Ongelmana liian helppo ystävystyminen. Muita? Kuinka torjua kohteliaasti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Hän voi - ja hänen tulisikin - tehdä sitä aivan riippumatta siitä, onko joku kiireinen vai ei. Jos on yksinäinen, ei missään tapauksessa kannata keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan jos yhdelle ei sovi, kysytään toista. Eivät nekään, joilla on sosiaalisia suhteita, keskity yhteen ihmiseen. Jos siskolle ei sovi lähteä tänään shoppailemaan, kysytään äitiä, veljen vaimoa tai jotain muuta shoppailuseuraksi eikä suinkaan siirretä shoppailureissua sellaiseen ajankohtaan, jolloin siskolle sopisi. 

Missä vaiheessa sanoin että keskittyy vain yhteen? Ehkä keskittyy kahteen, ehkä keskittyy kymmeneen ehkä viiteensataan. Pointti oli se, että kun toinen sanoo ei, ei tarvitse enää yrittää. Voi ottaa uuden siihen kahden tai kymmenen jonoon.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Ei tarvitse? Mikä ongelma tässä siis nyt sulla olikaan? Tässä keskutelussa puhuttiin ettei halua lisää ihmisiä elämään, koska ahdistaa ja kaipaa yksinoloa. Silti itse suostut lähtemään tämän kanssa jonnekin, mutta silti valitat että haluat olla vain rauhassa? Eihän yksinäinenkään oleta että kaikki ovat heti sydänystäviä, vaan myös satunnainen työkaverin kanssa oleminen kelpaa myös. Jos joku haluaa tästä eteenpäin vielä ystäväksi, miksi et sitten sano tälle suoraan? Vai nautitko toiselle valehtelusta vai mikä on syynä? Vai nautitko siitä, että silloin tällöin voit lähteä jonnekin jonkun kanssa, mutta sitten kun sinusta alkaa olla liikaa, alat valittamaan ja valehtelemaan tälle? Annat joopas eipäs ehkä -vastauksia ja valitat kuinka toinen ei ymmärrä.

Miten mä tämän nyt sulle selittäisin, jotta ymmärtäisit? Mutta kokeillaan. Suurin osa ihmisistä joutuu käymään töissä, jotta saa palkkaa ja palkalla voi maksaa elämisensä. Suurin osa ihmisistä joutuu opiskelemaan jonkun ammatin, jotta saisi töitä, jotta saisi palkkaa, jolla voisi maksaa elämisensä. Harvalla on mahdollisuus olla ainoa opiskelija ja ainoa työntekijä. On siis normaalia, että opiskelupaikassa ja työpaikassa on muitakin ihmisiä. Opiskelukavereita ja työkavereita. Koska opiskellaan tai työskennellään samassa paikassa, on täysin normaalia sosiaalista kanssakäymistä, että opiskelukavereiden tai työkavereiden kanssa käydään kahvitauolla ja lounastauolla. On myös aivan normaalia sosiaalista kanssakäymistä, että kahvitauolla ja lounastauolla puhutaan näiden ihmisten kanssa. Entisessä työpaikassani kerran viikossa joku Tampereen toimipisteeltä tuli Helsinkiin tai joku Helsingin toimipisteeltä meni Tampereelle. Koska junia kulki vain kerran tunnissa, niin mikäli seuraavaan junaan ei enää ehtinyt tai se oli juuri mennyt, oli aivan normaalia, että "vieraan" ei tarvinnut odottaa asemalla junaa yksin vaan joku paikalliselta toimipisteeltä lähti seuraksi, jos hänellä ei ollut kiire minnekään. Yleensä löytyi aina joku, jolla ei ollut kiire. Tämäkin oli ihan vain peruskohteliaisuutta ja työkaveruutta, ei sen enempää eikä vähempää. 

Suurin osa ihmisistä ymmärtää, että opiskelukaverit ovat opiskelukavereita ja työkaverit työkavereita. Aivan kuten äiti on äiti, isä on isä, naapuri on naapuri ja puoliso on puoliso. Eivätkä odotakaan näiltä ihmisiltä enempää. Joskus kuitenkin työpaikalla saattaakin olla työntekijä, jolle pelkkä työkaveruus ei tunnu riittävän. Työkaverista halutaan enemmän. Halutaan kaveriksi ja ystäväksikin. Vaikka 10 vuotta kävisin joka ainoa työpäivä kanssasi kahvitauolla ja lounaalla, olemme edelleenkin vain työkavereita. Se, että en halua ystävystyä kanssasi ei muuta miksikään sitä, että voin edelleenkin käydä kanssasi kahvitauolla ja lounaalla. Tai vaikka töiden jälkeen odottamassa junaa kanssasi tai helteisenä kesäpäivänä juomassa työpaikan viereisellä terassilla yhden oluen.

Tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun työkaveri haluaisikin tavata ja pitää yhteyttä myös muulloin. Tai kun työkaveri alkaakin avautua omista huolistaan ja murheistaan, jotka kuuluvat läheisille eikä työkavereille. Oikeasti on aika kiusallistakin tietää työkaveristaan enemmän kuin mitä työkaverina kuuluisi tietää. Ja tämä on sekä minun että käsittääkseni myös aloittajan ongelma. Miten torjua kohteliaasti? Kuitenkin niin, että toinen ymmärtää, että työkaveruus on ihan ok asia eikä loukkaannu, vaikka ei haluakaan työkaveruutta enempää? Mä jaksan kuunnella ystävieni parisuhdeongelmia, sitä vartenhan ystävät ovat. Mutta työkaverit eivät ole sitä varten.

Aamen! Paitsi että itse olen aika avoin persoona, ja jos puheenaiheet on sellaiset ja keskustelu jouhevaa, niin saatan ihan hyvin mainita pitkäaikaissairaudestani, mielen ongelmista yms. Minulla on ollut rentoja työpaikkoja, ja kahvitauoilla on saanut hyviä keskusteluja aikaan. Siis ei niin että olen pitänyt jotain monologia parisuhdeongelmista, vaan ohimennen jonkun toisen kertomaan aiheeseen liittyeen maininnut että ei mies aina siivoa. Ja siitä on juttu luistanut niin että joku toinen kertoo jostain, ja keskustellaan yleisesti naisen asemasta yhteiskunnasta ymym. Siinäkin on vissi ero että joku vain yrjöää kaikki ongelmansa pöydälle, ja se että keskustelee toisen kanssa silti jotain paljastaen omasta sisimmästään. Jos kukaan nyt ymmärsi mitä yritän sanoa. :D Itse näen lennokkaatkin kahvipöytä keskustelut vain sellaisina mitä ne on, työkavereiden kanssa tuulettumisena työn lomassa. Ei se tarkoita mitään sen suurempaa kaveruutta, vaan perus kohteliaisuutta ja hyvän työhengen ylläpitämistä.

Ap

Ymmärsin oikein hyvin :) Juuri samalla tavalla minäkin juttelen muiden kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apn kaltaiset ärsyttivät silloin TODELLA paljon ja nyt vielä enemmän. Aiheutatte valtavasti pettymystä toisille ihmisille, sietääkin olla syyllinen olo. Kuten tuolla aiempi mainitsi, valehtelu on se pahin.

Nykyään myös itselle tulee paljon ystävystymis- ja kaveristumisehdotuksia. Yksinäiset ihmiset eivät vedä muita ihmisiä puoleensa, omaan elämäänsä tyytyväiset kyllä. En kuitenkaan IKINÄ valehtele heille. En IKINÄ lähde silloin tällöin jonnekin ja sitten taas valehtele lisää ahdistuksestaan, miksi en tällä kertaa halua. Aina ystävällisesti ja perustellen sanon suoraan. Vaikutat kivalta, mutta valitettavasti mulla on aika kortilla ja haluan panostaa nykyisiin kaverisuhteisiin ja siihen että heitäkin tulee nähtyä nykyään liian vähän. Ei johdu kyseisestä ihmisestä. Ja tiedättekö mitä? Mitään vakavaa ei ole sattunut. En valehtele, eli ei tarvitse kokea siitä syyllisyyttä. Suosittelen teillekin!

Saatan olla yksin mielipiteeni kanssa, mutta en kyllä haluaisi, että mulle kerrottaisiin suoraan, ettei kanssani haluta kaverustua. Vaikka toinen tekisi sen kohteliain sanakääntein ja vakuuttaisi asian johtuvan hänen omista kiireistään ja nykysistä kaverisuhteista. Esittäisin varmaan sellaisessa tilanteessa, että asia on ihan ok, mutta oikeasti kokisin itseni nolatuksi ja pitäisin sitä toista ihmistä tahdittomana. Ajattelisin, että hän ei pidä minua edes valkoisen valheen arvoisena.

Entä miten pitäisi toimia tilanteessa, jossa se toinen ei vaikuta kivalta ja se on osasyy haluttomuuteen ystävystyä? "Vaikutat tylsältä ja takertuvalta, ja lisäksi mulla on aika kortilla..." Joskus ei vaan pysty olemaan samanaikaisesti rehellinen ja tahdikas.

Tätä minäkin mietin. Lisäksi, entä jos toisella on vaan erillainen kaverikulttuuri? Se joka tuele kaverustumaan, ei olekaan "loppuiäksi kaverustuja" vaan sellainen "makustelija" joka haluaa käydä muutamat kerrat kahvilla. Sellainen saattaisi kummeksua kun torun vedoten siihen että minulla on jo tarpeeksi kavereita. Ja tässä tulee taas se ero, parisuhteita on yleensä vain sen yhden henkilön kanssa kerrallaan, mutta kaverisuhteita useamman. Kun sitä ei ole rajoitettu, niin aika väistämättä tulee mieleen että miksi juuri minä en kelpaa kaveriksi? Vaikka kuinka sen selittäisi että minä en jaksa, niin siinä väkisinkin on sellainen leima että kuka nyt ei kavereita jaksaisi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apn kaltaiset ärsyttivät silloin TODELLA paljon ja nyt vielä enemmän. Aiheutatte valtavasti pettymystä toisille ihmisille, sietääkin olla syyllinen olo. Kuten tuolla aiempi mainitsi, valehtelu on se pahin.

Nykyään myös itselle tulee paljon ystävystymis- ja kaveristumisehdotuksia. Yksinäiset ihmiset eivät vedä muita ihmisiä puoleensa, omaan elämäänsä tyytyväiset kyllä. En kuitenkaan IKINÄ valehtele heille. En IKINÄ lähde silloin tällöin jonnekin ja sitten taas valehtele lisää ahdistuksestaan, miksi en tällä kertaa halua. Aina ystävällisesti ja perustellen sanon suoraan. Vaikutat kivalta, mutta valitettavasti mulla on aika kortilla ja haluan panostaa nykyisiin kaverisuhteisiin ja siihen että heitäkin tulee nähtyä nykyään liian vähän. Ei johdu kyseisestä ihmisestä. Ja tiedättekö mitä? Mitään vakavaa ei ole sattunut. En valehtele, eli ei tarvitse kokea siitä syyllisyyttä. Suosittelen teillekin!

Saatan olla yksin mielipiteeni kanssa, mutta en kyllä haluaisi, että mulle kerrottaisiin suoraan, ettei kanssani haluta kaverustua. Vaikka toinen tekisi sen kohteliain sanakääntein ja vakuuttaisi asian johtuvan hänen omista kiireistään ja nykysistä kaverisuhteista. Esittäisin varmaan sellaisessa tilanteessa, että asia on ihan ok, mutta oikeasti kokisin itseni nolatuksi ja pitäisin sitä toista ihmistä tahdittomana. Ajattelisin, että hän ei pidä minua edes valkoisen valheen arvoisena.

Entä miten pitäisi toimia tilanteessa, jossa se toinen ei vaikuta kivalta ja se on osasyy haluttomuuteen ystävystyä? "Vaikutat tylsältä ja takertuvalta, ja lisäksi mulla on aika kortilla..." Joskus ei vaan pysty olemaan samanaikaisesti rehellinen ja tahdikas.

Myös minä tuntisin itseni nolatuksi, jos sanottaisiin että nykyiset kaverit riittävät vaikka ystävällisesti ja kohteliaasti se todettaisiinkin. En usko, että sen voi sanoa viestimättä jonkinlaista arroganssia. Voihan asiaa venyttääkin ...

Jos toinen ei vaikuta ookoolta, niin itse olen pari kertaa tehnyt niin, että en vain sovi mitään, en siis tartu tilaisuuteen. Eräskin alkoi soitella minulle ja puuhata jotain leffailtaa jne, koska oma miehensä ei ollut kiinnostunut samoista leffoista. Sanoin vain (puhelimessa on helppoa) että mulle ei nyt kertakaikkiaan vain käy, täytyy katsoa asiaa myöhemmin. Se pommitus loppui sitten jonkun ajan päästä. Tämä ihminen oli liiankin värikäs minulle.

Juuri näin. Hankalaa kun haluaisi toimia kohteliaasti, eikä loukata toista. Mutta mitäs sitten kun vihjaukset ei ota tuulta alleen ja pitäisi aina vaan suoremmin sanoa? Kaikin puolin mukavalle ihmiselle ei halua aiheutaa mitän turhaa mielipahaa. Ja kun haluaa että se työ/opiskelukaveruus säilyy samanlaisena. Siihen tulee väkisinkin joku särö, jos suoraan sanoo että en halua viettää työpaikan ulkopuolella kanssasi aikaa.

Ap

Minulla on kokemuksia ilmiön molemmista puoliskoista.

Olen myös introvertti, tykkään touhuta itsekseni asioita - kuten kuntoilla yksin, en syty isolla porukalla tai edes kahdestaan jonkun kanssa kuntosalilla käymisestä. Kouluaikaan muutama hyvä koulukaveri silti jatkuvasti koitti lähes päivittäin kosia "mennääks pelaa sählyä tänää/ mennääks salille".

Seurani kelpasi vähän liiankin kanssa joillekkin ja koin kyseiset mukavat ja fiksut ihmiset silti rasitteena ja syövän enemmän resurssejani, aikaani ja jaksamistani.

Toisaalta välillä koen paljon yksinäisyyttä joka ei puolestaan ole omilla ehdoilla määritettyä ja toivottua. Tämä ilmeni mm. Kouluaikana "viihteellä", kun muut pyörivät tiiviisti porukoissa ryyppäämässä ja en tahtonut kelvata näissä merkeissä muutoin minuun positiivisesti suhtautuviin koulukavereihin. Kun itse koitin soitella, viestitellä ja kysellä mitäs tänään vaikkapa viikonloppuiltoina niin en saanut joko vastauksia laisinkaan tai ympäripyöreitä "kait sitä jotain vois tänää" saamatta kuitenkaan suoraa kutsua liittyä seuraan.

Tiedän että edellä kirjoittamani on vähän ristiriidassa sen kanssa, etten itse jaksanut monesti samojen henkilöiden kanssa lähteä vaikkapa viikolla koulun jälkeen lenkille. Sitten samat ihmiset jos törmäsin vaikka baarissa heihin myöhemmin tulivat kuitenkin iloisesti tervehtimään ja suorastaan repivät seuraansa ihmetellen "ooks sää yksin täällä". Kuvio oli toistuva ja hölmö, etkoille en kelvannut mutta myöhemmin törmätessä ja jatkoille kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei, tämä on hieman irvokas ongelma, kun niin monet kertovat yksinäisyydestä. Mutta minulle tämä on ongelma, ja ehkä joillekkin mullekin?

Olen introvertti ja viihdyn paljon omissa oloissani. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin ujo, vaan ihmisten seurassa olen puhelias ja muut huomioonottava, läsnäoleva. Saatan antaa itsestäni jopa ekstrovertin kuvan ulkopuoliselle. Minulla on kuitenkin ystäväkiintiö täynnä. Minulla on neljä hyvää ystävää monen vuoden takaa, ja ne ovat sellaisia suhteita joihin panostan ja joihin energiani juuri ja juuri riittävät.

Opiskeluaikana ja useammassa työpaikassa ihmiset usein lähestyivät minua kaverustumismielessä. Pyytelivät kahville ja ties minne tapahtumiin ja seuraksi. Muutama jopa suoraan sanoi että pitää minua kaverinaan. Kuullostaa hirveän ylimieliseltä edes kirjoittaa tuota, kun en pidä itseäni miteenkään hienona ja erikoisena heppuna, enkä ymmärrä miksi niin monet haluavat kaverustua. Eikä nuissa ihmisissä mitään vikaakaan ole ollut, päinvastoin. Minä vaan en halua enempää ystäviä.

Eräs opiskeluaikainen tuttu pyytää jatkuvasti kylään ja kyselee kuulumisia. Ja joka kerta on yhtä inhottavaa kieltäytyä, kun itse ihmisessä ei ole mitään vikaa, vaan minä en vaan jaksa.

Lisäksi ahdistaa jopa nettiyhteydenotot täysin tuntemattomilta. Kirjoittelen joskus harrastusfoorumille, ja sieltä on muutama yksityisviesti tullut kuinka he haluaisivat jutella enemmänkin kanssani. Mukavia ihmisiä ja kiva aihe, mutta en halua enempää sitoutua ja syventyä juttelemaan, kun foorumi täyttää jo kiintiöni sille.

Eli, miten kohteliasti sanoa toisille että ei? En tiedä osasinko esittää ongelmaani tässä, ja kuinka usea kokee vastaavaa ongelmaa. Yksinäisyydestä puhutaan, ja ihan syystä, mutta sitten on se toinen puolikin (jota ei ehkä saisi kokea ongelmaksi?).

Hei ap! Oli pakko kommentoida kun kuulostat jotenkin sympaattiselta, ja aihe osuu lähelle omaa elämääni. Itselläni oli tilanne, että tapasin töissä suunnilleen ikäiseni naisen, joka vaikutti olevan luonteeltaan ihan samanlainen kuin minä ja meillä oli aina hauskaa yhdessä. Itse toivoin että olisin saanut hänet elämääni ja toivoin että meistä tulisi hyviä ystäviä ja ehkä jopa jollain tasolla kuvittelin että jo olimme kavereita. No ilmeisesti hän ei tuntenut ollenkaan samoin, koska esim. yhtäkkiä vain ilmoitti jäävänsä pois töistä eikä esim.kertonut minulle asiasta paljoa etukäteen vaikka oli itse tiennyt kauan aikaa. No, olin todella surullinen kun tajusin etten merkannut hänelle mitään. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt olinko liian innokas ja takertuvainen vai mitä tapahtui. Mielestäni en siis ollut, koska en vapaa-ajalla ottanut yhteyttä tai muutenkaan koko aikaa roikkunut hänessä, mutta ehkä saatoin kertoa liian henkilökohtaisia juttuja ym.

En tiedä miten voisin saada uusia kavereita ja mistä tietää koska toista kiinnostaa ja koska ei? Nykyään välttelen uusiin ihmisiin tutustumista, koska en tiedä muutunko liian takertuvaiseksi ja toista alkaa ahdistaa enkä itse huomaa mitään. Sitä en kuitenkaan halua vaan haluan, että ihmiset jotka ovat elämässäni haluavat itse sitä.

Olen myös introvertti ja kaipaan enemmänkin sellaista syvää ystävyyttä kuin pinnallista kaveriporukkaa.

Nojoo, en tiedä saako tekstistäni mitään selvää ja oliko tässä edes mitään pointtia :D Ymmärrän kuitenkin ongelmasi, vaikka olenkin päinvastaisessa tilanteessa. Voisiko olla, että nämä ihmiset jotka haluavat kaveriksesi eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole sellaisia kuin haluaisit ystävän olevan, ja jos kohtaisit sellaisen "sielunsiskon" niin jaksaisitkin tutustua paremmin?

Omalla kohdallani saattaisi ihan hyvin käydä noin, siis että olen se työkaveri. Työn lomassa tulee juteltua, ja on hauskaa, mutta en jaksa enempää. Eli vika ei edelleenkään ole muissa ihmisissä, vaan siinä että itse en jaksa. Kuitenkin tällä työkaverilla on ollut hauskaa kanssasi, niin en lähtisi morkkaamaan että olet kertonut liian henkilökohtaisia juttuja ym. Koska minusta parhaat keskustelut syntyy juuri silloin kun sekä kuuntelee toista että kertoo jotain omaa. On se tasapaino hanskassa.

Itse lähtisin kokeilemaan kepillä jäätä ja laittaisin vaikka viestiä facebookissa lyhyesti, että mitä hänelle kuuluu ja mitä sinulle/töihin kuuluu. Siksi molemmat, koska minusta on jotenkin helpompi lähestyä kun toinen kertoo hieman itsestään, ja lyhyesti parilla lauseella ettei vaikuta liian tungettelevalta. Jos hän vastaa viestiin, niin saattaisin kirjoittaa pitemmästi lisää. Jos ei vastaa, tai vastaus on lyhyt ja tylyhkö niin jättäisin siihen. Mutta jos viestejä tulisi lisää puolin ja toisin pidemmälti, niin saattaisin parin päivän päästä pyytää kahville. Näin minä näkisin ystävystymisen kaavan?

Itsellä tulee niin automaattisena se muiden ihmisten mielialojen tunnustelu ja siihen mukautuminen, ja se on ilmeisesti osasyynä miksi minun kanssani halutaan kaverustua. Joten hankala selittää milloin huomaa että toista kiinnostaa, ja milloin on liian takertuva. Jos pelkäät sitä takertuvuutta, niin kahviehdottelut kannattaa jättää. Joko niin että odotat että toinen ehdottaa (joka ei välttämättä sitten koskaan tapahdu), tai kerran kysäiset kun huomaat että juttu on luistanut jo useamman viikon.

Hitsi. Haluaisin pystyä auttamaan sinua, mutta en oikein tiedä miten selittää miten saada kavereita, kun en ymmärrä itsekään miksi kanssani halutaan kaverustua. Ole oma itsesi, hymyile paljon, ole kohtelias ja kiinnostunut muista. Ole helposti lähestyttävä myös ruumiinkielellä (olen juuri hurahtanut kehon viestien analysointiin). Semmoinen rentous kai sitten välittyy muille, niin että ihmisten on helpompi olla seurassasi?

Tuli mieleen eräs työkaveri, joka puhui kaikille niinkuin he olisivat hänen ystäviään. Hänen seurassaan oli erittäin helppo olla ja jutella. Siis ihan ensimmäisenä päivänä hän kävi kaikki läpi ja esittäytyi, ja puhui heti tosi luontevasti omista menoistaan ja kyseli meidän "kuulumisia". Koko olemuksesta hohkasi aina sellainen rentous, niinkuin hän olisi hengaamasssa kavereidensa kanssa, eikä täysin tuntemattomien kanssa töissä. Ehkä sellainen mielikuvittelu auttaisi alkuun, että nämä muut on nyt kavereita, ja heidän kanssaan voi olla luontevasti oma itsensä? Sitten ihmiset haluaisivat kaverustua?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apn kaltaiset ärsyttivät silloin TODELLA paljon ja nyt vielä enemmän. Aiheutatte valtavasti pettymystä toisille ihmisille, sietääkin olla syyllinen olo. Kuten tuolla aiempi mainitsi, valehtelu on se pahin.

Nykyään myös itselle tulee paljon ystävystymis- ja kaveristumisehdotuksia. Yksinäiset ihmiset eivät vedä muita ihmisiä puoleensa, omaan elämäänsä tyytyväiset kyllä. En kuitenkaan IKINÄ valehtele heille. En IKINÄ lähde silloin tällöin jonnekin ja sitten taas valehtele lisää ahdistuksestaan, miksi en tällä kertaa halua. Aina ystävällisesti ja perustellen sanon suoraan. Vaikutat kivalta, mutta valitettavasti mulla on aika kortilla ja haluan panostaa nykyisiin kaverisuhteisiin ja siihen että heitäkin tulee nähtyä nykyään liian vähän. Ei johdu kyseisestä ihmisestä. Ja tiedättekö mitä? Mitään vakavaa ei ole sattunut. En valehtele, eli ei tarvitse kokea siitä syyllisyyttä. Suosittelen teillekin!

Saatan olla yksin mielipiteeni kanssa, mutta en kyllä haluaisi, että mulle kerrottaisiin suoraan, ettei kanssani haluta kaverustua. Vaikka toinen tekisi sen kohteliain sanakääntein ja vakuuttaisi asian johtuvan hänen omista kiireistään ja nykysistä kaverisuhteista. Esittäisin varmaan sellaisessa tilanteessa, että asia on ihan ok, mutta oikeasti kokisin itseni nolatuksi ja pitäisin sitä toista ihmistä tahdittomana. Ajattelisin, että hän ei pidä minua edes valkoisen valheen arvoisena.

Entä miten pitäisi toimia tilanteessa, jossa se toinen ei vaikuta kivalta ja se on osasyy haluttomuuteen ystävystyä? "Vaikutat tylsältä ja takertuvalta, ja lisäksi mulla on aika kortilla..." Joskus ei vaan pysty olemaan samanaikaisesti rehellinen ja tahdikas.

Täsmälleen samaa mieltä. Ei tällaisia kaveripakkeja ole mahdollista antaa tahdikkaasti. Voi olla, että on yksilöitä, jotka eivät niistä pahastu, mutta kyllä sosiaalisessa normistossamme "en halua tai ehdi ystävystyä kanssasi" on epäkohteliasta. Jos tulisin noin torjutuksi, kokisin menettäneeni tämän ihmisen edessä kasvoni. Toki teeskentelisin, että asia on minulle ok, mutta pitäisin häntä hyvin sosiaalisesti taitamattomana.

Minä ainakin jatkan epämääräisiin kiireisiin vetoamista jos en halua tavata, näin säästyy molempien kasvot ja tilanne jää auki. 

Kenties toiset ymmärtävät näitä nyansseja ja toisen asemaan asettumista paremmin, ja siksi eivät kärsikään koskaan yksinäisyydestä, pikemminkin päinvastoin.

Tätä ajattelin. Itselleni on lapsuudessa niin tarkkaan koodattu se, että toista pitää miellyttää. Kuka ei loukkaantuisi siitä jos sanoo että ei halua sinua seuraansa? Vaikka minulla on kaverikiintiö jo täynnä, loukkantuisin silti. Tai siis ajattelisin että mikä minussa on vialla. Vaikka en edes haluaisi ystävystyä, miettisin silti miksi joku ei halua ystävystyä minun kanssani. Väistämättä tulee olo että ei ole tarpeeksi mukava, hauska, sujuva puheinen, luonteva, mitä lie.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä ilmiö. Aloitin jokin aika sitten keskustelun missä kerroin, että minä taas en saa ystävyyssuhteita ja ihmiset eivät pidä seurastani. Olen yrittänyt kahta keinoa: Olla se kuuntelija, mutta myös jakaa asioita. Ystävällinen pyrin olemaan aina. Onko ihmisen olemuksessa sitten jokin, joka vetää toisia enemmän puoleensa? Ehkä olet jotenkin yustävällisin ja lämpimän oloinen ja minä taas kylmä ja hapan?

En tiedä mikä ihmisen olemuksessa sitten lopulta tekee sen. Tätä pohdin jo nuorena, ja silloin huomasin eräästä kaveristani, että hän oli suosittu olemalla oma itsensä. Hän ei koskaan tyrkyttänyt seuraansa kenellekkään, ja se jotenkin sanattomasti huokui hänestä. Siinä tuli sitten päinvastainen ilmiö, että ihmiset halusivat olla hänen seurassaan. Hän oli anteeksipyytelettömästi oma itsensä ja aika suora puheinen ja rehellinen, kuitenkin tehden sen kohteliaasti.

En ymmärrä mikä minusta tekee tällähetkellä niin "hienon" että ihmiset haluavat kaverustua. Ku en tosiaankaan koe niin, ja tuntuu ihan absurdilta ajatella että niin monet ovat halunneet kaveerata.

Itse näkisin jonkin avaimen siinä, että on läsnä hetkessä. Kuuntelee ja kertoo itsestään. Tunnustelee tilannetta. Jos joku ei selvästi pidä minusta otan hieman hajurakoa, ja tämä on yleensä auttanut siihen että kyseinen henkilö on jatkossa myötämielisempi. Hymyilen paljon luonnostaan, ehkä se myös tekee sellaista helposti lähestyttävyyttä?

Ap

Mä olen ollut lapsesta asti helposti ystävystyvä. Joskus  ollaan ystävien kanssa juteltu asiasta ja he ovat kertoneet syitä, miksi näin on. Kuulemma kehonkieleni ei  ole torjuva. En pidä käsiäni nyrkissä tai käsivarsiani puuskassa. Olenpa missä tahansa, kehoni on rentona. Muhun saa helposti katsekontaktin, koska katselen mieluummin ympäristöäni kuin kengänkärkiäni. Minäkin hymyilen paljon ja ilmeeni on positiivinen. Kerran eräs nainen  tuli kahvilassa samaan pöytään ja sanoi, että mulla on ystävälliset kasvot. Mitä ikinä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hymyilen aina tervehtiessäni. Myös silloin, kun muisti pätkii eikä mulla ole hajuakaan, kuka mua tervehtinyt henkilö oli. Lisäksi tuo sama, että toisen seurassa olen läsnä. Kuuntelen, mitä hän sanoo ja kiinnitän sanojen lisäksi huomioni äänensävyyn, ilmeisiin ja eleisiin. Ehkä tuo läsnäoleminen on juuri se asia, mikä saa "liiat" ihmissuhteet tuntumaan raskailta. Läsnäolemisen vastapainoksi tarvitsen aikaa, jolloin ajatukseni saavat vapaasti lentää ja harhailla. Ja kuulemma sekin vaikuttaa, että en valikoi, kenen kanssa juttelen. On aivan sama, onko kyseessä joku hienostorouva tai  laitapuolenkulkija. Joskus olen tyttäreni kanssa nauranut, että olen "hörhömagneetti" (hänellä on tämä sama ominaisuus kuin mulla). Jos esim raitiovaunussa on puolet penkeistä tyhjillään ja sinne tulee joku laitapuolenkulkija, 99,99%:n varmuudella laitapuolenkulkija tulee istumaan minun viereeni. Ja alkaa jutella. Mikäpä siinä, voin mä sen 10 minuutin matkan jutellakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Hän voi - ja hänen tulisikin - tehdä sitä aivan riippumatta siitä, onko joku kiireinen vai ei. Jos on yksinäinen, ei missään tapauksessa kannata keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan jos yhdelle ei sovi, kysytään toista. Eivät nekään, joilla on sosiaalisia suhteita, keskity yhteen ihmiseen. Jos siskolle ei sovi lähteä tänään shoppailemaan, kysytään äitiä, veljen vaimoa tai jotain muuta shoppailuseuraksi eikä suinkaan siirretä shoppailureissua sellaiseen ajankohtaan, jolloin siskolle sopisi. 

Missä vaiheessa sanoin että keskittyy vain yhteen? Ehkä keskittyy kahteen, ehkä keskittyy kymmeneen ehkä viiteensataan. Pointti oli se, että kun toinen sanoo ei, ei tarvitse enää yrittää. Voi ottaa uuden siihen kahden tai kymmenen jonoon.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Itse en siis uskalla enää mitään terasseja tai muita työpaikan ulkopuolisia menoja, kun sitten alkavat kysellä uudestaan menoihin, ja haluavat kaverustua enemmän. En halua johdatella ihmisiä yhtään siihen suuntaan, kun ei minulla kertakakkiaan energiat riitä useampaan kaveriin. Kahvitauot ja lounaat menee, ja niissä annan itseni olla ihan minä ja keskusteluissa mukana. Mutta nähtävästi olen silloin liian lähestyttävä, ja kaverustujia tulee kimppuun.

Ap

Mä olen ollut jo niin pitkään samassa työpaikassa, että tiedän työkavereillani olevan jo omat ystävänsä ja sen vuoksi työpaikallani kukaan ei hae ystävyyttä työkavereistaan. Jos vaihtaisin työpaikkaa, pitäisi olla varovaisempi. 

Itsellä työpaikat vaihtuu niin useasti, että saa olla varuillaan. Ja sitten kun on ekstroverttejä, joilla ei ole koskaan liikaa ystäviä. Olen heidään juttujaan kuunnellut, ja sellainen jatkuva kyläily olisi minulle introverttinä painajaismaista. No, mutta näin me ollaan erilaisia. :D Välillä tuntuu että elämä olisi helpompaa ekstroverttinä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kokemuksia ilmiön molemmista puoliskoista.

Olen myös introvertti, tykkään touhuta itsekseni asioita - kuten kuntoilla yksin, en syty isolla porukalla tai edes kahdestaan jonkun kanssa kuntosalilla käymisestä. Kouluaikaan muutama hyvä koulukaveri silti jatkuvasti koitti lähes päivittäin kosia "mennääks pelaa sählyä tänää/ mennääks salille".

Seurani kelpasi vähän liiankin kanssa joillekkin ja koin kyseiset mukavat ja fiksut ihmiset silti rasitteena ja syövän enemmän resurssejani, aikaani ja jaksamistani.

Toisaalta välillä koen paljon yksinäisyyttä joka ei puolestaan ole omilla ehdoilla määritettyä ja toivottua. Tämä ilmeni mm. Kouluaikana "viihteellä", kun muut pyörivät tiiviisti porukoissa ryyppäämässä ja en tahtonut kelvata näissä merkeissä muutoin minuun positiivisesti suhtautuviin koulukavereihin. Kun itse koitin soitella, viestitellä ja kysellä mitäs tänään vaikkapa viikonloppuiltoina niin en saanut joko vastauksia laisinkaan tai ympäripyöreitä "kait sitä jotain vois tänää" saamatta kuitenkaan suoraa kutsua liittyä seuraan.

Tiedän että edellä kirjoittamani on vähän ristiriidassa sen kanssa, etten itse jaksanut monesti samojen henkilöiden kanssa lähteä vaikkapa viikolla koulun jälkeen lenkille. Sitten samat ihmiset jos törmäsin vaikka baarissa heihin myöhemmin tulivat kuitenkin iloisesti tervehtimään ja suorastaan repivät seuraansa ihmetellen "ooks sää yksin täällä". Kuvio oli toistuva ja hölmö, etkoille en kelvannut mutta myöhemmin törmätessä ja jatkoille kyllä.

Ymmärrän ehkä tuota ristiriitaa. Itselläkin välillä tulee kaipuita johonkin tapahtumiin ja ryhmässä keskusteluun, vaikka tiedän varsin hyvin että väsyn niistä hetkessä ja siksi yleensä välttelen niitä. Jos yksin lenkkeilee jonkun kanssa, niin silloin on tavallaan enemmän vastuussa siitä keskustelun kulusta, ja keskittyy siihen ehkä eri tavalla. Ryhmässä joku toinen voi jatkaa keskustelua ensin luontevammin, jos itsellä ei heti kolahda asia. Toisaalta, ryhmässä on enemmän henkilöitä mitä huomioida ja voi jäädä jalkoihin. Mutta sitten taas ryhmästä voi ehkä helpommalla omatunnolla livahtaa pois, jos väsähtää aikaisin.

Ehkä nämä kolukaverit jotenkin ajattelivat että et pidä juhlista, ja eivät siksi kutsuneet? Ja ovat olleet positiivisesti yllättyneitä kun ovat sinut nähneet? En tiedä, kun tuntuu aika ristiriitaiselta tuo heidän kuvionsa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä ilmiö. Aloitin jokin aika sitten keskustelun missä kerroin, että minä taas en saa ystävyyssuhteita ja ihmiset eivät pidä seurastani. Olen yrittänyt kahta keinoa: Olla se kuuntelija, mutta myös jakaa asioita. Ystävällinen pyrin olemaan aina. Onko ihmisen olemuksessa sitten jokin, joka vetää toisia enemmän puoleensa? Ehkä olet jotenkin yustävällisin ja lämpimän oloinen ja minä taas kylmä ja hapan?

En tiedä mikä ihmisen olemuksessa sitten lopulta tekee sen. Tätä pohdin jo nuorena, ja silloin huomasin eräästä kaveristani, että hän oli suosittu olemalla oma itsensä. Hän ei koskaan tyrkyttänyt seuraansa kenellekkään, ja se jotenkin sanattomasti huokui hänestä. Siinä tuli sitten päinvastainen ilmiö, että ihmiset halusivat olla hänen seurassaan. Hän oli anteeksipyytelettömästi oma itsensä ja aika suora puheinen ja rehellinen, kuitenkin tehden sen kohteliaasti.

En ymmärrä mikä minusta tekee tällähetkellä niin "hienon" että ihmiset haluavat kaverustua. Ku en tosiaankaan koe niin, ja tuntuu ihan absurdilta ajatella että niin monet ovat halunneet kaveerata.

Itse näkisin jonkin avaimen siinä, että on läsnä hetkessä. Kuuntelee ja kertoo itsestään. Tunnustelee tilannetta. Jos joku ei selvästi pidä minusta otan hieman hajurakoa, ja tämä on yleensä auttanut siihen että kyseinen henkilö on jatkossa myötämielisempi. Hymyilen paljon luonnostaan, ehkä se myös tekee sellaista helposti lähestyttävyyttä?

Ap

Mä olen ollut lapsesta asti helposti ystävystyvä. Joskus  ollaan ystävien kanssa juteltu asiasta ja he ovat kertoneet syitä, miksi näin on. Kuulemma kehonkieleni ei  ole torjuva. En pidä käsiäni nyrkissä tai käsivarsiani puuskassa. Olenpa missä tahansa, kehoni on rentona. Muhun saa helposti katsekontaktin, koska katselen mieluummin ympäristöäni kuin kengänkärkiäni. Minäkin hymyilen paljon ja ilmeeni on positiivinen. Kerran eräs nainen  tuli kahvilassa samaan pöytään ja sanoi, että mulla on ystävälliset kasvot. Mitä ikinä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hymyilen aina tervehtiessäni. Myös silloin, kun muisti pätkii eikä mulla ole hajuakaan, kuka mua tervehtinyt henkilö oli. Lisäksi tuo sama, että toisen seurassa olen läsnä. Kuuntelen, mitä hän sanoo ja kiinnitän sanojen lisäksi huomioni äänensävyyn, ilmeisiin ja eleisiin. Ehkä tuo läsnäoleminen on juuri se asia, mikä saa "liiat" ihmissuhteet tuntumaan raskailta. Läsnäolemisen vastapainoksi tarvitsen aikaa, jolloin ajatukseni saavat vapaasti lentää ja harhailla. Ja kuulemma sekin vaikuttaa, että en valikoi, kenen kanssa juttelen. On aivan sama, onko kyseessä joku hienostorouva tai  laitapuolenkulkija. Joskus olen tyttäreni kanssa nauranut, että olen "hörhömagneetti" (hänellä on tämä sama ominaisuus kuin mulla). Jos esim raitiovaunussa on puolet penkeistä tyhjillään ja sinne tulee joku laitapuolenkulkija, 99,99%:n varmuudella laitapuolenkulkija tulee istumaan minun viereeni. Ja alkaa jutella. Mikäpä siinä, voin mä sen 10 minuutin matkan jutellakin. 

Joo, tämä kuullostaa tosi tutulta! Paitsi että itse olen löytänyt tämän taidon vasta enemmän aikuisena, nuorena olin varautunut ja ujo kenkiin tuijottelija. Läsnäolevuus, mutta se myös tosiaan väsyttää. En vaan osaa enää olla muulla tavalla.

Olen myös huomannut, että kun ollaan ryhmällä, niin kaikki ei ole ikään kuin läsnä siinä. Itse seuraan keskustelua katseella ja hymähdyksillä/naurahduksilla, vaikka en ihan olisi kärryllä mistä puhutaan tai aihe ei niin kiinnostaisi. Huomioin huoneeseen uutena saapuvat vähintääkin katseella, jos siinä hetkessä ei jostain syystä pysty moikkaamaan. En ole kädet puuskassa tai nyrkissä. Jos ollaan ringissä, annan kaikille tilaa olla siinä, enkä jalkojeni suunnalla osoita että tästä ollaan lähdössä (jos joku tietää mitä tarkoitan). Jos joku lähestyy minua, minulla tulee automaattisesti hymy ja katson häntä kohti. En voi sanoa että minä olisin mitenkään rentona, tai että tulisin toimeen laitapuolen kulkijoiden kanssa koska he ovat osasyy jatkuviin jännitystiloihini (alkoholistiperheestä, joten valitettavasti kaikki laitapuolen kulkijat on mielessäni leimaantunut vaarallisiksi vaikka järjellä tiedän ettei näin ole), mutta olen kuitenkin läsnä ja helposti lähestyttävä.

Olen tutkiskellut kehonkieltä ihan kirjastosta lainaamastani kirjasta, ja siellä on paljon mielenkiintoisia juttuja. Sanoisin että ne jotka haluavat kavereita, niin heidän kannattaisi opiskella asiaa. Siitä voisi saada jotain apua että muilla on helpompi lähestyä, ehkä? Ihan pienillä asioilla saa muutosta siihen omaan habitukseen, ja se vaikuttaa jo omaan mielialaankin!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä ilmiö. Aloitin jokin aika sitten keskustelun missä kerroin, että minä taas en saa ystävyyssuhteita ja ihmiset eivät pidä seurastani. Olen yrittänyt kahta keinoa: Olla se kuuntelija, mutta myös jakaa asioita. Ystävällinen pyrin olemaan aina. Onko ihmisen olemuksessa sitten jokin, joka vetää toisia enemmän puoleensa? Ehkä olet jotenkin yustävällisin ja lämpimän oloinen ja minä taas kylmä ja hapan?

En tiedä mikä ihmisen olemuksessa sitten lopulta tekee sen. Tätä pohdin jo nuorena, ja silloin huomasin eräästä kaveristani, että hän oli suosittu olemalla oma itsensä. Hän ei koskaan tyrkyttänyt seuraansa kenellekkään, ja se jotenkin sanattomasti huokui hänestä. Siinä tuli sitten päinvastainen ilmiö, että ihmiset halusivat olla hänen seurassaan. Hän oli anteeksipyytelettömästi oma itsensä ja aika suora puheinen ja rehellinen, kuitenkin tehden sen kohteliaasti.

En ymmärrä mikä minusta tekee tällähetkellä niin "hienon" että ihmiset haluavat kaverustua. Ku en tosiaankaan koe niin, ja tuntuu ihan absurdilta ajatella että niin monet ovat halunneet kaveerata.

Itse näkisin jonkin avaimen siinä, että on läsnä hetkessä. Kuuntelee ja kertoo itsestään. Tunnustelee tilannetta. Jos joku ei selvästi pidä minusta otan hieman hajurakoa, ja tämä on yleensä auttanut siihen että kyseinen henkilö on jatkossa myötämielisempi. Hymyilen paljon luonnostaan, ehkä se myös tekee sellaista helposti lähestyttävyyttä?

Ap

Mä olen ollut lapsesta asti helposti ystävystyvä. Joskus  ollaan ystävien kanssa juteltu asiasta ja he ovat kertoneet syitä, miksi näin on. Kuulemma kehonkieleni ei  ole torjuva. En pidä käsiäni nyrkissä tai käsivarsiani puuskassa. Olenpa missä tahansa, kehoni on rentona. Muhun saa helposti katsekontaktin, koska katselen mieluummin ympäristöäni kuin kengänkärkiäni. Minäkin hymyilen paljon ja ilmeeni on positiivinen. Kerran eräs nainen  tuli kahvilassa samaan pöytään ja sanoi, että mulla on ystävälliset kasvot. Mitä ikinä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hymyilen aina tervehtiessäni. Myös silloin, kun muisti pätkii eikä mulla ole hajuakaan, kuka mua tervehtinyt henkilö oli. Lisäksi tuo sama, että toisen seurassa olen läsnä. Kuuntelen, mitä hän sanoo ja kiinnitän sanojen lisäksi huomioni äänensävyyn, ilmeisiin ja eleisiin. Ehkä tuo läsnäoleminen on juuri se asia, mikä saa "liiat" ihmissuhteet tuntumaan raskailta. Läsnäolemisen vastapainoksi tarvitsen aikaa, jolloin ajatukseni saavat vapaasti lentää ja harhailla. Ja kuulemma sekin vaikuttaa, että en valikoi, kenen kanssa juttelen. On aivan sama, onko kyseessä joku hienostorouva tai  laitapuolenkulkija. Joskus olen tyttäreni kanssa nauranut, että olen "hörhömagneetti" (hänellä on tämä sama ominaisuus kuin mulla). Jos esim raitiovaunussa on puolet penkeistä tyhjillään ja sinne tulee joku laitapuolenkulkija, 99,99%:n varmuudella laitapuolenkulkija tulee istumaan minun viereeni. Ja alkaa jutella. Mikäpä siinä, voin mä sen 10 minuutin matkan jutellakin. 

Joo, tämä kuullostaa tosi tutulta! Paitsi että itse olen löytänyt tämän taidon vasta enemmän aikuisena, nuorena olin varautunut ja ujo kenkiin tuijottelija. Läsnäolevuus, mutta se myös tosiaan väsyttää. En vaan osaa enää olla muulla tavalla.

Olen myös huomannut, että kun ollaan ryhmällä, niin kaikki ei ole ikään kuin läsnä siinä. Itse seuraan keskustelua katseella ja hymähdyksillä/naurahduksilla, vaikka en ihan olisi kärryllä mistä puhutaan tai aihe ei niin kiinnostaisi. Huomioin huoneeseen uutena saapuvat vähintääkin katseella, jos siinä hetkessä ei jostain syystä pysty moikkaamaan. En ole kädet puuskassa tai nyrkissä. Jos ollaan ringissä, annan kaikille tilaa olla siinä, enkä jalkojeni suunnalla osoita että tästä ollaan lähdössä (jos joku tietää mitä tarkoitan). Jos joku lähestyy minua, minulla tulee automaattisesti hymy ja katson häntä kohti. En voi sanoa että minä olisin mitenkään rentona, tai että tulisin toimeen laitapuolen kulkijoiden kanssa koska he ovat osasyy jatkuviin jännitystiloihini (alkoholistiperheestä, joten valitettavasti kaikki laitapuolen kulkijat on mielessäni leimaantunut vaarallisiksi vaikka järjellä tiedän ettei näin ole), mutta olen kuitenkin läsnä ja helposti lähestyttävä.

Olen tutkiskellut kehonkieltä ihan kirjastosta lainaamastani kirjasta, ja siellä on paljon mielenkiintoisia juttuja. Sanoisin että ne jotka haluavat kavereita, niin heidän kannattaisi opiskella asiaa. Siitä voisi saada jotain apua että muilla on helpompi lähestyä, ehkä? Ihan pienillä asioilla saa muutosta siihen omaan habitukseen, ja se vaikuttaa jo omaan mielialaankin!

Ap

Mulla on erilainen tausta kuin sulla. Eli en jännitä muiden ihmisten seuraa. Kuitenkin viihdyn äärettömän hyvin yksinkin, jopa pitkiä aikoja. Äitini on sanonut, että mulla oli jo lapsena "rikas sisäinen maailma" ja ehkä juuri siksi yksin oleminen ei tarkoita mulle yksinäisyyttä. Oman pään kanssa kahdestaan on oikein mukavaa :D 

Tuosta kehonkielestä vielä.... olen huomannut ja erityisesti viime aikoina pistänyt tarkemmin merkillekin, että myös mulle hyvin usein hymyillään. Ihan ventovieraatkin ihmiset kaupassa tai bussipysäkeillä. En mä nyt kuitenkaan miltään puutarhatontulta näytä vaan peilistä katsoo ihan tavallinen keski-ikäinen nainen. 

Mä en jaksa välttämättä vastata puheluihin jos en ole sillä tuulella. Viestittelystä sen sijaan pidän, voin vastata kun haluan. Puhun töissä koko päivän ja kotiin tullessa haluan olla vaan hiljaa. Olen introvertti mutta ehkä koen tarvetta ystävystyä toiseen samankaltaiseen, antakaa se anteeksi en tarkoita pahaa! On mullakin 3 hyvää ystävää mutta neljäskin vielä menisi.

Apua täällä varmaan mun yks työkaveri johon haluaisin ystävystyä, koska vähän samat intressit ja viihdyn sen seurassa. Viestittelen vapaa-ajalla mut en kyl ole pyytänyt mihinkään. Vähennän nyt sitten sitä. Anteeksi sulle jos tunnistat itsesi, en ajatellut asiaa tältä kantilta, kaipasin vaan seuraa ja ajattelin että olis molemminpuolista!

Kyllä ilahduttaa kun lukee kohtalotovereista! Minäkin olen koko ikäni ollut erakko, ja aina kaikki ihmiset takertumassa minuun. En ole arka ja hiljainen, mutta en välitä puhua niitä näitä, kuin maksimissaan 5 min päivässä, en halua yhtään ystävää - en jaksa, ja haluan olla yksin ja rauhassa. Maailma tuntuu olevan pullollaan yksinäisyydestä kärsiviä ihmisiä, joten miksi juuri minä olen koko ikäni saanut koko aina ravistella ihmisiä irti kimpustani???

Toisessa ketjussa yksinäisiä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä ilmiö. Aloitin jokin aika sitten keskustelun missä kerroin, että minä taas en saa ystävyyssuhteita ja ihmiset eivät pidä seurastani. Olen yrittänyt kahta keinoa: Olla se kuuntelija, mutta myös jakaa asioita. Ystävällinen pyrin olemaan aina. Onko ihmisen olemuksessa sitten jokin, joka vetää toisia enemmän puoleensa? Ehkä olet jotenkin yustävällisin ja lämpimän oloinen ja minä taas kylmä ja hapan?

En tiedä mikä ihmisen olemuksessa sitten lopulta tekee sen. Tätä pohdin jo nuorena, ja silloin huomasin eräästä kaveristani, että hän oli suosittu olemalla oma itsensä. Hän ei koskaan tyrkyttänyt seuraansa kenellekkään, ja se jotenkin sanattomasti huokui hänestä. Siinä tuli sitten päinvastainen ilmiö, että ihmiset halusivat olla hänen seurassaan. Hän oli anteeksipyytelettömästi oma itsensä ja aika suora puheinen ja rehellinen, kuitenkin tehden sen kohteliaasti.

En ymmärrä mikä minusta tekee tällähetkellä niin "hienon" että ihmiset haluavat kaverustua. Ku en tosiaankaan koe niin, ja tuntuu ihan absurdilta ajatella että niin monet ovat halunneet kaveerata.

Itse näkisin jonkin avaimen siinä, että on läsnä hetkessä. Kuuntelee ja kertoo itsestään. Tunnustelee tilannetta. Jos joku ei selvästi pidä minusta otan hieman hajurakoa, ja tämä on yleensä auttanut siihen että kyseinen henkilö on jatkossa myötämielisempi. Hymyilen paljon luonnostaan, ehkä se myös tekee sellaista helposti lähestyttävyyttä?

Ap

Mä olen ollut lapsesta asti helposti ystävystyvä. Joskus  ollaan ystävien kanssa juteltu asiasta ja he ovat kertoneet syitä, miksi näin on. Kuulemma kehonkieleni ei  ole torjuva. En pidä käsiäni nyrkissä tai käsivarsiani puuskassa. Olenpa missä tahansa, kehoni on rentona. Muhun saa helposti katsekontaktin, koska katselen mieluummin ympäristöäni kuin kengänkärkiäni. Minäkin hymyilen paljon ja ilmeeni on positiivinen. Kerran eräs nainen  tuli kahvilassa samaan pöytään ja sanoi, että mulla on ystävälliset kasvot. Mitä ikinä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hymyilen aina tervehtiessäni. Myös silloin, kun muisti pätkii eikä mulla ole hajuakaan, kuka mua tervehtinyt henkilö oli. Lisäksi tuo sama, että toisen seurassa olen läsnä. Kuuntelen, mitä hän sanoo ja kiinnitän sanojen lisäksi huomioni äänensävyyn, ilmeisiin ja eleisiin. Ehkä tuo läsnäoleminen on juuri se asia, mikä saa "liiat" ihmissuhteet tuntumaan raskailta. Läsnäolemisen vastapainoksi tarvitsen aikaa, jolloin ajatukseni saavat vapaasti lentää ja harhailla. Ja kuulemma sekin vaikuttaa, että en valikoi, kenen kanssa juttelen. On aivan sama, onko kyseessä joku hienostorouva tai  laitapuolenkulkija. Joskus olen tyttäreni kanssa nauranut, että olen "hörhömagneetti" (hänellä on tämä sama ominaisuus kuin mulla). Jos esim raitiovaunussa on puolet penkeistä tyhjillään ja sinne tulee joku laitapuolenkulkija, 99,99%:n varmuudella laitapuolenkulkija tulee istumaan minun viereeni. Ja alkaa jutella. Mikäpä siinä, voin mä sen 10 minuutin matkan jutellakin. 

Joo, tämä kuullostaa tosi tutulta! Paitsi että itse olen löytänyt tämän taidon vasta enemmän aikuisena, nuorena olin varautunut ja ujo kenkiin tuijottelija. Läsnäolevuus, mutta se myös tosiaan väsyttää. En vaan osaa enää olla muulla tavalla.

Olen myös huomannut, että kun ollaan ryhmällä, niin kaikki ei ole ikään kuin läsnä siinä. Itse seuraan keskustelua katseella ja hymähdyksillä/naurahduksilla, vaikka en ihan olisi kärryllä mistä puhutaan tai aihe ei niin kiinnostaisi. Huomioin huoneeseen uutena saapuvat vähintääkin katseella, jos siinä hetkessä ei jostain syystä pysty moikkaamaan. En ole kädet puuskassa tai nyrkissä. Jos ollaan ringissä, annan kaikille tilaa olla siinä, enkä jalkojeni suunnalla osoita että tästä ollaan lähdössä (jos joku tietää mitä tarkoitan). Jos joku lähestyy minua, minulla tulee automaattisesti hymy ja katson häntä kohti. En voi sanoa että minä olisin mitenkään rentona, tai että tulisin toimeen laitapuolen kulkijoiden kanssa koska he ovat osasyy jatkuviin jännitystiloihini (alkoholistiperheestä, joten valitettavasti kaikki laitapuolen kulkijat on mielessäni leimaantunut vaarallisiksi vaikka järjellä tiedän ettei näin ole), mutta olen kuitenkin läsnä ja helposti lähestyttävä.

Olen tutkiskellut kehonkieltä ihan kirjastosta lainaamastani kirjasta, ja siellä on paljon mielenkiintoisia juttuja. Sanoisin että ne jotka haluavat kavereita, niin heidän kannattaisi opiskella asiaa. Siitä voisi saada jotain apua että muilla on helpompi lähestyä, ehkä? Ihan pienillä asioilla saa muutosta siihen omaan habitukseen, ja se vaikuttaa jo omaan mielialaankin!

Ap

Lueskelin vielä yksinäisyyteen ja ystävättömyyteen liittyviä ketjuja ja tuli mieleeni, että monet tuntuvat olevan hyvin vaativia ystävyyssuhteissaan. Jos ystävä ei tee niin, näin ja noin, ystävälle ei soiteta enää ikinä. Tai jos ystävän elämäntilanne muuttuu ja yhteydenpito vähenee, ajatellaan, että turha ystävän on ottaa enää myöhemminkään yhteyttä, jos seurani ei nyt kelpaa. Mä en ole koskaan oikeastaan edes kiinnittänyt huomiotani, miten usein minä olen ottanut yhteyttä ystäviini ja miten usein he ovat ottaneet yhteyttä minuun. Mulle tuo on täysin epäoleellinen asia. Pääasia on, että jompikumpi ottaa. Samoin en nk polta siltoja takanani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei, tämä on hieman irvokas ongelma, kun niin monet kertovat yksinäisyydestä. Mutta minulle tämä on ongelma, ja ehkä joillekkin mullekin?

Olen introvertti ja viihdyn paljon omissa oloissani. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin ujo, vaan ihmisten seurassa olen puhelias ja muut huomioonottava, läsnäoleva. Saatan antaa itsestäni jopa ekstrovertin kuvan ulkopuoliselle. Minulla on kuitenkin ystäväkiintiö täynnä. Minulla on neljä hyvää ystävää monen vuoden takaa, ja ne ovat sellaisia suhteita joihin panostan ja joihin energiani juuri ja juuri riittävät.

Opiskeluaikana ja useammassa työpaikassa ihmiset usein lähestyivät minua kaverustumismielessä. Pyytelivät kahville ja ties minne tapahtumiin ja seuraksi. Muutama jopa suoraan sanoi että pitää minua kaverinaan. Kuullostaa hirveän ylimieliseltä edes kirjoittaa tuota, kun en pidä itseäni miteenkään hienona ja erikoisena heppuna, enkä ymmärrä miksi niin monet haluavat kaverustua. Eikä nuissa ihmisissä mitään vikaakaan ole ollut, päinvastoin. Minä vaan en halua enempää ystäviä.

Eräs opiskeluaikainen tuttu pyytää jatkuvasti kylään ja kyselee kuulumisia. Ja joka kerta on yhtä inhottavaa kieltäytyä, kun itse ihmisessä ei ole mitään vikaa, vaan minä en vaan jaksa.

Lisäksi ahdistaa jopa nettiyhteydenotot täysin tuntemattomilta. Kirjoittelen joskus harrastusfoorumille, ja sieltä on muutama yksityisviesti tullut kuinka he haluaisivat jutella enemmänkin kanssani. Mukavia ihmisiä ja kiva aihe, mutta en halua enempää sitoutua ja syventyä juttelemaan, kun foorumi täyttää jo kiintiöni sille.

Eli, miten kohteliasti sanoa toisille että ei? En tiedä osasinko esittää ongelmaani tässä, ja kuinka usea kokee vastaavaa ongelmaa. Yksinäisyydestä puhutaan, ja ihan syystä, mutta sitten on se toinen puolikin (jota ei ehkä saisi kokea ongelmaksi?).

Hei ap! Oli pakko kommentoida kun kuulostat jotenkin sympaattiselta, ja aihe osuu lähelle omaa elämääni. Itselläni oli tilanne, että tapasin töissä suunnilleen ikäiseni naisen, joka vaikutti olevan luonteeltaan ihan samanlainen kuin minä ja meillä oli aina hauskaa yhdessä. Itse toivoin että olisin saanut hänet elämääni ja toivoin että meistä tulisi hyviä ystäviä ja ehkä jopa jollain tasolla kuvittelin että jo olimme kavereita. No ilmeisesti hän ei tuntenut ollenkaan samoin, koska esim. yhtäkkiä vain ilmoitti jäävänsä pois töistä eikä esim.kertonut minulle asiasta paljoa etukäteen vaikka oli itse tiennyt kauan aikaa. No, olin todella surullinen kun tajusin etten merkannut hänelle mitään. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt olinko liian innokas ja takertuvainen vai mitä tapahtui. Mielestäni en siis ollut, koska en vapaa-ajalla ottanut yhteyttä tai muutenkaan koko aikaa roikkunut hänessä, mutta ehkä saatoin kertoa liian henkilökohtaisia juttuja ym.

En tiedä miten voisin saada uusia kavereita ja mistä tietää koska toista kiinnostaa ja koska ei? Nykyään välttelen uusiin ihmisiin tutustumista, koska en tiedä muutunko liian takertuvaiseksi ja toista alkaa ahdistaa enkä itse huomaa mitään. Sitä en kuitenkaan halua vaan haluan, että ihmiset jotka ovat elämässäni haluavat itse sitä.

Olen myös introvertti ja kaipaan enemmänkin sellaista syvää ystävyyttä kuin pinnallista kaveriporukkaa.

Nojoo, en tiedä saako tekstistäni mitään selvää ja oliko tässä edes mitään pointtia :D Ymmärrän kuitenkin ongelmasi, vaikka olenkin päinvastaisessa tilanteessa. Voisiko olla, että nämä ihmiset jotka haluavat kaveriksesi eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole sellaisia kuin haluaisit ystävän olevan, ja jos kohtaisit sellaisen "sielunsiskon" niin jaksaisitkin tutustua paremmin?

Omalla kohdallani saattaisi ihan hyvin käydä noin, siis että olen se työkaveri. Työn lomassa tulee juteltua, ja on hauskaa, mutta en jaksa enempää. Eli vika ei edelleenkään ole muissa ihmisissä, vaan siinä että itse en jaksa. Kuitenkin tällä työkaverilla on ollut hauskaa kanssasi, niin en lähtisi morkkaamaan että olet kertonut liian henkilökohtaisia juttuja ym. Koska minusta parhaat keskustelut syntyy juuri silloin kun sekä kuuntelee toista että kertoo jotain omaa. On se tasapaino hanskassa.

Itse lähtisin kokeilemaan kepillä jäätä ja laittaisin vaikka viestiä facebookissa lyhyesti, että mitä hänelle kuuluu ja mitä sinulle/töihin kuuluu. Siksi molemmat, koska minusta on jotenkin helpompi lähestyä kun toinen kertoo hieman itsestään, ja lyhyesti parilla lauseella ettei vaikuta liian tungettelevalta. Jos hän vastaa viestiin, niin saattaisin kirjoittaa pitemmästi lisää. Jos ei vastaa, tai vastaus on lyhyt ja tylyhkö niin jättäisin siihen. Mutta jos viestejä tulisi lisää puolin ja toisin pidemmälti, niin saattaisin parin päivän päästä pyytää kahville. Näin minä näkisin ystävystymisen kaavan?

Itsellä tulee niin automaattisena se muiden ihmisten mielialojen tunnustelu ja siihen mukautuminen, ja se on ilmeisesti osasyynä miksi minun kanssani halutaan kaverustua. Joten hankala selittää milloin huomaa että toista kiinnostaa, ja milloin on liian takertuva. Jos pelkäät sitä takertuvuutta, niin kahviehdottelut kannattaa jättää. Joko niin että odotat että toinen ehdottaa (joka ei välttämättä sitten koskaan tapahdu), tai kerran kysäiset kun huomaat että juttu on luistanut jo useamman viikon.

Hitsi. Haluaisin pystyä auttamaan sinua, mutta en oikein tiedä miten selittää miten saada kavereita, kun en ymmärrä itsekään miksi kanssani halutaan kaverustua. Ole oma itsesi, hymyile paljon, ole kohtelias ja kiinnostunut muista. Ole helposti lähestyttävä myös ruumiinkielellä (olen juuri hurahtanut kehon viestien analysointiin). Semmoinen rentous kai sitten välittyy muille, niin että ihmisten on helpompi olla seurassasi?

Tuli mieleen eräs työkaveri, joka puhui kaikille niinkuin he olisivat hänen ystäviään. Hänen seurassaan oli erittäin helppo olla ja jutella. Siis ihan ensimmäisenä päivänä hän kävi kaikki läpi ja esittäytyi, ja puhui heti tosi luontevasti omista menoistaan ja kyseli meidän "kuulumisia". Koko olemuksesta hohkasi aina sellainen rentous, niinkuin hän olisi hengaamasssa kavereidensa kanssa, eikä täysin tuntemattomien kanssa töissä. Ehkä sellainen mielikuvittelu auttaisi alkuun, että nämä muut on nyt kavereita, ja heidän kanssaan voi olla luontevasti oma itsensä? Sitten ihmiset haluaisivat kaverustua?

Ap

Hyviä neuvoja, kiitos niistä!

Täytyy ensimmäisenä alkaa miettimään omaa kehonkieltä, luulen että siinä on ainakin yksi syy miksi en saa helposti uusia kavereita. En oikein luota ihmisiin ja se varmasti näkyy ulospäin.

Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe ja ja mielenkiintoista huomata miten ihmiset suhtautuu samaan tilanteeseen niin eri tavoilla (yksi voi jutella melkein mitä vaan vaikka tuntemattomille ja toiselle samoista asioista juttelu tarkoittaa kaveruutta).

Tunsin muuten myös joskus erään ihmisen joka tuntui keräilevän ihmisiä ympärilleen ihan vain ilmestymällä paikalle. En oikein osaa sanoa miksi, mutta yhdeksi syyksi arvelisin että hän oli oma itsensä, ei mielistellyt ketään mutta ei myöskään ollut tyly kenellekään. Eli oli sellainen "hyvä tyyppi" hyvällä itsetunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä ilmiö. Aloitin jokin aika sitten keskustelun missä kerroin, että minä taas en saa ystävyyssuhteita ja ihmiset eivät pidä seurastani. Olen yrittänyt kahta keinoa: Olla se kuuntelija, mutta myös jakaa asioita. Ystävällinen pyrin olemaan aina. Onko ihmisen olemuksessa sitten jokin, joka vetää toisia enemmän puoleensa? Ehkä olet jotenkin yustävällisin ja lämpimän oloinen ja minä taas kylmä ja hapan?

En tiedä mikä ihmisen olemuksessa sitten lopulta tekee sen. Tätä pohdin jo nuorena, ja silloin huomasin eräästä kaveristani, että hän oli suosittu olemalla oma itsensä. Hän ei koskaan tyrkyttänyt seuraansa kenellekkään, ja se jotenkin sanattomasti huokui hänestä. Siinä tuli sitten päinvastainen ilmiö, että ihmiset halusivat olla hänen seurassaan. Hän oli anteeksipyytelettömästi oma itsensä ja aika suora puheinen ja rehellinen, kuitenkin tehden sen kohteliaasti.

En ymmärrä mikä minusta tekee tällähetkellä niin "hienon" että ihmiset haluavat kaverustua. Ku en tosiaankaan koe niin, ja tuntuu ihan absurdilta ajatella että niin monet ovat halunneet kaveerata.

Itse näkisin jonkin avaimen siinä, että on läsnä hetkessä. Kuuntelee ja kertoo itsestään. Tunnustelee tilannetta. Jos joku ei selvästi pidä minusta otan hieman hajurakoa, ja tämä on yleensä auttanut siihen että kyseinen henkilö on jatkossa myötämielisempi. Hymyilen paljon luonnostaan, ehkä se myös tekee sellaista helposti lähestyttävyyttä?

Ap

Mä olen ollut lapsesta asti helposti ystävystyvä. Joskus  ollaan ystävien kanssa juteltu asiasta ja he ovat kertoneet syitä, miksi näin on. Kuulemma kehonkieleni ei  ole torjuva. En pidä käsiäni nyrkissä tai käsivarsiani puuskassa. Olenpa missä tahansa, kehoni on rentona. Muhun saa helposti katsekontaktin, koska katselen mieluummin ympäristöäni kuin kengänkärkiäni. Minäkin hymyilen paljon ja ilmeeni on positiivinen. Kerran eräs nainen  tuli kahvilassa samaan pöytään ja sanoi, että mulla on ystävälliset kasvot. Mitä ikinä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hymyilen aina tervehtiessäni. Myös silloin, kun muisti pätkii eikä mulla ole hajuakaan, kuka mua tervehtinyt henkilö oli. Lisäksi tuo sama, että toisen seurassa olen läsnä. Kuuntelen, mitä hän sanoo ja kiinnitän sanojen lisäksi huomioni äänensävyyn, ilmeisiin ja eleisiin. Ehkä tuo läsnäoleminen on juuri se asia, mikä saa "liiat" ihmissuhteet tuntumaan raskailta. Läsnäolemisen vastapainoksi tarvitsen aikaa, jolloin ajatukseni saavat vapaasti lentää ja harhailla. Ja kuulemma sekin vaikuttaa, että en valikoi, kenen kanssa juttelen. On aivan sama, onko kyseessä joku hienostorouva tai  laitapuolenkulkija. Joskus olen tyttäreni kanssa nauranut, että olen "hörhömagneetti" (hänellä on tämä sama ominaisuus kuin mulla). Jos esim raitiovaunussa on puolet penkeistä tyhjillään ja sinne tulee joku laitapuolenkulkija, 99,99%:n varmuudella laitapuolenkulkija tulee istumaan minun viereeni. Ja alkaa jutella. Mikäpä siinä, voin mä sen 10 minuutin matkan jutellakin. 

Joo, tämä kuullostaa tosi tutulta! Paitsi että itse olen löytänyt tämän taidon vasta enemmän aikuisena, nuorena olin varautunut ja ujo kenkiin tuijottelija. Läsnäolevuus, mutta se myös tosiaan väsyttää. En vaan osaa enää olla muulla tavalla.

Olen myös huomannut, että kun ollaan ryhmällä, niin kaikki ei ole ikään kuin läsnä siinä. Itse seuraan keskustelua katseella ja hymähdyksillä/naurahduksilla, vaikka en ihan olisi kärryllä mistä puhutaan tai aihe ei niin kiinnostaisi. Huomioin huoneeseen uutena saapuvat vähintääkin katseella, jos siinä hetkessä ei jostain syystä pysty moikkaamaan. En ole kädet puuskassa tai nyrkissä. Jos ollaan ringissä, annan kaikille tilaa olla siinä, enkä jalkojeni suunnalla osoita että tästä ollaan lähdössä (jos joku tietää mitä tarkoitan). Jos joku lähestyy minua, minulla tulee automaattisesti hymy ja katson häntä kohti. En voi sanoa että minä olisin mitenkään rentona, tai että tulisin toimeen laitapuolen kulkijoiden kanssa koska he ovat osasyy jatkuviin jännitystiloihini (alkoholistiperheestä, joten valitettavasti kaikki laitapuolen kulkijat on mielessäni leimaantunut vaarallisiksi vaikka järjellä tiedän ettei näin ole), mutta olen kuitenkin läsnä ja helposti lähestyttävä.

Olen tutkiskellut kehonkieltä ihan kirjastosta lainaamastani kirjasta, ja siellä on paljon mielenkiintoisia juttuja. Sanoisin että ne jotka haluavat kavereita, niin heidän kannattaisi opiskella asiaa. Siitä voisi saada jotain apua että muilla on helpompi lähestyä, ehkä? Ihan pienillä asioilla saa muutosta siihen omaan habitukseen, ja se vaikuttaa jo omaan mielialaankin!

Ap

Mulla on erilainen tausta kuin sulla. Eli en jännitä muiden ihmisten seuraa. Kuitenkin viihdyn äärettömän hyvin yksinkin, jopa pitkiä aikoja. Äitini on sanonut, että mulla oli jo lapsena "rikas sisäinen maailma" ja ehkä juuri siksi yksin oleminen ei tarkoita mulle yksinäisyyttä. Oman pään kanssa kahdestaan on oikein mukavaa :D 

Tuosta kehonkielestä vielä.... olen huomannut ja erityisesti viime aikoina pistänyt tarkemmin merkillekin, että myös mulle hyvin usein hymyillään. Ihan ventovieraatkin ihmiset kaupassa tai bussipysäkeillä. En mä nyt kuitenkaan miltään puutarhatontulta näytä vaan peilistä katsoo ihan tavallinen keski-ikäinen nainen. 

Haha, puutarhatonttu. :D

Minullekin hymyillään aika usein, mutta se varmaan johtuu siitä että hymyilen automaattisesti jos katseet kohtaa jonkun kanssa.

En ole myöskään koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, kun minulla on myös rikas sisäinen maailma. Päässä surraa vaikka ja mitä, eikä kaikkea ehdi edes ajatella kunnolla läpi. Lisäksi minulla ei ole koskaan tylsää. Tuntuu että olisi vaikka minkälaista projektia ja tekemistä mitä haluaisin tehdä, jos vaan aika ja energia riittäisi. Nuo kaksi kun yhdistää, niin pärjäisin varmaan aika hyvin jossain autiomökissä yksin viikkoja, jos vain olisi harrastustarvikkeet matkassa. :D

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mä en jaksa välttämättä vastata puheluihin jos en ole sillä tuulella. Viestittelystä sen sijaan pidän, voin vastata kun haluan. Puhun töissä koko päivän ja kotiin tullessa haluan olla vaan hiljaa. Olen introvertti mutta ehkä koen tarvetta ystävystyä toiseen samankaltaiseen, antakaa se anteeksi en tarkoita pahaa! On mullakin 3 hyvää ystävää mutta neljäskin vielä menisi.

No näin me ollaan erilaisia. :)

Minäkin tykkään vastata viesteihin ennemmin. Tuntuu että on hieman enemmän aikaa ajatella, ja viesteihin voi vastailla juuri silloin kun siltä tuntuu.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Apua täällä varmaan mun yks työkaveri johon haluaisin ystävystyä, koska vähän samat intressit ja viihdyn sen seurassa. Viestittelen vapaa-ajalla mut en kyl ole pyytänyt mihinkään. Vähennän nyt sitten sitä. Anteeksi sulle jos tunnistat itsesi, en ajatellut asiaa tältä kantilta, kaipasin vaan seuraa ja ajattelin että olis molemminpuolista!

Tuskin olet, mutta jos olet, niin olet huippu mukava tyyppi! Se tästä tekeekin inhottavaa, kun minä en jaksa. Jos minulla ei olisi jo ystäviä, niin luultavasti tahtoisin ystävystyä. Nyt en halua ajaa mitenkään harhaan, että kykenisin sitoutumaan kunnon kaveruuteen, kun hädin tuskin jaksan hoitaa nykyisiäkin ihmissuhteita.

Ap