Mikä synnytyksessä oli kauheinta?

Lapsiveden mentyä illalla Kättärille päivystykseen, eivät vielä ottaneet osastolle kun synnytys ei ollut tarpeeksi käynnissä tms... Mies ei olisi saanut olla mukana päivystys-osastolla yöaikaan ja koko yön sain stressata, millon mies häädetään ja jään yksin odottelemaan huoneeseen, että pääsen osastolle. Yrittävät saada mua nukkumaan(kun en ollut heidän mielestään kivulias...), koska seuraavana päivänä suuri koitos. Loppujen lopuksi mies sit sai olla koko yön päivystyksessä ja päästiin osastollekin "etuajassa", kun aloin oksentamaan kivusta. Mun synnytys oli pitkä ja tuskallinen, itkin, itkin ja itkin. Supistuksia supistuksen perään vajaa 20h, sain selkäydinpuudutteen ja epiduraalin pariin kertaan, kohdunkaulan puudutteenkin mutta liian aikaisin. Avautumisvaiheessa siis nää kaikki kivunlievitys, tyttö 4700g alateitse sit ilman ponnistusvaiheen kivunlievitystä. Mutta mikään ei ollut niin hirveää, kun tuo yöllinen pelko, että millon jään yksin pimeään huoneeseen yrittämään nukkumista ja mies häädetään pois :(

Jälkisupistukset

Ekassa oli kauheinta epävarmuus itsestä ja koko toimituksesta, kun asia oli ihan uusi. Lisäksi meinasin väsähtää kesken ponnistusvaiheen ja kätilö joutui hakemaan kokeneemman kollegansa avuksi, ja tämä sitten joka supistuksella painoi mahaa. Se kipu oli ihan järjetön, vaikka muuten en kokenutkaan synnytystä niin kivuliaaksi.

Toisessa ei kauheaa juuri mikään ollut, vähän kyllä meinasi äitiä tulla ikävä siinä kohtaa kun selvisi, että vauva tulee nyt pihalle ja kivunlievitykseksi ehdin saamaan vain ilokaasua.

Kaikenkaikkiaan tosi positiivinen muisto kummastakin.

Osa henkilökunnasta oli todella ilkeitä. Jäi sairaalakammo.

Imukuppi. Lapsi (nyt teini) on ihan varma että sen takia hänestä tuli änkyttäjä.

Repeämiskipu välilihassa kun vauvan pää työntyy ulos. Synnytyksen jälkeinen tuska vessassa käydessä kesti aika pitkään, laksatiiveista huolimatta itkin no2:lla mooonta kertaa sattui niin kamalasti. Sektiokin koettu, siinä päiltä oli leikatun mahan paineli, huusin joka kerta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peräruiske ennen kuin edes pääsee synnytyssaliin. Suoli tyhjentyi hirveällä voimalla, kuin olisi ollut ripuli.

Missä tuollainen annettiin?

Just hyvä niin ei tarvi ponnistaessa paskoa!

Se kun ei kyennyt olemaan kontrollissa.

Vierailija kirjoitti:

Imukuppi. Lapsi (nyt teini) on ihan varma että sen takia hänestä tuli änkyttäjä.

😔

Vierailija kirjoitti:

Jep jep.. nämäkin vähät tarinat riitti taas kerran vahvistamaan sen että en todellakaan aio koskaan synnyttää.

Synnytin just; mikään näistä tarinoista ei vastaa kokemustakin. Mahtava kivunlievitys (tehokas ja oikea-aikainen), ystävällinen ja avulias henkilökunta, täydellistä. Vaikeinta oli ponnistus, saada lapsi ulos. Ei kivun vaan yksinkertaisesti fyysisen rasituksen takia. Mutta vartissa se oli ohi.

Avautumisvaihe oli pahin. Kesti pitkään enkä pärjännyt kivun kanssa. Ilokaasu auttoi. Ponnistaminen ihan lastenleikkiä sen jälkeen.

Kolme synnytystä ilokaasun voimin ja pääasiassa hyvin kokemuksin takana. Mulla on kaksi selkeää asiaa.

Toinen oli kun ekassa synnytyksessä kätilö halusi jouduttaa avautumisvaihetta puhkaisemalla kalvot. Kätilö jätti kertomatta, että se johtaa puolen tunnin yhtämittaiseen supistukseen, joka kyllä hoiti hommansa ja puttuvat avautumissentit, mutta kipu pääsi kontrollista ja oli mennä taju. Kuitenkaan kätilön mukaan ei ehditty enää mitään kivunlievitystä siihen hätään antaa, koska "kohta synnytetään". Tästä kätilöstä annoin suorasanaisen palautteen Jorviin. 

Toinen on alapään tikkaaminen ja sen puutteellinen kivunlievitys. Minä olen niitä, jotka eivät puudu vaikka miten suihkuttaisi tai piikittäisi puudutetta. Onneksi en ole tarvinnut kuin muutaman tikin per kerta, mutta on se kyllä älytöntä, jos on muuten ok synnytys takana ja sitten tuollaisen takia pitää kiemurrella kivusta. 

Se etä ponnistutettiin liian aikaisin, kun lapsi ei ollut vielä "hollilla" jotta olisin tiennyt mihin päin ponnistaa. Siinä kätilö tunki sormia perseeseen ja sanoi että tännepäin. Hrrr. Sen jälkeen kätilö haukkui että ei tuosta ponnistamisesta tule mitään, että miksi en ole tosissani, vaikka lapseni on hengenvaarassa. Lapsi ei siis ollut engenvaarasa, mutta hän yritti pelotella minua ponnistamaan oikein. Ihan kun en olisi tehnyt kaikkea niin hyvin kuin kykenin. Ja kun lapsi tipahti oikeaan kanavaan ja asentoon, ponnistin sen parissa minuutissa ulos melkein itsestään. Ja se että minulle ei kerrottu ettei epiduraali auta alempana tuntuvaan järkyttävään kipuun, vaan odotutettiin kivun kanssa anelääkäriä, joka lisäsi epiduraalin voimaa, joka ei tietenkään auttanut. Jos olisi heti sanottu ettei auta, niin olis ollu parempi. Nyt odotin kivun lievennystä, mutta sitä ei saapunut.  Myöskin väliliha leikattiin turhaan.

Se, kun huomasin niistä monitoreista, että vauvan sydänäänet laski todella alas ja huoneeseen kutsuttiin lääkäri. Kätilöstä aisti, että nyt on kiire saada vauva puskettua ulos, vaikka yritti olla puhua mulle rauhallisesti.

No saatiin vauva ulos ja hänet vietiin hetkeksi ulos huoneesta virkoamaan, mutta tuotiin onneksi jonkin ajan kuluttua viereeni ihan kunnossa. Ensimmäiset pisteet vauvalle oli 2/10.

Odottaminen. Synnytys kesti kaksi vuorokautta ja ponnistusvaihe tietenkin jännitti kovasti. Synnytyssalissa on heikko äänieristys ja  muista huoneista kuuluva huuto ja kirkuminen kuuluivat sinne omaan saliin. Kahden vuorokauden aika ehti kuulua aika  monta huutoa ja joka kerta kauhulla odotin omaa vuoroani. Lapsi oli erittäin toivottu, joten tietenkin tahdoin lapsen syntyvän pian, mutta silti tuleva kipu hirvitti.

Lapsi syntyi lopulta imukupilla ja kipu ei ollut ollenkaan niin kamala kuin olin pelännyt. Tämä johtui siitä, että epiduraalipuudutus vähän vielä vaikutti ja väliliha oli puudutettu, koska imukuppisynnytystä varten välilihaleikattiin auki.

Kipu unohtui heti kun vauvan sai syliin ja yhtään ainutta kipulääkettä en synnytyksen jälkeen tarvinnut, vaikka oli väliliha leikattu auki ja tikattu uudelleen kiinni. 

23 ja 14 tuntia kestäneet supistukset. Onneksi on olemassa epiduraali ja spinaali <3

Vierailija kirjoitti:

 kätilö haukkui että ei tuosta ponnistamisesta tule mitään, että miksi en ole tosissani, vaikka lapseni on hengenvaarassa. Lapsi ei siis ollut hengenvaarasa, mutta hän yritti pelotella minua ponnistamaan oikein. Ihan kun en olisi tehnyt kaikkea niin hyvin kuin kykenin.

Mulla vastaavanlainen kokemus. Kätilö jopa poistui huoneesta sanoen matkalla, että "lapsi on nyt vaarassa mutta turhaan minä täällä aikaani kulutan kun et viitsi yrittää, soita nappia kun olet tosissasi". Jälkeenpäin tajusin että oishan tuostakin voinut palautetta antaa. 

Muutenkin kamala synnytys kaikkinensa, käynnistettiin, jolloin avautumisvaihe sitten lopulta tapahtui rytinällä ja kivut oli sen mukaiset. Tuntui että katkean ihan konkreettisesti. Kaikki oli uutta ja outoa, sitten uhkaillaan ja pelotellaan noin, sattuu ettei järki eikä kroppa toimi jne.

Vierailija kirjoitti:

Se, ettei saanut ponnistaa, vaikka pää jo tunki läpi. 

Tietämätön kysyy, miksei vielä tällaisessa tilanteessa saa ponnistaa?

Epiduraalin täysin turha laitto siinä vaiheessa kun supistuksia tuli jo minuutin välein, tuska oli aivan järkyttävä kun neula ei meinannut mennä millään nikamien väliin kun homma piti joka supistuksen jälkeen ottaa uusiksi, olin pyytänyt kivunlievitystä jo monta tuntia aiemmin, mutta eihän 19-vuotias synnyttäjä kätilön mielestä tiennyt yhtään mitään ja kohtelu oli sen mukaista. Synnytyksen jälkeen saman kätilön kanssa olisi pitänyt olla mahdollisuus keskustella synnytyksestä, tämä täti kävi osastolla huoneen ovella hyvin nuivasti moikkaamassa ja häipyi..

Ensimmäisessä synnytyksessä pahinta oli ponnistusvaihe.

Toisessa se kun tajusi ettei keretä sairaalaan vaan lapsi syntyy matkalle omaan autoon.

Kolmannessa se ambulanssissa makaaminen kun supistuksien aikana ei pystynyt liikkumaan ja lopuksi se kun tajusi ettei taaskaan keretä.

Mutta aika kultaa näköjään muistot ja ihan hyvin voisin vielä neljännen kerran jos tarve vaatisi.