkea elämässään ei voi tehdä yhtä aikaa ilman, että sillä on seurauksia tulevaisuudessa lasten psyykkisen kasvun, avioliiton ylläpitämisen tai oman jaksamisen suhteen.
No mun lapset on nyt yläkoulussa, eikä edelleenkään ole mitään ongelmia missään.
Olin jo ennen lapsia nopea, ripeä ja tehokas, eikä tää ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan ennen tätä.
Vittuilua joutuu kuulemaan mutta sitä olen kuunnellut aina.
Eli käsi sydämelle nyt: Täydet työpäivät parinsadan kilsan päässä kotoa plus yrittäjyys + opetus- ja tutkimusvelvoitteet + vaativa liiton puheenjohtajuus + aikaa vievät harrastukset ovat mielestäsi hoidettavissa pelkällä tehokkuudella ja asenteella ja tunnit vuorokaudessa riittävät kivasti myös täysipainoiseen vuorovaikutukseen vauvaikäisten lasten ja puolison kanssa?
Kannattaa muistaa, että sinäkään et tiedä kaikkea lastesi kokemusmaailmasta eivätkä he ole aikuisia vielä. Ex-anoppini muistutti sinua hyvin paljon ja kuvittelee saattaneensa lapsensa hyvälle elämänuralle, mitä se varmasti lasten koulutustason ja uran puolesta ulkoisesti onkin. Totuus heidän yksityisessä elämässään aikuisena olikin ihan toisenlainen ja siitä ei heidän äitinsä tiennyt eikä tiedä mitään. Ex-miehelleni muodostui lapsuudessa välttelevä vuorovaikutussuhde. Hän oli juuri tällainen helppo lapsi, joka ei häirinnyt vanhempiensa uraa ja leikki hiljaa eikä huutanut huomiota. Psykoterapia ja pariterapia eivät lopultakaan auttaneet niitä ongelmia omien tunteiden käsittelyssä ja lämpimän suhteen rakentamisessa puolisoon ja omiin lapsiin. Sisarensa uupui totaalisesti yrittäessään sekä miellyttää äitiään olemalla menestynyt uraäiti että rakentamalla omille lapsilleen sellaisen aikuisen aktiivista läsnäoloa ja välittämistä sisältävän lapsuuden, jota ei koskaan itse saanut.
Ei minulla ole tuollaista työuraa.
Keskustelun kohteena olevalla lehtiartikkelin uraäidillä, jota täällä laajalti kehutaan ja puolustetaan, on. Juttu ei itsessäni aiheuta ärtymystä, vaan silkkaa surullisuutta ja kysymyksen siitä, mitä varten ihmiset lopulta suorittavat hullun lailla ja pyristelevät elämässään. En ymmärrä suhteetonta pelkoa siitä, että menettää kaiken jo saavutetun, jos hetkeksikin höllää edes vähän sen takia, että saa elämäänsä ainutkertaisen mahdollisuuden kasvattaa pieniä ihmislapsia näiden ensimmäisinä elinkuukausina.
Edelleen toistan että kategorinen pakottaminen aivottomaksi patsaaksi lapsen kylkeen ei ole ainoa oikea tapa.
Minä en tehnyt niin eikä se tee minusta huonoa äitiä. Elän äitinä tismalleen itselleni ja luonteelleni sopivalla taballa. Tunnistan itsessäni myös esim srn että jos minut pakotetaan "omistautumaan" vain yhdelle asialle, se menee helposti överiksi.
Moni äiti ei tunnu tunnistavan tätä heikkouttaan...
Ei kai tässä nyt yhdelle asialle omistautumista olla vaatimassakaan eikä mitään kotiäitiyttä. Miksi ajattelet näiden asioiden olevan ihan mustavalkoisia?
Aijaa. Luepa ketju.
Ylimalkaan sen äidin ajaminen kotiin on tosi yleistä. Muistan kun menin miehen ja yksivuotiaan kanssa iltakasilta Kämp Gallerian asiakasiltaan. Hississä kaksi naista hyökkäsi kimppuun ja alkoi räyhätä, ettei niin pienen lapsen kanssa saa olla niin myöhään liikkeellä.
Jaa. Eipä minulle ole kukaan sanonut mitään vastaavissa tilanteissa.
Et vaikuta kovin tyytyväiseltä ratkaisuihisi tai elämääsi noin yleensäkään, kun vihaisena puolustuskannalla haukut eri tavalla ajattelevia äitejä koko ketjun rumimmin sanoin. Ettei olisi jäänyt jotain traumaa pikkulapsiajasta? Onnea vaan perheellesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa itse juttuun, joka on maksumuurin takana, määritelmä onnistuneesta uran ja lapsiperhe-elämän yhdistämisestä näyttäisi tämänkin keskustelun pohjalta olevan se, että äiti pystyy toteuttamaan itseään vaikkapa uran, opiskelijuuden, yrittäjyyden ja harrastamisen muodossa ja mielellään niin, että kaikki asiat elämässä saa kerralla eikä mistään tarvitse tinkiä. Se perhe-elämäkomponentti, eli lapset ja parisuhde, on ilmeisesti onnistunut, jos lapset on ylipäänsä onnistuttu maailmaan saattamaan ja pysyvät hengissä lapsuusikänsä. Laadulla ja omistautumisella on merkitystä vain työelämässä?
Moni osaa hoitaa monia asioita yhtä aikaa kunnolla.
Totta kai osaa, mutta jokaisen pystyvyydessä on ihan konkreettisia rajoja, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Olen itsekin tehnyt väikkärin loppuun hoitovapaalla eli ymmärrän kyllä mistä puhutaan enkä paheksu tekemistä sinänsä, mutta jossain vaan ihmisellä tulee se raja vastaan, että ihan kaikkea elämässään ei voi tehdä yhtä aikaa ilman, että sillä on seurauksia tulevaisuudessa lasten psyykkisen kasvun, avioliiton ylläpitämisen tai oman jaksamisen suhteen.
No mun lapset on nyt yläkoulussa, eikä edelleenkään ole mitään ongelmia missään.
Olin jo ennen lapsia nopea, ripeä ja tehokas, eikä tää ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan ennen tätä.
Vittuilua joutuu kuulemaan mutta sitä olen kuunnellut aina.
Eli käsi sydämelle nyt: Täydet työpäivät parinsadan kilsan päässä kotoa plus yrittäjyys + opetus- ja tutkimusvelvoitteet + vaativa liiton puheenjohtajuus + aikaa vievät harrastukset ovat mielestäsi hoidettavissa pelkällä tehokkuudella ja asenteella ja tunnit vuorokaudessa riittävät kivasti myös täysipainoiseen vuorovaikutukseen vauvaikäisten lasten ja puolison kanssa?
Kannattaa muistaa, että sinäkään et tiedä kaikkea lastesi kokemusmaailmasta eivätkä he ole aikuisia vielä. Ex-anoppini muistutti sinua hyvin paljon ja kuvittelee saattaneensa lapsensa hyvälle elämänuralle, mitä se varmasti lasten koulutustason ja uran puolesta ulkoisesti onkin. Totuus heidän yksityisessä elämässään aikuisena olikin ihan toisenlainen ja siitä ei heidän äitinsä tiennyt eikä tiedä mitään. Ex-miehelleni muodostui lapsuudessa välttelevä vuorovaikutussuhde. Hän oli juuri tällainen helppo lapsi, joka ei häirinnyt vanhempiensa uraa ja leikki hiljaa eikä huutanut huomiota. Psykoterapia ja pariterapia eivät lopultakaan auttaneet niitä ongelmia omien tunteiden käsittelyssä ja lämpimän suhteen rakentamisessa puolisoon ja omiin lapsiin. Sisarensa uupui totaalisesti yrittäessään sekä miellyttää äitiään olemalla menestynyt uraäiti että rakentamalla omille lapsilleen sellaisen aikuisen aktiivista läsnäoloa ja välittämistä sisältävän lapsuuden, jota ei koskaan itse saanut.
Ei minulla ole tuollaista työuraa.
Keskustelun kohteena olevalla lehtiartikkelin uraäidillä, jota täällä laajalti kehutaan ja puolustetaan, on. Juttu ei itsessäni aiheuta ärtymystä, vaan silkkaa surullisuutta ja kysymyksen siitä, mitä varten ihmiset lopulta suorittavat hullun lailla ja pyristelevät elämässään. En ymmärrä suhteetonta pelkoa siitä, että menettää kaiken jo saavutetun, jos hetkeksikin höllää edes vähän sen takia, että saa elämäänsä ainutkertaisen mahdollisuuden kasvattaa pieniä ihmislapsia näiden ensimmäisinä elinkuukausina.
Edelleen toistan että kategorinen pakottaminen aivottomaksi patsaaksi lapsen kylkeen ei ole ainoa oikea tapa.
Minä en tehnyt niin eikä se tee minusta huonoa äitiä. Elän äitinä tismalleen itselleni ja luonteelleni sopivalla taballa. Tunnistan itsessäni myös esim srn että jos minut pakotetaan "omistautumaan" vain yhdelle asialle, se menee helposti överiksi.
Moni äiti ei tunnu tunnistavan tätä heikkouttaan...
Ei kai tässä nyt yhdelle asialle omistautumista olla vaatimassakaan eikä mitään kotiäitiyttä. Miksi ajattelet näiden asioiden olevan ihan mustavalkoisia?
Aijaa. Luepa ketju.
Ylimalkaan sen äidin ajaminen kotiin on tosi yleistä. Muistan kun menin miehen ja yksivuotiaan kanssa iltakasilta Kämp Gallerian asiakasiltaan. Hississä kaksi naista hyökkäsi kimppuun ja alkoi räyhätä, ettei niin pienen lapsen kanssa saa olla niin myöhään liikkeellä.
Jaa. Eipä minulle ole kukaan sanonut mitään vastaavissa tilanteissa.
Et vaikuta kovin tyytyväiseltä ratkaisuihisi tai elämääsi noin yleensäkään, kun vihaisena puolustuskannalla haukut eri tavalla ajattelevia äitejä koko ketjun rumimmin sanoin. Ettei olisi jäänyt jotain traumaa pikkulapsiajasta? Onnea vaan perheellesi.
Ja tässäpä sitä mollaamista taas tuli.
Hyveellisenä ja "oikein toimineena" itseäsi pitävänä hyökkäät, kyökkidiagnosoit ja solvaat. Onnee vaan perheellesi tasapainoisen äidin huomassa.
Juuri tuota tarkoitin. Fanaattisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä myös suorittamiseksi kutsutaan.
Usein ne haukkuu suorittamiseksi, jotka itse ei toimi samoin...
Onpa mustavalkoista!
Saattaapa hyvinnii entinen suorittaja tai. Hkyinen suorittaja tunnistaa nuo piirteet oikein hyvin. Meissä suomi-tytöissä sitä suorittajan vikaa taitaa olla. Hyvässä ja pahassa. Jotain syystä tai syistä.
Sen tunnistaminen on oma taitolaji ja sen toisenlaiseksi tekeminen vielä haasteellisempi.kyllähän sitä lapsille soisi äidin, joka on heille läsnä... Ihan niin kuin isänkin.
Vierailija kirjoitti:
Artikkelin hammaslääkärin raskaus on ilmeisesti ollut jossain määrin suunnittelematon. Tai sellaisen kuvan hänen itse kirjoittamastaan jutusta saa. https://blogit.utu.fi/laaketiedetanaan/2015/02/20/jaaha-haluatko-tietaa/
minusta tuo blogiteksti oli karmaiseva. aamusta iltaan työtä, öisin tenttiin lukemista, ei (muka) muita apuvoimia kuin lasten kuusikymppinen isä. Siis ihan oikeasti. kuka niitä lapsia hoitaa? Se isäkin on lehtijutun mukaan lääkäri, eli siis ilmeisesti kumkinkin vielä työelämässä? Jos olisimollit jo eläkkeellä, niin siinähän olisi ollut hyvin aikaa hoidella kahta vauvaa. Ja millä ihmeen ajalla ne maratonit ja 20km kävelylenkit tehdään? Jokin tuossa kuviossa ei täsmää, koska jokaisen ihmisen vuorokaudessa on 24 tuntia ja jonkinlainen minimimäärä siitä on aivan pakko käytää nukkumiseen. joko tuo nainen ei tarvitse ollenkaan unta, tai se jättää kertomatta niistä palkatuista apujoukoista vaikuttaakseen vielä enemmän superihmiseltä kuin jo muutenkin vaikuttaisi.
Minusta on surullista, että pitää suorittaa ja päteä noin kauheasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa itse juttuun, joka on maksumuurin takana, määritelmä onnistuneesta uran ja lapsiperhe-elämän yhdistämisestä näyttäisi tämänkin keskustelun pohjalta olevan se, että äiti pystyy toteuttamaan itseään vaikkapa uran, opiskelijuuden, yrittäjyyden ja harrastamisen muodossa ja mielellään niin, että kaikki asiat elämässä saa kerralla eikä mistään tarvitse tinkiä. Se perhe-elämäkomponentti, eli lapset ja parisuhde, on ilmeisesti onnistunut, jos lapset on ylipäänsä onnistuttu maailmaan saattamaan ja pysyvät hengissä lapsuusikänsä. Laadulla ja omistautumisella on merkitystä vain työelämässä?
Moni osaa hoitaa monia asioita yhtä aikaa kunnolla.
Totta kai osaa, mutta jokaisen pystyvyydessä on ihan konkreettisia rajoja, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Olen itsekin tehnyt väikkärin loppuun hoitovapaalla eli ymmärrän kyllä mistä puhutaan enkä paheksu tekemistä sinänsä, mutta jossain vaan ihmisellä tulee se raja vastaan, että ihan kaikkea elämässään ei voi tehdä yhtä aikaa ilman, että sillä on seurauksia tulevaisuudessa lasten psyykkisen kasvun, avioliiton ylläpitämisen tai oman jaksamisen suhteen.
No mun lapset on nyt yläkoulussa, eikä edelleenkään ole mitään ongelmia missään.
Olin jo ennen lapsia nopea, ripeä ja tehokas, eikä tää ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan ennen tätä.
Vittuilua joutuu kuulemaan mutta sitä olen kuunnellut aina.
Eli käsi sydämelle nyt: Täydet työpäivät parinsadan kilsan päässä kotoa plus yrittäjyys + opetus- ja tutkimusvelvoitteet + vaativa liiton puheenjohtajuus + aikaa vievät harrastukset ovat mielestäsi hoidettavissa pelkällä tehokkuudella ja asenteella ja tunnit vuorokaudessa riittävät kivasti myös täysipainoiseen vuorovaikutukseen vauvaikäisten lasten ja puolison kanssa?
Kannattaa muistaa, että sinäkään et tiedä kaikkea lastesi kokemusmaailmasta eivätkä he ole aikuisia vielä. Ex-anoppini muistutti sinua hyvin paljon ja kuvittelee saattaneensa lapsensa hyvälle elämänuralle, mitä se varmasti lasten koulutustason ja uran puolesta ulkoisesti onkin. Totuus heidän yksityisessä elämässään aikuisena olikin ihan toisenlainen ja siitä ei heidän äitinsä tiennyt eikä tiedä mitään. Ex-miehelleni muodostui lapsuudessa välttelevä vuorovaikutussuhde. Hän oli juuri tällainen helppo lapsi, joka ei häirinnyt vanhempiensa uraa ja leikki hiljaa eikä huutanut huomiota. Psykoterapia ja pariterapia eivät lopultakaan auttaneet niitä ongelmia omien tunteiden käsittelyssä ja lämpimän suhteen rakentamisessa puolisoon ja omiin lapsiin. Sisarensa uupui totaalisesti yrittäessään sekä miellyttää äitiään olemalla menestynyt uraäiti että rakentamalla omille lapsilleen sellaisen aikuisen aktiivista läsnäoloa ja välittämistä sisältävän lapsuuden, jota ei koskaan itse saanut.
Ei minulla ole tuollaista työuraa.
Keskustelun kohteena olevalla lehtiartikkelin uraäidillä, jota täällä laajalti kehutaan ja puolustetaan, on. Juttu ei itsessäni aiheuta ärtymystä, vaan silkkaa surullisuutta ja kysymyksen siitä, mitä varten ihmiset lopulta suorittavat hullun lailla ja pyristelevät elämässään. En ymmärrä suhteetonta pelkoa siitä, että menettää kaiken jo saavutetun, jos hetkeksikin höllää edes vähän sen takia, että saa elämäänsä ainutkertaisen mahdollisuuden kasvattaa pieniä ihmislapsia näiden ensimmäisinä elinkuukausina.
Edelleen toistan että kategorinen pakottaminen aivottomaksi patsaaksi lapsen kylkeen ei ole ainoa oikea tapa.
Minä en tehnyt niin eikä se tee minusta huonoa äitiä. Elän äitinä tismalleen itselleni ja luonteelleni sopivalla taballa. Tunnistan itsessäni myös esim srn että jos minut pakotetaan "omistautumaan" vain yhdelle asialle, se menee helposti överiksi.
Moni äiti ei tunnu tunnistavan tätä heikkouttaan...
Ei kai tässä nyt yhdelle asialle omistautumista olla vaatimassakaan eikä mitään kotiäitiyttä. Miksi ajattelet näiden asioiden olevan ihan mustavalkoisia?
Aijaa. Luepa ketju.
Ylimalkaan sen äidin ajaminen kotiin on tosi yleistä. Muistan kun menin miehen ja yksivuotiaan kanssa iltakasilta Kämp Gallerian asiakasiltaan. Hississä kaksi naista hyökkäsi kimppuun ja alkoi räyhätä, ettei niin pienen lapsen kanssa saa olla niin myöhään liikkeellä.
Jaa. Eipä minulle ole kukaan sanonut mitään vastaavissa tilanteissa.
Et vaikuta kovin tyytyväiseltä ratkaisuihisi tai elämääsi noin yleensäkään, kun vihaisena puolustuskannalla haukut eri tavalla ajattelevia äitejä koko ketjun rumimmin sanoin. Ettei olisi jäänyt jotain traumaa pikkulapsiajasta? Onnea vaan perheellesi.
Ja tässäpä sitä mollaamista taas tuli.
Hyveellisenä ja "oikein toimineena" itseäsi pitävänä hyökkäät, kyökkidiagnosoit ja solvaat. Onnee vaan perheellesi tasapainoisen äidin huomassa.
Juuri tuota tarkoitin. Fanaattisuutta.
Minä en ole tuo kenen kanssa olet aiemmin kirjoitellut. Tuo oli ensimmäinen viestini koko ketjussa, etkä edes tiedä kantaani asiaan. Ihmettelin vain muiden haukkumistasi. Itseensä ja elämäänsä tyytyväisiltä ei yleensä ole tarvetta sellaiselle, etenkään jos mollaamisen kohde ei ole edes tehnyt mitään moraalitonta tai laitonta. Jotenkin sekavaa riehuntaa.
Vierailija kirjoitti:
Joku kunnon loismamma täällä kommentoi, ettei arvosta ketään äitiä, joka ei pidä kunnon äitiyslomaa :D siinä on kyllä ylimielisyyden ja elintason korostamisen huipentuma! Miten kuvittelet, että koko muu Eurooppa (puhumattakaan muu maailma) elää, kun äitiysloma on 3kk? Meinaatko, että se on vähän niinkuin äidin syy tai vaan ne saa tehdä lapsia, jotka pärjää yhden ihmisen palkalla? :D
Itse pidin sen 3kk, kun olen ulkosuomalainen ja sitten töihin. Mies jäi kotiin seuraavaksi vuodeksi, pärjätään hienosti minun palkalla, mutta miehen ei. Koen olevani parempi äiti kuin se, joka ajattelee noin kapeasti eikä ymmärrä, ettei Suomen kaltaista hyvinvointia ole kuin murto-osassa ihmisiä tällä maapallolla. Lapsi voi hyvin, koska mies on minun kanssani tasavertoinen eikä mikään nysvä, joka ei edes vauva osaa hoitaa.
Suomessa on mahdollisuus pitää nk äitiyslomaa. Ei ymmärrä mitä menettää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se, että on "helpot" lapset, ei oikeuta olemaan vähemmän heidän kanssaan.
T. Uraäidin lapsiMinä taas olen 100% kotiäidin lapsi ja samaa en ikimaailmassa halunnut omille lapsilleni.
minua ei oo retuutettu päiväkotiin koska vanhemmilla kotona työ. Oli myös auttavia käsiä koska en ole kasvanut nk ydinperheessä. Maaseudulla kasvoin laajassa pihapiirissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa itse juttuun, joka on maksumuurin takana, määritelmä onnistuneesta uran ja lapsiperhe-elämän yhdistämisestä näyttäisi tämänkin keskustelun pohjalta olevan se, että äiti pystyy toteuttamaan itseään vaikkapa uran, opiskelijuuden, yrittäjyyden ja harrastamisen muodossa ja mielellään niin, että kaikki asiat elämässä saa kerralla eikä mistään tarvitse tinkiä. Se perhe-elämäkomponentti, eli lapset ja parisuhde, on ilmeisesti onnistunut, jos lapset on ylipäänsä onnistuttu maailmaan saattamaan ja pysyvät hengissä lapsuusikänsä. Laadulla ja omistautumisella on merkitystä vain työelämässä?
Moni osaa hoitaa monia asioita yhtä aikaa kunnolla.
Totta kai osaa, mutta jokaisen pystyvyydessä on ihan konkreettisia rajoja, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Olen itsekin tehnyt väikkärin loppuun hoitovapaalla eli ymmärrän kyllä mistä puhutaan enkä paheksu tekemistä sinänsä, mutta jossain vaan ihmisellä tulee se raja vastaan, että ihan kaikkea elämässään ei voi tehdä yhtä aikaa ilman, että sillä on seurauksia tulevaisuudessa lasten psyykkisen kasvun, avioliiton ylläpitämisen tai oman jaksamisen suhteen.
No mun lapset on nyt yläkoulussa, eikä edelleenkään ole mitään ongelmia missään.
Olin jo ennen lapsia nopea, ripeä ja tehokas, eikä tää ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan ennen tätä.
Vittuilua joutuu kuulemaan mutta sitä olen kuunnellut aina.
Eli käsi sydämelle nyt: Täydet työpäivät parinsadan kilsan päässä kotoa plus yrittäjyys + opetus- ja tutkimusvelvoitteet + vaativa liiton puheenjohtajuus + aikaa vievät harrastukset ovat mielestäsi hoidettavissa pelkällä tehokkuudella ja asenteella ja tunnit vuorokaudessa riittävät kivasti myös täysipainoiseen vuorovaikutukseen vauvaikäisten lasten ja puolison kanssa?
Kannattaa muistaa, että sinäkään et tiedä kaikkea lastesi kokemusmaailmasta eivätkä he ole aikuisia vielä. Ex-anoppini muistutti sinua hyvin paljon ja kuvittelee saattaneensa lapsensa hyvälle elämänuralle, mitä se varmasti lasten koulutustason ja uran puolesta ulkoisesti onkin. Totuus heidän yksityisessä elämässään aikuisena olikin ihan toisenlainen ja siitä ei heidän äitinsä tiennyt eikä tiedä mitään. Ex-miehelleni muodostui lapsuudessa välttelevä vuorovaikutussuhde. Hän oli juuri tällainen helppo lapsi, joka ei häirinnyt vanhempiensa uraa ja leikki hiljaa eikä huutanut huomiota. Psykoterapia ja pariterapia eivät lopultakaan auttaneet niitä ongelmia omien tunteiden käsittelyssä ja lämpimän suhteen rakentamisessa puolisoon ja omiin lapsiin. Sisarensa uupui totaalisesti yrittäessään sekä miellyttää äitiään olemalla menestynyt uraäiti että rakentamalla omille lapsilleen sellaisen aikuisen aktiivista läsnäoloa ja välittämistä sisältävän lapsuuden, jota ei koskaan itse saanut.
Ei minulla ole tuollaista työuraa.
Keskustelun kohteena olevalla lehtiartikkelin uraäidillä, jota täällä laajalti kehutaan ja puolustetaan, on. Juttu ei itsessäni aiheuta ärtymystä, vaan silkkaa surullisuutta ja kysymyksen siitä, mitä varten ihmiset lopulta suorittavat hullun lailla ja pyristelevät elämässään. En ymmärrä suhteetonta pelkoa siitä, että menettää kaiken jo saavutetun, jos hetkeksikin höllää edes vähän sen takia, että saa elämäänsä ainutkertaisen mahdollisuuden kasvattaa pieniä ihmislapsia näiden ensimmäisinä elinkuukausina.
Edelleen toistan että kategorinen pakottaminen aivottomaksi patsaaksi lapsen kylkeen ei ole ainoa oikea tapa.
Minä en tehnyt niin eikä se tee minusta huonoa äitiä. Elän äitinä tismalleen itselleni ja luonteelleni sopivalla taballa. Tunnistan itsessäni myös esim srn että jos minut pakotetaan "omistautumaan" vain yhdelle asialle, se menee helposti överiksi.
Moni äiti ei tunnu tunnistavan tätä heikkouttaan...
Ei kai tässä nyt yhdelle asialle omistautumista olla vaatimassakaan eikä mitään kotiäitiyttä. Miksi ajattelet näiden asioiden olevan ihan mustavalkoisia?
Aijaa. Luepa ketju.
Ylimalkaan sen äidin ajaminen kotiin on tosi yleistä. Muistan kun menin miehen ja yksivuotiaan kanssa iltakasilta Kämp Gallerian asiakasiltaan. Hississä kaksi naista hyökkäsi kimppuun ja alkoi räyhätä, ettei niin pienen lapsen kanssa saa olla niin myöhään liikkeellä.
Jaa. Eipä minulle ole kukaan sanonut mitään vastaavissa tilanteissa.
Et vaikuta kovin tyytyväiseltä ratkaisuihisi tai elämääsi noin yleensäkään, kun vihaisena puolustuskannalla haukut eri tavalla ajattelevia äitejä koko ketjun rumimmin sanoin. Ettei olisi jäänyt jotain traumaa pikkulapsiajasta? Onnea vaan perheellesi.
Ja tässäpä sitä mollaamista taas tuli.
Hyveellisenä ja "oikein toimineena" itseäsi pitävänä hyökkäät, kyökkidiagnosoit ja solvaat. Onnee vaan perheellesi tasapainoisen äidin huomassa.
Juuri tuota tarkoitin. Fanaattisuutta.
Minä en ole tuo kenen kanssa olet aiemmin kirjoitellut. Tuo oli ensimmäinen viestini koko ketjussa, etkä edes tiedä kantaani asiaan. Ihmettelin vain muiden haukkumistasi. Itseensä ja elämäänsä tyytyväisiltä ei yleensä ole tarvetta sellaiselle, etenkään jos mollaamisen kohde ei ole edes tehnyt mitään moraalitonta tai laitonta. Jotenkin sekavaa riehuntaa.
Persoonallisuutesi jakautuukin jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kunnon loismamma täällä kommentoi, ettei arvosta ketään äitiä, joka ei pidä kunnon äitiyslomaa :D siinä on kyllä ylimielisyyden ja elintason korostamisen huipentuma! Miten kuvittelet, että koko muu Eurooppa (puhumattakaan muu maailma) elää, kun äitiysloma on 3kk? Meinaatko, että se on vähän niinkuin äidin syy tai vaan ne saa tehdä lapsia, jotka pärjää yhden ihmisen palkalla? :D
Itse pidin sen 3kk, kun olen ulkosuomalainen ja sitten töihin. Mies jäi kotiin seuraavaksi vuodeksi, pärjätään hienosti minun palkalla, mutta miehen ei. Koen olevani parempi äiti kuin se, joka ajattelee noin kapeasti eikä ymmärrä, ettei Suomen kaltaista hyvinvointia ole kuin murto-osassa ihmisiä tällä maapallolla. Lapsi voi hyvin, koska mies on minun kanssani tasavertoinen eikä mikään nysvä, joka ei edes vauva osaa hoitaa.
Suomessa on mahdollisuus pitää nk äitiyslomaa. Ei ymmärrä mitä menettää.
Suomessakin äitiysvapaa on tuo samat kolme kuukautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa itse juttuun, joka on maksumuurin takana, määritelmä onnistuneesta uran ja lapsiperhe-elämän yhdistämisestä näyttäisi tämänkin keskustelun pohjalta olevan se, että äiti pystyy toteuttamaan itseään vaikkapa uran, opiskelijuuden, yrittäjyyden ja harrastamisen muodossa ja mielellään niin, että kaikki asiat elämässä saa kerralla eikä mistään tarvitse tinkiä. Se perhe-elämäkomponentti, eli lapset ja parisuhde, on ilmeisesti onnistunut, jos lapset on ylipäänsä onnistuttu maailmaan saattamaan ja pysyvät hengissä lapsuusikänsä. Laadulla ja omistautumisella on merkitystä vain työelämässä?
Moni osaa hoitaa monia asioita yhtä aikaa kunnolla.
Totta kai osaa, mutta jokaisen pystyvyydessä on ihan konkreettisia rajoja, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Olen itsekin tehnyt väikkärin loppuun hoitovapaalla eli ymmärrän kyllä mistä puhutaan enkä paheksu tekemistä sinänsä, mutta jossain vaan ihmisellä tulee se raja vastaan, että ihan kaikkea elämässään ei voi tehdä yhtä aikaa ilman, että sillä on seurauksia tulevaisuudessa lasten psyykkisen kasvun, avioliiton ylläpitämisen tai oman jaksamisen suhteen.
No mun lapset on nyt yläkoulussa, eikä edelleenkään ole mitään ongelmia missään.
Olin jo ennen lapsia nopea, ripeä ja tehokas, eikä tää ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan ennen tätä.
Vittuilua joutuu kuulemaan mutta sitä olen kuunnellut aina.
Eli käsi sydämelle nyt: Täydet työpäivät parinsadan kilsan päässä kotoa plus yrittäjyys + opetus- ja tutkimusvelvoitteet + vaativa liiton puheenjohtajuus + aikaa vievät harrastukset ovat mielestäsi hoidettavissa pelkällä tehokkuudella ja asenteella ja tunnit vuorokaudessa riittävät kivasti myös täysipainoiseen vuorovaikutukseen vauvaikäisten lasten ja puolison kanssa?
Kannattaa muistaa, että sinäkään et tiedä kaikkea lastesi kokemusmaailmasta eivätkä he ole aikuisia vielä. Ex-anoppini muistutti sinua hyvin paljon ja kuvittelee saattaneensa lapsensa hyvälle elämänuralle, mitä se varmasti lasten koulutustason ja uran puolesta ulkoisesti onkin. Totuus heidän yksityisessä elämässään aikuisena olikin ihan toisenlainen ja siitä ei heidän äitinsä tiennyt eikä tiedä mitään. Ex-miehelleni muodostui lapsuudessa välttelevä vuorovaikutussuhde. Hän oli juuri tällainen helppo lapsi, joka ei häirinnyt vanhempiensa uraa ja leikki hiljaa eikä huutanut huomiota. Psykoterapia ja pariterapia eivät lopultakaan auttaneet niitä ongelmia omien tunteiden käsittelyssä ja lämpimän suhteen rakentamisessa puolisoon ja omiin lapsiin. Sisarensa uupui totaalisesti yrittäessään sekä miellyttää äitiään olemalla menestynyt uraäiti että rakentamalla omille lapsilleen sellaisen aikuisen aktiivista läsnäoloa ja välittämistä sisältävän lapsuuden, jota ei koskaan itse saanut.
Ei minulla ole tuollaista työuraa.
Keskustelun kohteena olevalla lehtiartikkelin uraäidillä, jota täällä laajalti kehutaan ja puolustetaan, on. Juttu ei itsessäni aiheuta ärtymystä, vaan silkkaa surullisuutta ja kysymyksen siitä, mitä varten ihmiset lopulta suorittavat hullun lailla ja pyristelevät elämässään. En ymmärrä suhteetonta pelkoa siitä, että menettää kaiken jo saavutetun, jos hetkeksikin höllää edes vähän sen takia, että saa elämäänsä ainutkertaisen mahdollisuuden kasvattaa pieniä ihmislapsia näiden ensimmäisinä elinkuukausina.
Edelleen toistan että kategorinen pakottaminen aivottomaksi patsaaksi lapsen kylkeen ei ole ainoa oikea tapa.
Minä en tehnyt niin eikä se tee minusta huonoa äitiä. Elän äitinä tismalleen itselleni ja luonteelleni sopivalla taballa. Tunnistan itsessäni myös esim srn että jos minut pakotetaan "omistautumaan" vain yhdelle asialle, se menee helposti överiksi.
Moni äiti ei tunnu tunnistavan tätä heikkouttaan...
Ei kai tässä nyt yhdelle asialle omistautumista olla vaatimassakaan eikä mitään kotiäitiyttä. Miksi ajattelet näiden asioiden olevan ihan mustavalkoisia?
Aijaa. Luepa ketju.
Ylimalkaan sen äidin ajaminen kotiin on tosi yleistä. Muistan kun menin miehen ja yksivuotiaan kanssa iltakasilta Kämp Gallerian asiakasiltaan. Hississä kaksi naista hyökkäsi kimppuun ja alkoi räyhätä, ettei niin pienen lapsen kanssa saa olla niin myöhään liikkeellä.
Jaa. Eipä minulle ole kukaan sanonut mitään vastaavissa tilanteissa.
Et vaikuta kovin tyytyväiseltä ratkaisuihisi tai elämääsi noin yleensäkään, kun vihaisena puolustuskannalla haukut eri tavalla ajattelevia äitejä koko ketjun rumimmin sanoin. Ettei olisi jäänyt jotain traumaa pikkulapsiajasta? Onnea vaan perheellesi.
Ja tässäpä sitä mollaamista taas tuli.
Hyveellisenä ja "oikein toimineena" itseäsi pitävänä hyökkäät, kyökkidiagnosoit ja solvaat. Onnee vaan perheellesi tasapainoisen äidin huomassa.
Juuri tuota tarkoitin. Fanaattisuutta.
Minä en ole tuo kenen kanssa olet aiemmin kirjoitellut. Tuo oli ensimmäinen viestini koko ketjussa, etkä edes tiedä kantaani asiaan. Ihmettelin vain muiden haukkumistasi. Itseensä ja elämäänsä tyytyväisiltä ei yleensä ole tarvetta sellaiselle, etenkään jos mollaamisen kohde ei ole edes tehnyt mitään moraalitonta tai laitonta. Jotenkin sekavaa riehuntaa.
Persoonallisuutesi jakautuukin jo.
Onko pahat vainoharhat päällä?
Kyllähän jotkut ehtii tehdä sitä sun tätä nk äitiyslomalla. Harrastaa, opiskella ja vaikka sitä väikkäriä mutta se aika on pois vauvalta. Varsinkin jos imettää niin aika hurjaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jotkut ehtii tehdä sitä sun tätä nk äitiyslomalla. Harrastaa, opiskella ja vaikka sitä väikkäriä mutta se aika on pois vauvalta. Varsinkin jos imettää niin aika hurjaa.
Selitätkö vielä miten se aika on pois vauvalta jos sitä tekee kun vauva nukkuu? Esimerkiksi itse palasin töihin nopeasti koska teen töitä kotona enkä tiennyt mitä muuta olisin päiväuniaikaan tehnyt. Makasimme vuodesohvalla niin että vauva nukkui keskellä, mies katsoi elokuvaa ja minä tein töitä. Olisiko minun pitänyt katsoa sitä elokuvaa tai olla av-palstalla, jotta olisin hyvä äiti? Koska nythän se minun työntekoni oli lapselta pois sinun mielestäsi. Mutta leffan katsominen miehen kanssa olisi ollut ok? Vai olisiko pitänyt tuijottaa vauvaa sen 3 tuntia herkeämättä?
Keskustelun kohteena olevalla lehtiartikkelin uraäidillä, jota täällä laajalti kehutaan ja puolustetaan, on. Juttu ei itsessäni aiheuta ärtymystä, vaan silkkaa surullisuutta ja kysymyksen siitä, mitä varten ihmiset lopulta suorittavat hullun lailla ja pyristelevät elämässään. En ymmärrä suhteetonta pelkoa siitä, että menettää kaiken jo saavutetun, jos hetkeksikin höllää edes vähän sen takia, että saa elämäänsä ainutkertaisen mahdollisuuden kasvattaa pieniä ihmislapsia näiden ensimmäisinä elinkuukausina.