Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Vierailija kirjoitti:

Olen, kerran.

Tämä ystävä oli vaan niin raskas. Eihän hän itselleen mitään voi, mutta oli siis ilmeieesti masentunut ja negatiivisin ihminen jonka olen tavannut. Hän etsi aina minun ja muiden puheista jotain piiloviestejä, oli siis aivan vainoharhainen. Riitaa tuli, koska hän ymmärsi (halusi ymmärtää) aina kaiken väärin.

Jaksoin monta vuotta. Sitten vaan enää en. Olin vain roskis, johon hän kaatoi loppumatonta pahaa oloaan eikä suostunut missään näkemään mitään hyvää ikinä.

Koin kyllä syyllisyyttä siitäkin, etten enää jaksanut. Hän vaan vei minustakin kaikki voimavarat.

Minulla sama. Olimme osa kaveripiiriä, josta muut olivat jo katkoneet välit häneen. Minä yritin viimeiseen saakka kestää oikkuja ja muuta. Se sitten vaan hiipui siihen, etten ollut hänen kanssaan yhteyksissä. En varsinaisesti katkonut välejä.

Ystäväni ei ollut puolellani ja hännysteli tyyppiä joka oli minulle inhottava. Meni luottamus.

Toinen ystäväni katkaisi välit minuun kun en ollut juuri eroni jälkeen hauskaa ryyppyseuraa.

Olen ehkä laittanutkin tämän tähän pitkään ketjuun. Lukion jälkeen kaikki ystäväpiiristä olivat muuttaneet uusille paikkakunnille, pääasiassa Etelä-Suomeen. Menin eri kaupungissa asuvaa ystävää moikkaamaan. Hän puhui siitä kuinka ei tarvitse enää vanhoja kavereitaan, ihan noloa kuulemma kun se ”Pekkakin” koko ajan yrittää pitää yhteyttä. Olin hänen luonaan kuitenkin yötä, kun oli niin sovittu. En ottanut enää yhteyttä sen jälkeen eikä hänkään.

3 Oliko myös aivan varma, että läheisesti ei ollut pedofiili? Miten voit sen tietää?

Kaikista pahinta on, kun ei uskota. 

En ole pedofiilin uhri itse. Miettisin kuitenkin tarkkaan, jos tuollaista kuulisin. Vain se, että joku on minulle läheinen, ei tee hänestä syytöntä tai epäilyksen ulkopuolella olevaa. Ongelmallista on, että joskus noita ei voi pitävästi osoittaa tai niitä ei edes viedä tutkintaan. 

Toki joku kännissä höläytetty turha solvaus on asia erikseen.

Rajatilatasoisen itsekkään käytöksen takia vähensin yhteydenpitoa yhteen opiskeluaikaiseen kaveriini. Sellaista riippuvaa ja roikkuvaa. Aina moralisoi kaikenlaista käytöstä ääneen, mutta kiisti olevansa moralisti ja otti päinvastaisia esimerkkejä itsestään. Käytännössä hän ei oikein suostunut näkemään omia ongelmiaan. Aina olis pitänyt laihduttaa ne 50 kg ylimääräistä, mutta ei oo tähän päivään mennessä onnistunut (50-v. lähes). Masentunuthan hän on ollut vuosien ajan pitkään. Soitellaan välillä. Osaan ottaa etäisyyden heti, josa vähänkään tulee sitä "hankalaa osastoa".

Vierailija kirjoitti:

Opin asettamaan rajat kirjoitti:

Olen lakannut vain pitämästä yhteyttä sellaisten ihmisten kanssa jotka itse ottavat yhteyttä vain,kun tarvitsevat joko palvelusta tai kuuntelijaa. Aiemmin matkasin jopa toiselle puolelle Suomea,kun pyysivät ja todella luulin ystävyyden olevan vastavuoroista. Vuosien varrella tajusin tulevani vain hyväksikäytetyksi ja opettelin asettamaan rajat ja sanomaan ei. Kysyin kerran yhdeltä tällaiselta ystävältä miksi hän ei ikinä tule käymään minun luonani vaan minun on aina oltava se joka on valmis matkustamaan. Hän vastasi ettei hänelle ole mitään minun luonani. Olin hyvin hämmästynyt ja sanoin, että minä olen siellä ja, että sinun ja ystävyyden takia minä luoksesi matkustan. Ilmeisesti en merkinnyt hänelle muuta kuin henkilöä jolle vuodattaa draamansa. Tämän kuultuaan silmäni alkoivat avautua ja tunsin itseni todella tyhmäksi ja lopetin vähitellen yhteydenpidon kokonaan. Nykyisin osaan jo hyvin asettaa rajani, ja olen tarkka ihmisistä, joita päästän lähelleni.

Itse olen kärsinyt yksinäisyydestä aina, ja muutettuani uudelle paikkakunnalle, minun oli sosiaalivammaisena vaikea tutustua kehenkään. Erehdyin sitten luulemaan yhtä naista, johon olin tutustunut hänen ammattinsa vuoksi (liittyi koiriin ja koirani oli ollut hänellä asiakkaina), vilpittömäksi kun hän oli yhteydessä vähän työasioiden ulkopuolella. Autoin sitten häntä erossa, hoidimme toistemme koiria lomareissujen ajan ja hän lupaili minulle korvauksena pitkän hoidon vuoksi asioita. Sitten perui kun ei vain huvittanutkaan ja kaiken tuen mitä olin hänelle antanut, ne eivät olleetkaan vastavuoroisia. En ole mikään nipo joka laskee kaiken millilleen tasan, mutta hän hyväksikäytti minua ja minä olin kai niin epätoivoinen kuvitellessani että tästä voisi tulla ystävyys mutta hän olikin vain itsekäs joka käytti minua.

Pitäisi ryhtyä kyyniseksi ja todeta että ei maksa vaivaa tutustua kehenkään, niin säästyisi murtuneelta sydämeltä.

Näin on. Vain eläinten ystävällisyys on pyyteetöntä, ihmisiltä saa aina pelkkää kuraa niskaansa. Koettu on monet kerrat.

1331 : tuo on outo ilmiö. Ikään kuin sinussa olisi ollut jotain outoa, että haluat pitää yhteyttä. Luulisi, että se on mukava asia, että on itse yhteydenpidon arvoinen jonkun mielestä. Vaikka ei  sitten ehtisikään entiseen malliin nähdä vanhoja tuttuja. Itse otan herkästi yhdestä kommentista vaarin, jos vaikka kollega jauhaa koko ajan, että ei halua vapaalla nähdä työtyyppejä. Se on silloin selvä se. Kuitenkin tuollainen rajanveto myös johtaa siihen, että en halua töissäkään välttämättömiä "hyvää päivää kirvesvartta" -juttuja enempää olla tekemisissä. Joihinkin voi hyvinkin myös töissä ystävystyä, vaikka ei vapaa-ajalla nähtäisikään. 

Tätini sanoi joskus, että "hän ei ole sukurakas" viitaten siihen, että he eivät sukuloi muualla. Otin sen heti niin, että ei munkaan tarvitse heillä kyläiillä. 

Ehkä joillain on vain niin paljon ystäviä, että kokevat oikeutusta.

Olen katkaissut välit muutamaan tälläiseen on/off kaveriin jotka jatkuvasti draamailivat ja kaveruus oli yhtä vuoristorataa.

Välillä olin "paras ystävä" ja pitivät paljon yhteyttä, sitten yhtäkkiä ei enää viesteihin vastata ja syytä ei kerrota. Muualta sitten kuuluu, kuinka nämä ovat juorunneet ja keksineet juttuja minusta. Sitten jonkin ajan päästä soitellaan, mukamas pyydetään anteeksi ja etsitään syyllisiä millon elämäntilanteesta, milloin toisista ihmisistä ja milloin mistäkin, että käyttäytyivät noin. Ikinä ei tietenkään ole heidän vikansa. Ja annoin anteeksi ja kuvio alkoi alusta.

Jossain vaiheessa tuli sitten mitta täyteen kun tajusin ahdistuvani näiden ihmisten seurassa ja heidän vievän energiaa minusta. Oli vaikeaa päästää irti kun oltiin tunnettu useita vuosia. Aloin vähitellen tutustua uusiin ihmisiin, jotka eivät ole tuollaisia ja tajusin mitä oikea ystävyys on. Lopetin yhteydenpidon, kun eivät enää viestitelleet. Yrittivät kyllä "hädän tullen soitella", mutta en vaivautunut vastaamaan muuta kuin, että eiköhän tämä kaveruus ollut tässä kun en enää jaksa tälläistä on/off kaveruutta. Eivät osanneet nähdä omaa osaansa ja hetken jaksoivat aiheesta valittaa, mutta lopettivat huomatessaan ettei minua oikeasti kiinnosta heidän kanssa olla enää missään tekemisissä.

Olen katkaissut ystäväpariskuntaan heistä toisen vuoksi.   Kyse oli parikunnasta, jossa uskollisuus oli sitä sun tätä, jostain syystä kuitenkaan eivät pitäneet sitten toistensa irrotteluista, joista kyllä kuulivat viimeistään aina joltain muulta, ja ei muuta kuin kostoksi vieraisiin jotta olisivat tasoissa.

Minun puolestani toki saivat irrottella miten paljon tahansa.  Ihmettelin vain kuinka kukaan jaksaa nähdä niin paljon vaivaa, jonkun semmoisen life stylen vuoksi, joka näytti rassaavan niin paljon ja aiheuttavan riitoja.   

Mutta siinä vaiheessa, kun toinen osapuoli kertoi valhedelleensa puolisolleen vähän pidemmäksi venähtäneen reissunsa jälkeen muka olleensa meillä, napsasin välit poikki mitään numeroa tekemättä.

Koin, että minutkin oli petetty sotkemalla heidän sotkuihinsa.  Ei todellakaan kiinnostanut ryhtyä valehtelemaan jotakin, jos toinen osapuoli, jota pidin ihan samalla tavoin ystävänä, olisi ruvellut kyselemään.

Vierailija kirjoitti:

Olen ehkä laittanutkin tämän tähän pitkään ketjuun. Lukion jälkeen kaikki ystäväpiiristä olivat muuttaneet uusille paikkakunnille, pääasiassa Etelä-Suomeen. Menin eri kaupungissa asuvaa ystävää moikkaamaan. Hän puhui siitä kuinka ei tarvitse enää vanhoja kavereitaan, ihan noloa kuulemma kun se ”Pekkakin” koko ajan yrittää pitää yhteyttä. Olin hänen luonaan kuitenkin yötä, kun oli niin sovittu. En ottanut enää yhteyttä sen jälkeen eikä hänkään.

Tuskin hän sinua tarkoitti, jos oli sinua kylään pyytänyt, vaan jotain etäisempiä vanhoja kavereita? Tai sitten tarkoitti mutta se olisi tosi erikoista. On minullekin kyllä tehty niin että yhtäkkiä jostakin onkin rasittavaa kun pidän yhteyksiä, vaikka oltiin kavereita.

Sanoi kerran ettei hän välittäisi jos minä kuolisin, emmekä olleet puhuneet kuolemasta mitään..tämä oli olevinaan joku osoitus siitä miten tasapainoinen ihminen hän on, eikä hän 'vähästä' hätkähdä. Siihen loppui yhteydenpito minun osaltani, tuskinpa hän minua on kaivannut. 

- lapsuuden ajoista asti ollut hyvä kaverini alkoi 34 vuotiaana käyttämään huumeita ja hengasi 2 kybästen kanssa.

-

Erilainen asenne koronaan on ilmeisesti ollut liikaa yhdelle ystävälleni. Ystävä on ollut koko ajan todella hysteerinen, hän käyttää edelleen kumihanskoja joka paikassa, ja kirjaimellisesti huutaa kaupoissa ym. ihmisille, "älä tule niin lähelle, mene kauemmas", jos joku edes vahingossa tulee kahta metriä lähemmäs, vaikka kaikilla on maskit jne. Olemme molemmat vähän yli 30-v. naisia.

Ilmeisesti hän kuvittelee että minä olen koronan kieltäjä, kun en ole yhtä hysteerinen kuin hän. En ole, minäkin noudatan suosituksia, käytän maskia sisätiloissa ja olen ottanut rokotteet.

Hänelle viimeinen pisara oli ilmeisesti se, kun olen kritisoinut osaa suojaustoimenpiteistä, erityisesi koulujen etäopetusta. Minusta sen kielteiset vaikutukset ovat olleet liian suuret, ja näen sen seuraukset suoraan omassa työssäni sosiaalialan perhetyöntekijänä. Hänen mielestään olen tällä perusteella vastuuton denialisti, koska mitään kritiikkiä ei saisi esittää eikä mikään toimenpide voi hänen mielestään olla liioiteltu koronaa vastaan.

Aiemmin viestittelimme joka viikko ja tapasimmekin noin kerran kuussa, mutta nyt hän on lakannut kokonaan ottamasta yhteyttä. Olen pari kertaa viimeisen vuoden aikana laittanut hänelle viestin ja kysellyt kuulumisia. Hän on kyllä vastannut ja molemmilla kerroilla jopa sanonut että olisi kiva tavata. Jatkoviestiä ei häneltä kuitenkaan ole koskaan kuulunut. Viimeisimmästä laittamastani viestistä on nyt yli 6 kk. Enää en aio lähettää hänelle viestejä.

Hän ei ilmeisesti kehtaa suoraan sanoa, että ei halua pitää minuun yhteyttä enää. Mutta kahden pitkän hiljaisuuden jälkeen oletan, että seurani ei enää kelpaa.

Harmi että tällainen asia oli hänelle liikaa, hän oli ihan mukavaa seuraa. En kuitenkaan ala roikkua, keskityn muihin ystäviini. Heidän kanssaan saa olla vapaasti eri mieltä asioista, jopa koronatoimista, eikä ystävyys siitä kärsi :)

Olen häivyttänyt negatiivisen valittajan elämästäni, ainoa harrastus hänellä ryypätä ja valittaa miten elämä on huonoa. Ei tehnyt elämällään mitään, tai mitään muutoksia.

Pui tuntikausia muille kaikkia olemattomia ongelmiaan. Törmäämme nykyään harvoin, kun asun eri kaupungissa, mutta sama meno jatkuu. Itsellä uusi ammatti ja paljon harrastuksia. Hänellä sama meno jatkuu, nyt valittaa vaan lihomistaan. Kumma juttu, kun elää alkoholilla ja roskaruualla, eikä liiku kuin baariin ja jääkaapille.

Turhat negailijat ja jämähtäneet ihmiset eivät kuulu elämääni, heitä kannattaa vaan välttää.

Nyt kun maailmassa on hätä tilanne niin kyllä katkon välit KAIKKI pässit jotka eivät ota 2 rokote annosta!!!!

On vajakeille vaikeaa tajuta että nyt on tilanne päällä ja pitää tehdä oma osuus myös.

Minulla entinen ystäväpiiri päättää käytännössä koko nykyisen elämäni. Haukkuvat, häiriköivät, juoruavat, estävät tutustumasta muihin. Uhkailevat ja valehtelevat.

Koko ammatillinen puoli elämästä on tuhottu. Koulutus oli turhaa koska kaverit laittoi elämän uusiksi.

Muutama kaveri tuhosi vuosia rakennetut asiat.

Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja poika oli ystäväni perheen kautta osa elämääni. Muistan hänet iloisena vesselinä, joka keräsi elokuussa pihan viinimarjapensaat tyhjiksi ja rakasti lennättää kirjavasta silkkipaperista rakentamaansa leijaa. Pojan tulevaisuus näytti kirkkaalta... Koulu sujui hienosti, poika rakasti tarinoita historiasta ja kaukaisten maiden eläimistä. Muistan kuin eilisen sen kauniin alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa pelata koulun jälkeen videopelejä ja lähteä hieman vanhempana kiertämään Eurooppaa. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku ihana tyttö vielä hienon poikaystävän! Pojan vanhemmilla ei ollut varaa mopoon tai mopoautoon, joten yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta, kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Poika varttui ja tultiin vuoteen jolloin lukio alkoi, hänestä tuli muutoksen seurauksena hiljainen ja varautunut. Poika opiskeli edelleen yhteiskuntaoppia loistavin arvosanoin, mutta ilo hänen silmistään oli kadonnut. Olimme huolesta suunniltamme... Laitoimme toiveen armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön vaikutukseen, kenties poika tarvitsi ainoastaan uusia ympäristöjä. Poika pääsikin ensimmäisellä hakukerralla opiskelemaan valtio-oppia, mutta palattuaan kesäksi kotiin opiskelu vuoden jälkeen, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...

Nyt kolmekymppisenä miehenä on alkanut mennä oma elämä niin ristiin vanhojen kavereitten kanssa että olen valmis lopettamaan yhteydenpidon.

Jos suurin osa kavereista joko elää perhekeskeistä "idylli" elämää jo, tai ovat menossa siihen suntaan niin ei siitä hengauksesta tule mitään. En voi samaistua kavereitteni elämänarvoihin enää millään tavalla. Tiettyä kettuilua ja kateellisuutta olen myös kokenut.

Säälihän tämä on, mutta vain elämää lopulta. Se oli kivaa vielä nuorena (varsinkin ylä-aste) ikäisenä kun pystyi olemaan kaveri "kaikkien" kanssa. Kaikki oli jotenkin neutraalia eikä esimerkiksi poliittisilla suuntauksilla ollut mitään merkitystä.