Ongelmana liian helppo ystävystyminen. Muita? Kuinka torjua kohteliaasti?

Vierailija kirjoitti:

Onko se nyt niin outoa jos kaveri haluaa avautua kaverille?

Minusta se on omistuista että joku valitsee lähes vieraan ihmisen avautuakseen joistain henkilökohtaisista ongelmista. Minä olen siis tuo jolle joku avautui pitkän ajan hiljaisuuden jälkeen emmekä mekään mitenkään erityisen läheisiä koskaan oltu. Ja hän siis alkoi kertoilemaan parisuhde ongelmistaan (parisuhde josta en ollut tietoinen) ja kyseli minun mielipiteitäni jne. Itse vain en pystyisi avautumaan noin vain jollekin puoli tuttavalle noinkin yksityisistä asioista.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan saman ongelman. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten halu ystävystyä kanssa johtuu siitä, että olen ystävällinen ja huomioonottava - en varsinaisesti halua puhua itsestäni, joten kysyn toisen elämästä kysymyksiä. Olen myös alkoholistiperheen lapsena hyvin sosiaalisesti tarkka, ts. minulla on hyvät tuntosarvet muiden ihmisten tunnetilojen ja eri tilanteiden lukemiseen. Sopeutan itseni aika nopeasti tilanteisiin ja ihmisiin, ja myötäilen toista ihmistä ihan automaattisesti. Tästä syystä luulen, että monet kokevat minun ymmärtävän heitä jotenkin erityisen hyvin. Itsellehän se on raskasta ja kuluttavaa, tuo jatkuva ihmisten lukeminen. en kaipaa enempää ystäviä, minulla on ne muutamat, joiden kanssa voin olla oma itseni.

Alkoholistiperheen lapsi ja tuntosarvet löytyy! Poikkeuksena vaan se että kuuntelen, mutta myös annan itsestäni paljon. Jossain vaiheessa aikuisuutta koin sen vaan helpommaksi, ja luontevammaksi tavaksi olla minä, ja sitä myötä nuita ystävystymisiäkin on sitten tullut. Sille jatkuvalle tarkkailulle ei voi mitään, ja se on ihan hillittömän kuluttavaa. Lisäksi sellainen miellyttäminen ja tilanteisiin itseni sopeuttaminen tulee ihan automaattisesti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Myös introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa olen kuin duracell pupu ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Itse olen antanut itsestäni kiireisen kuvan kun haluan rajoittaa sosiaalisia menoja. Keksin että minun pitää tehdä sitä sun tätä tai olen jo luvannut tapaavani tämän ja tämän. Tai sanon vain että on kiireitä. Joskus olen rehellisesti vedonnut introverttiyteen ja selittänyt että tarvitsen omaa aikaa, mutta tämä yleensä silloin jos tunnen toisen vähän paremmin. Kaikista vaikeimpia ihmisiä ovat ne jotka eivät ota vihjeitä vastaan tai niistä välitä, jolloin heidän kohdalla joutuu itsekin muuttumaan ihmisenä kovemmaksi.

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Olen melko huono valehtelemaan, joten en kovin usein sitä uskalla tehdä. Mutta valkoisia valheita tulee minullakin, että kiirettä on (päästä kotiin olemaan yksin).

Eräässä työpaikassa oli hankalaa, kun jouduin työparin terapeutiksi. Onneksi oli lyhyt pesti, mutta tämäkin yritti tehdä lähempää tuttavuutta sen jälkeen. Tilanteesta teki hankalan, että työskenneltiin muista eristettynä pienessä tilassa kaksin, ja tämä ekstroverttinä suodatti ulos ihan kaikki ongelmansa. Kilttinä kuuntelin, ja aluksi kiinnostikin, kunnes hoksasin että minusta tuli terapeutti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

En minä koskaan anna kenellekään "pakkeja" tai kieltäydy ystävyydestä. En vain sovi tapaamisia, ja kun joku sellaisia ehdottaa, vetoan kiireisiin tai muihin sovittuihin menoihin niin monta kertaa, kun on tarpeen. Jos joku on tuppautumassa seuraksi matkalle, tapahtumaan tai harrastukseen, kiitän tarjouksesta, mutta sanon että menen tällaisiin aina yksin. 

Minulla on niin paljon ystäviä jo ennestäänkin, etten ehdi kaikkia tavata niin paljon kuin haluaisin. Suurimman osan ajasta haluan kuitenkin viettää yksin.

Näin juuri! En minäkään koskaan pyydä ketään minnekkään (paitsi näitä neljää kaveriani), mutta silti satelee kutsuja. Vielä kukaan ei ole yrittänyt tuppautua menoihini mukaan, mutta toisaalta harvoin edes käyn missään.

Suurimman osan ajasta haluan vain viettää yksin. Jos on päivän joutunut töissä kuulemaan ja huomioimaan ihmisiä, kotona on ihan poikki. Kotona odottaa puoliso jolle pitäisi jakaa huomiota. Ystäviä jaksan ehkä hyvällä tuurilla nähdä kerran kuusta. Useimmin venyy vielä pidemmälle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan saman ongelman. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten halu ystävystyä kanssa johtuu siitä, että olen ystävällinen ja huomioonottava - en varsinaisesti halua puhua itsestäni, joten kysyn toisen elämästä kysymyksiä. Olen myös alkoholistiperheen lapsena hyvin sosiaalisesti tarkka, ts. minulla on hyvät tuntosarvet muiden ihmisten tunnetilojen ja eri tilanteiden lukemiseen. Sopeutan itseni aika nopeasti tilanteisiin ja ihmisiin, ja myötäilen toista ihmistä ihan automaattisesti. Tästä syystä luulen, että monet kokevat minun ymmärtävän heitä jotenkin erityisen hyvin. Itsellehän se on raskasta ja kuluttavaa, tuo jatkuva ihmisten lukeminen. en kaipaa enempää ystäviä, minulla on ne muutamat, joiden kanssa voin olla oma itseni.

Alkoholistiperheen lapsi ja tuntosarvet löytyy! Poikkeuksena vaan se että kuuntelen, mutta myös annan itsestäni paljon. Jossain vaiheessa aikuisuutta koin sen vaan helpommaksi, ja luontevammaksi tavaksi olla minä, ja sitä myötä nuita ystävystymisiäkin on sitten tullut. Sille jatkuvalle tarkkailulle ei voi mitään, ja se on ihan hillittömän kuluttavaa. Lisäksi sellainen miellyttäminen ja tilanteisiin itseni sopeuttaminen tulee ihan automaattisesti.

Ap

Noin se menee. Ei pelkkä mukava kuuntelija kärsi tuosta ystävien ylipaljoudesta (muutama hyväksikäyttäjä ja pari tosiystävää saattaa toki pyöriä ympärillä). Juju on se, että sinä myös annat itsestäsi paljon. Se vetää ihmisiä sinun puoleesi. Hyödynnä tämä tieto ja lakkaa antamasta, ole passiivisempi kuuntelija niissä ympäristöissä, joissa et halua luoda syvempää tuttavuutta. Ole töissä se asiakeskeinen tyyppi. t. Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan saman ongelman. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten halu ystävystyä kanssa johtuu siitä, että olen ystävällinen ja huomioonottava - en varsinaisesti halua puhua itsestäni, joten kysyn toisen elämästä kysymyksiä. Olen myös alkoholistiperheen lapsena hyvin sosiaalisesti tarkka, ts. minulla on hyvät tuntosarvet muiden ihmisten tunnetilojen ja eri tilanteiden lukemiseen. Sopeutan itseni aika nopeasti tilanteisiin ja ihmisiin, ja myötäilen toista ihmistä ihan automaattisesti. Tästä syystä luulen, että monet kokevat minun ymmärtävän heitä jotenkin erityisen hyvin. Itsellehän se on raskasta ja kuluttavaa, tuo jatkuva ihmisten lukeminen. en kaipaa enempää ystäviä, minulla on ne muutamat, joiden kanssa voin olla oma itseni.

Alkoholistiperheen lapsi ja tuntosarvet löytyy! Poikkeuksena vaan se että kuuntelen, mutta myös annan itsestäni paljon. Jossain vaiheessa aikuisuutta koin sen vaan helpommaksi, ja luontevammaksi tavaksi olla minä, ja sitä myötä nuita ystävystymisiäkin on sitten tullut. Sille jatkuvalle tarkkailulle ei voi mitään, ja se on ihan hillittömän kuluttavaa. Lisäksi sellainen miellyttäminen ja tilanteisiin itseni sopeuttaminen tulee ihan automaattisesti.

Ap

Noin se menee. Ei pelkkä mukava kuuntelija kärsi tuosta ystävien ylipaljoudesta (muutama hyväksikäyttäjä ja pari tosiystävää saattaa toki pyöriä ympärillä). Juju on se, että sinä myös annat itsestäsi paljon. Se vetää ihmisiä sinun puoleesi. Hyödynnä tämä tieto ja lakkaa antamasta, ole passiivisempi kuuntelija niissä ympäristöissä, joissa et halua luoda syvempää tuttavuutta. Ole töissä se asiakeskeinen tyyppi. t. Eri

Tämä oli musta hyvä neuvo. Munkin ympärillä alkoi pyöriä ystävystymistä haluavia vasta siinä vaiheessa, kun aloin opiskelujen aikana päästä ulos kuorestani ja aloin ns. antaa itsestäni. Vaikeinta tuon asian kanssa on tasapainoilla tilanteessa, jossa ollaan porukassa. Mitä tehdä, kun haluaa toisaalta antaa itsestään ja pitää hauskaa, kun seurauksena on se, että joku niistä etäisemmistä porukkaan kuuluvista haluaa sen seurauksena ystävystyä kanssasi?

Vierailija kirjoitti:

Johtuu varaan siitä että olette hyviä kuuntelijoita ja toiset huomioonottavia. Sellaisten seuraamaan ihmiset hakeutuu. Ehkä kannattaisi yrittää vähentää tätä kutsu vaa viestintää ;)

Haha joo, on tääki ongelma. :D Tuntuu pöljältä, mutta en vaan millään jaksa kaveerata, ja en halua olla tyly. Enkä osaa olla muunlainen kuin olen. Antaisin tämän ongelman/taidon/mikälie kenelle tahansa yksinäiselle jos voisin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samaa ongelmaa. Oli aika, jolloin huhtikuussa tapaamista sovittaessa ensimmäinen vapaa viikonloppu oli marraskuussa. Asun pk-seudulla ja täällä on paljon tapahtumia, joihin haluan osallistua. Lisäksi on perhe, suku ja ystävät. Nykyisin pidän yhden viikonlopun kuukaudessa täysin vapaana mistään etukäteen sovitusta. Useimmiten vietän nämä viikonloput ihan vain kotosalla tai korkeintaan ex tempore lähden jonnekin riippuen siitä, miten huvittaa lähteä. Olen sanonut ihmisille ihan suoraan, että mä en jaksa joka viikonloppu juosta jossain, mutta jos tätä henkilöä kiinnostaa lähteä mun kanssani tapahtumaan X, niin sopii tulla mukaan. 

Minun energiani eivät riittäisi tuonkaan vertaa. :D Olen jotenkin huippuintrovertti sillälailla, että ihmismassoissakin liikkuminen väsyttää. Jos saisin valita, tekisin työtä kotoa käsin, ja poistuisin ehkä pari kertaa viikossa ihmisten ilmoille. Sosiaalisuuskiintiöni täyttyy jo pelkästään päivittäisestä puolison kanssa oleilusta, ja siihen päälle viikottaiset viestit kavereilta.

Ap

Mä teenkin, olen tehnyt jo viisi vuotta. Tarvitsisin vielä enemmän "ihmisvapaata" aikaa, jos tätä etätyömahdollisuutta ei olisi. Arkisin en juuri poistu kotinurkilta. 

Olen kyllä kateellinen. Täytyy varmaan uudelleenkouluttautua jollekkin alalle missä tuo olisi mahdollista. Vasta työelämässä on huomannut kuinka kuormittavaa on jatkuva ihmismassa. Varsinkin silloin kun on ollut asiakaspalvelutyössä (ei ala jolle kouluttauduin, mutta työpätkän sain silti alalta).

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Sama kokemus. Pahinta on se, että pitkän avautumisen jälkeen jotkut yrittävät vielä saada minuakin väkisin avautumaan esim. kyselemällä sairauksista tai muista hyvin yksityisistä asioista, jotka haluan jakaa vain ihan läheisten ihmisten kanssa. Kaipa mahdollisuus avautua on saanut heidät ajattelemaan, että olisimme jotenkin läheisempiä kuin mitä itse koen.

Sivuhuomio: onko joku muu teistä INFJ? En pidä MBTI:tä minään kovin tieteellisenä persoonallisuustestinä, mutta muhun INFJ:n kuvaus sopii ja olen ajatellut sen selittävän osaltaan näitä yksisuuntaisia ystävystymiskokemuksia.

Minä olen myös INFJ! Mutta poikkeuksena se, että tietyssä seurassa pystyn myös avautumaan ja saan siinä keskustelulle mielekkyyttä. Se ei vaan minun kohdalla tarkoita että haluan sitä kaveruutta. Syvällisemmät keskustelut käyn näiden pitkäaikaisten ystävien kanssa.

Ap

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Heh, kai sinua pitää sitten neuvoa samalla tavalla kuin päinvastaisessa tilanteessa neuvottaisiin... ;D Sä katsos säteilet liikaa varmuutta ja liian hyvää energiaa. Kaikki haluaa siitä osansa. Sun pitäis olla vähän epätoivoisempi ja valittaa enemmän. Sitten sinut jätetään äkkiä rauhaan.

Ymmärrän, että tuokin voi olla "ongelma", mutta sitä en ihan ymmärrä, mikset joskus voisi osallistua johonkin. Ja sanoa Ei silloin kun et jaksa. Olet vähän kuin sellainen parisuhteessa oleva, joka haluaa keskittyä kuhertelemaan ja ignooraa kaikki muut. Mutta eivät ystävätkään ole ikuisia. Älä täysin katko muita mukavia suhteita. Pidä asialliset välit. Älä puhele liian henkilökohtaisuuksia työkavereillesi jos et halua syvempää tuttavuutta. Niin ja tiedän kyllä, mitä on olla introvertti.

Haha, no en tiedä kuinka saan kytkettyä itseni pois päältä. :D Koen että myös valitan ja olen epätoivoinen, ja silti minuun halutaan ystävystyä. En pidä itseäni täydellisenä, päinvastoin, suorastaan epäonnistuneena ihmisenä. En tiedä kumpuaako siitä sitten jokin, joka saa näitä kaverustujia puoleeni.

Ongelmahan on juuri se, että en koskaan jaksa mennä minnekkään. En oikeastaan jaksaisi nähdä kavereitanikaan, mutta ei se elämä toimi niin että kyhjötän vaan 24/7 kotona eikä suhteita ylläpidetä niin. Olen päättäny että ne vähäiset energiat mitkä minulla on, käytän ystäviini, puolisooni ja sukulaisiini. Tiedän että ystävyyssuhteet ei ole ikuisia, olen joutunut katkomaan välejä tai joku on katkonut minuun välit. Ei sekään tunnu minusta mukavalta että roikotan jotain "varakaveria" löyhässä hirressä ja se olisi taas pois siitä energiasta minkä voisin käyttää läheisimpiin. Viihdyn niin hyvin yksin, että luulisin sopeutuvani kaverien menetykseen ja yksinoloon (vaikka ajatuksena ei olisi mukava menettää ketään). No, en tietenkään voi tietää etukäteen, mutta nyt ongelma on ihan päinvastainen, ja yritän ennemmin selvittää sitä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Myös introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa olen kuin duracell pupu ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Itse olen antanut itsestäni kiireisen kuvan kun haluan rajoittaa sosiaalisia menoja. Keksin että minun pitää tehdä sitä sun tätä tai olen jo luvannut tapaavani tämän ja tämän. Tai sanon vain että on kiireitä. Joskus olen rehellisesti vedonnut introverttiyteen ja selittänyt että tarvitsen omaa aikaa, mutta tämä yleensä silloin jos tunnen toisen vähän paremmin. Kaikista vaikeimpia ihmisiä ovat ne jotka eivät ota vihjeitä vastaan tai niistä välitä, jolloin heidän kohdalla joutuu itsekin muuttumaan ihmisenä kovemmaksi.

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Tunnistan myös tuon terapeuttina olon. Yksi kaveri saattaa olla kuukausikaupalla hiljaa ja sitten yhtäkkiä: mennäänkö kahville? Siitä jo tietää, että hänellä on tarve avautua jostain :D

Mikä tässä on ongelma? Eikö ystävien kuulukin avautua toisilleen? Säästäkö haluaisit vain jutella?

Minullakin on samankaltainen 'pulma', mutta se ei vaivaa nykyään niin paljon kun tajusin ongelman olevan tavallaan itse aiheutettu. En enää mieti niin paljon mitä ihmiset minusta ajattelevat, enkä pelkää jatkuvasti loukkaavani toisten tunteita. Olen hyväksynyt sen että introverttina minua saatetaan pitää itsekkäänä ja ylimielisenä kun ei kerran seura kelpaa. En enää pyytele anteeksi sitä että rakastan yksinoloa.

Olen luonteeltani juuri kuten moni tässä itseään kuvailee; tulen todella hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, keksin aina puhuttavaa, olen empaattinen, kohtelias, hyvä kuuntelija, minulla on luotainen halu olla avuksi muille. Minusta on ilmeisesti helppo pitää ja itsekin yleensä pidän ihmisistä. Sosiaalinen kiintiöni vain tulee täyteen perhe-elämästä ja töissä käymisestä enkä oikein sen lisäksi kaipaa ystäviä. Minulle mieluisimpia ovat käytännölliset ja 'luonnolliset' tuttavuudet kuten esim. työtoveruus, naapuruus, yhteiset harrastukset yms. Siis sosiaaliset suhteet hoituvat muun tekemisen ohessa ja on oikeasti jotain yhteisiä intressejä. En koe mielekkääksi sitä että sovitaan vanhojen kavereiden kanssa tapaamisia joissa istutaan sohvalla puhumassa ja kahvia juomassa. Kun heidän kanssaan minulla ei usein ole mitään todellista yhteistä jaettavaa eikä keskusteltavaa. Sellainen tuntuu jotenkin keinotekoiselta ja ajan tuhlaukselta.

Ystävyys/kaveruus on minulle jollain lailla käytännön asia, on ihan mukava jutella ja vaihtaa ajatuksia silloin tällöin vaikka lenkkeilyn ohessa, mutta en vain pysty vuosikausia jatkuviin tiiviisiin ystävyyssuhteisiin joissa on suuret odotukset ja ystävyyden pitäisi jatkua vaikka elämäntilanteet ja ihmiset voivat muuttua täysin erilaisiksi. Arvostan kyllä niitä hetkiä joita ihmisten kanssa vietän. Ajattelen että ystävyyden on tarkoitus tehdä elämä vähän makeammaksi ja olen iloinen jos pystyn omalta osaltani piristämään jonkun päivää.  Mutta ystävyyssuhteiden ei ole tarkoitus kuluttaa ihmisen voimia ja velvollisuudentunteesta en ala mitään ystävyyksiä suorittamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samaa ongelmaa. Oli aika, jolloin huhtikuussa tapaamista sovittaessa ensimmäinen vapaa viikonloppu oli marraskuussa. Asun pk-seudulla ja täällä on paljon tapahtumia, joihin haluan osallistua. Lisäksi on perhe, suku ja ystävät. Nykyisin pidän yhden viikonlopun kuukaudessa täysin vapaana mistään etukäteen sovitusta. Useimmiten vietän nämä viikonloput ihan vain kotosalla tai korkeintaan ex tempore lähden jonnekin riippuen siitä, miten huvittaa lähteä. Olen sanonut ihmisille ihan suoraan, että mä en jaksa joka viikonloppu juosta jossain, mutta jos tätä henkilöä kiinnostaa lähteä mun kanssani tapahtumaan X, niin sopii tulla mukaan. 

Minun energiani eivät riittäisi tuonkaan vertaa. :D Olen jotenkin huippuintrovertti sillälailla, että ihmismassoissakin liikkuminen väsyttää. Jos saisin valita, tekisin työtä kotoa käsin, ja poistuisin ehkä pari kertaa viikossa ihmisten ilmoille. Sosiaalisuuskiintiöni täyttyy jo pelkästään päivittäisestä puolison kanssa oleilusta, ja siihen päälle viikottaiset viestit kavereilta.

Ap

Mä teenkin, olen tehnyt jo viisi vuotta. Tarvitsisin vielä enemmän "ihmisvapaata" aikaa, jos tätä etätyömahdollisuutta ei olisi. Arkisin en juuri poistu kotinurkilta. 

Olen kyllä kateellinen. Täytyy varmaan uudelleenkouluttautua jollekkin alalle missä tuo olisi mahdollista. Vasta työelämässä on huomannut kuinka kuormittavaa on jatkuva ihmismassa. Varsinkin silloin kun on ollut asiakaspalvelutyössä (ei ala jolle kouluttauduin, mutta työpätkän sain silti alalta).

Ap

Mä olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja kun oli työpäivän kuunnellut potilaiden huolia ja ongelmia, kotiin tullessa ja puhelimen soidessa ja nähdessä, kuka soittaa, ensimmäisenä teki mieli kirkaista "EEEEEEEEEEEEEEIIII! MÄ EN JAKSA!!" Joskus jätin vastaamatta ihan vain siksi, että kiintiöni ihmisten huolien kuunteluun oli totaalisen täynnä. Nykyisin yritän myös kaikin keinoin olla ilmaisematta aiempaa ammattiani, koska muuten alkaa se "hei, mikähän mulla mahtaa olla, kun ........". En ole lääkäri, selvännäkijä enkä myöskään terveydenhoidon, sairaanhoidon tai yleisen hyvinvoinnin tietotoimisto :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Myös introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa olen kuin duracell pupu ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Itse olen antanut itsestäni kiireisen kuvan kun haluan rajoittaa sosiaalisia menoja. Keksin että minun pitää tehdä sitä sun tätä tai olen jo luvannut tapaavani tämän ja tämän. Tai sanon vain että on kiireitä. Joskus olen rehellisesti vedonnut introverttiyteen ja selittänyt että tarvitsen omaa aikaa, mutta tämä yleensä silloin jos tunnen toisen vähän paremmin. Kaikista vaikeimpia ihmisiä ovat ne jotka eivät ota vihjeitä vastaan tai niistä välitä, jolloin heidän kohdalla joutuu itsekin muuttumaan ihmisenä kovemmaksi.

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Tunnistan myös tuon terapeuttina olon. Yksi kaveri saattaa olla kuukausikaupalla hiljaa ja sitten yhtäkkiä: mennäänkö kahville? Siitä jo tietää, että hänellä on tarve avautua jostain :D

Mikä tässä on ongelma? Eikö ystävien kuulukin avautua toisilleen? Säästäkö haluaisit vain jutella?

Edellinen kirjoittaja puhui kaverista, sinä ystävästä. Näillä kahdella on selkeä ero ja yksi ero on juuri tuo, että ystävien ongelmia jaksetaan  kuunnella, mutta ei kavereiden tai tuttavien. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan saman ongelman. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten halu ystävystyä kanssa johtuu siitä, että olen ystävällinen ja huomioonottava - en varsinaisesti halua puhua itsestäni, joten kysyn toisen elämästä kysymyksiä. Olen myös alkoholistiperheen lapsena hyvin sosiaalisesti tarkka, ts. minulla on hyvät tuntosarvet muiden ihmisten tunnetilojen ja eri tilanteiden lukemiseen. Sopeutan itseni aika nopeasti tilanteisiin ja ihmisiin, ja myötäilen toista ihmistä ihan automaattisesti. Tästä syystä luulen, että monet kokevat minun ymmärtävän heitä jotenkin erityisen hyvin. Itsellehän se on raskasta ja kuluttavaa, tuo jatkuva ihmisten lukeminen. en kaipaa enempää ystäviä, minulla on ne muutamat, joiden kanssa voin olla oma itseni.

Alkoholistiperheen lapsi ja tuntosarvet löytyy! Poikkeuksena vaan se että kuuntelen, mutta myös annan itsestäni paljon. Jossain vaiheessa aikuisuutta koin sen vaan helpommaksi, ja luontevammaksi tavaksi olla minä, ja sitä myötä nuita ystävystymisiäkin on sitten tullut. Sille jatkuvalle tarkkailulle ei voi mitään, ja se on ihan hillittömän kuluttavaa. Lisäksi sellainen miellyttäminen ja tilanteisiin itseni sopeuttaminen tulee ihan automaattisesti.

Ap

Noin se menee. Ei pelkkä mukava kuuntelija kärsi tuosta ystävien ylipaljoudesta (muutama hyväksikäyttäjä ja pari tosiystävää saattaa toki pyöriä ympärillä). Juju on se, että sinä myös annat itsestäsi paljon. Se vetää ihmisiä sinun puoleesi. Hyödynnä tämä tieto ja lakkaa antamasta, ole passiivisempi kuuntelija niissä ympäristöissä, joissa et halua luoda syvempää tuttavuutta. Ole töissä se asiakeskeinen tyyppi. t. Eri

Hyvä neuvo, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Uudessa paikassa olen aluksi aina asiakeskeinen, mutta yleensä se sitten vähitellen kariutuu. Hyvissä kahvipöytäkeskusteluissa saattaa intoutua puhumaan, ja ennen kuin huomakaan, niin on antanut liikaa itsestään. Pitää pitää mielessä ja yrittää hillitä itseään. Tuntuu että suu liikkuu nopeammin kuin ajatus. Mutta en kyllä haluaisi takaisin siihen teiniaikaan, että punnitsen joka sanan tarkkaan ennen kuin puhun, ja annan itsestäni vain tönkön ja hitaan kuvan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Myös introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa olen kuin duracell pupu ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Itse olen antanut itsestäni kiireisen kuvan kun haluan rajoittaa sosiaalisia menoja. Keksin että minun pitää tehdä sitä sun tätä tai olen jo luvannut tapaavani tämän ja tämän. Tai sanon vain että on kiireitä. Joskus olen rehellisesti vedonnut introverttiyteen ja selittänyt että tarvitsen omaa aikaa, mutta tämä yleensä silloin jos tunnen toisen vähän paremmin. Kaikista vaikeimpia ihmisiä ovat ne jotka eivät ota vihjeitä vastaan tai niistä välitä, jolloin heidän kohdalla joutuu itsekin muuttumaan ihmisenä kovemmaksi.

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Tunnistan myös tuon terapeuttina olon. Yksi kaveri saattaa olla kuukausikaupalla hiljaa ja sitten yhtäkkiä: mennäänkö kahville? Siitä jo tietää, että hänellä on tarve avautua jostain :D

Mikä tässä on ongelma? Eikö ystävien kuulukin avautua toisilleen? Säästäkö haluaisit vain jutella?

Edellinen kirjoittaja puhui kaverista, sinä ystävästä. Näillä kahdella on selkeä ero ja yksi ero on juuri tuo, että ystävien ongelmia jaksetaan  kuunnella, mutta ei kavereiden tai tuttavien. 

Sillainhan ne kaveruus suhteet muuttuu ystävyydeksi että aletaan jutella yhä avoimemmin. Miksi jotkut haluaa vaan jotain pinnallisia suhteita? Miksi käyttää aikaa ja mennä kahville jonkun kaverin kanssa eikä halua kuulla mitä tälle oikeasti kuuluu vaan jutella vaan jotain tyhjänpäiväistä?

SDP on kärsinyt vuosikaudet tappioita, ja valtaa sossut pitää enää muutamassa harvassa EU maassa.

Nyt valtaa menetti myös Merkel.

Äärisosialistinen ja maailmaa syleilevä polittiikka ei ole enää täydessä huudossa.

Arvomaailma on muuttnut.

Saksassa 10 000 000 ihmistä äänesti maahanmuuttovastaista puoluetta. Se on paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan saman ongelman. Omalla kohdallani luulen, että ihmisten halu ystävystyä kanssa johtuu siitä, että olen ystävällinen ja huomioonottava - en varsinaisesti halua puhua itsestäni, joten kysyn toisen elämästä kysymyksiä. Olen myös alkoholistiperheen lapsena hyvin sosiaalisesti tarkka, ts. minulla on hyvät tuntosarvet muiden ihmisten tunnetilojen ja eri tilanteiden lukemiseen. Sopeutan itseni aika nopeasti tilanteisiin ja ihmisiin, ja myötäilen toista ihmistä ihan automaattisesti. Tästä syystä luulen, että monet kokevat minun ymmärtävän heitä jotenkin erityisen hyvin. Itsellehän se on raskasta ja kuluttavaa, tuo jatkuva ihmisten lukeminen. en kaipaa enempää ystäviä, minulla on ne muutamat, joiden kanssa voin olla oma itseni.

Alkoholistiperheen lapsi ja tuntosarvet löytyy! Poikkeuksena vaan se että kuuntelen, mutta myös annan itsestäni paljon. Jossain vaiheessa aikuisuutta koin sen vaan helpommaksi, ja luontevammaksi tavaksi olla minä, ja sitä myötä nuita ystävystymisiäkin on sitten tullut. Sille jatkuvalle tarkkailulle ei voi mitään, ja se on ihan hillittömän kuluttavaa. Lisäksi sellainen miellyttäminen ja tilanteisiin itseni sopeuttaminen tulee ihan automaattisesti.

Ap

Noin se menee. Ei pelkkä mukava kuuntelija kärsi tuosta ystävien ylipaljoudesta (muutama hyväksikäyttäjä ja pari tosiystävää saattaa toki pyöriä ympärillä). Juju on se, että sinä myös annat itsestäsi paljon. Se vetää ihmisiä sinun puoleesi. Hyödynnä tämä tieto ja lakkaa antamasta, ole passiivisempi kuuntelija niissä ympäristöissä, joissa et halua luoda syvempää tuttavuutta. Ole töissä se asiakeskeinen tyyppi. t. Eri

Tämä oli musta hyvä neuvo. Munkin ympärillä alkoi pyöriä ystävystymistä haluavia vasta siinä vaiheessa, kun aloin opiskelujen aikana päästä ulos kuorestani ja aloin ns. antaa itsestäni. Vaikeinta tuon asian kanssa on tasapainoilla tilanteessa, jossa ollaan porukassa. Mitä tehdä, kun haluaa toisaalta antaa itsestään ja pitää hauskaa, kun seurauksena on se, että joku niistä etäisemmistä porukkaan kuuluvista haluaa sen seurauksena ystävystyä kanssasi?

Tuo tasapainoilu on juuri hankalaa. En halua joutua jatkuvasti punnitsemaan tekemisiäni. Haluan pystyä olemaan minä, mutta ilman mitään "kaveripelkoja". Tykkään kyllä pikkujutustelussa työn ohessa, aika kuluu silloin nopeammin. Ja keskustelu sujuu hyvin kun voi puhua vapaasti ja luontevasti, olla sillä omalla persoonalla siinä. Mutta sitä en halua että työkaverit sitten viestittelee perään ja kutsuu kylään. Kun se on minulle vain ajantappoa ja peruskohteliaisuutta toista kohtaan, ja nimenomaan vain siinä työn ohella.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Myös introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa olen kuin duracell pupu ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Itse olen antanut itsestäni kiireisen kuvan kun haluan rajoittaa sosiaalisia menoja. Keksin että minun pitää tehdä sitä sun tätä tai olen jo luvannut tapaavani tämän ja tämän. Tai sanon vain että on kiireitä. Joskus olen rehellisesti vedonnut introverttiyteen ja selittänyt että tarvitsen omaa aikaa, mutta tämä yleensä silloin jos tunnen toisen vähän paremmin. Kaikista vaikeimpia ihmisiä ovat ne jotka eivät ota vihjeitä vastaan tai niistä välitä, jolloin heidän kohdalla joutuu itsekin muuttumaan ihmisenä kovemmaksi.

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Tunnistan myös tuon terapeuttina olon. Yksi kaveri saattaa olla kuukausikaupalla hiljaa ja sitten yhtäkkiä: mennäänkö kahville? Siitä jo tietää, että hänellä on tarve avautua jostain :D

Mikä tässä on ongelma? Eikö ystävien kuulukin avautua toisilleen? Säästäkö haluaisit vain jutella?

Edellinen kirjoittaja puhui kaverista, sinä ystävästä. Näillä kahdella on selkeä ero ja yksi ero on juuri tuo, että ystävien ongelmia jaksetaan  kuunnella, mutta ei kavereiden tai tuttavien. 

Sillainhan ne kaveruus suhteet muuttuu ystävyydeksi että aletaan jutella yhä avoimemmin. Miksi jotkut haluaa vaan jotain pinnallisia suhteita? Miksi käyttää aikaa ja mennä kahville jonkun kaverin kanssa eikä halua kuulla mitä tälle oikeasti kuuluu vaan jutella vaan jotain tyhjänpäiväistä?

Siitähän tässä juuri on kyse, että ystäviä on jo riittävästi. Ei kaivata yhtään enempää ystäviä, kun muutenkin tuntuu joskus siltä, ettei nykyisille ystävillekään ole tarpeeksi aikaa. Kun joku kaveri soittaa ja pyytää kahville (= haluaa, että kuuntelet hänen huoliaan), pitää keksiä jokin kohtelias keino kieltäytyä. Ylipäätään on ongelmana, että saat kutsuja milloin minnekin ihmisiltä, jotka eivät ole ystäviäsi. Näistä joutuu suurimmasta osasta kieltäytymään. Keksimään jonkun oikean syyn tai valkoisen valheen, jolla kieltäytyä olematta epäkohtelias. Pinnallisille suhteille on omat paikkansa kuten työpaikan kahvihuone, harrastusporukka tai taloyhtiön pihatalkoot, ei niissä ole tarkoituskaan ystävystyä kenenkään kanssa.