Ongelmana liian helppo ystävystyminen. Muita? Kuinka torjua kohteliaasti?

Vierailija kirjoitti:

No höh. Nyt ei sitten tule ystäviä. :D Eikö ole muita samalla ongelmalla, tai löytyisikö jotain täsmäkeinoja kuinka kohteliaasti kieltäytyä?

Ap

Kai voi sanoa ettei jaksa?  Ylisosiaalisuus sekin raskasta, varsinkin jos korostetaan koko ajan kaikki riippuu ryhmästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Hän voi - ja hänen tulisikin - tehdä sitä aivan riippumatta siitä, onko joku kiireinen vai ei. Jos on yksinäinen, ei missään tapauksessa kannata keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan jos yhdelle ei sovi, kysytään toista. Eivät nekään, joilla on sosiaalisia suhteita, keskity yhteen ihmiseen. Jos siskolle ei sovi lähteä tänään shoppailemaan, kysytään äitiä, veljen vaimoa tai jotain muuta shoppailuseuraksi eikä suinkaan siirretä shoppailureissua sellaiseen ajankohtaan, jolloin siskolle sopisi. 

Missä vaiheessa sanoin että keskittyy vain yhteen? Ehkä keskittyy kahteen, ehkä keskittyy kymmeneen ehkä viiteensataan. Pointti oli se, että kun toinen sanoo ei, ei tarvitse enää yrittää. Voi ottaa uuden siihen kahden tai kymmenen jonoon.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Ei tarvitse? Mikä ongelma tässä siis nyt sulla olikaan? Tässä keskutelussa puhuttiin ettei halua lisää ihmisiä elämään, koska ahdistaa ja kaipaa yksinoloa. Silti itse suostut lähtemään tämän kanssa jonnekin, mutta silti valitat että haluat olla vain rauhassa? Eihän yksinäinenkään oleta että kaikki ovat heti sydänystäviä, vaan myös satunnainen työkaverin kanssa oleminen kelpaa myös. Jos joku haluaa tästä eteenpäin vielä ystäväksi, miksi et sitten sano tälle suoraan? Vai nautitko toiselle valehtelusta vai mikä on syynä? Vai nautitko siitä, että silloin tällöin voit lähteä jonnekin jonkun kanssa, mutta sitten kun sinusta alkaa olla liikaa, alat valittamaan ja valehtelemaan tälle? Annat joopas eipäs ehkä -vastauksia ja valitat kuinka toinen ei ymmärrä.

Miten mä tämän nyt sulle selittäisin, jotta ymmärtäisit? Mutta kokeillaan. Suurin osa ihmisistä joutuu käymään töissä, jotta saa palkkaa ja palkalla voi maksaa elämisensä. Suurin osa ihmisistä joutuu opiskelemaan jonkun ammatin, jotta saisi töitä, jotta saisi palkkaa, jolla voisi maksaa elämisensä. Harvalla on mahdollisuus olla ainoa opiskelija ja ainoa työntekijä. On siis normaalia, että opiskelupaikassa ja työpaikassa on muitakin ihmisiä. Opiskelukavereita ja työkavereita. Koska opiskellaan tai työskennellään samassa paikassa, on täysin normaalia sosiaalista kanssakäymistä, että opiskelukavereiden tai työkavereiden kanssa käydään kahvitauolla ja lounastauolla. On myös aivan normaalia sosiaalista kanssakäymistä, että kahvitauolla ja lounastauolla puhutaan näiden ihmisten kanssa. Entisessä työpaikassani kerran viikossa joku Tampereen toimipisteeltä tuli Helsinkiin tai joku Helsingin toimipisteeltä meni Tampereelle. Koska junia kulki vain kerran tunnissa, niin mikäli seuraavaan junaan ei enää ehtinyt tai se oli juuri mennyt, oli aivan normaalia, että "vieraan" ei tarvinnut odottaa asemalla junaa yksin vaan joku paikalliselta toimipisteeltä lähti seuraksi, jos hänellä ei ollut kiire minnekään. Yleensä löytyi aina joku, jolla ei ollut kiire. Tämäkin oli ihan vain peruskohteliaisuutta ja työkaveruutta, ei sen enempää eikä vähempää. 

Suurin osa ihmisistä ymmärtää, että opiskelukaverit ovat opiskelukavereita ja työkaverit työkavereita. Aivan kuten äiti on äiti, isä on isä, naapuri on naapuri ja puoliso on puoliso. Eivätkä odotakaan näiltä ihmisiltä enempää. Joskus kuitenkin työpaikalla saattaakin olla työntekijä, jolle pelkkä työkaveruus ei tunnu riittävän. Työkaverista halutaan enemmän. Halutaan kaveriksi ja ystäväksikin. Vaikka 10 vuotta kävisin joka ainoa työpäivä kanssasi kahvitauolla ja lounaalla, olemme edelleenkin vain työkavereita. Se, että en halua ystävystyä kanssasi ei muuta miksikään sitä, että voin edelleenkin käydä kanssasi kahvitauolla ja lounaalla. Tai vaikka töiden jälkeen odottamassa junaa kanssasi tai helteisenä kesäpäivänä juomassa työpaikan viereisellä terassilla yhden oluen.

Tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun työkaveri haluaisikin tavata ja pitää yhteyttä myös muulloin. Tai kun työkaveri alkaakin avautua omista huolistaan ja murheistaan, jotka kuuluvat läheisille eikä työkavereille. Oikeasti on aika kiusallistakin tietää työkaveristaan enemmän kuin mitä työkaverina kuuluisi tietää. Ja tämä on sekä minun että käsittääkseni myös aloittajan ongelma. Miten torjua kohteliaasti? Kuitenkin niin, että toinen ymmärtää, että työkaveruus on ihan ok asia eikä loukkaannu, vaikka ei haluakaan työkaveruutta enempää? Mä jaksan kuunnella ystävieni parisuhdeongelmia, sitä vartenhan ystävät ovat. Mutta työkaverit eivät ole sitä varten.

Kuulostaa tutulta. Ja alkkisperhetausta. Mä oon niin kiva ja hyvä kuuntelija - joten mulle on helppo tilittää. Ite en halua päästää kaikkia ihmisiä lähelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Myös introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa olen kuin duracell pupu ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Itse olen antanut itsestäni kiireisen kuvan kun haluan rajoittaa sosiaalisia menoja. Keksin että minun pitää tehdä sitä sun tätä tai olen jo luvannut tapaavani tämän ja tämän. Tai sanon vain että on kiireitä. Joskus olen rehellisesti vedonnut introverttiyteen ja selittänyt että tarvitsen omaa aikaa, mutta tämä yleensä silloin jos tunnen toisen vähän paremmin. Kaikista vaikeimpia ihmisiä ovat ne jotka eivät ota vihjeitä vastaan tai niistä välitä, jolloin heidän kohdalla joutuu itsekin muuttumaan ihmisenä kovemmaksi.

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Tunnistan myös tuon terapeuttina olon. Yksi kaveri saattaa olla kuukausikaupalla hiljaa ja sitten yhtäkkiä: mennäänkö kahville? Siitä jo tietää, että hänellä on tarve avautua jostain :D

Mikä tässä on ongelma? Eikö ystävien kuulukin avautua toisilleen? Säästäkö haluaisit vain jutella?

Mulla oli melkoinen kriisi tuossa kuukausi sitten, perheasioita. Otin yhteyttä erääseen henkilöön, jonka kanssa aikoinaan jaettiin tuskiamme, kutsuttiin niitä ruikutussessioiksi, mutta ne auttoivat, kumpaakin. Joskus kuuntelin pelkästään häntä enkä rasittanut omilla aiheillani.

Hän oli viimeksi kesällä lähettänyt kuvia Kreikanlomaltaan. Kysyin olisiko hänellä mulle aikaa pari tuntia viikonloppuna. Silloin oli kai keskiviikko. Vastaus tuli ehkä tunnin kuluttua että sori, töitä klo 19 asti. Koita kestää! Siitä kyllä hieman loukkaannuin. Hän niinkuin tahallaan väärinkäsitti, vaikka puhuin viikonlopusta.

Olisin tuolloin tarvinnut tosiaan kuunteluterapiaa, jota olimme antaneet toisillemme jo aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Myös introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa olen kuin duracell pupu ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Itse olen antanut itsestäni kiireisen kuvan kun haluan rajoittaa sosiaalisia menoja. Keksin että minun pitää tehdä sitä sun tätä tai olen jo luvannut tapaavani tämän ja tämän. Tai sanon vain että on kiireitä. Joskus olen rehellisesti vedonnut introverttiyteen ja selittänyt että tarvitsen omaa aikaa, mutta tämä yleensä silloin jos tunnen toisen vähän paremmin. Kaikista vaikeimpia ihmisiä ovat ne jotka eivät ota vihjeitä vastaan tai niistä välitä, jolloin heidän kohdalla joutuu itsekin muuttumaan ihmisenä kovemmaksi.

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Tunnistan myös tuon terapeuttina olon. Yksi kaveri saattaa olla kuukausikaupalla hiljaa ja sitten yhtäkkiä: mennäänkö kahville? Siitä jo tietää, että hänellä on tarve avautua jostain :D

Mikä tässä on ongelma? Eikö ystävien kuulukin avautua toisilleen? Säästäkö haluaisit vain jutella?

Mulla oli melkoinen kriisi tuossa kuukausi sitten, perheasioita. Otin yhteyttä erääseen henkilöön, jonka kanssa aikoinaan jaettiin tuskiamme, kutsuttiin niitä ruikutussessioiksi, mutta ne auttoivat, kumpaakin. Joskus kuuntelin pelkästään häntä enkä rasittanut omilla aiheillani.

Hän oli viimeksi kesällä lähettänyt kuvia Kreikanlomaltaan. Kysyin olisiko hänellä mulle aikaa pari tuntia viikonloppuna. Silloin oli kai keskiviikko. Vastaus tuli ehkä tunnin kuluttua että sori, töitä klo 19 asti. Koita kestää! Siitä kyllä hieman loukkaannuin. Hän niinkuin tahallaan väärinkäsitti, vaikka puhuin viikonlopusta.

Olisin tuolloin tarvinnut tosiaan kuunteluterapiaa, jota olimme antaneet toisillemme jo aikaisemmin.

Mikä olisi ollut häneltä oikea tapa ilmaista, että ei käy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Myös introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa olen kuin duracell pupu ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Itse olen antanut itsestäni kiireisen kuvan kun haluan rajoittaa sosiaalisia menoja. Keksin että minun pitää tehdä sitä sun tätä tai olen jo luvannut tapaavani tämän ja tämän. Tai sanon vain että on kiireitä. Joskus olen rehellisesti vedonnut introverttiyteen ja selittänyt että tarvitsen omaa aikaa, mutta tämä yleensä silloin jos tunnen toisen vähän paremmin. Kaikista vaikeimpia ihmisiä ovat ne jotka eivät ota vihjeitä vastaan tai niistä välitä, jolloin heidän kohdalla joutuu itsekin muuttumaan ihmisenä kovemmaksi.

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Tunnistan myös tuon terapeuttina olon. Yksi kaveri saattaa olla kuukausikaupalla hiljaa ja sitten yhtäkkiä: mennäänkö kahville? Siitä jo tietää, että hänellä on tarve avautua jostain :D

Mikä tässä on ongelma? Eikö ystävien kuulukin avautua toisilleen? Säästäkö haluaisit vain jutella?

Mulla oli melkoinen kriisi tuossa kuukausi sitten, perheasioita. Otin yhteyttä erääseen henkilöön, jonka kanssa aikoinaan jaettiin tuskiamme, kutsuttiin niitä ruikutussessioiksi, mutta ne auttoivat, kumpaakin. Joskus kuuntelin pelkästään häntä enkä rasittanut omilla aiheillani.

Hän oli viimeksi kesällä lähettänyt kuvia Kreikanlomaltaan. Kysyin olisiko hänellä mulle aikaa pari tuntia viikonloppuna. Silloin oli kai keskiviikko. Vastaus tuli ehkä tunnin kuluttua että sori, töitä klo 19 asti. Koita kestää! Siitä kyllä hieman loukkaannuin. Hän niinkuin tahallaan väärinkäsitti, vaikka puhuin viikonlopusta.

Olisin tuolloin tarvinnut tosiaan kuunteluterapiaa, jota olimme antaneet toisillemme jo aikaisemmin.

Mikä olisi ollut häneltä oikea tapa ilmaista, että ei käy?

Olisi mielestäni voinut sanoa, että sori, viikonloppu on jo buukattu mökille, joka oli todennäköinen syykin. En siis ollut sinne tunkemassa. Olisi voinut huomata ihan oikeasti, etten kysellyt keskusteluhetkeä tänään, vaan viikonloppuna ja toimia sen mukaisesti. Ei ole ottanut yhteyttä sen jälkeen enkä minäkään. Äitinsä kuoli tuossa kevättalvella ja silloin kelpasin kuuntelijaksi ja valitsemaan muistolauseita. Lähetin kuulemma ainoana surukimpun hänelle kotiin.

Tulee vähän tällainen Hammurabin laki -systeemi mieleen. En ole vuosiin häirinnyt häntä omilla ongelmillani ja toivoin yhteyttä, koska hän tuntee minut hyvin ja on elänyt samantapaisessa tilanteessa kuin minä tuolloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Myös introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa olen kuin duracell pupu ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Itse olen antanut itsestäni kiireisen kuvan kun haluan rajoittaa sosiaalisia menoja. Keksin että minun pitää tehdä sitä sun tätä tai olen jo luvannut tapaavani tämän ja tämän. Tai sanon vain että on kiireitä. Joskus olen rehellisesti vedonnut introverttiyteen ja selittänyt että tarvitsen omaa aikaa, mutta tämä yleensä silloin jos tunnen toisen vähän paremmin. Kaikista vaikeimpia ihmisiä ovat ne jotka eivät ota vihjeitä vastaan tai niistä välitä, jolloin heidän kohdalla joutuu itsekin muuttumaan ihmisenä kovemmaksi.

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Tunnistan myös tuon terapeuttina olon. Yksi kaveri saattaa olla kuukausikaupalla hiljaa ja sitten yhtäkkiä: mennäänkö kahville? Siitä jo tietää, että hänellä on tarve avautua jostain :D

Mikä tässä on ongelma? Eikö ystävien kuulukin avautua toisilleen? Säästäkö haluaisit vain jutella?

Mulla oli melkoinen kriisi tuossa kuukausi sitten, perheasioita. Otin yhteyttä erääseen henkilöön, jonka kanssa aikoinaan jaettiin tuskiamme, kutsuttiin niitä ruikutussessioiksi, mutta ne auttoivat, kumpaakin. Joskus kuuntelin pelkästään häntä enkä rasittanut omilla aiheillani.

Hän oli viimeksi kesällä lähettänyt kuvia Kreikanlomaltaan. Kysyin olisiko hänellä mulle aikaa pari tuntia viikonloppuna. Silloin oli kai keskiviikko. Vastaus tuli ehkä tunnin kuluttua että sori, töitä klo 19 asti. Koita kestää! Siitä kyllä hieman loukkaannuin. Hän niinkuin tahallaan väärinkäsitti, vaikka puhuin viikonlopusta.

Olisin tuolloin tarvinnut tosiaan kuunteluterapiaa, jota olimme antaneet toisillemme jo aikaisemmin.

Mikä olisi ollut häneltä oikea tapa ilmaista, että ei käy?

Olisi mielestäni voinut sanoa, että sori, viikonloppu on jo buukattu mökille, joka oli todennäköinen syykin. En siis ollut sinne tunkemassa. Olisi voinut huomata ihan oikeasti, etten kysellyt keskusteluhetkeä tänään, vaan viikonloppuna ja toimia sen mukaisesti. Ei ole ottanut yhteyttä sen jälkeen enkä minäkään. Äitinsä kuoli tuossa kevättalvella ja silloin kelpasin kuuntelijaksi ja valitsemaan muistolauseita. Lähetin kuulemma ainoana surukimpun hänelle kotiin.

Tulee vähän tällainen Hammurabin laki -systeemi mieleen. En ole vuosiin häirinnyt häntä omilla ongelmillani ja toivoin yhteyttä, koska hän tuntee minut hyvin ja on elänyt samantapaisessa tilanteessa kuin minä tuolloin.

Entä, jos viikonloppu ei ollut buukattu mökille? Olisiko tuo silloinkin ollut mielestäsi oikea tapa? Siis valehdella? 

Mitä helvettiä sä tingit ja kivität! Tarkoituksesi on viestiä mulle, että katso peiliin?

Kyllä hän olisi mielestäni voinut myös pahoitella, että ei jaksa/halua/ei ole nyt mahdollista tavata. Se, että ei "huomannut" että puhuin viikonlopusta enkä siitä päivästä, ei ollut reilua eikä tuntunut hyvältä.

Riittääkö vai haluatko osoitella lisää mahdollisesti?

Vierailija kirjoitti:

Apn kaltaiset ärsyttivät silloin TODELLA paljon ja nyt vielä enemmän. Aiheutatte valtavasti pettymystä toisille ihmisille, sietääkin olla syyllinen olo. Kuten tuolla aiempi mainitsi, valehtelu on se pahin.

Nykyään myös itselle tulee paljon ystävystymis- ja kaveristumisehdotuksia. Yksinäiset ihmiset eivät vedä muita ihmisiä puoleensa, omaan elämäänsä tyytyväiset kyllä. En kuitenkaan IKINÄ valehtele heille. En IKINÄ lähde silloin tällöin jonnekin ja sitten taas valehtele lisää ahdistuksestaan, miksi en tällä kertaa halua. Aina ystävällisesti ja perustellen sanon suoraan. Vaikutat kivalta, mutta valitettavasti mulla on aika kortilla ja haluan panostaa nykyisiin kaverisuhteisiin ja siihen että heitäkin tulee nähtyä nykyään liian vähän. Ei johdu kyseisestä ihmisestä. Ja tiedättekö mitä? Mitään vakavaa ei ole sattunut. En valehtele, eli ei tarvitse kokea siitä syyllisyyttä. Suosittelen teillekin!

Saatan olla yksin mielipiteeni kanssa, mutta en kyllä haluaisi, että mulle kerrottaisiin suoraan, ettei kanssani haluta kaverustua. Vaikka toinen tekisi sen kohteliain sanakääntein ja vakuuttaisi asian johtuvan hänen omista kiireistään ja nykysistä kaverisuhteista. Esittäisin varmaan sellaisessa tilanteessa, että asia on ihan ok, mutta oikeasti kokisin itseni nolatuksi ja pitäisin sitä toista ihmistä tahdittomana. Ajattelisin, että hän ei pidä minua edes valkoisen valheen arvoisena.

Entä miten pitäisi toimia tilanteessa, jossa se toinen ei vaikuta kivalta ja se on osasyy haluttomuuteen ystävystyä? "Vaikutat tylsältä ja takertuvalta, ja lisäksi mulla on aika kortilla..." Joskus ei vaan pysty olemaan samanaikaisesti rehellinen ja tahdikas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apn kaltaiset ärsyttivät silloin TODELLA paljon ja nyt vielä enemmän. Aiheutatte valtavasti pettymystä toisille ihmisille, sietääkin olla syyllinen olo. Kuten tuolla aiempi mainitsi, valehtelu on se pahin.

Nykyään myös itselle tulee paljon ystävystymis- ja kaveristumisehdotuksia. Yksinäiset ihmiset eivät vedä muita ihmisiä puoleensa, omaan elämäänsä tyytyväiset kyllä. En kuitenkaan IKINÄ valehtele heille. En IKINÄ lähde silloin tällöin jonnekin ja sitten taas valehtele lisää ahdistuksestaan, miksi en tällä kertaa halua. Aina ystävällisesti ja perustellen sanon suoraan. Vaikutat kivalta, mutta valitettavasti mulla on aika kortilla ja haluan panostaa nykyisiin kaverisuhteisiin ja siihen että heitäkin tulee nähtyä nykyään liian vähän. Ei johdu kyseisestä ihmisestä. Ja tiedättekö mitä? Mitään vakavaa ei ole sattunut. En valehtele, eli ei tarvitse kokea siitä syyllisyyttä. Suosittelen teillekin!

Saatan olla yksin mielipiteeni kanssa, mutta en kyllä haluaisi, että mulle kerrottaisiin suoraan, ettei kanssani haluta kaverustua. Vaikka toinen tekisi sen kohteliain sanakääntein ja vakuuttaisi asian johtuvan hänen omista kiireistään ja nykysistä kaverisuhteista. Esittäisin varmaan sellaisessa tilanteessa, että asia on ihan ok, mutta oikeasti kokisin itseni nolatuksi ja pitäisin sitä toista ihmistä tahdittomana. Ajattelisin, että hän ei pidä minua edes valkoisen valheen arvoisena.

Entä miten pitäisi toimia tilanteessa, jossa se toinen ei vaikuta kivalta ja se on osasyy haluttomuuteen ystävystyä? "Vaikutat tylsältä ja takertuvalta, ja lisäksi mulla on aika kortilla..." Joskus ei vaan pysty olemaan samanaikaisesti rehellinen ja tahdikas.

Myös minä tuntisin itseni nolatuksi, jos sanottaisiin että nykyiset kaverit riittävät vaikka ystävällisesti ja kohteliaasti se todettaisiinkin. En usko, että sen voi sanoa viestimättä jonkinlaista arroganssia. Voihan asiaa venyttääkin ...

Jos toinen ei vaikuta ookoolta, niin itse olen pari kertaa tehnyt niin, että en vain sovi mitään, en siis tartu tilaisuuteen. Eräskin alkoi soitella minulle ja puuhata jotain leffailtaa jne, koska oma miehensä ei ollut kiinnostunut samoista leffoista. Sanoin vain (puhelimessa on helppoa) että mulle ei nyt kertakaikkiaan vain käy, täytyy katsoa asiaa myöhemmin. Se pommitus loppui sitten jonkun ajan päästä. Tämä ihminen oli liiankin värikäs minulle.

Vierailija kirjoitti:

Mitä helvettiä sä tingit ja kivität! Tarkoituksesi on viestiä mulle, että katso peiliin?

Kyllä hän olisi mielestäni voinut myös pahoitella, että ei jaksa/halua/ei ole nyt mahdollista tavata. Se, että ei "huomannut" että puhuin viikonlopusta enkä siitä päivästä, ei ollut reilua eikä tuntunut hyvältä.

Riittääkö vai haluatko osoitella lisää mahdollisesti?

Tarkoitukseni on ihan vaan tietää, mitä ihmiset haluavat sanottavan heille. Eli mikä on se oikea tapa torjua kohteliaasti. 

Vierailija kirjoitti:

Okei, tämä on hieman irvokas ongelma, kun niin monet kertovat yksinäisyydestä. Mutta minulle tämä on ongelma, ja ehkä joillekkin mullekin?

Olen introvertti ja viihdyn paljon omissa oloissani. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin ujo, vaan ihmisten seurassa olen puhelias ja muut huomioonottava, läsnäoleva. Saatan antaa itsestäni jopa ekstrovertin kuvan ulkopuoliselle. Minulla on kuitenkin ystäväkiintiö täynnä. Minulla on neljä hyvää ystävää monen vuoden takaa, ja ne ovat sellaisia suhteita joihin panostan ja joihin energiani juuri ja juuri riittävät.

Opiskeluaikana ja useammassa työpaikassa ihmiset usein lähestyivät minua kaverustumismielessä. Pyytelivät kahville ja ties minne tapahtumiin ja seuraksi. Muutama jopa suoraan sanoi että pitää minua kaverinaan. Kuullostaa hirveän ylimieliseltä edes kirjoittaa tuota, kun en pidä itseäni miteenkään hienona ja erikoisena heppuna, enkä ymmärrä miksi niin monet haluavat kaverustua. Eikä nuissa ihmisissä mitään vikaakaan ole ollut, päinvastoin. Minä vaan en halua enempää ystäviä.

Eräs opiskeluaikainen tuttu pyytää jatkuvasti kylään ja kyselee kuulumisia. Ja joka kerta on yhtä inhottavaa kieltäytyä, kun itse ihmisessä ei ole mitään vikaa, vaan minä en vaan jaksa.

Lisäksi ahdistaa jopa nettiyhteydenotot täysin tuntemattomilta. Kirjoittelen joskus harrastusfoorumille, ja sieltä on muutama yksityisviesti tullut kuinka he haluaisivat jutella enemmänkin kanssani. Mukavia ihmisiä ja kiva aihe, mutta en halua enempää sitoutua ja syventyä juttelemaan, kun foorumi täyttää jo kiintiöni sille.

Eli, miten kohteliasti sanoa toisille että ei? En tiedä osasinko esittää ongelmaani tässä, ja kuinka usea kokee vastaavaa ongelmaa. Yksinäisyydestä puhutaan, ja ihan syystä, mutta sitten on se toinen puolikin (jota ei ehkä saisi kokea ongelmaksi?).

Hei ap! Oli pakko kommentoida kun kuulostat jotenkin sympaattiselta, ja aihe osuu lähelle omaa elämääni. Itselläni oli tilanne, että tapasin töissä suunnilleen ikäiseni naisen, joka vaikutti olevan luonteeltaan ihan samanlainen kuin minä ja meillä oli aina hauskaa yhdessä. Itse toivoin että olisin saanut hänet elämääni ja toivoin että meistä tulisi hyviä ystäviä ja ehkä jopa jollain tasolla kuvittelin että jo olimme kavereita. No ilmeisesti hän ei tuntenut ollenkaan samoin, koska esim. yhtäkkiä vain ilmoitti jäävänsä pois töistä eikä esim.kertonut minulle asiasta paljoa etukäteen vaikka oli itse tiennyt kauan aikaa. No, olin todella surullinen kun tajusin etten merkannut hänelle mitään. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt olinko liian innokas ja takertuvainen vai mitä tapahtui. Mielestäni en siis ollut, koska en vapaa-ajalla ottanut yhteyttä tai muutenkaan koko aikaa roikkunut hänessä, mutta ehkä saatoin kertoa liian henkilökohtaisia juttuja ym.

En tiedä miten voisin saada uusia kavereita ja mistä tietää koska toista kiinnostaa ja koska ei? Nykyään välttelen uusiin ihmisiin tutustumista, koska en tiedä muutunko liian takertuvaiseksi ja toista alkaa ahdistaa enkä itse huomaa mitään. Sitä en kuitenkaan halua vaan haluan, että ihmiset jotka ovat elämässäni haluavat itse sitä.

Olen myös introvertti ja kaipaan enemmänkin sellaista syvää ystävyyttä kuin pinnallista kaveriporukkaa.

Nojoo, en tiedä saako tekstistäni mitään selvää ja oliko tässä edes mitään pointtia :D Ymmärrän kuitenkin ongelmasi, vaikka olenkin päinvastaisessa tilanteessa. Voisiko olla, että nämä ihmiset jotka haluavat kaveriksesi eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole sellaisia kuin haluaisit ystävän olevan, ja jos kohtaisit sellaisen "sielunsiskon" niin jaksaisitkin tutustua paremmin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apn kaltaiset ärsyttivät silloin TODELLA paljon ja nyt vielä enemmän. Aiheutatte valtavasti pettymystä toisille ihmisille, sietääkin olla syyllinen olo. Kuten tuolla aiempi mainitsi, valehtelu on se pahin.

Nykyään myös itselle tulee paljon ystävystymis- ja kaveristumisehdotuksia. Yksinäiset ihmiset eivät vedä muita ihmisiä puoleensa, omaan elämäänsä tyytyväiset kyllä. En kuitenkaan IKINÄ valehtele heille. En IKINÄ lähde silloin tällöin jonnekin ja sitten taas valehtele lisää ahdistuksestaan, miksi en tällä kertaa halua. Aina ystävällisesti ja perustellen sanon suoraan. Vaikutat kivalta, mutta valitettavasti mulla on aika kortilla ja haluan panostaa nykyisiin kaverisuhteisiin ja siihen että heitäkin tulee nähtyä nykyään liian vähän. Ei johdu kyseisestä ihmisestä. Ja tiedättekö mitä? Mitään vakavaa ei ole sattunut. En valehtele, eli ei tarvitse kokea siitä syyllisyyttä. Suosittelen teillekin!

Saatan olla yksin mielipiteeni kanssa, mutta en kyllä haluaisi, että mulle kerrottaisiin suoraan, ettei kanssani haluta kaverustua. Vaikka toinen tekisi sen kohteliain sanakääntein ja vakuuttaisi asian johtuvan hänen omista kiireistään ja nykysistä kaverisuhteista. Esittäisin varmaan sellaisessa tilanteessa, että asia on ihan ok, mutta oikeasti kokisin itseni nolatuksi ja pitäisin sitä toista ihmistä tahdittomana. Ajattelisin, että hän ei pidä minua edes valkoisen valheen arvoisena.

Entä miten pitäisi toimia tilanteessa, jossa se toinen ei vaikuta kivalta ja se on osasyy haluttomuuteen ystävystyä? "Vaikutat tylsältä ja takertuvalta, ja lisäksi mulla on aika kortilla..." Joskus ei vaan pysty olemaan samanaikaisesti rehellinen ja tahdikas.

Täsmälleen samaa mieltä. Ei tällaisia kaveripakkeja ole mahdollista antaa tahdikkaasti. Voi olla, että on yksilöitä, jotka eivät niistä pahastu, mutta kyllä sosiaalisessa normistossamme "en halua tai ehdi ystävystyä kanssasi" on epäkohteliasta. Jos tulisin noin torjutuksi, kokisin menettäneeni tämän ihmisen edessä kasvoni. Toki teeskentelisin, että asia on minulle ok, mutta pitäisin häntä hyvin sosiaalisesti taitamattomana.

Minä ainakin jatkan epämääräisiin kiireisiin vetoamista jos en halua tavata, näin säästyy molempien kasvot ja tilanne jää auki. 

Kenties toiset ymmärtävät näitä nyansseja ja toisen asemaan asettumista paremmin, ja siksi eivät kärsikään koskaan yksinäisyydestä, pikemminkin päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

1. Valita että liian paljon ihmisiä joita kiinnostaa sinä

2. Valita siitä että se ahdistaa

Ratkaisu: valehtele toiselle

Seuraus: toinen uskoo valheen

3. Valita siitä että toinen uskoi valheesi ja toimii sen mukaan

4. Valita lisää

On teiän elämä rankkaa :D

No, näinhän se menee. :D

Itse olen tosiaan niin herkkä, että jos toiselle menoja ehdottelisin, ja saisin pakit, niin odottaisin että pallo on hänellä. Jos toiselta ei tule ehdotusta, niin oletan että hän ei halua olla kanssani tekemisissä. No mutta sitten, kaikki ei ajattele tällä samalla kaavalla, eli minun pakki-taktiikkani ei toimi. Tuntuu jotenkin hölmöltä sanoa suorana, ettei ei kiinnosta olla kanssasi tekemisissä (kamalan tylyn kuuloista!), ja en saa sitä mitenkään muokattua suuhuni sopivaksi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Hän voi - ja hänen tulisikin - tehdä sitä aivan riippumatta siitä, onko joku kiireinen vai ei. Jos on yksinäinen, ei missään tapauksessa kannata keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan jos yhdelle ei sovi, kysytään toista. Eivät nekään, joilla on sosiaalisia suhteita, keskity yhteen ihmiseen. Jos siskolle ei sovi lähteä tänään shoppailemaan, kysytään äitiä, veljen vaimoa tai jotain muuta shoppailuseuraksi eikä suinkaan siirretä shoppailureissua sellaiseen ajankohtaan, jolloin siskolle sopisi. 

Missä vaiheessa sanoin että keskittyy vain yhteen? Ehkä keskittyy kahteen, ehkä keskittyy kymmeneen ehkä viiteensataan. Pointti oli se, että kun toinen sanoo ei, ei tarvitse enää yrittää. Voi ottaa uuden siihen kahden tai kymmenen jonoon.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Itse en siis uskalla enää mitään terasseja tai muita työpaikan ulkopuolisia menoja, kun sitten alkavat kysellä uudestaan menoihin, ja haluavat kaverustua enemmän. En halua johdatella ihmisiä yhtään siihen suuntaan, kun ei minulla kertakakkiaan energiat riitä useampaan kaveriin. Kahvitauot ja lounaat menee, ja niissä annan itseni olla ihan minä ja keskusteluissa mukana. Mutta nähtävästi olen silloin liian lähestyttävä, ja kaverustujia tulee kimppuun.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä ilmiö. Aloitin jokin aika sitten keskustelun missä kerroin, että minä taas en saa ystävyyssuhteita ja ihmiset eivät pidä seurastani. Olen yrittänyt kahta keinoa: Olla se kuuntelija, mutta myös jakaa asioita. Ystävällinen pyrin olemaan aina. Onko ihmisen olemuksessa sitten jokin, joka vetää toisia enemmän puoleensa? Ehkä olet jotenkin yustävällisin ja lämpimän oloinen ja minä taas kylmä ja hapan?

En tiedä mikä ihmisen olemuksessa sitten lopulta tekee sen. Tätä pohdin jo nuorena, ja silloin huomasin eräästä kaveristani, että hän oli suosittu olemalla oma itsensä. Hän ei koskaan tyrkyttänyt seuraansa kenellekkään, ja se jotenkin sanattomasti huokui hänestä. Siinä tuli sitten päinvastainen ilmiö, että ihmiset halusivat olla hänen seurassaan. Hän oli anteeksipyytelettömästi oma itsensä ja aika suora puheinen ja rehellinen, kuitenkin tehden sen kohteliaasti.

En ymmärrä mikä minusta tekee tällähetkellä niin "hienon" että ihmiset haluavat kaverustua. Ku en tosiaankaan koe niin, ja tuntuu ihan absurdilta ajatella että niin monet ovat halunneet kaveerata.

Itse näkisin jonkin avaimen siinä, että on läsnä hetkessä. Kuuntelee ja kertoo itsestään. Tunnustelee tilannetta. Jos joku ei selvästi pidä minusta otan hieman hajurakoa, ja tämä on yleensä auttanut siihen että kyseinen henkilö on jatkossa myötämielisempi. Hymyilen paljon luonnostaan, ehkä se myös tekee sellaista helposti lähestyttävyyttä?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mikä olisi ap:n neuvo yksinäisille, kuinka saada lisää ystäviä jos niitä ei ole yhtään?

Itselläni oli tämä tilanne vuosia sitten. Olin aina positiivinen, iloinen jne. En valittanut, en kaatanut mitään toisen niskaan. Ajattelin muita ja heidän tunteitaan ja kokeilin vain erittäin varovaisesti olisko tämä kiinnostunut. Lopputulos: lisää vuosien yksinäisyyttä.

Päätin vaihtaa taktiikkaa. Kutsuin ihmisiä, kyselin kuulumisia, aloin pikkuhiljaa jakaa elämästäni asioita. Ja tämän tein monta kertaa. Suomalaiset kun ovat luonteeltaan hyvin sisäänpäinkääntyneitä. Tuntemattomien kanssa ei lähde kukaan ulos, pitää kysyä monta kertaa ennen kuin suostuu. Usean tapaamiskerran jälkeen ei tarvitse enää kysyä monta kertaa. Viesteihin aletaan vastaamaan monipuolisemmin ja aidommin. Suomalainen on tahmea tutustumaan, ei edes välttämättä tajua että joku haluaa tutustua lähemmin. Vastavuoroisuuteen pääseminen taas vaatii vielä pidemmän kaveruuden ja ystävyyden. Lopputulos tässä? Sain maailman ihanimman kaveriporukan, rutkasti välittäviä, ihania ja kauniita ystäviä ja hyviä tuttuja. Oma lähipiirini on nyt täynnä. Lisäksi vielä enemmän kertyi apn kaltaisia kokemuksia. Ap käyttäytyy aivan samoin kuten 90% suomalaisista. Ei ole näkyvää eroa, onko ihminen vain ujo ja jähmeä tutustumaan vai eikö oikeasti halua. Apn kaltaiset ärsyttivät silloin TODELLA paljon ja nyt vielä enemmän. Aiheutatte valtavasti pettymystä toisille ihmisille, sietääkin olla syyllinen olo. Kuten tuolla aiempi mainitsi, valehtelu on se pahin.

Nykyään myös itselle tulee paljon ystävystymis- ja kaveristumisehdotuksia. Yksinäiset ihmiset eivät vedä muita ihmisiä puoleensa, omaan elämäänsä tyytyväiset kyllä. En kuitenkaan IKINÄ valehtele heille. En IKINÄ lähde silloin tällöin jonnekin ja sitten taas valehtele lisää ahdistuksestaan, miksi en tällä kertaa halua. Aina ystävällisesti ja perustellen sanon suoraan. Vaikutat kivalta, mutta valitettavasti mulla on aika kortilla ja haluan panostaa nykyisiin kaverisuhteisiin ja siihen että heitäkin tulee nähtyä nykyään liian vähän. Ei johdu kyseisestä ihmisestä. Ja tiedättekö mitä? Mitään vakavaa ei ole sattunut. En valehtele, eli ei tarvitse kokea siitä syyllisyyttä. Suosittelen teillekin!

Jaa-a. Kun en tiedä miten niitä ystäviä tulee. Nykyiset neljä ystävääni ovat sieltä lapsuudesta, ja silloin oli eri säännöt ehkä? Ja nämä muut on tosiaan opiskeluista, työmaailmasta ja muutamia kyselyjä harrastuksen kautta. Eli ei niitä ystäviä tule jos ei hieman pidä itsestään mekkalaa? Olen ollut sellainen hiljainen hissukka nuorena, joten nykyään ryhmissä pyrin huomioimaan kaikki, ja varsinkin ne hiljaiset ja ujon oloiset. Hymyilen, tervehdin ja kyselen kuulumisia. Olen niin tottunut tunnustelemaan käsillä olevaa tilannetta, että mukaudun siihen ihan itsestään.

Niin, ja kai ne elämäänsä tyytyväiset vetää puoleensa porukkaa. Tai itsensä kanssa sinut. En voi sanoa että olisin oikeen kumpaakaan, mutta kun vertaa nuoruusaikaan, niin uskallan paremmin olla oma itseni.

Olin tosiaan luullut että on jotenkin universaalia, kun sanoo useammat kerrat kiirettä, että toinen nappaisi sieltä sanattoman vinkin. En kuitenkaan haluaisi mennä siihenkään, että sanoo suoraan, ja toinen etääntyy sitten täysin. Kun kivat ihmiset on kivoja. Niiden kanssa on mukava jutustella töiden lomassa. Mutta kaverit on kavereita, ja niille varataan ihan oma energiansa.

Olen itse myös sellainen että en halua ajaa "harhaan". En siis kutsu kylään tai käy kerran jossain kahvilla ja sitten taas pidä hiljaiseloa. Mutta tiedän että joillakin on sellainen tapa kaverustella. Että käy pari kertaa jonkun uuden ihmisen kanssa kahvilla ja se oli siinä. Tai on vuoden verran tiiviisti yhdessä jonkun kanssa ja sitten ei mitään. Semmoista "kaveri makustelua"?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Hän voi - ja hänen tulisikin - tehdä sitä aivan riippumatta siitä, onko joku kiireinen vai ei. Jos on yksinäinen, ei missään tapauksessa kannata keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan jos yhdelle ei sovi, kysytään toista. Eivät nekään, joilla on sosiaalisia suhteita, keskity yhteen ihmiseen. Jos siskolle ei sovi lähteä tänään shoppailemaan, kysytään äitiä, veljen vaimoa tai jotain muuta shoppailuseuraksi eikä suinkaan siirretä shoppailureissua sellaiseen ajankohtaan, jolloin siskolle sopisi. 

Missä vaiheessa sanoin että keskittyy vain yhteen? Ehkä keskittyy kahteen, ehkä keskittyy kymmeneen ehkä viiteensataan. Pointti oli se, että kun toinen sanoo ei, ei tarvitse enää yrittää. Voi ottaa uuden siihen kahden tai kymmenen jonoon.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Ei tarvitse? Mikä ongelma tässä siis nyt sulla olikaan? Tässä keskutelussa puhuttiin ettei halua lisää ihmisiä elämään, koska ahdistaa ja kaipaa yksinoloa. Silti itse suostut lähtemään tämän kanssa jonnekin, mutta silti valitat että haluat olla vain rauhassa? Eihän yksinäinenkään oleta että kaikki ovat heti sydänystäviä, vaan myös satunnainen työkaverin kanssa oleminen kelpaa myös. Jos joku haluaa tästä eteenpäin vielä ystäväksi, miksi et sitten sano tälle suoraan? Vai nautitko toiselle valehtelusta vai mikä on syynä? Vai nautitko siitä, että silloin tällöin voit lähteä jonnekin jonkun kanssa, mutta sitten kun sinusta alkaa olla liikaa, alat valittamaan ja valehtelemaan tälle? Annat joopas eipäs ehkä -vastauksia ja valitat kuinka toinen ei ymmärrä.

Miten mä tämän nyt sulle selittäisin, jotta ymmärtäisit? Mutta kokeillaan. Suurin osa ihmisistä joutuu käymään töissä, jotta saa palkkaa ja palkalla voi maksaa elämisensä. Suurin osa ihmisistä joutuu opiskelemaan jonkun ammatin, jotta saisi töitä, jotta saisi palkkaa, jolla voisi maksaa elämisensä. Harvalla on mahdollisuus olla ainoa opiskelija ja ainoa työntekijä. On siis normaalia, että opiskelupaikassa ja työpaikassa on muitakin ihmisiä. Opiskelukavereita ja työkavereita. Koska opiskellaan tai työskennellään samassa paikassa, on täysin normaalia sosiaalista kanssakäymistä, että opiskelukavereiden tai työkavereiden kanssa käydään kahvitauolla ja lounastauolla. On myös aivan normaalia sosiaalista kanssakäymistä, että kahvitauolla ja lounastauolla puhutaan näiden ihmisten kanssa. Entisessä työpaikassani kerran viikossa joku Tampereen toimipisteeltä tuli Helsinkiin tai joku Helsingin toimipisteeltä meni Tampereelle. Koska junia kulki vain kerran tunnissa, niin mikäli seuraavaan junaan ei enää ehtinyt tai se oli juuri mennyt, oli aivan normaalia, että "vieraan" ei tarvinnut odottaa asemalla junaa yksin vaan joku paikalliselta toimipisteeltä lähti seuraksi, jos hänellä ei ollut kiire minnekään. Yleensä löytyi aina joku, jolla ei ollut kiire. Tämäkin oli ihan vain peruskohteliaisuutta ja työkaveruutta, ei sen enempää eikä vähempää. 

Suurin osa ihmisistä ymmärtää, että opiskelukaverit ovat opiskelukavereita ja työkaverit työkavereita. Aivan kuten äiti on äiti, isä on isä, naapuri on naapuri ja puoliso on puoliso. Eivätkä odotakaan näiltä ihmisiltä enempää. Joskus kuitenkin työpaikalla saattaakin olla työntekijä, jolle pelkkä työkaveruus ei tunnu riittävän. Työkaverista halutaan enemmän. Halutaan kaveriksi ja ystäväksikin. Vaikka 10 vuotta kävisin joka ainoa työpäivä kanssasi kahvitauolla ja lounaalla, olemme edelleenkin vain työkavereita. Se, että en halua ystävystyä kanssasi ei muuta miksikään sitä, että voin edelleenkin käydä kanssasi kahvitauolla ja lounaalla. Tai vaikka töiden jälkeen odottamassa junaa kanssasi tai helteisenä kesäpäivänä juomassa työpaikan viereisellä terassilla yhden oluen.

Tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun työkaveri haluaisikin tavata ja pitää yhteyttä myös muulloin. Tai kun työkaveri alkaakin avautua omista huolistaan ja murheistaan, jotka kuuluvat läheisille eikä työkavereille. Oikeasti on aika kiusallistakin tietää työkaveristaan enemmän kuin mitä työkaverina kuuluisi tietää. Ja tämä on sekä minun että käsittääkseni myös aloittajan ongelma. Miten torjua kohteliaasti? Kuitenkin niin, että toinen ymmärtää, että työkaveruus on ihan ok asia eikä loukkaannu, vaikka ei haluakaan työkaveruutta enempää? Mä jaksan kuunnella ystävieni parisuhdeongelmia, sitä vartenhan ystävät ovat. Mutta työkaverit eivät ole sitä varten.

Aamen! Paitsi että itse olen aika avoin persoona, ja jos puheenaiheet on sellaiset ja keskustelu jouhevaa, niin saatan ihan hyvin mainita pitkäaikaissairaudestani, mielen ongelmista yms. Minulla on ollut rentoja työpaikkoja, ja kahvitauoilla on saanut hyviä keskusteluja aikaan. Siis ei niin että olen pitänyt jotain monologia parisuhdeongelmista, vaan ohimennen jonkun toisen kertomaan aiheeseen liittyeen maininnut että ei mies aina siivoa. Ja siitä on juttu luistanut niin että joku toinen kertoo jostain, ja keskustellaan yleisesti naisen asemasta yhteiskunnasta ymym. Siinäkin on vissi ero että joku vain yrjöää kaikki ongelmansa pöydälle, ja se että keskustelee toisen kanssa silti jotain paljastaen omasta sisimmästään. Jos kukaan nyt ymmärsi mitä yritän sanoa. :D Itse näen lennokkaatkin kahvipöytä keskustelut vain sellaisina mitä ne on, työkavereiden kanssa tuulettumisena työn lomassa. Ei se tarkoita mitään sen suurempaa kaveruutta, vaan perus kohteliaisuutta ja hyvän työhengen ylläpitämistä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Hän voi - ja hänen tulisikin - tehdä sitä aivan riippumatta siitä, onko joku kiireinen vai ei. Jos on yksinäinen, ei missään tapauksessa kannata keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan jos yhdelle ei sovi, kysytään toista. Eivät nekään, joilla on sosiaalisia suhteita, keskity yhteen ihmiseen. Jos siskolle ei sovi lähteä tänään shoppailemaan, kysytään äitiä, veljen vaimoa tai jotain muuta shoppailuseuraksi eikä suinkaan siirretä shoppailureissua sellaiseen ajankohtaan, jolloin siskolle sopisi. 

Missä vaiheessa sanoin että keskittyy vain yhteen? Ehkä keskittyy kahteen, ehkä keskittyy kymmeneen ehkä viiteensataan. Pointti oli se, että kun toinen sanoo ei, ei tarvitse enää yrittää. Voi ottaa uuden siihen kahden tai kymmenen jonoon.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Itse en siis uskalla enää mitään terasseja tai muita työpaikan ulkopuolisia menoja, kun sitten alkavat kysellä uudestaan menoihin, ja haluavat kaverustua enemmän. En halua johdatella ihmisiä yhtään siihen suuntaan, kun ei minulla kertakakkiaan energiat riitä useampaan kaveriin. Kahvitauot ja lounaat menee, ja niissä annan itseni olla ihan minä ja keskusteluissa mukana. Mutta nähtävästi olen silloin liian lähestyttävä, ja kaverustujia tulee kimppuun.

Ap

Mä olen ollut jo niin pitkään samassa työpaikassa, että tiedän työkavereillani olevan jo omat ystävänsä ja sen vuoksi työpaikallani kukaan ei hae ystävyyttä työkavereistaan. Jos vaihtaisin työpaikkaa, pitäisi olla varovaisempi. 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta. Ja alkkisperhetausta. Mä oon niin kiva ja hyvä kuuntelija - joten mulle on helppo tilittää. Ite en halua päästää kaikkia ihmisiä lähelle.

Sitä on joutunut jatkuvasti haistelemaan tunnelmaa ja mukautumaan, niin se tulee automaattisesti. Hankala siinä sitten olla muuta, kun on noin tottunut aina toimimaan. Ja kun jätin sen nuoruuden jatkuvan omien sanojen tarkastelun pois, nini uskallan olla oma itseni. Puhua mitä nyt tulee mieleen ja yrittää olla luonteva. Se kai sitten ajaa ihmisiä siihen viereen?

Ap