Ongelmana liian helppo ystävystyminen. Muita? Kuinka torjua kohteliaasti?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ilahduttaa kun lukee kohtalotovereista! Minäkin olen koko ikäni ollut erakko, ja aina kaikki ihmiset takertumassa minuun. En ole arka ja hiljainen, mutta en välitä puhua niitä näitä, kuin maksimissaan 5 min päivässä, en halua yhtään ystävää - en jaksa, ja haluan olla yksin ja rauhassa. Maailma tuntuu olevan pullollaan yksinäisyydestä kärsiviä ihmisiä, joten miksi juuri minä olen koko ikäni saanut koko aina ravistella ihmisiä irti kimpustani???

Tämä juuri on ihan epäreilua, miksi yksinäiset eivät saa kavereita? Minä en niitä tarvitse, enkä pysty enää hoitamaan enempää ihmissuhteita. Jos pystyisin niin "lahjoittaisin" näitä kaverustujia yksinäisille. Kohtaisivat sitten toisensa.

Minulla on se poikkeus, että tykkään kyllä puhella, mutta se vie energiani niin nopsaan, että pakko rajoittaa. Haluan käyttää sen vähän energiani niihin jotka ovat olleet elämässäni mukana jo pitkään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä ilmiö. Aloitin jokin aika sitten keskustelun missä kerroin, että minä taas en saa ystävyyssuhteita ja ihmiset eivät pidä seurastani. Olen yrittänyt kahta keinoa: Olla se kuuntelija, mutta myös jakaa asioita. Ystävällinen pyrin olemaan aina. Onko ihmisen olemuksessa sitten jokin, joka vetää toisia enemmän puoleensa? Ehkä olet jotenkin yustävällisin ja lämpimän oloinen ja minä taas kylmä ja hapan?

En tiedä mikä ihmisen olemuksessa sitten lopulta tekee sen. Tätä pohdin jo nuorena, ja silloin huomasin eräästä kaveristani, että hän oli suosittu olemalla oma itsensä. Hän ei koskaan tyrkyttänyt seuraansa kenellekkään, ja se jotenkin sanattomasti huokui hänestä. Siinä tuli sitten päinvastainen ilmiö, että ihmiset halusivat olla hänen seurassaan. Hän oli anteeksipyytelettömästi oma itsensä ja aika suora puheinen ja rehellinen, kuitenkin tehden sen kohteliaasti.

En ymmärrä mikä minusta tekee tällähetkellä niin "hienon" että ihmiset haluavat kaverustua. Ku en tosiaankaan koe niin, ja tuntuu ihan absurdilta ajatella että niin monet ovat halunneet kaveerata.

Itse näkisin jonkin avaimen siinä, että on läsnä hetkessä. Kuuntelee ja kertoo itsestään. Tunnustelee tilannetta. Jos joku ei selvästi pidä minusta otan hieman hajurakoa, ja tämä on yleensä auttanut siihen että kyseinen henkilö on jatkossa myötämielisempi. Hymyilen paljon luonnostaan, ehkä se myös tekee sellaista helposti lähestyttävyyttä?

Ap

Mä olen ollut lapsesta asti helposti ystävystyvä. Joskus  ollaan ystävien kanssa juteltu asiasta ja he ovat kertoneet syitä, miksi näin on. Kuulemma kehonkieleni ei  ole torjuva. En pidä käsiäni nyrkissä tai käsivarsiani puuskassa. Olenpa missä tahansa, kehoni on rentona. Muhun saa helposti katsekontaktin, koska katselen mieluummin ympäristöäni kuin kengänkärkiäni. Minäkin hymyilen paljon ja ilmeeni on positiivinen. Kerran eräs nainen  tuli kahvilassa samaan pöytään ja sanoi, että mulla on ystävälliset kasvot. Mitä ikinä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hymyilen aina tervehtiessäni. Myös silloin, kun muisti pätkii eikä mulla ole hajuakaan, kuka mua tervehtinyt henkilö oli. Lisäksi tuo sama, että toisen seurassa olen läsnä. Kuuntelen, mitä hän sanoo ja kiinnitän sanojen lisäksi huomioni äänensävyyn, ilmeisiin ja eleisiin. Ehkä tuo läsnäoleminen on juuri se asia, mikä saa "liiat" ihmissuhteet tuntumaan raskailta. Läsnäolemisen vastapainoksi tarvitsen aikaa, jolloin ajatukseni saavat vapaasti lentää ja harhailla. Ja kuulemma sekin vaikuttaa, että en valikoi, kenen kanssa juttelen. On aivan sama, onko kyseessä joku hienostorouva tai  laitapuolenkulkija. Joskus olen tyttäreni kanssa nauranut, että olen "hörhömagneetti" (hänellä on tämä sama ominaisuus kuin mulla). Jos esim raitiovaunussa on puolet penkeistä tyhjillään ja sinne tulee joku laitapuolenkulkija, 99,99%:n varmuudella laitapuolenkulkija tulee istumaan minun viereeni. Ja alkaa jutella. Mikäpä siinä, voin mä sen 10 minuutin matkan jutellakin. 

Joo, tämä kuullostaa tosi tutulta! Paitsi että itse olen löytänyt tämän taidon vasta enemmän aikuisena, nuorena olin varautunut ja ujo kenkiin tuijottelija. Läsnäolevuus, mutta se myös tosiaan väsyttää. En vaan osaa enää olla muulla tavalla.

Olen myös huomannut, että kun ollaan ryhmällä, niin kaikki ei ole ikään kuin läsnä siinä. Itse seuraan keskustelua katseella ja hymähdyksillä/naurahduksilla, vaikka en ihan olisi kärryllä mistä puhutaan tai aihe ei niin kiinnostaisi. Huomioin huoneeseen uutena saapuvat vähintääkin katseella, jos siinä hetkessä ei jostain syystä pysty moikkaamaan. En ole kädet puuskassa tai nyrkissä. Jos ollaan ringissä, annan kaikille tilaa olla siinä, enkä jalkojeni suunnalla osoita että tästä ollaan lähdössä (jos joku tietää mitä tarkoitan). Jos joku lähestyy minua, minulla tulee automaattisesti hymy ja katson häntä kohti. En voi sanoa että minä olisin mitenkään rentona, tai että tulisin toimeen laitapuolen kulkijoiden kanssa koska he ovat osasyy jatkuviin jännitystiloihini (alkoholistiperheestä, joten valitettavasti kaikki laitapuolen kulkijat on mielessäni leimaantunut vaarallisiksi vaikka järjellä tiedän ettei näin ole), mutta olen kuitenkin läsnä ja helposti lähestyttävä.

Olen tutkiskellut kehonkieltä ihan kirjastosta lainaamastani kirjasta, ja siellä on paljon mielenkiintoisia juttuja. Sanoisin että ne jotka haluavat kavereita, niin heidän kannattaisi opiskella asiaa. Siitä voisi saada jotain apua että muilla on helpompi lähestyä, ehkä? Ihan pienillä asioilla saa muutosta siihen omaan habitukseen, ja se vaikuttaa jo omaan mielialaankin!

Ap

Lueskelin vielä yksinäisyyteen ja ystävättömyyteen liittyviä ketjuja ja tuli mieleeni, että monet tuntuvat olevan hyvin vaativia ystävyyssuhteissaan. Jos ystävä ei tee niin, näin ja noin, ystävälle ei soiteta enää ikinä. Tai jos ystävän elämäntilanne muuttuu ja yhteydenpito vähenee, ajatellaan, että turha ystävän on ottaa enää myöhemminkään yhteyttä, jos seurani ei nyt kelpaa. Mä en ole koskaan oikeastaan edes kiinnittänyt huomiotani, miten usein minä olen ottanut yhteyttä ystäviini ja miten usein he ovat ottaneet yhteyttä minuun. Mulle tuo on täysin epäoleellinen asia. Pääasia on, että jompikumpi ottaa. Samoin en nk polta siltoja takanani. 

En tykkää draamailla, enkä poltella siltoja takana. Olen myös älyttömän salliva. Pidän itseäni niin epätäyellisenä, että ajattelen "mokista" ja muista huonosti sanotuista lauseista yms, myötämielisesti. En ensimmäisenä ajattele että toinen tarkoittaa pahaa, vaan että ihmiset tarkoittavat pääsääntöisesti hyvää. Jos sanoo jotain hassusti, niin ei se tarkoita että toinen haluaa loukata, vaan oli vaan hieman ajattelematon. Ohitan sellaiset. Lisäksi, itse pidän älyttömän huonosti yhteyttä. Mutta täämän ystäväni tietävät. Erään kanssa saatetaan tavata vain pari kertaa vuodessa, mutta pidämme molemmat toisiamme hyvinä ystävinä. Jatketaan aina siitä mistä jäätiin, ja juttelu sujuu luontevasti.

En millään ymmärrä sellaista että takerrutaan toisten tekemisiin ja ylianalysoidaan niitä niin, ikäänkuin ihmisillä olisi aina pahat mielessä. En nyt osaa selittä kunnolla, mutta tulee mieleen sellainen "räväkkä" ihmistyyppi. Sellainen joka omasta mielestään sanoo asiat suoraan, mutta todellisuudessa on hirveän epäkohtelias ja töksäyttelevä. Sellainen ihminen yleensä takertuu muiden tekemisiin, ja jos joku toinen sanoo tai tekee hänelle kuten hän toisille, niin ottaa siitä nokkiinsa hetkessä. Itse tahdon nähdä asian niin, että olen niin epätäydellinen, että minulla ei ole mitään varaa arvostella muiden tekemisiä. Kaikki on epätäydellisiä, ja yleensä kukaan ei tahallaan halua satuttaa (olen ollut koulukiusattu, joten tiedän että poikkeuksiakin on, mutta näin pääsääntöisesti).

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei, tämä on hieman irvokas ongelma, kun niin monet kertovat yksinäisyydestä. Mutta minulle tämä on ongelma, ja ehkä joillekkin mullekin?

Olen introvertti ja viihdyn paljon omissa oloissani. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin ujo, vaan ihmisten seurassa olen puhelias ja muut huomioonottava, läsnäoleva. Saatan antaa itsestäni jopa ekstrovertin kuvan ulkopuoliselle. Minulla on kuitenkin ystäväkiintiö täynnä. Minulla on neljä hyvää ystävää monen vuoden takaa, ja ne ovat sellaisia suhteita joihin panostan ja joihin energiani juuri ja juuri riittävät.

Opiskeluaikana ja useammassa työpaikassa ihmiset usein lähestyivät minua kaverustumismielessä. Pyytelivät kahville ja ties minne tapahtumiin ja seuraksi. Muutama jopa suoraan sanoi että pitää minua kaverinaan. Kuullostaa hirveän ylimieliseltä edes kirjoittaa tuota, kun en pidä itseäni miteenkään hienona ja erikoisena heppuna, enkä ymmärrä miksi niin monet haluavat kaverustua. Eikä nuissa ihmisissä mitään vikaakaan ole ollut, päinvastoin. Minä vaan en halua enempää ystäviä.

Eräs opiskeluaikainen tuttu pyytää jatkuvasti kylään ja kyselee kuulumisia. Ja joka kerta on yhtä inhottavaa kieltäytyä, kun itse ihmisessä ei ole mitään vikaa, vaan minä en vaan jaksa.

Lisäksi ahdistaa jopa nettiyhteydenotot täysin tuntemattomilta. Kirjoittelen joskus harrastusfoorumille, ja sieltä on muutama yksityisviesti tullut kuinka he haluaisivat jutella enemmänkin kanssani. Mukavia ihmisiä ja kiva aihe, mutta en halua enempää sitoutua ja syventyä juttelemaan, kun foorumi täyttää jo kiintiöni sille.

Eli, miten kohteliasti sanoa toisille että ei? En tiedä osasinko esittää ongelmaani tässä, ja kuinka usea kokee vastaavaa ongelmaa. Yksinäisyydestä puhutaan, ja ihan syystä, mutta sitten on se toinen puolikin (jota ei ehkä saisi kokea ongelmaksi?).

Hei ap! Oli pakko kommentoida kun kuulostat jotenkin sympaattiselta, ja aihe osuu lähelle omaa elämääni. Itselläni oli tilanne, että tapasin töissä suunnilleen ikäiseni naisen, joka vaikutti olevan luonteeltaan ihan samanlainen kuin minä ja meillä oli aina hauskaa yhdessä. Itse toivoin että olisin saanut hänet elämääni ja toivoin että meistä tulisi hyviä ystäviä ja ehkä jopa jollain tasolla kuvittelin että jo olimme kavereita. No ilmeisesti hän ei tuntenut ollenkaan samoin, koska esim. yhtäkkiä vain ilmoitti jäävänsä pois töistä eikä esim.kertonut minulle asiasta paljoa etukäteen vaikka oli itse tiennyt kauan aikaa. No, olin todella surullinen kun tajusin etten merkannut hänelle mitään. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt olinko liian innokas ja takertuvainen vai mitä tapahtui. Mielestäni en siis ollut, koska en vapaa-ajalla ottanut yhteyttä tai muutenkaan koko aikaa roikkunut hänessä, mutta ehkä saatoin kertoa liian henkilökohtaisia juttuja ym.

En tiedä miten voisin saada uusia kavereita ja mistä tietää koska toista kiinnostaa ja koska ei? Nykyään välttelen uusiin ihmisiin tutustumista, koska en tiedä muutunko liian takertuvaiseksi ja toista alkaa ahdistaa enkä itse huomaa mitään. Sitä en kuitenkaan halua vaan haluan, että ihmiset jotka ovat elämässäni haluavat itse sitä.

Olen myös introvertti ja kaipaan enemmänkin sellaista syvää ystävyyttä kuin pinnallista kaveriporukkaa.

Nojoo, en tiedä saako tekstistäni mitään selvää ja oliko tässä edes mitään pointtia :D Ymmärrän kuitenkin ongelmasi, vaikka olenkin päinvastaisessa tilanteessa. Voisiko olla, että nämä ihmiset jotka haluavat kaveriksesi eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole sellaisia kuin haluaisit ystävän olevan, ja jos kohtaisit sellaisen "sielunsiskon" niin jaksaisitkin tutustua paremmin?

Omalla kohdallani saattaisi ihan hyvin käydä noin, siis että olen se työkaveri. Työn lomassa tulee juteltua, ja on hauskaa, mutta en jaksa enempää. Eli vika ei edelleenkään ole muissa ihmisissä, vaan siinä että itse en jaksa. Kuitenkin tällä työkaverilla on ollut hauskaa kanssasi, niin en lähtisi morkkaamaan että olet kertonut liian henkilökohtaisia juttuja ym. Koska minusta parhaat keskustelut syntyy juuri silloin kun sekä kuuntelee toista että kertoo jotain omaa. On se tasapaino hanskassa.

Itse lähtisin kokeilemaan kepillä jäätä ja laittaisin vaikka viestiä facebookissa lyhyesti, että mitä hänelle kuuluu ja mitä sinulle/töihin kuuluu. Siksi molemmat, koska minusta on jotenkin helpompi lähestyä kun toinen kertoo hieman itsestään, ja lyhyesti parilla lauseella ettei vaikuta liian tungettelevalta. Jos hän vastaa viestiin, niin saattaisin kirjoittaa pitemmästi lisää. Jos ei vastaa, tai vastaus on lyhyt ja tylyhkö niin jättäisin siihen. Mutta jos viestejä tulisi lisää puolin ja toisin pidemmälti, niin saattaisin parin päivän päästä pyytää kahville. Näin minä näkisin ystävystymisen kaavan?

Itsellä tulee niin automaattisena se muiden ihmisten mielialojen tunnustelu ja siihen mukautuminen, ja se on ilmeisesti osasyynä miksi minun kanssani halutaan kaverustua. Joten hankala selittää milloin huomaa että toista kiinnostaa, ja milloin on liian takertuva. Jos pelkäät sitä takertuvuutta, niin kahviehdottelut kannattaa jättää. Joko niin että odotat että toinen ehdottaa (joka ei välttämättä sitten koskaan tapahdu), tai kerran kysäiset kun huomaat että juttu on luistanut jo useamman viikon.

Hitsi. Haluaisin pystyä auttamaan sinua, mutta en oikein tiedä miten selittää miten saada kavereita, kun en ymmärrä itsekään miksi kanssani halutaan kaverustua. Ole oma itsesi, hymyile paljon, ole kohtelias ja kiinnostunut muista. Ole helposti lähestyttävä myös ruumiinkielellä (olen juuri hurahtanut kehon viestien analysointiin). Semmoinen rentous kai sitten välittyy muille, niin että ihmisten on helpompi olla seurassasi?

Tuli mieleen eräs työkaveri, joka puhui kaikille niinkuin he olisivat hänen ystäviään. Hänen seurassaan oli erittäin helppo olla ja jutella. Siis ihan ensimmäisenä päivänä hän kävi kaikki läpi ja esittäytyi, ja puhui heti tosi luontevasti omista menoistaan ja kyseli meidän "kuulumisia". Koko olemuksesta hohkasi aina sellainen rentous, niinkuin hän olisi hengaamasssa kavereidensa kanssa, eikä täysin tuntemattomien kanssa töissä. Ehkä sellainen mielikuvittelu auttaisi alkuun, että nämä muut on nyt kavereita, ja heidän kanssaan voi olla luontevasti oma itsensä? Sitten ihmiset haluaisivat kaverustua?

Ap

Hyviä neuvoja, kiitos niistä!

Täytyy ensimmäisenä alkaa miettimään omaa kehonkieltä, luulen että siinä on ainakin yksi syy miksi en saa helposti uusia kavereita. En oikein luota ihmisiin ja se varmasti näkyy ulospäin.

Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe ja ja mielenkiintoista huomata miten ihmiset suhtautuu samaan tilanteeseen niin eri tavoilla (yksi voi jutella melkein mitä vaan vaikka tuntemattomille ja toiselle samoista asioista juttelu tarkoittaa kaveruutta).

Tunsin muuten myös joskus erään ihmisen joka tuntui keräilevän ihmisiä ympärilleen ihan vain ilmestymällä paikalle. En oikein osaa sanoa miksi, mutta yhdeksi syyksi arvelisin että hän oli oma itsensä, ei mielistellyt ketään mutta ei myöskään ollut tyly kenellekään. Eli oli sellainen "hyvä tyyppi" hyvällä itsetunnolla.

Olen myös oppinut tästä uutta! Sitä kun ylensä ajatteelee kapeentuneesti vain sen oman näkökulman kautta, niin jää paljon hoksaamatta.

Kehonkieleen on ehkä helpoin puuttua. En tiedä mikä muu voi olla sellainen jossa "tökkää", mutta sillä ainakin saa paljon aikaan.

Kai se jokin sitten hohkaa ihmisistä. Vähän niinkuin jotkut on huippu karismaattisia. En ymmärrä miten sellainen onnistuu, mutta kai sekin on jotain sisäistä ajatusmaailmaa, joka loistaa kaikessa ulospäin? Kehon asennoissa, liikkeissä, tavassa puhua, tilan haltuunotossa ym?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä ilmiö. Aloitin jokin aika sitten keskustelun missä kerroin, että minä taas en saa ystävyyssuhteita ja ihmiset eivät pidä seurastani. Olen yrittänyt kahta keinoa: Olla se kuuntelija, mutta myös jakaa asioita. Ystävällinen pyrin olemaan aina. Onko ihmisen olemuksessa sitten jokin, joka vetää toisia enemmän puoleensa? Ehkä olet jotenkin yustävällisin ja lämpimän oloinen ja minä taas kylmä ja hapan?

En tiedä mikä ihmisen olemuksessa sitten lopulta tekee sen. Tätä pohdin jo nuorena, ja silloin huomasin eräästä kaveristani, että hän oli suosittu olemalla oma itsensä. Hän ei koskaan tyrkyttänyt seuraansa kenellekkään, ja se jotenkin sanattomasti huokui hänestä. Siinä tuli sitten päinvastainen ilmiö, että ihmiset halusivat olla hänen seurassaan. Hän oli anteeksipyytelettömästi oma itsensä ja aika suora puheinen ja rehellinen, kuitenkin tehden sen kohteliaasti.

En ymmärrä mikä minusta tekee tällähetkellä niin "hienon" että ihmiset haluavat kaverustua. Ku en tosiaankaan koe niin, ja tuntuu ihan absurdilta ajatella että niin monet ovat halunneet kaveerata.

Itse näkisin jonkin avaimen siinä, että on läsnä hetkessä. Kuuntelee ja kertoo itsestään. Tunnustelee tilannetta. Jos joku ei selvästi pidä minusta otan hieman hajurakoa, ja tämä on yleensä auttanut siihen että kyseinen henkilö on jatkossa myötämielisempi. Hymyilen paljon luonnostaan, ehkä se myös tekee sellaista helposti lähestyttävyyttä?

Ap

Mä olen ollut lapsesta asti helposti ystävystyvä. Joskus  ollaan ystävien kanssa juteltu asiasta ja he ovat kertoneet syitä, miksi näin on. Kuulemma kehonkieleni ei  ole torjuva. En pidä käsiäni nyrkissä tai käsivarsiani puuskassa. Olenpa missä tahansa, kehoni on rentona. Muhun saa helposti katsekontaktin, koska katselen mieluummin ympäristöäni kuin kengänkärkiäni. Minäkin hymyilen paljon ja ilmeeni on positiivinen. Kerran eräs nainen  tuli kahvilassa samaan pöytään ja sanoi, että mulla on ystävälliset kasvot. Mitä ikinä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hymyilen aina tervehtiessäni. Myös silloin, kun muisti pätkii eikä mulla ole hajuakaan, kuka mua tervehtinyt henkilö oli. Lisäksi tuo sama, että toisen seurassa olen läsnä. Kuuntelen, mitä hän sanoo ja kiinnitän sanojen lisäksi huomioni äänensävyyn, ilmeisiin ja eleisiin. Ehkä tuo läsnäoleminen on juuri se asia, mikä saa "liiat" ihmissuhteet tuntumaan raskailta. Läsnäolemisen vastapainoksi tarvitsen aikaa, jolloin ajatukseni saavat vapaasti lentää ja harhailla. Ja kuulemma sekin vaikuttaa, että en valikoi, kenen kanssa juttelen. On aivan sama, onko kyseessä joku hienostorouva tai  laitapuolenkulkija. Joskus olen tyttäreni kanssa nauranut, että olen "hörhömagneetti" (hänellä on tämä sama ominaisuus kuin mulla). Jos esim raitiovaunussa on puolet penkeistä tyhjillään ja sinne tulee joku laitapuolenkulkija, 99,99%:n varmuudella laitapuolenkulkija tulee istumaan minun viereeni. Ja alkaa jutella. Mikäpä siinä, voin mä sen 10 minuutin matkan jutellakin. 

Joo, tämä kuullostaa tosi tutulta! Paitsi että itse olen löytänyt tämän taidon vasta enemmän aikuisena, nuorena olin varautunut ja ujo kenkiin tuijottelija. Läsnäolevuus, mutta se myös tosiaan väsyttää. En vaan osaa enää olla muulla tavalla.

Olen myös huomannut, että kun ollaan ryhmällä, niin kaikki ei ole ikään kuin läsnä siinä. Itse seuraan keskustelua katseella ja hymähdyksillä/naurahduksilla, vaikka en ihan olisi kärryllä mistä puhutaan tai aihe ei niin kiinnostaisi. Huomioin huoneeseen uutena saapuvat vähintääkin katseella, jos siinä hetkessä ei jostain syystä pysty moikkaamaan. En ole kädet puuskassa tai nyrkissä. Jos ollaan ringissä, annan kaikille tilaa olla siinä, enkä jalkojeni suunnalla osoita että tästä ollaan lähdössä (jos joku tietää mitä tarkoitan). Jos joku lähestyy minua, minulla tulee automaattisesti hymy ja katson häntä kohti. En voi sanoa että minä olisin mitenkään rentona, tai että tulisin toimeen laitapuolen kulkijoiden kanssa koska he ovat osasyy jatkuviin jännitystiloihini (alkoholistiperheestä, joten valitettavasti kaikki laitapuolen kulkijat on mielessäni leimaantunut vaarallisiksi vaikka järjellä tiedän ettei näin ole), mutta olen kuitenkin läsnä ja helposti lähestyttävä.

Olen tutkiskellut kehonkieltä ihan kirjastosta lainaamastani kirjasta, ja siellä on paljon mielenkiintoisia juttuja. Sanoisin että ne jotka haluavat kavereita, niin heidän kannattaisi opiskella asiaa. Siitä voisi saada jotain apua että muilla on helpompi lähestyä, ehkä? Ihan pienillä asioilla saa muutosta siihen omaan habitukseen, ja se vaikuttaa jo omaan mielialaankin!

Ap

Lueskelin vielä yksinäisyyteen ja ystävättömyyteen liittyviä ketjuja ja tuli mieleeni, että monet tuntuvat olevan hyvin vaativia ystävyyssuhteissaan. Jos ystävä ei tee niin, näin ja noin, ystävälle ei soiteta enää ikinä. Tai jos ystävän elämäntilanne muuttuu ja yhteydenpito vähenee, ajatellaan, että turha ystävän on ottaa enää myöhemminkään yhteyttä, jos seurani ei nyt kelpaa. Mä en ole koskaan oikeastaan edes kiinnittänyt huomiotani, miten usein minä olen ottanut yhteyttä ystäviini ja miten usein he ovat ottaneet yhteyttä minuun. Mulle tuo on täysin epäoleellinen asia. Pääasia on, että jompikumpi ottaa. Samoin en nk polta siltoja takanani. 

En tykkää draamailla, enkä poltella siltoja takana. Olen myös älyttömän salliva. Pidän itseäni niin epätäyellisenä, että ajattelen "mokista" ja muista huonosti sanotuista lauseista yms, myötämielisesti. En ensimmäisenä ajattele että toinen tarkoittaa pahaa, vaan että ihmiset tarkoittavat pääsääntöisesti hyvää. Jos sanoo jotain hassusti, niin ei se tarkoita että toinen haluaa loukata, vaan oli vaan hieman ajattelematon. Ohitan sellaiset. Lisäksi, itse pidän älyttömän huonosti yhteyttä. Mutta täämän ystäväni tietävät. Erään kanssa saatetaan tavata vain pari kertaa vuodessa, mutta pidämme molemmat toisiamme hyvinä ystävinä. Jatketaan aina siitä mistä jäätiin, ja juttelu sujuu luontevasti.

En millään ymmärrä sellaista että takerrutaan toisten tekemisiin ja ylianalysoidaan niitä niin, ikäänkuin ihmisillä olisi aina pahat mielessä. En nyt osaa selittä kunnolla, mutta tulee mieleen sellainen "räväkkä" ihmistyyppi. Sellainen joka omasta mielestään sanoo asiat suoraan, mutta todellisuudessa on hirveän epäkohtelias ja töksäyttelevä. Sellainen ihminen yleensä takertuu muiden tekemisiin, ja jos joku toinen sanoo tai tekee hänelle kuten hän toisille, niin ottaa siitä nokkiinsa hetkessä. Itse tahdon nähdä asian niin, että olen niin epätäydellinen, että minulla ei ole mitään varaa arvostella muiden tekemisiä. Kaikki on epätäydellisiä, ja yleensä kukaan ei tahallaan halua satuttaa (olen ollut koulukiusattu, joten tiedän että poikkeuksiakin on, mutta näin pääsääntöisesti).

Ap

Luin tämän kirjoituksesi ja jos siinä ei olisi ollut lopussa "Ap", olisin epäillyt muistini pätkivän ja kirjoituksen olleen omani. Nyt parin viime päivän aikana olen lukenut paljonkin keskustelupalstoilta kirjoituksia yksinäisyydestä ja ystävyydesta. Olen huomannut, että tosi moni törmää elämässään vain sellaisiin ihmisiin, joissa on jotain vikaa, ja sen vuoksi ei ole ystäviä. Noh, kaikissa meissähän on jotain vikaa. Jokaisesta löytyy jotain vikaa, jos alkaa etsimään vikoja. Mitä enemmän etsii, sitä enemmän vikoja löytyy. Olen seurannut Ensitreffit alttarilla - ohjelmaa ja siinä yksi pari (Mari&Petri) tuntuvat etsivät toisistaan jatkuvasti vikoja ja eroavaisuuksia. Ja se etäännyttää eikä lähennä. Itse etsin aina hyviä puolia ja asioita, jotka ovat yhteisiä. Minusta ystävyyteen kuuluu, että toinen hyväksytään vikoineen päivineen eikä korosteta tai takerruta asioihin, jotka toisessa mahdollisesti ärsyttäisivät. Eikä ylianalysoida toisen sanoja ja tekemisiä. Tietenkin ystävyyteen kuuluu myös kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat kuten kaikkiin ihmissuhteisiin eli ei myöskään olla "totuudentorvia" vaan ilmaistaan toiselle asiat siten, ettei toista sanomisillaan loukkaa tai pahoita toisen mieltä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, kai sinua pitää sitten neuvoa samalla tavalla kuin päinvastaisessa tilanteessa neuvottaisiin... ;D Sä katsos säteilet liikaa varmuutta ja liian hyvää energiaa. Kaikki haluaa siitä osansa. Sun pitäis olla vähän epätoivoisempi ja valittaa enemmän. Sitten sinut jätetään äkkiä rauhaan.

Ymmärrän, että tuokin voi olla "ongelma", mutta sitä en ihan ymmärrä, mikset joskus voisi osallistua johonkin. Ja sanoa Ei silloin kun et jaksa. Olet vähän kuin sellainen parisuhteessa oleva, joka haluaa keskittyä kuhertelemaan ja ignooraa kaikki muut. Mutta eivät ystävätkään ole ikuisia. Älä täysin katko muita mukavia suhteita. Pidä asialliset välit. Älä puhele liian henkilökohtaisuuksia työkavereillesi jos et halua syvempää tuttavuutta. Niin ja tiedän kyllä, mitä on olla introvertti.

Haha, no en tiedä kuinka saan kytkettyä itseni pois päältä. :D Koen että myös valitan ja olen epätoivoinen, ja silti minuun halutaan ystävystyä. En pidä itseäni täydellisenä, päinvastoin, suorastaan epäonnistuneena ihmisenä. En tiedä kumpuaako siitä sitten jokin, joka saa näitä kaverustujia puoleeni.

Ongelmahan on juuri se, että en koskaan jaksa mennä minnekkään. En oikeastaan jaksaisi nähdä kavereitanikaan, mutta ei se elämä toimi niin että kyhjötän vaan 24/7 kotona eikä suhteita ylläpidetä niin. Olen päättäny että ne vähäiset energiat mitkä minulla on, käytän ystäviini, puolisooni ja sukulaisiini. Tiedän että ystävyyssuhteet ei ole ikuisia, olen joutunut katkomaan välejä tai joku on katkonut minuun välit. Ei sekään tunnu minusta mukavalta että roikotan jotain "varakaveria" löyhässä hirressä ja se olisi taas pois siitä energiasta minkä voisin käyttää läheisimpiin. Viihdyn niin hyvin yksin, että luulisin sopeutuvani kaverien menetykseen ja yksinoloon (vaikka ajatuksena ei olisi mukava menettää ketään). No, en tietenkään voi tietää etukäteen, mutta nyt ongelma on ihan päinvastainen, ja yritän ennemmin selvittää sitä.

Ap

Toisaalta vaikutat melko itsekkäältä. Mietit liikaa asioita ja keskityt omiin tuntemuksiisi. Ei ne tutustujatkaan mitään tolloja ole, ajattelevia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Mitä se sitten on jos lähdetään terassille vapaa-ajalla? Haluat siis ystäviä vain kun sulle sopii. Sitten vielä puhut, että sulle vuodatetaan. Mietin tätä asiaa nyt pari pv ja mun sympatiat vähän karisi. Toivottavasti en ole vahingossa sua pyytänyt mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Mitä se sitten on jos lähdetään terassille vapaa-ajalla? Haluat siis ystäviä vain kun sulle sopii. Sitten vielä puhut, että sulle vuodatetaan. Mietin tätä asiaa nyt pari pv ja mun sympatiat vähän karisi. Toivottavasti en ole vahingossa sua pyytänyt mihinkään.

On eri asia lähteä töistä suoraan terassille (ennenkuin menee kotiin) kuin mennä ensin kotiin ja sitten lähteä uudelleen jonnekin terassille. Tai että lähtisi yhdessä terassille muulloin kuin työpäivänä. Aivan samaan tapaan kuin voi kävellä työkaverin kanssa samaa matkaa bussipysäkille, mutta ei lähde työkaverin kanssa iltakävelylle tai kävelylle vapaapäivänä. Huomaatko eron? Ystävien kanssa lähdetään terassille,  kävelylle yms myös silloin, kun ollaan tultu jo ensin kotiin tai ihan vapaapäivinäkin. Työkavereiden kanssa vain töistä suoraan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Mitä se sitten on jos lähdetään terassille vapaa-ajalla? Haluat siis ystäviä vain kun sulle sopii. Sitten vielä puhut, että sulle vuodatetaan. Mietin tätä asiaa nyt pari pv ja mun sympatiat vähän karisi. Toivottavasti en ole vahingossa sua pyytänyt mihinkään.

On eri asia lähteä töistä suoraan terassille (ennenkuin menee kotiin) kuin mennä ensin kotiin ja sitten lähteä uudelleen jonnekin terassille. Tai että lähtisi yhdessä terassille muulloin kuin työpäivänä. Aivan samaan tapaan kuin voi kävellä työkaverin kanssa samaa matkaa bussipysäkille, mutta ei lähde työkaverin kanssa iltakävelylle tai kävelylle vapaapäivänä. Huomaatko eron? Ystävien kanssa lähdetään terassille,  kävelylle yms myös silloin, kun ollaan tultu jo ensin kotiin tai ihan vapaapäivinäkin. Työkavereiden kanssa vain töistä suoraan. 

Se on silti vapaa-aikaa. Sulle käy kaveri vain silloin ku itsellesi sopii, tää terassikaveri on vaan ihan turisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Mitä se sitten on jos lähdetään terassille vapaa-ajalla? Haluat siis ystäviä vain kun sulle sopii. Sitten vielä puhut, että sulle vuodatetaan. Mietin tätä asiaa nyt pari pv ja mun sympatiat vähän karisi. Toivottavasti en ole vahingossa sua pyytänyt mihinkään.

On eri asia lähteä töistä suoraan terassille (ennenkuin menee kotiin) kuin mennä ensin kotiin ja sitten lähteä uudelleen jonnekin terassille. Tai että lähtisi yhdessä terassille muulloin kuin työpäivänä. Aivan samaan tapaan kuin voi kävellä työkaverin kanssa samaa matkaa bussipysäkille, mutta ei lähde työkaverin kanssa iltakävelylle tai kävelylle vapaapäivänä. Huomaatko eron? Ystävien kanssa lähdetään terassille,  kävelylle yms myös silloin, kun ollaan tultu jo ensin kotiin tai ihan vapaapäivinäkin. Työkavereiden kanssa vain töistä suoraan. 

Se on silti vapaa-aikaa. Sulle käy kaveri vain silloin ku itsellesi sopii, tää terassikaveri on vaan ihan turisti.

Niin juuri. Hän ei ole mun ystäväni vaan työkaveri. Ja ihan vastaavasti työkaverini lähtee kanssani terassille vain, jos se sattuu juuri silloin hänelle sopimaan eikä hänellä ole kiire kotiin eikä muutakaan tekemistä. Omalla työpaikallani on ihan tavallista, että joskus töiden jälkeen - varsinkin, jos ollaan oltu pitkään töissä - käydään porukalla lasillisella. Ja ihan jopa joskus, kun on iltapäivällä ollut palaveri asiakkaiden kanssa eikä palata sieltä enää takaisin työpaikalle, saatetaan - jos on kaunis kesäpäivä - käydä terassilla. Siis jopa asiakkaiden kanssa, koska he ovat tulleet vuosien varrella tutuiksi. Eivät he silti ole ystäviä. Jos kenellekään ei sovi lähteä, niin ei mennä. Ei tämän pitäisi olla mitenkään  kummallista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Mitä se sitten on jos lähdetään terassille vapaa-ajalla? Haluat siis ystäviä vain kun sulle sopii. Sitten vielä puhut, että sulle vuodatetaan. Mietin tätä asiaa nyt pari pv ja mun sympatiat vähän karisi. Toivottavasti en ole vahingossa sua pyytänyt mihinkään.

Ohis. ... minusta tuo satunnainen terassilla käynti työpäivän päätteeksi on työkaveruutta. Ihmisillä on sukulaisia, perheenjäseniä, naapureilta, harrastuskavereita, työkavereita, kavereita ja ystäviä. Perheenjäseniä lukuunottamatta muiden kanssa ollaan vapaa-ajalla silloin, kun molemmille osapuolille sopii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Mitä se sitten on jos lähdetään terassille vapaa-ajalla? Haluat siis ystäviä vain kun sulle sopii. Sitten vielä puhut, että sulle vuodatetaan. Mietin tätä asiaa nyt pari pv ja mun sympatiat vähän karisi. Toivottavasti en ole vahingossa sua pyytänyt mihinkään.

On eri asia lähteä töistä suoraan terassille (ennenkuin menee kotiin) kuin mennä ensin kotiin ja sitten lähteä uudelleen jonnekin terassille. Tai että lähtisi yhdessä terassille muulloin kuin työpäivänä. Aivan samaan tapaan kuin voi kävellä työkaverin kanssa samaa matkaa bussipysäkille, mutta ei lähde työkaverin kanssa iltakävelylle tai kävelylle vapaapäivänä. Huomaatko eron? Ystävien kanssa lähdetään terassille,  kävelylle yms myös silloin, kun ollaan tultu jo ensin kotiin tai ihan vapaapäivinäkin. Työkavereiden kanssa vain töistä suoraan. 

Se on silti vapaa-aikaa. Sulle käy kaveri vain silloin ku itsellesi sopii, tää terassikaveri on vaan ihan turisti.

Niin juuri. Hän ei ole mun ystäväni vaan työkaveri. Ja ihan vastaavasti työkaverini lähtee kanssani terassille vain, jos se sattuu juuri silloin hänelle sopimaan eikä hänellä ole kiire kotiin eikä muutakaan tekemistä. Omalla työpaikallani on ihan tavallista, että joskus töiden jälkeen - varsinkin, jos ollaan oltu pitkään töissä - käydään porukalla lasillisella. Ja ihan jopa joskus, kun on iltapäivällä ollut palaveri asiakkaiden kanssa eikä palata sieltä enää takaisin työpaikalle, saatetaan - jos on kaunis kesäpäivä - käydä terassilla. Siis jopa asiakkaiden kanssa, koska he ovat tulleet vuosien varrella tutuiksi. Eivät he silti ole ystäviä. Jos kenellekään ei sovi lähteä, niin ei mennä. Ei tämän pitäisi olla mitenkään  kummallista. 

No miten se työkaveri ei enää ole sun työkaveri vaan joku "tungettelija" jos pyytää muuten vaan? Eikö työkaverin luona voi käydä kahvillakaan, ilman että se olisi vain työkaveri? Muuttuuko se silloin jotenkin ystäväksi joka on nyt sitten taas niin rasittavaa? Puhut nyt vähän pussiin itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Mitä se sitten on jos lähdetään terassille vapaa-ajalla? Haluat siis ystäviä vain kun sulle sopii. Sitten vielä puhut, että sulle vuodatetaan. Mietin tätä asiaa nyt pari pv ja mun sympatiat vähän karisi. Toivottavasti en ole vahingossa sua pyytänyt mihinkään.

Ohis. ... minusta tuo satunnainen terassilla käynti työpäivän päätteeksi on työkaveruutta. Ihmisillä on sukulaisia, perheenjäseniä, naapureilta, harrastuskavereita, työkavereita, kavereita ja ystäviä. Perheenjäseniä lukuunottamatta muiden kanssa ollaan vapaa-ajalla silloin, kun molemmille osapuolille sopii.

No näin on. Eikö satunnainen työkaverin kanssa kahvi voi olla työkaveruutta, pitääkö kysyminen kokea jotenkin tungettelevana sydänystäväpyyntönä?

Jos ongelma on siinä että pidetään ilmaisena terapeuttina koska itse on hyvä kuuntelija eikä tuo itseään esiin, niin alkakaa puhua noille ihmisille myös itsestänne ja omista jutuista/ongelmista- jos toinen ei ole kiinnostunut teistä ihmisenä vaan ns likakaivona ja kuuntelijana niin eivät halua ennen pitkää tavata.

On sulla ongelmat. Itse yritän olla kiva ja mukava kaikille eikä mua ole koskaan kukaan pyytänyt kahville tai mihinkään. Kun olen itse pyytänyt, on vastauksena ollut kiusaantunutta nurinaa. No, onneksi on edes yksi kaveri...

Vierailija kirjoitti:

Jos ongelma on siinä että pidetään ilmaisena terapeuttina koska itse on hyvä kuuntelija eikä tuo itseään esiin, niin alkakaa puhua noille ihmisille myös itsestänne ja omista jutuista/ongelmista- jos toinen ei ole kiinnostunut teistä ihmisenä vaan ns likakaivona ja kuuntelijana niin eivät halua ennen pitkää tavata.

No kun tässä ketjussa ei ollut kyse kuuntelijasta, vaan siitä, että toisten ystäväkiintiö on jo täynnä. Että blokataan kivoja tyyppejä sen takia, ettei jaksa kaveruutta. En nyt vaan ymmärrä, miksi työkaverin kanssa ei voi jutella niin että se on työkaveri, milloin se muuttuu "roikkujaystäväksi"?

Vierailija kirjoitti:

On sulla ongelmat. Itse yritän olla kiva ja mukava kaikille eikä mua ole koskaan kukaan pyytänyt kahville tai mihinkään. Kun olen itse pyytänyt, on vastauksena ollut kiusaantunutta nurinaa. No, onneksi on edes yksi kaveri...

No hei, tän jälkeen Mä en ainakaan pyydä enää koskaan ketään, en ole ajatellut että toiset introvertit pitää noin pahana tungetteluna. Harmi, sinut olisin voinut pyytää, itse saan vastaukseksi "pitää siivota" tms muuta tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Mitä se sitten on jos lähdetään terassille vapaa-ajalla? Haluat siis ystäviä vain kun sulle sopii. Sitten vielä puhut, että sulle vuodatetaan. Mietin tätä asiaa nyt pari pv ja mun sympatiat vähän karisi. Toivottavasti en ole vahingossa sua pyytänyt mihinkään.

On eri asia lähteä töistä suoraan terassille (ennenkuin menee kotiin) kuin mennä ensin kotiin ja sitten lähteä uudelleen jonnekin terassille. Tai että lähtisi yhdessä terassille muulloin kuin työpäivänä. Aivan samaan tapaan kuin voi kävellä työkaverin kanssa samaa matkaa bussipysäkille, mutta ei lähde työkaverin kanssa iltakävelylle tai kävelylle vapaapäivänä. Huomaatko eron? Ystävien kanssa lähdetään terassille,  kävelylle yms myös silloin, kun ollaan tultu jo ensin kotiin tai ihan vapaapäivinäkin. Työkavereiden kanssa vain töistä suoraan. 

Se on silti vapaa-aikaa. Sulle käy kaveri vain silloin ku itsellesi sopii, tää terassikaveri on vaan ihan turisti.

Niin juuri. Hän ei ole mun ystäväni vaan työkaveri. Ja ihan vastaavasti työkaverini lähtee kanssani terassille vain, jos se sattuu juuri silloin hänelle sopimaan eikä hänellä ole kiire kotiin eikä muutakaan tekemistä. Omalla työpaikallani on ihan tavallista, että joskus töiden jälkeen - varsinkin, jos ollaan oltu pitkään töissä - käydään porukalla lasillisella. Ja ihan jopa joskus, kun on iltapäivällä ollut palaveri asiakkaiden kanssa eikä palata sieltä enää takaisin työpaikalle, saatetaan - jos on kaunis kesäpäivä - käydä terassilla. Siis jopa asiakkaiden kanssa, koska he ovat tulleet vuosien varrella tutuiksi. Eivät he silti ole ystäviä. Jos kenellekään ei sovi lähteä, niin ei mennä. Ei tämän pitäisi olla mitenkään  kummallista. 

No miten se työkaveri ei enää ole sun työkaveri vaan joku "tungettelija" jos pyytää muuten vaan? Eikö työkaverin luona voi käydä kahvillakaan, ilman että se olisi vain työkaveri? Muuttuuko se silloin jotenkin ystäväksi joka on nyt sitten taas niin rasittavaa? Puhut nyt vähän pussiin itseäsi.

Miksi ihmeessä lähtisin työkaverin luokse kahville? Voin käydä työkaverini kanssa kahvilla, jos kahvila on työpaikkani lähellä tai meidän molempien työmatkan varrella. Mutta miksi menisin työkaverini kotiin? Tai no ehkä ajattelen tätä asiaa toisin kuin sinä, koska yksikään työkaverini ei asu työpaikkani vieressä eikä edes työmatkani varrella. Ja lisäksi kuulun niihin ihmisiin, jotka kutsuvat kotiinsa vain läheisiään ja ystäviään. Muita tapaan muualla kuin kotonani tai toisen kotona. Helsinki on täynnä tapaamispaikkoja, ei ole tarpeen mennä kenenkään muun kotiin kuin läheisten ja ystävien.

Joo joo tuli jo selväks, pidä tunkkis!

Sulla on kavereita tarpeeks ja sulla ei oo tarvetta tutustua ja sulla on nyt rankkaa ku kaikki haluaa olla sun kavereita koska sä olet niin ihana.