Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

oon, kahteen- Toinen ei kutsunut häihinsä, annoin asian olla, mutta vuosien kuluessa asia alkoi kaihertaa enemmän ja enemmän. Olen lapsensa kummi. itse pidin häntä omiin mahdollisiin häihini aivan varmana kutsuvieraana. En enää pääse asian yli. Koska miksi kutsua ketän joka ei kutsu minua? No miksi sitten ollla edes tekemisissä jos en kutsu?

Toiseen , kun sain terveen itsetunnon, näin että kyseessähän on täysi empatiakyvytön psykopaatti, joka kykenee valehtelemaan päin naamaa, vuosienkin ajan, ihmiselle jotka pitää häntä ystävänään. Nuorena en tajunnut. 

En jaksanut enää perjantaisin vastata luuriin tai viestiin, kun tarvi rahaa lainaa, että pääs dokaa. 3 perjantaita tuli puhelu tai viesti rahan lainaamasesta ja neljäs perjantai tuli viesti et rahat maksettu takas. Sama kierto alko taas viikon päästä. En jaksanu enää. Nyt kun se tietää etten lainaa enää, niin eipä ole muuta asiaa ollut sillä

Olen katkaissut ja muhun on katkaistu välit vaikka kuinka monen ystävän taholta. Yleensä tai no oikeastaan aina se on vaan käynyt niin ettei enää ole kuulunut mitään. En mä ainakaan ole koskaan kellekkään ilmoittanut että "ystävyytemme on nyt loppu".

Kerran olin lähellä katkaista välit. Kyseessä oli kaveri, jonka kanssa olin koulussa tekemisissä lähinnä vain siksi, että meillä oli yhteinen ystävä. Lukion jälkeen pidettiin kuitenkin yhteyttä mutta jostain syystä harkitsin, etten enää olisi hänen kanssaan tekemisissä. Yhtenä iltana hän soitti yllättäen ja tilitti kaiken elämästään ja siitä, että on lesbo ja suhteet miehiin olivat kuulemma olleet vain yritystä näyttää "normaalilta". Unohdin ajatuksen välien katkaisemisesta, koska se olisi vaikuttanut siltä, että lesbous on minulle ongelma. Onneksi, koska nyt keski-ikäisenä hän on ainoa nuoruudenustävä, joka minulla on enää jäljellä - se yhteinen ystävämme katkaisi välit minuun vuosikausia sitten. Suhdetta meillä ei kuitenkaan ole, itselläni on mies :D

Ystäväni katkaisi minuun välit. Kuuluimme silloin pieneen, suljettuun Facebook-ryhmään. Ystäväni valehteli eräästä asiasta tässä ryhmässä ja minä sitten hieman vinoilin hänelle. En paljastanut totuutta kuitenkaan. Ystävä pisti välit poikki. En jäänyt kaipaamaan vaikka aluksi harmitti.

En ole vielä katkaissut välejä, mutta erään kanssa on lähellä. Huomasin hänessä jotain outoa vasta kun avauduin hänelle terveysongelmistani ja olisin tarvinnut tukea. Tuntui kun olisin puhunut jolekin ventovieraalle joka etsi ulospääsyä tilanteesta. Ihan kuin kukaan ei olisi häneltä koskaan odottanut empatiaa tai olkapäätä. Halusi vaihtaa nopeasti puheenaihetta. Tuntuu muutenkin siltä että olen vain varalla jos hän haluaa mennä kaupungille ja kukaan muukaan ei pääse. Toisaalta uskon, että hänellä ei ole paljoa kavereita, ehkä siksi pidän välit. Jos ei olla nähty pitkään aikaan, en näe hänestä mitään iloa tai innostuneisuutta, mutta jostain syystä silti ehdottaa että tavataan.

Olin lapsesta lähtien hyvä ystävä, paras kaveri, erään henkilön kanssa. Kouluaikana, myöhemmillä luokilla, tämä "ystävä" kääntyi minua vastaan oikein koko tyttöjoukon voimin. Minua kiusattiin noin neljä vuotta, yhtäjaksoisesti, olin yksin ja itsetuntoni mureni. Löysin onneksi omat uudet ystävät, jotka ottivat minut mukaan porukkaan. En jäänyt kaipaamaan kiusaajaa.

Myöhemmin aikuisiällä tämä lapsuudenkaveri, joka pilasi vuosia elämästäni koulukiusaamalla minua ja tuhosi luottamukseni ihmisiin, on pyytänyt anteeksi ja yrittänyt olla uudelleen yhteyksissä. En pysty antamaan anteeksi, minulla ei ole vuosiin ollut tarvetta hänen ystävyydelleen, eikä ole nytkään.

Ei tuollaista voi antaa anteeksi, hän ei pysty koskaan ymmärtämään miten paljon surua ja pettymystä ja ahdistusta hänen käytöksensä minulle on aikanaan aiheuttanut.

En ole tietoisesti katkaissut välejä keneenkään, mutta kun lopetin tekemäni kyläilyt (he eivät käyneet koskaan) enkä ikinä saanut kutsua yhtään mihinkään menoihin, en ole vuosiin ollut kavereiden kanssa yhteydessä. Turha niin yksipuolisia suhteita on yrittää väkisin ylläpitää. Suurin osa ei tiedä minusta mitään, ei että olen naimisissa ja lapsiakin on.

Olen nyt sitten vuosia ollut ilman minkäänasteisia kavereita - saatika ystäviä - ja tottunut tähän elämäntyyliin niin hyvin, etten osaa edes kaivata muuta. Nautin yksinolosta ja perheeni seurasta, uusien tuttavuuksien tapaaminen voisi olla jo vähän vaivaannuttavaakin, kun ihmisillä tuntuu olevan mielessä vain oma napa ja sen ympärillä tapahtuvat ilmiöt.

Lähdin uudelleenkouluttautumaan ja tutustuin koulussa minua muutamaa vuotta vanhempaan naiseen. Meillä oli paljon yhteistä ja tulimme hyvin juttuun. Naisella oli kuitenkin erikoinen perhetilanne, joka alkoi vaikuttaa väleihimme. Hänellä oli iäkkäät vanhemmat ja kaksi sisarusta, joista toinen asui kaukana toisella paikkakunnalla perheineen. Toinen puolestaan oli jotenkin henkisesti jälkeenjäänyt ja kehitysvammainen, ja tämä nainen joutui hoitamaan/vahtimaan tätä sisarusta todella usein. Naisella oli oma asunto, mutta kävin siellä ystävyytemme aikana vain kerran. Usein jouduin kyläilemään hänen vanhempiensa kotona ja sisarus oli aina paikalla. Usein vierailut menivät siihen, että katsoin kahvikuppi kädessä telkkaria ystävän esimerkiksi laittaessa ruokaa sisarukselleen ja jutellessa tämän kanssa.

Meillä oli myös tapana käydä joskus jossain kahvilla koulupäivän jälkeen, mutta jonkun ajan kuluttua alkoi käydä niin, että kaveri toi kahvilaan tai ravintolaan mukaan myös tämän sisaruksensa. Minulla ei ole mitään kehitysvammaisia vastaan (en edes koskaan kysellyt mitään tämän sisaruksen tilasta, koska se ei ollut minun asiani) mutta minusta ei vain ollut tämän sisaruksen kaveriksi, vaikka ystäväni ilmeisesti sitä toivoikin. En koskaan voinut keskustella ystäväni kanssa vapautuneesti, kun tämä sisarus oli paikalla. Tiettyjä puheenaiheita piti vältellä kokonaan, koska sisarus oli aika lailla lapsen tasolla. Ystävyytemme muuttui pinnalliseksi ja tapaamisemme harvenivat harvenemistaan, kunnes jossain vaiheessa lakkasin kokonaan vastaamasta harvoihin tekstiviesteihin. Minulla ei yksinkertaisesti ollut sydäntä kertoa, että ystävyytemme ongelma oli tuo sisarus ja että olisin halunnut tavata ystävääni kahden kesken. Toisaalta ymmärän hänen tilannettaan, sillä tuskin hän itsekään viitsi kieltäytyä vahtimasta sisarustaan, jos vanhemmat sitä pyysivät.

Aika monenkin ystävän kanssa on mennyt välit poikki matkan varrella. Parhaan ystäväni ala-asteelta, lapseni kummin, parinkin hyvän työtoverin kanssa. Syynä on ollut, että he ovat pettäneet luottamukseni ja sen jälkeen emme ole löytäneet luontevaa ulospääsyä tilanteesta. Viikot vaihtuneet kuukausiksi ja sitten vuosiksi - vuosikymmeniksi.Monta hyvää ystävää on myös jäänyt pois kuvioista pitkän etäisyyden takia. Itse en jaksa kokea näistä mitään syyllisyyttä, vastuu on aina molempien osapuolten. Näin vaan on käynyt. Olen myös paljon pohtinut, että onko tämä sellainen asia,mikä sitten kuolinvuoteella kaduttaa?

Tällä hetkellä minulla on vain yksi ystävä ja vähän pelkään miten tässä käy, koska pystymme näkemään tosi harvoin lähinnä elämäntilanteidemme takia.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on selkeä periaate ystävien kanssa. Niiden pitäisi olla YSTÄVÄLLISIÄ mua kohtaan. Olen joutunut katkaisemaan aika monta ihmissuhdetta sen takia, että en ole kokenut "ystävää" ystävälliseksi. En nyt tietenkään yhdestä kerrasta näin tee, vaan jatkuvasta käytöksestä. Yhden kanssa oltiin muutama vuosi ystäviä ja oli oikein mukavaa. Kun en kerran suostunut toimimaan hänen toivomallaan tavalla, hän muuttui äkäiseksi ja mielenosoituksellisesti. Tätä jatkui pari vuotta. Haihduin tästä ihmissuhteesta ja nyt hän kiekuttelee kaikille, miten voin toimia näin. Toinen henkilö taas aina piikitteli minua, en hänen seurassaan näyttänyt että olisi sen enempää koskettanut. Mutta lopulta lopetin ihmissuhteen aika seinään. Nyt taas olen ystävä yhden ihmisen kanssa, joka on suoraan sanoen aika meuhkaaja ja negatiivinen monesta asiasta (on tietysti hyviäkin aikoja). Olen miettinyt, kannattaako tätä jatkaa. Toisin sanoen olen aika herkkä ja en muuta toivo ystävyyssuhteilta, kuin että toista osa puolta KOHDELLAAN HYVIN JA ARVOSTAVASTI. En ota vastaan piikittelyä, vittuilua, negatiivisuutta, äkäisyytta tai halveksuntaa. Teenkö oikein?

Sanalla sanoen: et. Ei ystävyys ole synonyymi ystävällisyydelle. Vieraille ihmisille ollaan ystävällisiä esim. kaupassa, mutta ystävien kesken ollaan juuri sellaisia kuin ollaan. Aina ei ole hyvä päivä, eikä aina todellakaan tarvitse olla ystävän kanssa samaa mieltä. Ystävyys kuitenkin kestää erimielisyydet, kunhan ne selvitetään heti.

Vierailija kirjoitti:

En ole tietoisesti katkaissut välejä keneenkään, mutta kun lopetin tekemäni kyläilyt (he eivät käyneet koskaan) enkä ikinä saanut kutsua yhtään mihinkään menoihin, en ole vuosiin ollut kavereiden kanssa yhteydessä. Turha niin yksipuolisia suhteita on yrittää väkisin ylläpitää. Suurin osa ei tiedä minusta mitään, ei että olen naimisissa ja lapsiakin on.

Olen nyt sitten vuosia ollut ilman minkäänasteisia kavereita - saatika ystäviä - ja tottunut tähän elämäntyyliin niin hyvin, etten osaa edes kaivata muuta. Nautin yksinolosta ja perheeni seurasta, uusien tuttavuuksien tapaaminen voisi olla jo vähän vaivaannuttavaakin, kun ihmisillä tuntuu olevan mielessä vain oma napa ja sen ympärillä tapahtuvat ilmiöt.

Totta!

En edes oikein muista, kuinka montaa "ystävää" olen ollut tukemassa heidän eronsa aikana. Mutta kun kipeästä tilanteesta on sitten selvitty, (jopa vuosien kuluttua)niin kummasti se vierellä kulkenut ystävä onkin käynyt kovin haaleaksi ja mitättömäksi siinä omassa uuden elämän huumassa. Koettu on ja

kiitos ei enää yhtään "avioeroystävää".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on selkeä periaate ystävien kanssa. Niiden pitäisi olla YSTÄVÄLLISIÄ mua kohtaan. Olen joutunut katkaisemaan aika monta ihmissuhdetta sen takia, että en ole kokenut "ystävää" ystävälliseksi. En nyt tietenkään yhdestä kerrasta näin tee, vaan jatkuvasta käytöksestä. Yhden kanssa oltiin muutama vuosi ystäviä ja oli oikein mukavaa. Kun en kerran suostunut toimimaan hänen toivomallaan tavalla, hän muuttui äkäiseksi ja mielenosoituksellisesti. Tätä jatkui pari vuotta. Haihduin tästä ihmissuhteesta ja nyt hän kiekuttelee kaikille, miten voin toimia näin. Toinen henkilö taas aina piikitteli minua, en hänen seurassaan näyttänyt että olisi sen enempää koskettanut. Mutta lopulta lopetin ihmissuhteen aika seinään. Nyt taas olen ystävä yhden ihmisen kanssa, joka on suoraan sanoen aika meuhkaaja ja negatiivinen monesta asiasta (on tietysti hyviäkin aikoja). Olen miettinyt, kannattaako tätä jatkaa. Toisin sanoen olen aika herkkä ja en muuta toivo ystävyyssuhteilta, kuin että toista osa puolta KOHDELLAAN HYVIN JA ARVOSTAVASTI. En ota vastaan piikittelyä, vittuilua, negatiivisuutta, äkäisyytta tai halveksuntaa. Teenkö oikein?

Sanalla sanoen: et. Ei ystävyys ole synonyymi ystävällisyydelle. Vieraille ihmisille ollaan ystävällisiä esim. kaupassa, mutta ystävien kesken ollaan juuri sellaisia kuin ollaan. Aina ei ole hyvä päivä, eikä aina todellakaan tarvitse olla ystävän kanssa samaa mieltä. Ystävyys kuitenkin kestää erimielisyydet, kunhan ne selvitetään heti.

Toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäistä!😂

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihan tasan, minkä sortin kiusaajasta on kyse. Narsistin kanssa kun lähdet kilpasille, se ei lopu koskaan. Samalla saat heittää hyvästit maineellesi. Normi kusipään kanssa voi toimiakin. Tosin, jos kiusaaja on jo saanut muut kohtelemaan sinua alentuvasti ja halveksien, se asia harvemmin muuttuu. He eivät siis muutu ystäviksesi kuin taikaiskusta.

Siis kuka hvtti selkärangaton haluaisi kiusaajastaan ystävän? Kuka sellaisen ihmisen kanssa haluaa olla? Tulee mieleen vain pelkurimainen kynnysmatto, joka rukoilee koko ajan mielessään, et älä minua kiusaa, kiusaa toisia, ja sitten taputtaa itselleen, että olinpa fiksu, kun tämä onnistuu?

Kadotin hyvän ystävän yli kolmekymmentä vuotta sitten. Jaoimme soluasunnon huoneen ensimmäisenä opiskeluvuotenamme, jonka jälkeen tiemme erkanivat. Olen googlaamalla löytänyt hänen pikkusiskonsa, joka on töissä julkisessa virassa. Voisinkohan ottaa tuohon siskoon yhteyttä ja hänen avullaan ehkä löytää kadottamani ihanan ihmisen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveri katkaisi välit täysin yllättäen tässä joku aika sitten. Hävisi vaan ja lakkasi vastaamasta yhteydenottoihin. Mitään riitaa ei ollut eikä mitään. Hajosin henkisesti täysin koska luotin häneen ja hän pisti haavoittuvaisimpaan kohtaani. Olisin toivonut suoraa puhetta.

Kyllä mä olen aina syyn kertonut tai jonkun lopetusviestin laittanut jos olen hylännyt ystäviä. Vihamieskin ansaitsee tietää miksi ihmissuhde päättyy. Tiedän että häviäminen ja on julmaa henkistä väkivaltaa, ja saa sen hylätyn putoamaan syvään kuiluun ja estää pääsemästä koskaan elämässä eteenpäin kun jää vaan miettimään syitä. Aina sanonut ihmiselle josta haluan eroon että nyt tämä on loppu. Reilu peli erotessakin.

Kaikkia asioita ei voi ilmoittaa tekstiviestillä. Esimerkiksi kateus tai ilkeys. Kyllä jokainen ihminen osaa jossain määrin katsoa peiliin, jos ystävyys on loppunut. Ei aikuisten ihmisten tarvitse selitellä, jos on esimerkiksi itse tullut kohdelluksi huonosti. Ei vihamiehelle olla mitään velkaa, jos syy on täysin hänessä.

Mistä se vihamies tietää että syy on hänessä jos et sano sitä? Kysehän voi olla sun yksipuolisesta väärintulkinnasta tai ihan jostain mitä se toinen ei tiedosta itse ollenkaan. Vai onko kyse siitä että pääset kostamaan kunnolla kun hylkäät ilman selitystä ja saat siitä jotain tyydytystä? Se on kuule aika passiivis-aggressiivista eikä yhtään terve tapa toimia. Kasvata selkäranka.

Se on selkärankaa, että kävelee tilanteesta pois. Ei koulukiusaajallekaan mennä selittämään, että kuule sä olet koulukiusaaja, vaan heidän luota kävellään kylmästi pois.

Aijaa. Meidän kouluaikana niitä kiusattiin jatkuvasti jotka vaan hiljaa kävelivät pois. Ne jotka uskalsivat käydä poikkiteloin kiusaajaa vastaan ja puolustaa itseään niitä ei toiste kiusattu. Mutta ehkä ajat ovat muuttuneet....

Näin. Kyllä ne olivat meilläkin vuodesta toiseen kiusaajien hampaissa jotka eivät saaneet sanaa suustaan. Me rohkeammat niitä sitten puolustettiin mutta eipä se paljon auttanut pitemmän päälle. Kyllä ihmisen pitää osata puolustaa itseään sanallisesti eikä vetäytyä mököttämään ja antaa muiden arvuutella että mikähän sillä nyt tällä kertaa on.

Niin, tai sitten se on niin että kiusaajien kanssa ei vaan kannata olla tekemisissä... Vai miten se nyt olikaan? Että kiusatun pitäisi selittää kiusaajilleen, kuinka ikäviä he ovat olleet? Tuskinpa. Ainakaan aikuisten maailmassa.

Päinvastoin. Juuri aikuisten maailmassa. Koska olemme AIKUISIA emmekä enää LAPSIA. Aikuinen uskaltaa sanoa mitä ajattelee, osaa tehdä sen toista kunnioittaen ja ennen kaikkea on reilu. Ellei ole tunnevammainen tai narsisti itse.

Miksi aikuinen haluaisi olla tekemisissä kiusaajansa kanssa? Oletko ihan täysi idiootti, että väität että aikuinen olisi jotenkin velvollinen selittelemään kiusaajilleen jotain? Niin, kiusaamista tapahtuu myös aikuisten kesken. Ja jokaisella on oikeus lähteä pois sellaisista tilanteista. Sinä olet jollain tavalla hyvin sokea.

Eihän kyse ole siitä että pitäisi olla tekemisissä. Älä nyt viitsi tahallasi vääntää asiaa väärin. Kyse on siitä että kerrot kiusaajallesi ettet ansaitse sellaista käytöstä ja hän toimi väärin. Vain pois kävelemällä alistut kiusaajalle ja hän jää voitolle. Siitä on kyse.

Tämä on suoraan kiusaajan suusta. Kaikkien pitäisi olla samanlaisia kuin kiusaaja. Kiusaajan kanssa pitää aloittaa valtataistelu, jossa näytetään kaapin paikkaa. Ja tämä juuri on se suuri ongelma. On olemassa ihmisiä, joita ei kiinnosta pätkääkään lähteä jonkin kuspiän tasolle taistelemaan jostain ala-asteen herruudesta. Loukata ja satuttaa, jotta saisi olla rauhassa. Kyllä se pitäisi olla ihan itsestään selvä asia, että jokainen saisi olla rauhassa. Mutta eihän se käytännössä mene niin, nämä kiusaajat nauttivat - ei suinkaan todellisesta valtataistelusta veroistensa nilkkien kanssa, ei tientenkään, koska siinä voisi käydä köpelösti - niinpä he tyytyvät helpompaan saaliiseen, niihin jotka ovat toisenlaisia, eivätkä alennu tai edes pysty alentumaan kiusaajan tasolle. 

Mutta jos kiusattu jaksaa ne muutamat vuodet, niin jo lukion jälkeen se vastaan kävelevä kiusaaja on nolona. Paitsi tietysti narsistit, joita ei nolota mikään. 

Kaikenlaisia ystäviähän sitä on matkan varrelle jäänyt syystä tai kolmannesta.

Ihmiset ovat aika laiskoja pitämään yllä suhteita, varsinkin jos on vielä maantieteellistä etäisyyttäkin. Minulla oli yli kaksikymmentä vuotta ystävä, joka jaksoi aina soitella ja halusi tavata, vaikka meillä olikin aivan erilaiset elämäntilanteet ja itse olin todella laiska pitämään yhteyttä häneen. Toki aina nautin hänen seurastaa tavatessamme. Vuosi sitten keväällä onneksi tajusin ottaa yhteistä aikaa ja viedä hänet eräälle hänen pitkään toivomalleen yhteiselle pienelle matkallemme. Tänä keväänä tuo matka olisikin tullut jo liian myöhään. Ystäväni nukkui pois keskellä kauneinta kesää.

En, koska olen järkevä ihminen, enkä mikään draamanhakuinen valkoroska. 

Jos en halua olla jonkun ihmisen kanssa enään tekemisissä, niin annan suhteen kuihtua kokoon panostamatta siihen lainkaan. Jos tulisi jonkun kanssa riitaa, niin sopisin ensin ja vasta sen jälkeen antaisin suhteen hiipua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihan tasan, minkä sortin kiusaajasta on kyse. Narsistin kanssa kun lähdet kilpasille, se ei lopu koskaan. Samalla saat heittää hyvästit maineellesi. Normi kusipään kanssa voi toimiakin. Tosin, jos kiusaaja on jo saanut muut kohtelemaan sinua alentuvasti ja halveksien, se asia harvemmin muuttuu. He eivät siis muutu ystäviksesi kuin taikaiskusta.

Siis kuka hvtti selkärangaton haluaisi kiusaajastaan ystävän? Kuka sellaisen ihmisen kanssa haluaa olla? Tulee mieleen vain pelkurimainen kynnysmatto, joka rukoilee koko ajan mielessään, et älä minua kiusaa, kiusaa toisia, ja sitten taputtaa itselleen, että olinpa fiksu, kun tämä onnistuu?

Itse asiassa narsistien kanssa halutaan olla ystäviä juuri tästä syystä; ei haluta itse joutua riitoihin/tulilinjalle narsistin kanssa. Ei uskalleta katsoa, mitä tapahtuisi jos yrittäisi erkaantua narsistista. Joten mieluummin katsellaan sivusta kun narsisti kiusaa jotain muuta, ja ollaan jopa hieman hyvillään siitä, ettei itse ole se kiusattu.

Toki on paljo ystävyyssuhteita, jotka ovat vain hiipuneet pois - eli ilman mitään draamaa tai välien katkaisua nuo ihmiset eivät vain enää kuulu elämääni.

18-vuotiaana silloinen paras ystäväni katkaisi välit alkessani seurustelemaan. Kyse ei todellakaan ollut siitä, etteikö mulla olisi riittänyt aikaa samaan tapaan edelleen hänellekin, mutta ei riittänyt. Taisi olla vain hiton mustasukkainen ihminen, myönsikin ettei pysty olemaan iloinen puolestani.

Juuri pari päivää sitten eräs ystävä ilmoitti yhtäkkiä, ettei halua enää pitää yhteyttä. Ymmärrän että meillä molemmilla on ongelmme ja itseänikin risoi moni asia ko. henkilössä, mutta se että "kun kerrot hyviä uutisia niin sekin häiritsee ja jää ahdistamaan". Joopa joo, mitähän olisi pitänyt sitten puhua. Eipä juuri haittaa tämä menetys, en enää edes pystynyt luottamaan kunnolla aiemman tempauksen takia.

Itse katkaisin välit yhteen ihmiseen, joka satutti todella pahasti henkisesti, mutta olisi halunnut edelleen pysyä kavereina. En pystynyt.

Nämä tulee ekana mieleen.