Mikä synnytyksessä oli kauheinta?

En ymmärrä miten ihmeessä suostutte edes tuohon.

Synnytyksen jälkeinen hengenvaarallinen komplikaatio.

Se kun toinen kätilö tuli painamaan mahaa ja samalla piti ponnistaa. Ja ei se peräruiskeen jälkeinen vessakäyntikään kauhean hauska ollut :-D

Pahinta oli itselleni etukäteen kuullut pelottelut muilta äideiltä, jotka saivat epäilemään etukäteen itseään.

Peloteltiin, että pusket mukulaa ulos ainakin ensisynnyttäjänä sen 45min ja sitten repeät navasta persuksiin asti, etkä istu vuoteen.

Ei.

Olisi pitänyt uskoa omaa äitiä, joka sanoi että ei ole koskaan ollut viiden lapsen kanssa kovin hankalaa synnytellä. Esikoisen kanssa meni ponnistellessa 8min (käynnistys tipalla, ennen epiduraalia ainoat oikeat kivut ja niitä kesti 45min ennen kuin sai puudutuksen). Toisen ja viimeisen lapsen kanssa ponnistin 10min ja lapsi oli synnytetty spinaalin turvin ilman käynnistelyjä tai muita. Kotona supisteli ja kun sairaalaan päästiin niin alle kaksi tuntia meni, kun oli jo syntynyt. Kipu oli käynnistystä huomattavasti lievempää (ei niin terävää) ja hyvät fiilikset jäi. Kummassakaan synnytyksessä ei tullut hetkeä, jota pelkäsin; sellaista oloa, että olisin menettänyt kontrollin.

Onneksi näin helposti meni x2.

Imukuppi

Repeäminen

Ompeleiden repeäminen

Kohtutulehdus jälkikäteen

 

Synnytys käynnistettiin ja olin sairaalassa 4 päivää ennen kuin homma lähti oikeasti lopulta käyntiin. Sinä aikana en saanut nukuttua sairaalassa, tuolloin nukutut tunnit on ihan kirjaimellisesti laskettavissa yhden käden sormilla. Synnytyksessä menetin reippaasti verta. Näiden yhteisvaikutuksena, kun nousin synnytyksen ja epparihaavan ompelemisen jne. jälkeen pediltä kun kätilä käski suihkuun, lähti taju. Oikeastaan pahin hetki synnytyksessä seurasi sitten tämän jälkeen; en saanut nousta sängyltä ja mua lähdettiin viemään vierihoito-osastolle. Vauva annettiin mulle sänkyyn kyytiin ja olo oli niin heikko, etten meinannut saada pidettyä vauvaa sylissä. Se oli pahinta, kun ihan kaikki voimat oli käytetty ja koitin itkua vääntäen pusertaa vauvaa pysymään mukana ja pelkäsin, että se tipahtaa, eikä mua paljon kuunneltu, kun mumisin, että pelottaa. Pistettiin varmaan ensisynnyttäjän vauvankäsittelyjännityksen piikkiin.

PS. Ei tippunu, on nyt kaikin puolin ihana ja reipas eskarilainen.

Vaginan venyminen S:stä XXL:ään - pysyvästi!

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa!

No se, että akan kitinä häiritsi 7-lehden lukemistani.

Kaikki oli epämiellyttävää sen verta paljon, että enää en hommaan ryhdy. Lapsikin aina ollut työläs ja nyt 4 v vielä sitten ylivilkkauden oireita. Jipii.

Käynnistetyn synnytyksen alatutkimus. Lääkäri sanoi että tulee sattumaan kun ronkkii. Näin saadaan supistukset luonnollisesti alkamaan. Ensimmäinen sai aikaan kaksi supistusta joten tehtiin toinen, vielä pahempi, kopelointi. Itkin enemmän kuin synnyttäessä. Lääkäri oli selvästi pahoillaan ja mä kirosin toivettani että yritettäisin ensin ilman lääkkeitä käynnistää.

Salissa sainkin epiduraalin aika pian ja ponnistus kesti muutaman minuutin. Helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Synnytys käynnistettiin ja olin sairaalassa 4 päivää ennen kuin homma lähti oikeasti lopulta käyntiin. Sinä aikana en saanut nukuttua sairaalassa, tuolloin nukutut tunnit on ihan kirjaimellisesti laskettavissa yhden käden sormilla. Synnytyksessä menetin reippaasti verta. Näiden yhteisvaikutuksena, kun nousin synnytyksen ja epparihaavan ompelemisen jne. jälkeen pediltä kun kätilä käski suihkuun, lähti taju. Oikeastaan pahin hetki synnytyksessä seurasi sitten tämän jälkeen; en saanut nousta sängyltä ja mua lähdettiin viemään vierihoito-osastolle. Vauva annettiin mulle sänkyyn kyytiin ja olo oli niin heikko, etten meinannut saada pidettyä vauvaa sylissä. Se oli pahinta, kun ihan kaikki voimat oli käytetty ja koitin itkua vääntäen pusertaa vauvaa pysymään mukana ja pelkäsin, että se tipahtaa, eikä mua paljon kuunneltu, kun mumisin, että pelottaa. Pistettiin varmaan ensisynnyttäjän vauvankäsittelyjännityksen piikkiin.

PS. Ei tippunu, on nyt kaikin puolin ihana ja reipas eskarilainen.

Lisään vielä, että tuo oli kauheinta, mutta ei kivuliainta tuossa synnytyksessä... kaikkein eniten sattui joko balonkin laittaminen (eli kohdunsuuhun tikun nokassa oleva pallo pakottamaan kohdunsuuta auki, ja sisäreiteen teipattiin kumihanska, mihin letkua pitkin valui sieltä tuleva veri -> liikkuminen oli ainoa, mikä auttoi supistuksiin tuolloin ja tuo viritys teki niin järkyttävän kipeää, että oli aivan mahdotonta liikkua - toki tämän asentamista römpsään seurasi myös lähietäisyydeltä joku 5 opiskelijaa) tai supistukset juuri ennen saliin pääsemistä, kun olin jo aivan totaalisen poikki ja sekaisin, ja olin nähnyt jo kolmen huonekaverin pääsevän käynnistyksestä synnytyssaliin ja musta tuntui, ettei tämä odotus ja kipu lopu koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peräruiske ennen kuin edes pääsee synnytyssaliin. Suoli tyhjentyi hirveällä voimalla, kuin olisi ollut ripuli.

Missä tuollainen annettiin?

Ainakin kättärillä saa jos pyytää. Jos ei ole suoli toiminut kunnolla muutamaan päivään ennen synnytystä, on mukavampi itsellekin kun saa tyhjentää.

Avautumisvaihe.

Minä luulin aina että se ponnistaminen on kamalaa, mutta kyllä minulle ne supistukset tuntuivat siltä että kuolen. Avautumisvaihe kesti pitkään ja oli ahdistava kokemus.

Ponnistaminen oli sitten oikeastaan seesteinen ja mukava hetki, mutta en tiedä olisiko niin jos en olisi saanut epiduraalia.

Vierailija kirjoitti:

Jep jep.. nämäkin vähät tarinat riitti taas kerran vahvistamaan sen että en todellakaan aio koskaan synnyttää.

Ihmisen mielipä on niin ihmeellinen, että suurin osa muistikuvista häviää heti vauvan synnyttyä :) Toki sitä muistaa, että sattui, mutta se ei jää niin elävänä mieleen, että monillekaan jäisi traumoja. Tietenkin joillekin valitettavasti jää, mutta onneksi on sype.

Itselle pahinta oli ehkä se, etten saanut vauvaa heti rinnalle hengitysongelmien takia, (Ja tottakai kivut olivat välillä helvetilliset, joo), mutta mikään ei ole jäänyt vaivaamaan.

en voi ymmärtää, minkä takia kukaan suostuu synnyttämään.

Esikoinen ja raskausviikkoja 39+6. Näitä on tosi kiva lukea :)))

Muiden tarinoilla ei ole mitään väliä, kukaan ei etukäteen tiedä miten kenenkin synnytys menee. Itse en jaksanut stressata.

Kyllä se oli se varpajaisten jälkeinen krapula aivan hirveä.

En tiedä, mikä oli pahinta. Olivatko ne vuorokausia kestäneet tajuttoman kipeät supistukset pahinta? Kun en nukkunut ainakaan kolmeen tai neljään yöhön juuri ollenkaan? Vai oliko sittenkin pahimpia ne supistukset, jotka tulivat synnytysosastolla ollessa, kunnes repeämien ja imukupin saattelemana saatiin vauva vihdoin pihalle?

Vai oliko se sittenkin pahinta, kun vauvan syke alkoi laskea ja vauva oli pulassa hankalassa asennossa?

Ponnistusvaihetta edeltänyt katetrointi ei myöskään tuntunut hyvältä, todellakaan. Hoitohenkilökuntakin oli välillä kokonaan pois huoneesta ja lääkärilläkin oli niin kiire, että hyvä kun ehti vauvan saada ulos, kun jo piti juosta toiseen huoneeseen. Oliko se turvaton ja pelokas olo pahinta?

Synnytyksen jälkeen maatessani veren menetyksen aiheuttamassa horkassa omissa ruumiineritteissäni alapää paljaana muutaman tunnin (tai siltä se ainakin tuntui) tippa molemmissa käsissä katselin vierestä, kun mies pitelee itkevää vauvaa ja itse en jaksa edes pikkurilliä nostaa, mietin, onko tämä enää inhimillistä, vaikka kiire onkin.

Kivut kyllä unohtuvat nopeasti, mutta se tunne, että oman lapsen syntymä oli järkyttävin kokemus, mitä omassa elämässä on tapahtunut, ei unohdu koskaan. Olo oli henkisesti laiminlyöty, pelokas ja yksinäinen. Kuolemanpelko kalvoi mieltä ja tuska siitä, että vauva kuolee synnytyskanavaan, jos sitä ei saada sieltä ajoissa ulos. Olisin toivonut sektiota, jos olisin tuolloin ymmärtänyt tilanteen vakavuuden.

Nyt viiden vuoden jälkeen olen jo alkanut olla sinut tapahtuneen kanssa. Olen kuitenkin melko varma, etten synnytä enää koskaan.

Huh kyllä tässä alkaa ensisynnyttäjää vaan pelottamaan ja jännittämään päivä päivältä enemmän. Tammikuussa h-hetki ja pelkään ihan suunnattomasti mitä mulla on edessä...