Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Kaveri koitti hakata rautakangella ja sitte kun annoin myöhemmin veetyylistä palautetta alkoi osoitteleen pistoolilla

Ei ole juurikaan oltu yhteyksissä......

Teini-ikäisenä/parikymppisenä minulla oli ystävä, joka ei koskaan ottanut itse yhteyttä minuun, mutta vastasi aina yhteydenottoihin ja lähti mukaan, jos ehdotin jotain yhteistä tekemistä. En missään vaiheessa tehnyt tietoista päätöstä olla enää ottamatta yhteyttä, mutta pikkuhiljaa se vaan jäi. Tuli uusia ystäviä, opiskelua ulkomailla, työ, parisuhde, perhe... Asuimme kaukana toisistamme, joten emme myöskään törmänneet koskaan sattumalta.

Vuosia myöhemmin tapasimme juhlissa ja hän tuli itse juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Sanoi, että on aina harmitellut sitä, että yhteydenpito aikanaan jäi ja että olin sellainen ystävä, jota hän edelleen kaipaa. Mitä siihen voi sanoa? Vähimmillään ystävyyden ylläpitäminen olisi vaatinut esim. tekstiviestin silloin tällöin. Tuskin mikään ylivoimainen ponnistus, mutta tekemättä jäi. Turha sitä enää vuosien päästä on märehtiä. Emme ole olleet yhteyksissä juhlien jälkeenkään. Hetken kyllä mietin, laittaisinko viestiä, mutta tuskin meillä enää mitään yhteistä olisi. Ystäviä on tarpeeksi ilman häntäkin.

En ole koskaan katkaissut välejä, mutta joissakin tapauksissa olen kyllä hissukseen jättänyt yhteydenpitoa vähemmälle ja vähemmälle. Ikään kuin näivettänyt välejä.

Olin varmaan ysiluokalla, kun silloinen paras ystävä oli äitinsä ja kahden pikkuveljensä kanssa muuttamassa kauas pois, ja vähän ennen lähtöään tämä kaveri rysäytti sitten välit poikki minuun ihan kertalinttuulla. Olin aivan äimänä. Sain kuulla vaikka mitä kauheaa, mistä en lainkaan tunnistanut itseäni. Se jätti kyllä melkoiset arvet sieluun, koska olimme olleet tosi läheiset ystävät ja tiiviisti yhdessä. Meni ehkä 10 vuotta, kun tämä kaveri kerran lähetti kirjeen ja selitti, ettei tiedä mikä häneen silloin meni. Pyysi myös anteeksi. En vastannut kirjeeseen, en jotenkin vain jaksanut. Ei minulla ollut hänelle yhtään mitään sanottavaa. En kanna kaunaa ja anteeksi olen antanut, mutta ei minulla olisi hänelle nykyäänkään mitään sanottavaa. Joitain asioita ei vain voi korjata. Eikä ole tarvettakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi pitkäaikainen ystävä muuttui ilkeäksi. Vain kun meillä oli/on eräästä asiasta erilainen mielipide, asiasta keskustellessamme alkoi suorastaan vittuilemaan. No annoin sen vielä mennä, mutta sitten ihan muista asioistakin normaalisti jutellessa tämä ystävä alkoi tehdä ilkeitä kommentteja liittyen siihen meidän erimielisyyteemme. No kun tämä tarpeeksi kauan jatkui ja se ihminen muuttui muutenkin tympeäksi ja tiuskivaksi, päätin sitten lopulta antaa koko tyypin olla.

Olisin voinut kuvitella että olisimme tämän ihmisen kanssa olleet ystäviä loppuelämän ajan, ikäväkin on, mutta en jaksa mitään turhasta kiukuttelua ja mun pitämistä jotenkin huonompana ihmisenä.

Minulla kävi samoin. Entinen iloinen ja hauska ihminen muuttui sarkastiseksi, äyskiväksi ja välillä piilovittuilevaksi ihan muutamassa vuodessa. Ajattelin, että se johtuu stressistä ja häviää, kunhan hän vaihtaa työpaikkaa. Eipä hävinnyt. Sama tyyli jatkui. Tapasi vielä poikaystävän, joka oli samanlainen äyskijä-vittuilija-besserwisser, joka lisäsi  vaan vettä myllyyn.

Kaikessa hiljaisuudessa vaan jätin pitämättä yhteyttä, kun jokainen tapaaminen oli aina negatiivista paasausta siitä ja tästä hirveästä asiasta. 

Harmittaa hirveästi. Ehdimme tuntea melkein 10 vuotta. 

Tuo tiuskinta piilov...lu johtuu turhautumisesta sinuun ja esim. sinun maailmankuvasi lapsellisuuteen, naiivuteen, tollouteesi...tällainen turhautuminen voi tulla esim. Jos hän on vaikeassa elämäntilanteessa ja paras ystävä ei tajua olla aidosti läsnä tai ei ymmärrä sitä tilannetta esim oman elämänkokemattomuutensa takia. Tilanteesta tulee sietämätön sille ystävälle.Toisaalta toki aika varmaan lopettaa ystävyys jos ei saa selvitettyä puolin ja toisin syytä tiuskinnalle jne puhuttua. Itse turhauduin täysin yhteen ns. Paremmista piireistä tulleelle ja vielä parempiin kiivenneeseen kaveriini koska se hänen tyhmyytensä liittyen vaikka köyhien suomalaisten asemaan jne politiikkaan yms oli sietämättömän sokeaa. Ne mielipiteet, asenteet oli ihan lapsen suusta tulleita. Tiuskimaan en alkanut.

Hankkiuduin eroon liian omistushaluisesta ja ripustautuvasta ystävästä, koska hän vaan alkoi ahdistaa minua. Ikää tällä naisella on lähes 40 vuotta, niin kuin minullakin ja meillä oli paljon yhteistä, mutta sitten vaan alkoi tuntua, että hän oli liian kiinni minussa.

Ensin hän tuli mustasukkaiseksi muista ystävistäni ja myöhemmin perheestäni. Hän halusi viettää kaikki juhannukset, joulut, uudet vuodet ja pääsiäiset kanssamme ja olisin saanut matkustaakin vain hänen kanssaan. Minä olen siis perheellinen ja hän eronnut. Yhden ahdistavan illan jälkeen poistin hänet puhelimestani, facesta ja muusta somesta. Oloni alkoi heti helpottamaan.

Ei ollut enään mitään yhteistä. Toiselle juominen(baareissa juoksu), muut päihteet tärkeämpiä. Kaikki hänen ongelmat olivat yhteiskunnan syytä ja työttömyys oli muitten syytä. Ja se kun en voinut töissä vastata hänelle ja kuunnella valitusta miten kaikki on huonosti. Löysi toisenlaisen kaveriporukan.

Toinen tapaus. Pintapuolista mitä kuuluu juttua ja, että pitäisi nähdä/käydä syömässä. Aina sain itse ottaa yhteyttä toinen ei koskaan. Vaikka käy samalla paikkakunnalla ei koskaan ota yhteyttä. En enään jaksanut nähdä vaivaa jos toinenkaan ei jaksa.

Olen katkaissut välit pariin tyhjästä suuttujaan. Vaikka, kuinka varovainen olin ja joka sanaa hsrkitsemaan jouduin, niin aina yht'äkkiä alkoi kumma mykkäkoulu. Siis tarkoitan ettei tullut vastauksia edes tekstareihin, meileihin ja puhelimeen ei vastannut. Kyse likkakaverista, jonka tuntenut ala-asteelta lähtien. Aina sai anella anteeksi, vaikka en edes tiennyt, mitä nyt taas olin sanonut muka väärin tai pahasti. Lisäksi, kun lisäksi oli vielä niin typerä, että kuinka ratakiskosta hänelle asiat väännin, niin käsitti aina väärin. En jaksanut enää, koska kun elämäntilanteeni on nyt niin karmea, niin kyllä silloin ystävyyssuhteiden pitäisi olla stressittömiä edes.

Yhteen kaveriin katkaisin välit. Kun tutustuimme, hän oli työtön ja oma taloudellinen tilanteeni oli parempi. Niinpä maksoin aina, kun jossain oltiin tai jotain tehtiin. Lisäksi lainasin kohtalaisen suuria summia rahaa, vaikka tiesin takaisinmaksun olevan epävarmaa, ei siinä mitään, olen valmis jeesaamaan, kun on tarve. Vaan kun hän sai töitä, eikä meinannutkaan maksaa mulle mitään takaisin, ei suostunut maksamaan edes omia kahvejaan baarissa, niin lopuksi mullakin tuli mitta täyteen.

Hän mm. ehdotti, että mennään porukalla syömään tiettyyn ravintolaan. Mikäs siinä, syödään, juodaan, pidetään hauskaa, mutta kun lasku tuli, hän tyynesti totesi, että ”ei mulla ole yhtään rahaa” ja naureskeli päälle. Minä en sitä laskua maksanut, enkä enää koskaan vastannut edes hänen puheluihinsa. Hän sai siirtyä seuraavaan uhriin.

Olen aika huono näissä asioissa. Katkaisen välit ja laitan estot ja en selitä.

Toivon, että tänään katkaisin. Mitään ei ainakaan pitänyt jäädä arvailujen varaan siitä, mitä tunnen häntä kohtaan. Syynä se, että kohtelu on ollut luokatonta jo vuosia. Joskus täytyy todeta, että ei tämä tästä enää muutu, turha aloittaa seuraavaa vuottakin samoilla meiningeillä. Paskan ottaminen vastaan ja silti hyvän antaminen on todella kuluttava yhdistelmä. Koskaan ei kai pitäisi ajatella, että hyvä pitää saada takaisin, mutta kummasti se vaan katkeroittaa, kun kaikki hyvä on turhaa. 

Omistushaluiset ovat pahimpia... Kannattaa sanoa suoraan, että juttuseuraksi kelpaa, mutta ystäväksi ei. Eivät muuten usko

Minusta on turhaa tramaisointia "katkaista välit", joidenkin ihmisten kanssa ystävyys syvenee pidetään enemmän yhteyttä jne. Toisten kanssa taas ystävyys hiipuu ajan myötä ja jossain vaiheessa havahtuu, että ei ole oltu missään yhteydessä vuoteen, joten eipä voi enää oikein ystävyydestä puhua. Minulla on myös ystäviä, joiden kanssa pidetään yhteyttä aika harvakseltaan, mutta silti ollaan toisillemme tosillemme tosi tärkeitä ja puolin ja toisin tietää, että toinen on aina valmis auttamaan (kuuntelemaan), jos on huolia. Välillä soitellaan tiuhempaan, sitten menee taas kuukausia, että kummallekin riittää tieto, että toinen on olemassa ja muutamat facebook päivitykset.

Lapsuuden ystävän kanssa löysimme toisemme aikuisena ja vietimme paljon aikaa yhdessä, lähes kaiken vapaa-ajan. Ihan hyvin tultiin juttuun, oli samanlainen elämäntilanne ja kumpikaan ei kuormittanut mitenkään toista, kävimme paljon baareissa, matkustelimme ym. Viimeinen matka kuitenkin taisi olla molemmille liikaa, sairastuin matkalla (ei mitään suurempaa, kuume, flunssa, korvatulehdus, kurkkukipu) ja tapeltiin sitten joka ilta ilmastointilaitteen käytöstä. Ilmastointia ei saanut säädettyä, vaan se puhalsi viileästi juuri minun sängyn yläpuolella ja kaveri ei suostunut vaihtamaan sänkyjä eli näin pienestä lähti. Suomessa sitten yhteydenpito loppui, itse olin matkasta kipeä, perheessä sattui kuolemantapaus, kaveri tapasi miehen ja meni samantien naimisiin ym. Nyt ei olla pidetty yhteyttä yli 10 vuoteen tai olen kyllä lähettänyt silloin tällöin viestejä, että olisi kiva tavata, mitä kuuluu, mutta kaveri ei ole reagonut mitenkään. Sinällään harmi, sillä olimme lapsina parhaimpia kavereita ja samoin sillin 10 vuotta sitten. Nyt olisi vielä samanlainen elämäntilanne (pieniä lapsia) eli taas olisi jotain yhteistä.

Sanon suoria sanoja vähän vitsin varjolla eikä siitä saisi toinen loukkaantua. Ihmeesti eivät sitten enää ota yhteyttä. Liian herkkäpintaisia ovat jotkut.

En ole poistanut tai rajannut ulos ketään ystäväpiiristäni. Muutaman kerran olen kuitenkin selventänyt kanssakäymisen sääntöjä eli mikään hyväksikäyttö ei tule kysymykseen ja yhdenvertaisuuden pitää toteutua. Jos tämä ei ole sopinut, ovat ystävät sitten itse rajanneet itsensä ulos.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on turhaa tramaisointia "katkaista välit", joidenkin ihmisten kanssa ystävyys syvenee pidetään enemmän yhteyttä jne. Toisten kanssa taas ystävyys hiipuu ajan myötä ja jossain vaiheessa havahtuu, että ei ole oltu missään yhteydessä vuoteen, joten eipä voi enää oikein ystävyydestä puhua. Minulla on myös ystäviä, joiden kanssa pidetään yhteyttä aika harvakseltaan, mutta silti ollaan toisillemme tosillemme tosi tärkeitä ja puolin ja toisin tietää, että toinen on aina valmis auttamaan (kuuntelemaan), jos on huolia. Välillä soitellaan tiuhempaan, sitten menee taas kuukausia, että kummallekin riittää tieto, että toinen on olemassa ja muutamat facebook päivitykset.

Et ole varmasti kokenut sitä, että mennessäsi Facebookiin alkaa yksityisviestien tulva, sulkiessasi sen alkaa whatsapp-viestien tulva ja jos et avaa, alkaa puhelin piristä. Ja jos erehdyt vastaamaan, että kyllä, sopisi nähdä seuraava kysymys on aina, että voinko lainata rahaa, eikä sitä koskaan makseta takaisin.

Oma kokemukseni on että sellaiset tosi läheiset suhteet joissa olla päivittäin tekemisissä ei kestä kovin pitkään. Etäisemmät säilyy paremmin.

Katkaisin välit kun vauvani taisteli sairaalassa hengestään ja siskoni ilmoitti tälle ystävälleni että olemme sairaalassa. Ei tullut mitään yhteydenottoa. Kuukautta myöhemmin sain ryhmäviestin jossa tämä ystävä kyseli kuulumisia ihan noin yleisesti kaikilta ja toivoi että olisi jo lämmin että pääsee terassille. En vastannut. Olimme edelleen sairaalassa. On muutaman kerran sen jälkeen kysellyt ryhmässä että ehtiikö kukaan nähdä ja toivotteli mm. hyvät joulut. En aio vastata ikinä.

Loppui ystävyys suhde kun työtön ystäväni ehdotti painostavasti minun saatuani hyväpalkkaisen työn, että alan sijoittamaan hänen tulevaan firmaansa jolla ei ollut edes ideaa ylimääräisen rahani jotta hän pääsee elämässään alkuun.

Sanoin hänelle vain että minulle riitti enkä tahdo enää keskustella mistään.

Lakkasin pitämästä yhteyttä hellariystävään sen jälkeen, kun hänen jyrkät ajatuksensa homoseksuaaleista paljastuivat. Hän oli minulle tärkeä ja kaipaan häntä, mutta on vaikea olla ystävä sellaisen kanssa, jonka mielestä minä ja kaltaiseni kuulumme helvettiin yhden synnynnäisen ominaisuuden vuoksi.