Ongelmana liian helppo ystävystyminen. Muita? Kuinka torjua kohteliaasti?

Sano vaan kutsuihin että kiitos mutta en taida jaksaa lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Ehkä sinun pitää hyväksyä, että se esimerkiksi kaksi kertaa toistuva "nyt on kiire" tarkoittaa sitä, että ei ole aikaa tai energiaa tutustua paremmin. Lisäksi, kahden pyynnön jälkeen se toinen kyllä puolestaan ehdottaa jotain, jos kyse on aidosti ollut pelkästään kiireestä. Kyllähän ystävyyden pitää alkujaankin olla vastavuoroista.

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Hän voi - ja hänen tulisikin - tehdä sitä aivan riippumatta siitä, onko joku kiireinen vai ei. Jos on yksinäinen, ei missään tapauksessa kannata keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan jos yhdelle ei sovi, kysytään toista. Eivät nekään, joilla on sosiaalisia suhteita, keskity yhteen ihmiseen. Jos siskolle ei sovi lähteä tänään shoppailemaan, kysytään äitiä, veljen vaimoa tai jotain muuta shoppailuseuraksi eikä suinkaan siirretä shoppailureissua sellaiseen ajankohtaan, jolloin siskolle sopisi. 

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Niinkuin sanoin, niin on irvokasta valittaa tästä, kun niin moni on yksinäinen. Itselläni liiat ihmismassat ja -kontaktit vaikuttaa jaksamiseen äärettömän paljon, joka vaikuttaa taas sitten paristuhteeseen ja puolison jaksamiseen. Pahimmassa tapauksessa olen ollut vierailun jälkeen viikon poikki. En ole jaksanut tehdä muuta kuin käydä töissä ja illalla istua kotisohvalle. Ja ihan kirjaimellisesti vain nuin. Tuijottanut sitten tyhjää. Se on samanlainen alivireystila mikä saattaa tulla masennuksessa. On kuin eläväkuollut.

Ja se mikä tässä vielä on ikävää, on antaa pakit toiselle. Itsellä on ne alkoholistiperheestä perityt tuntosarvet, ja haistelen jatkuvasti kuinka vaikutan muihin ihmisiin. Saatan jäädä vatvomaan sanomisiani, ja olenko loukannut jotain henkilöä. Tällaisissa tilanteissa aika varmasti tulee loukkaamaan jotakuta, ja se jää vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. Se vaikuttaa ihan koko toimintaani, unohtelen asioita, en pysty keskittymään, jämähdän. Käsittelen näitä asioita terapiassa. Terapeutti on neuvonut karsimaan ihmissuhteet ja kontaktit minimiin ja pitämään "ihmisettömiä lepopäiviä", kunnes opin jotain parempia toimintamalleja.

Olin ajatellut että nuinkin suora sanominen voisi kuullostaa ilkeältä jollekkin toiselle. Joten olen pitäytynyt tuossa yleiseen kiireeseen vetoamisessa, tai johonkin tapahtumaan saattanut sanoa että ei ole minun kiinnostumisalaani. Täytyy yrittää keksiä kuinka omaan suuhuni saisin taivuteltua tuon "nyt ei ole aikaa uusiin tuttavuuksiin", niin että ei kuullostaisi ihan mahdottoman tylyltä.

Ap

Äh, niin sama juttu mulla. Olen myös introvertti nainen, joka kuitenkin toisinaan, kun itse niin haluan ja päätän (omien intressieni, aikataulujeni ja voimavarojeni mukaan) niin hakeudun myös ihmisten ilmoille. Mulle tuo ongelma toistuu yleensä miesten kanssa, koska ilmeisesti joku ulkonäössäni sekä lempeässä, kuuntelevassa olemuksessani (koska en tykkää puhua itsestäni) houkuttelee sitten miehet läheisyyteeni, kun ilmeisesti erehtyvät pitämään minua sosiaalisena ja helposti lähestyttävänä.

Aiemmin ahdistuin ihan valtavasti näistä perässä tulevista treffeiehdotuksista, "onko sopiva hetki soittaa, koska tavataan, lähdetkö kahville, mennäänkö kävelylle" jne.  Koitin keksiä juuri näitä kierteleviä vastauksia kuinka "juuri nyt" ei sovi, mutta sehän vain siirsi ongelmaa vähän pidemmälle. 

Sitten tajusin, ettei mun tarvitse keksiä mitään tekosyytä, vaan voin olla rehellinen siitä, kuka olen, loppuupahan se mielenkiinto. Sittemmin olen vastannut suoraan, että en ole erityisen sosiaalinen ihminen enkä kaipaa seuraa lenkille/kahville/viihteelle, kun koen hieman huonoa omatuntoa jo valmiiksi elämässäni olevien tärkeiden ihmisten vähästä näkemisestä, eikä mulla suoraan sanottuna ole aikaa eikä mielenkiintoa tutustua uuteen ihmiseen enkä ole etsimässä parisuhdetta (koska nämä rajoitteet) enkä myöskään halua puhua minulle vieraan ihmisen kanssa puhelimessa niitä näitä.

Tämä on tehonnut hyvin. Mä en jaksa enää selitellä enkä kertoa asiaa mitenkään silkkihansikkain, tällainen olen enkä halua valehdella siitä.

Juuri kuin itse olisin kirjoittanut. Ainoa erotus on se, ettei minulla ole yhtään ystävää. Elämä on mennyt ala-asteelta asti toisia kuunnellessa. Kun ihmiset saavat asiansa järjestykseen, ei heistä kuulu enää mitään. Paitsi sitten kun tulee uusi kriisi.

Olen tullut varovaiseksi uusien ihmisten kanssa. Pelkään että uusi kontaktinottaja taas kohta oksentaa huolensa päälleni. Tässä kaikessa (epäonnistuneessa) välttelyssä olen varmaan missanut jonkun potentiaalisen oikean ystävän.

Bimi kirjoitti:

Minullakin on samankaltainen 'pulma', mutta se ei vaivaa nykyään niin paljon kun tajusin ongelman olevan tavallaan itse aiheutettu. En enää mieti niin paljon mitä ihmiset minusta ajattelevat, enkä pelkää jatkuvasti loukkaavani toisten tunteita. Olen hyväksynyt sen että introverttina minua saatetaan pitää itsekkäänä ja ylimielisenä kun ei kerran seura kelpaa. En enää pyytele anteeksi sitä että rakastan yksinoloa.

Olen luonteeltani juuri kuten moni tässä itseään kuvailee; tulen todella hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, keksin aina puhuttavaa, olen empaattinen, kohtelias, hyvä kuuntelija, minulla on luotainen halu olla avuksi muille. Minusta on ilmeisesti helppo pitää ja itsekin yleensä pidän ihmisistä. Sosiaalinen kiintiöni vain tulee täyteen perhe-elämästä ja töissä käymisestä enkä oikein sen lisäksi kaipaa ystäviä. Minulle mieluisimpia ovat käytännölliset ja 'luonnolliset' tuttavuudet kuten esim. työtoveruus, naapuruus, yhteiset harrastukset yms. Siis sosiaaliset suhteet hoituvat muun tekemisen ohessa ja on oikeasti jotain yhteisiä intressejä. En koe mielekkääksi sitä että sovitaan vanhojen kavereiden kanssa tapaamisia joissa istutaan sohvalla puhumassa ja kahvia juomassa. Kun heidän kanssaan minulla ei usein ole mitään todellista yhteistä jaettavaa eikä keskusteltavaa. Sellainen tuntuu jotenkin keinotekoiselta ja ajan tuhlaukselta.

Ystävyys/kaveruus on minulle jollain lailla käytännön asia, on ihan mukava jutella ja vaihtaa ajatuksia silloin tällöin vaikka lenkkeilyn ohessa, mutta en vain pysty vuosikausia jatkuviin tiiviisiin ystävyyssuhteisiin joissa on suuret odotukset ja ystävyyden pitäisi jatkua vaikka elämäntilanteet ja ihmiset voivat muuttua täysin erilaisiksi. Arvostan kyllä niitä hetkiä joita ihmisten kanssa vietän. Ajattelen että ystävyyden on tarkoitus tehdä elämä vähän makeammaksi ja olen iloinen jos pystyn omalta osaltani piristämään jonkun päivää.  Mutta ystävyyssuhteiden ei ole tarkoitus kuluttaa ihmisen voimia ja velvollisuudentunteesta en ala mitään ystävyyksiä suorittamaan.

Hienoja ajatuksi! :) Toivon että opin joskus itsekin tuon asenteen, että voi olla ihan häpeilemättä introvertti ja sanoa suoraan että haluaa olla yksin ilman että pelkää toisten loukkaantumista.

Kaverisuhteista taas, itse pidän näistä vuosikausia kestäneistä. Jos meillä ei olisi enää mitään yhteistä, en varmaan pakolla pitäisi suhteita yllä. Mutta näiden ystävien kanssa on hyvin nivoutunut yhteen ja kun on vuosia tunnettu, niin kaikesta voi puhua. Naapurisuhteet ja muut ahdistavat ja tuntuvat keinotekoisilta. Tervehdin kyllä, mutta en jää juttelemaan sen pidemmästi. Tiedän että tällä asuinalueella on ilmeisesti tapana jäädä juttelemaan jopa tunniksi jos törmää naapuriin, mutta minua ei kertakaikkiaan kiinnosta. Se tuntuu taas niin hukatulta ajalta jäädä jorisemaan säästä. Sen ajan voisin käyttää esim. puolison kanssa oleiluun.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samaa ongelmaa. Oli aika, jolloin huhtikuussa tapaamista sovittaessa ensimmäinen vapaa viikonloppu oli marraskuussa. Asun pk-seudulla ja täällä on paljon tapahtumia, joihin haluan osallistua. Lisäksi on perhe, suku ja ystävät. Nykyisin pidän yhden viikonlopun kuukaudessa täysin vapaana mistään etukäteen sovitusta. Useimmiten vietän nämä viikonloput ihan vain kotosalla tai korkeintaan ex tempore lähden jonnekin riippuen siitä, miten huvittaa lähteä. Olen sanonut ihmisille ihan suoraan, että mä en jaksa joka viikonloppu juosta jossain, mutta jos tätä henkilöä kiinnostaa lähteä mun kanssani tapahtumaan X, niin sopii tulla mukaan. 

Minun energiani eivät riittäisi tuonkaan vertaa. :D Olen jotenkin huippuintrovertti sillälailla, että ihmismassoissakin liikkuminen väsyttää. Jos saisin valita, tekisin työtä kotoa käsin, ja poistuisin ehkä pari kertaa viikossa ihmisten ilmoille. Sosiaalisuuskiintiöni täyttyy jo pelkästään päivittäisestä puolison kanssa oleilusta, ja siihen päälle viikottaiset viestit kavereilta.

Ap

Mä teenkin, olen tehnyt jo viisi vuotta. Tarvitsisin vielä enemmän "ihmisvapaata" aikaa, jos tätä etätyömahdollisuutta ei olisi. Arkisin en juuri poistu kotinurkilta. 

Olen kyllä kateellinen. Täytyy varmaan uudelleenkouluttautua jollekkin alalle missä tuo olisi mahdollista. Vasta työelämässä on huomannut kuinka kuormittavaa on jatkuva ihmismassa. Varsinkin silloin kun on ollut asiakaspalvelutyössä (ei ala jolle kouluttauduin, mutta työpätkän sain silti alalta).

Ap

Mä olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja kun oli työpäivän kuunnellut potilaiden huolia ja ongelmia, kotiin tullessa ja puhelimen soidessa ja nähdessä, kuka soittaa, ensimmäisenä teki mieli kirkaista "EEEEEEEEEEEEEEIIII! MÄ EN JAKSA!!" Joskus jätin vastaamatta ihan vain siksi, että kiintiöni ihmisten huolien kuunteluun oli totaalisen täynnä. Nykyisin yritän myös kaikin keinoin olla ilmaisematta aiempaa ammattiani, koska muuten alkaa se "hei, mikähän mulla mahtaa olla, kun ........". En ole lääkäri, selvännäkijä enkä myöskään terveydenhoidon, sairaanhoidon tai yleisen hyvinvoinnin tietotoimisto :D 

Voi apua. :D Itse olen onneksi tällaiselta säästnyt, kun ammatti on ihan muuta. Minä huokailen sitten muuten vaan kaikille kontakteille. "Voi ei, nyt pitää taas jaksaa". Se on aina ensimmäinen ajatus joka tulee kun saan jostain viestiä. Ei kuullosta kauhean terveeltä, tiedän.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Myös introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa olen kuin duracell pupu ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Itse olen antanut itsestäni kiireisen kuvan kun haluan rajoittaa sosiaalisia menoja. Keksin että minun pitää tehdä sitä sun tätä tai olen jo luvannut tapaavani tämän ja tämän. Tai sanon vain että on kiireitä. Joskus olen rehellisesti vedonnut introverttiyteen ja selittänyt että tarvitsen omaa aikaa, mutta tämä yleensä silloin jos tunnen toisen vähän paremmin. Kaikista vaikeimpia ihmisiä ovat ne jotka eivät ota vihjeitä vastaan tai niistä välitä, jolloin heidän kohdalla joutuu itsekin muuttumaan ihmisenä kovemmaksi.

Tuo terapeuttina olo on muuten minullekin tuttua huttua. Joskus joku on ottanut vain yhteyttä pelkästään sen takia että haluaa avautua jostain vaikka ei oltaisi puhuttu vähään aikaan. Tällaiset ihmiset vähän kummastuttavat minua.

Tunnistan myös tuon terapeuttina olon. Yksi kaveri saattaa olla kuukausikaupalla hiljaa ja sitten yhtäkkiä: mennäänkö kahville? Siitä jo tietää, että hänellä on tarve avautua jostain :D

Mikä tässä on ongelma? Eikö ystävien kuulukin avautua toisilleen? Säästäkö haluaisit vain jutella?

Edellinen kirjoittaja puhui kaverista, sinä ystävästä. Näillä kahdella on selkeä ero ja yksi ero on juuri tuo, että ystävien ongelmia jaksetaan  kuunnella, mutta ei kavereiden tai tuttavien. 

Sillainhan ne kaveruus suhteet muuttuu ystävyydeksi että aletaan jutella yhä avoimemmin. Miksi jotkut haluaa vaan jotain pinnallisia suhteita? Miksi käyttää aikaa ja mennä kahville jonkun kaverin kanssa eikä halua kuulla mitä tälle oikeasti kuuluu vaan jutella vaan jotain tyhjänpäiväistä?

Siitähän tässä juuri on kyse, että ystäviä on jo riittävästi. Ei kaivata yhtään enempää ystäviä, kun muutenkin tuntuu joskus siltä, ettei nykyisille ystävillekään ole tarpeeksi aikaa. Kun joku kaveri soittaa ja pyytää kahville (= haluaa, että kuuntelet hänen huoliaan), pitää keksiä jokin kohtelias keino kieltäytyä. Ylipäätään on ongelmana, että saat kutsuja milloin minnekin ihmisiltä, jotka eivät ole ystäviäsi. Näistä joutuu suurimmasta osasta kieltäytymään. Keksimään jonkun oikean syyn tai valkoisen valheen, jolla kieltäytyä olematta epäkohtelias. Pinnallisille suhteille on omat paikkansa kuten työpaikan kahvihuone, harrastusporukka tai taloyhtiön pihatalkoot, ei niissä ole tarkoituskaan ystävystyä kenenkään kanssa. 

Näin juuri! Valitettavasti vaan nuista paikoista tulee niitä jotka haluaa ystäviä. Harrastuksissakaan en käy, siinä pelossa että joku tulee taas tekemään lähempää tuttavuutta. Onneksi minulla on harrastuksia joita voi tehdä yksin, tai täysin kotona. :D Tämä on ihan typerä ongelma, mutta kun on tarpeeksi monta kertaa joutunut antamaan pakkeja, niin sitä tulee varautuneeksi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Hän voi - ja hänen tulisikin - tehdä sitä aivan riippumatta siitä, onko joku kiireinen vai ei. Jos on yksinäinen, ei missään tapauksessa kannata keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan jos yhdelle ei sovi, kysytään toista. Eivät nekään, joilla on sosiaalisia suhteita, keskity yhteen ihmiseen. Jos siskolle ei sovi lähteä tänään shoppailemaan, kysytään äitiä, veljen vaimoa tai jotain muuta shoppailuseuraksi eikä suinkaan siirretä shoppailureissua sellaiseen ajankohtaan, jolloin siskolle sopisi. 

Missä vaiheessa sanoin että keskittyy vain yhteen? Ehkä keskittyy kahteen, ehkä keskittyy kymmeneen ehkä viiteensataan. Pointti oli se, että kun toinen sanoo ei, ei tarvitse enää yrittää. Voi ottaa uuden siihen kahden tai kymmenen jonoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Ehkä sinun pitää hyväksyä, että se esimerkiksi kaksi kertaa toistuva "nyt on kiire" tarkoittaa sitä, että ei ole aikaa tai energiaa tutustua paremmin. Lisäksi, kahden pyynnön jälkeen se toinen kyllä puolestaan ehdottaa jotain, jos kyse on aidosti ollut pelkästään kiireestä. Kyllähän ystävyyden pitää alkujaankin olla vastavuoroista.

Itse haistelen toisten tunnelmia niin tarkkaan, että en uskaltaisi kysyä enää edes ensimmäisestä kiellosta. Odotatisin sitä että toinen ehdottaa jotain, jos häntä siis kiinnostaa. Lisäksi itsellä on iso kynnys pyytää jotain tapahtumiin tai kahville, koska niistä kieltäytyminen on niin ikävää. Tämä siis omien ystävieni kohdalla myös. Jos tiedän että jollain ystävälläni on kiirettä, en pyydä mihinkään, ja jos pyydän, niin esitän kutsun valmiiksi niin että siihen on helppo kieltäytyä kohteliaasti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Ehkä sinun pitää hyväksyä, että se esimerkiksi kaksi kertaa toistuva "nyt on kiire" tarkoittaa sitä, että ei ole aikaa tai energiaa tutustua paremmin. Lisäksi, kahden pyynnön jälkeen se toinen kyllä puolestaan ehdottaa jotain, jos kyse on aidosti ollut pelkästään kiireestä. Kyllähän ystävyyden pitää alkujaankin olla vastavuoroista.

Olisikin näin yksinkertaista. Ihmiset kun ovat todella erilaisia, osalla voi oikeasti olla kiire. Esimerkiksi itselläni on kaveri, joka ei koskaan ota yhteyttä kehenkään ja on monesti kiire. Otin kerran puheeksi haluaako hän olla enää ystäväni, vai pitääkö lopettaa yhteydenpito ja hän sanoi, että on vain tällainen. Muutkin valittavat hänelle tästä ja on erittäin kiitollinen, että jaksan pitää häneen yhteyttä jne. Ei vain itse osaa kysyä ketään mihinkään ja työnsä vie aivan liikaa aikaa. Ystävyyttä on erilaista. Jos itse valehtelee toiselle päin naamaa (oli sitten kiire tai muu tekosyy), ei kannata valittaa. Se toinen ei näe valehtelusi taakse, kaikki kun eivät osaa lukea ajatuksia.

Vierailija kirjoitti:

Äh, niin sama juttu mulla. Olen myös introvertti nainen, joka kuitenkin toisinaan, kun itse niin haluan ja päätän (omien intressieni, aikataulujeni ja voimavarojeni mukaan) niin hakeudun myös ihmisten ilmoille. Mulle tuo ongelma toistuu yleensä miesten kanssa, koska ilmeisesti joku ulkonäössäni sekä lempeässä, kuuntelevassa olemuksessani (koska en tykkää puhua itsestäni) houkuttelee sitten miehet läheisyyteeni, kun ilmeisesti erehtyvät pitämään minua sosiaalisena ja helposti lähestyttävänä.

Aiemmin ahdistuin ihan valtavasti näistä perässä tulevista treffeiehdotuksista, "onko sopiva hetki soittaa, koska tavataan, lähdetkö kahville, mennäänkö kävelylle" jne.  Koitin keksiä juuri näitä kierteleviä vastauksia kuinka "juuri nyt" ei sovi, mutta sehän vain siirsi ongelmaa vähän pidemmälle. 

Sitten tajusin, ettei mun tarvitse keksiä mitään tekosyytä, vaan voin olla rehellinen siitä, kuka olen, loppuupahan se mielenkiinto. Sittemmin olen vastannut suoraan, että en ole erityisen sosiaalinen ihminen enkä kaipaa seuraa lenkille/kahville/viihteelle, kun koen hieman huonoa omatuntoa jo valmiiksi elämässäni olevien tärkeiden ihmisten vähästä näkemisestä, eikä mulla suoraan sanottuna ole aikaa eikä mielenkiintoa tutustua uuteen ihmiseen enkä ole etsimässä parisuhdetta (koska nämä rajoitteet) enkä myöskään halua puhua minulle vieraan ihmisen kanssa puhelimessa niitä näitä.

Tämä on tehonnut hyvin. Mä en jaksa enää selitellä enkä kertoa asiaa mitenkään silkkihansikkain, tällainen olen enkä halua valehdella siitä.

Vau! Eli sinulla on toiminut hyvin ihan täysi rehellisyys? Täytyy ottaa omaankin opetteluun.

Treffimankujat on olleet sitten ihan oma ilmiönsä, mutta niille on ollut jotenkin helpompi antaa pakit. Olen jo naimisissa. Minulla on sormus siitä merkkinä, en halua muiden kanssa treffeille. Se on paljon ymmärrettävämpää kuin se, että minulla on neljä ystävää, en kaipaa enempää. Varsinkin ekstroverteillä pää kallistuu ja suu on kysymysmerkkinä jos tuollaista kertoo. Ystäväni ovat enimmäkseen introverttejä, joten helppo heidän kanssaan käydä näitä asioita läpi. :D

Ap

Vierailija kirjoitti:

Juuri kuin itse olisin kirjoittanut. Ainoa erotus on se, ettei minulla ole yhtään ystävää. Elämä on mennyt ala-asteelta asti toisia kuunnellessa. Kun ihmiset saavat asiansa järjestykseen, ei heistä kuulu enää mitään. Paitsi sitten kun tulee uusi kriisi.

Olen tullut varovaiseksi uusien ihmisten kanssa. Pelkään että uusi kontaktinottaja taas kohta oksentaa huolensa päälleni. Tässä kaikessa (epäonnistuneessa) välttelyssä olen varmaan missanut jonkun potentiaalisen oikean ystävän.

Harmillista. :( Itse olen saanut suodatettua elämästäni nämä "iilimatokaverit" jotka haluavat vai työntää huolensa "terapeutille". Ja heille osaan olla nykyään vähän kovempi. Ei tule niin suuria tunnontuskia etäntyä iilimadosta, kuin sellaisesta, joka on oikeasti kaikinpuolin mukava.

Ap

1. Valita että liian paljon ihmisiä joita kiinnostaa sinä

2. Valita siitä että se ahdistaa

Ratkaisu: valehtele toiselle

Seuraus: toinen uskoo valheen

3. Valita siitä että toinen uskoi valheesi ja toimii sen mukaan

4. Valita lisää

On teiän elämä rankkaa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Hän voi - ja hänen tulisikin - tehdä sitä aivan riippumatta siitä, onko joku kiireinen vai ei. Jos on yksinäinen, ei missään tapauksessa kannata keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan jos yhdelle ei sovi, kysytään toista. Eivät nekään, joilla on sosiaalisia suhteita, keskity yhteen ihmiseen. Jos siskolle ei sovi lähteä tänään shoppailemaan, kysytään äitiä, veljen vaimoa tai jotain muuta shoppailuseuraksi eikä suinkaan siirretä shoppailureissua sellaiseen ajankohtaan, jolloin siskolle sopisi. 

Missä vaiheessa sanoin että keskittyy vain yhteen? Ehkä keskittyy kahteen, ehkä keskittyy kymmeneen ehkä viiteensataan. Pointti oli se, että kun toinen sanoo ei, ei tarvitse enää yrittää. Voi ottaa uuden siihen kahden tai kymmenen jonoon.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äh, niin sama juttu mulla. Olen myös introvertti nainen, joka kuitenkin toisinaan, kun itse niin haluan ja päätän (omien intressieni, aikataulujeni ja voimavarojeni mukaan) niin hakeudun myös ihmisten ilmoille. Mulle tuo ongelma toistuu yleensä miesten kanssa, koska ilmeisesti joku ulkonäössäni sekä lempeässä, kuuntelevassa olemuksessani (koska en tykkää puhua itsestäni) houkuttelee sitten miehet läheisyyteeni, kun ilmeisesti erehtyvät pitämään minua sosiaalisena ja helposti lähestyttävänä.

Aiemmin ahdistuin ihan valtavasti näistä perässä tulevista treffeiehdotuksista, "onko sopiva hetki soittaa, koska tavataan, lähdetkö kahville, mennäänkö kävelylle" jne.  Koitin keksiä juuri näitä kierteleviä vastauksia kuinka "juuri nyt" ei sovi, mutta sehän vain siirsi ongelmaa vähän pidemmälle. 

Sitten tajusin, ettei mun tarvitse keksiä mitään tekosyytä, vaan voin olla rehellinen siitä, kuka olen, loppuupahan se mielenkiinto. Sittemmin olen vastannut suoraan, että en ole erityisen sosiaalinen ihminen enkä kaipaa seuraa lenkille/kahville/viihteelle, kun koen hieman huonoa omatuntoa jo valmiiksi elämässäni olevien tärkeiden ihmisten vähästä näkemisestä, eikä mulla suoraan sanottuna ole aikaa eikä mielenkiintoa tutustua uuteen ihmiseen enkä ole etsimässä parisuhdetta (koska nämä rajoitteet) enkä myöskään halua puhua minulle vieraan ihmisen kanssa puhelimessa niitä näitä.

Tämä on tehonnut hyvin. Mä en jaksa enää selitellä enkä kertoa asiaa mitenkään silkkihansikkain, tällainen olen enkä halua valehdella siitä.

Vau! Eli sinulla on toiminut hyvin ihan täysi rehellisyys? Täytyy ottaa omaankin opetteluun.

Treffimankujat on olleet sitten ihan oma ilmiönsä, mutta niille on ollut jotenkin helpompi antaa pakit. Olen jo naimisissa. Minulla on sormus siitä merkkinä, en halua muiden kanssa treffeille. Se on paljon ymmärrettävämpää kuin se, että minulla on neljä ystävää, en kaipaa enempää. Varsinkin ekstroverteillä pää kallistuu ja suu on kysymysmerkkinä jos tuollaista kertoo. Ystäväni ovat enimmäkseen introverttejä, joten helppo heidän kanssaan käydä näitä asioita läpi. :D

Ap

Kyllä, rehellisyys on tuonut lopulta tulosta. Koska totuus on juuri se, että en halua seurustella, en halua tutustua uusiin ja totuus useimmiten on myös se, että se johtuu nimenomaan minusta ja minun rajoitteistani eikä siitä, että toinen olisi suoranaisesti epämiellyttävä. Sormus olisikin ymmärrettävä syy antaa pakit, mutta voi sitä hämmästelyn määrää, kun "tuon näköinen" ja "noin mukava" nainen on vapaa eikä haluakaan tutustua ja perustaa perhettä (ikinä, siltä ainakin nyt tuntuu), kyllä siitä joskus myös vähän loukkaannutaan kun luullaan että kyse olisi siitä, ettei joku kelpaa minulle. Tästäkin syystä em. rehellisyys on kannattanut omalla kohdallani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten voisitte sanoa vain suoraan. Ei tarvitse sanoa ilkeästi, mutta tuntuu todella pahalta kun yrittää ystävättömänä tutustua ihmisiin ja sanovat että esim. kiirettä on nyt. Yritän joskus toiste, taas kiirettä. Joskus suostuu näkemään, sitten taas kiirettä tai perutaan. En voi tietää onko oikeasti kiire vai eikö kyseinen ihminen halua vain tavata. Tuhlaatte toisen aikaa, kun hän voisi vain siirtyä "yrittämään" jotain toista, jota mahdollisesti voisi kiinnostaa. Sanokaa vaikka, että olette otettuja yhteydenotoista mutta tällä hetkellä olette liian kiireisiä uusiin tuttavuuksiin. Älkää sanoko, että NYT on kiire, mikä implikoi sitä että myöhemmin teille ei ole. Oikeasti. Ja lopettakaa valitus, siinä missä yksinäisyys on riistävää ja tappavaa, liian monta ihmistä kyselemässä kuulumisia ei ole.

Hän voi - ja hänen tulisikin - tehdä sitä aivan riippumatta siitä, onko joku kiireinen vai ei. Jos on yksinäinen, ei missään tapauksessa kannata keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan jos yhdelle ei sovi, kysytään toista. Eivät nekään, joilla on sosiaalisia suhteita, keskity yhteen ihmiseen. Jos siskolle ei sovi lähteä tänään shoppailemaan, kysytään äitiä, veljen vaimoa tai jotain muuta shoppailuseuraksi eikä suinkaan siirretä shoppailureissua sellaiseen ajankohtaan, jolloin siskolle sopisi. 

Missä vaiheessa sanoin että keskittyy vain yhteen? Ehkä keskittyy kahteen, ehkä keskittyy kymmeneen ehkä viiteensataan. Pointti oli se, että kun toinen sanoo ei, ei tarvitse enää yrittää. Voi ottaa uuden siihen kahden tai kymmenen jonoon.

Mun pointtini taas on, että kaikista ihmissuhteista ei tarvitse syntyä ystävyyssuhteita. Voi olla ihan kaverisuhteita ja tuttavuussuhteitakin. Voin lähteä työkaverini kanssa kahvitauolle, lounaalle tai vaikka töiden jälkeen terassille, jos on aurinkoinen päivä eikä mulla ole kiire minnekään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ystävystyä työkaverini kanssa. Pitäiskö mun siis aina sanoa työkaverilleni ei, kun hän pyytää mukaansa kahvitauolle, lounaalle tai terassille? 

Ei tarvitse? Mikä ongelma tässä siis nyt sulla olikaan? Tässä keskutelussa puhuttiin ettei halua lisää ihmisiä elämään, koska ahdistaa ja kaipaa yksinoloa. Silti itse suostut lähtemään tämän kanssa jonnekin, mutta silti valitat että haluat olla vain rauhassa? Eihän yksinäinenkään oleta että kaikki ovat heti sydänystäviä, vaan myös satunnainen työkaverin kanssa oleminen kelpaa myös. Jos joku haluaa tästä eteenpäin vielä ystäväksi, miksi et sitten sano tälle suoraan? Vai nautitko toiselle valehtelusta vai mikä on syynä? Vai nautitko siitä, että silloin tällöin voit lähteä jonnekin jonkun kanssa, mutta sitten kun sinusta alkaa olla liikaa, alat valittamaan ja valehtelemaan tälle? Annat joopas eipäs ehkä -vastauksia ja valitat kuinka toinen ei ymmärrä.

Tämä on jännä ilmiö. Aloitin jokin aika sitten keskustelun missä kerroin, että minä taas en saa ystävyyssuhteita ja ihmiset eivät pidä seurastani. Olen yrittänyt kahta keinoa: Olla se kuuntelija, mutta myös jakaa asioita. Ystävällinen pyrin olemaan aina. Onko ihmisen olemuksessa sitten jokin, joka vetää toisia enemmän puoleensa? Ehkä olet jotenkin yustävällisin ja lämpimän oloinen ja minä taas kylmä ja hapan?

Mikä olisi ap:n neuvo yksinäisille, kuinka saada lisää ystäviä jos niitä ei ole yhtään?

Itselläni oli tämä tilanne vuosia sitten. Olin aina positiivinen, iloinen jne. En valittanut, en kaatanut mitään toisen niskaan. Ajattelin muita ja heidän tunteitaan ja kokeilin vain erittäin varovaisesti olisko tämä kiinnostunut. Lopputulos: lisää vuosien yksinäisyyttä.

Päätin vaihtaa taktiikkaa. Kutsuin ihmisiä, kyselin kuulumisia, aloin pikkuhiljaa jakaa elämästäni asioita. Ja tämän tein monta kertaa. Suomalaiset kun ovat luonteeltaan hyvin sisäänpäinkääntyneitä. Tuntemattomien kanssa ei lähde kukaan ulos, pitää kysyä monta kertaa ennen kuin suostuu. Usean tapaamiskerran jälkeen ei tarvitse enää kysyä monta kertaa. Viesteihin aletaan vastaamaan monipuolisemmin ja aidommin. Suomalainen on tahmea tutustumaan, ei edes välttämättä tajua että joku haluaa tutustua lähemmin. Vastavuoroisuuteen pääseminen taas vaatii vielä pidemmän kaveruuden ja ystävyyden. Lopputulos tässä? Sain maailman ihanimman kaveriporukan, rutkasti välittäviä, ihania ja kauniita ystäviä ja hyviä tuttuja. Oma lähipiirini on nyt täynnä. Lisäksi vielä enemmän kertyi apn kaltaisia kokemuksia. Ap käyttäytyy aivan samoin kuten 90% suomalaisista. Ei ole näkyvää eroa, onko ihminen vain ujo ja jähmeä tutustumaan vai eikö oikeasti halua. Apn kaltaiset ärsyttivät silloin TODELLA paljon ja nyt vielä enemmän. Aiheutatte valtavasti pettymystä toisille ihmisille, sietääkin olla syyllinen olo. Kuten tuolla aiempi mainitsi, valehtelu on se pahin.

Nykyään myös itselle tulee paljon ystävystymis- ja kaveristumisehdotuksia. Yksinäiset ihmiset eivät vedä muita ihmisiä puoleensa, omaan elämäänsä tyytyväiset kyllä. En kuitenkaan IKINÄ valehtele heille. En IKINÄ lähde silloin tällöin jonnekin ja sitten taas valehtele lisää ahdistuksestaan, miksi en tällä kertaa halua. Aina ystävällisesti ja perustellen sanon suoraan. Vaikutat kivalta, mutta valitettavasti mulla on aika kortilla ja haluan panostaa nykyisiin kaverisuhteisiin ja siihen että heitäkin tulee nähtyä nykyään liian vähän. Ei johdu kyseisestä ihmisestä. Ja tiedättekö mitä? Mitään vakavaa ei ole sattunut. En valehtele, eli ei tarvitse kokea siitä syyllisyyttä. Suosittelen teillekin!