Pettynyt omaan aikuiseen lapseen

Eli siis olisit tyytyväinen jos lapsi tyytyisi johonkin turvalliseen ihan ok suhteeseen, eikä lähtisi vaikkei ole onnellinen..?

Vierailija kirjoitti:

Eli lapsen ainoa virhe on se että parisuhteet ei onnistu? Miksi sinä et ole lapsesi puolella vaan näiden "jätettyjen"? Ehkä on hyväkin piirre että osaa lopettaa ajoissa huonon parisuhteen.

Muistan kun esittelin omalle äidilleni exäni tekemiä mustelmia ja äiti sanoi "eihän noi nyt niin pahalta näytä". Äidit...

Ei vaan naiset. Teissä on jotain vikaa vaikka ette sitä itse myönnä. Siis kaikissa naisissaa.

Kyllähän on mahdollista että lapsellasi on jokin persoonallisuushäiriö. Vaikka olisi hyvä kapauua sellainen voi silti tulla juuri geenien myötä. Jos voi epäillä persoonallisuushäiriötä kannattaa mennä psykologille tms. Puhumaan asiasta. Omalla isälläni on luultavasti joku persoonallisuushäiriö vaikka kaavoi hyvässä ydinperheessä jossa oli myös monta sisarusta, asuivat omakotitalossa kaupungissa. Persoonallisuushäiriöinen (erityisesti narsistinen) satuttaa läheisiä.

Minusta olet hyvä äiti kun ajattelet myös poikasi kumppaneita ja mahdollisia tulevia lapsia! Mikään ei ole pahempaa kuin äiti joka puolustaa aina vain poikaansa ja pistää kaiken miniän syyksi vaikka oikeasti se olisi poika joka kohtelee miniä huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin aloituksen oikeastaan sen takia, että saan edes ulos pettymystä tätä kautta ja en ole pystynyt puhumaan vielä asiasta muiden kanssa.

Ongelmana koen, että surettaa jätetyn osapuolen suru ja häpeän jotenkin tilannetta turhankin paljon. En tiedä olisiko tunteeni kerrottava suoraan lapselleni vai jatkanko valvoen yksin yöt asiaa murehtimalla.

Häpeän etukäteen jo tulevaa yöelämässä pyörimistä.

...tuo sun "häpeä" - entäs jos siinä on joku ongelma? Kyllähän lapsesi vaistoaa, että tuottaa pettymyksen jne.

Olisiko parempi, että lakkaisi huolehtimasta.

Itsellä 26-vuotias "poika" ja hän etsii elämänsä suuntaa. Jossain vaiheessa "häpesin" häntä kun meidän suvussa ei ole kuin menestyjiä (eli vain menestyjät sallitaan).

Nyt kun katsoo tätä maailmaa niin ymmärrän, ettei tämä ole mikään helppo paikka.

Ennen sai töitä heti eikä jäänyt aikaa miettiä - nyt on liikaa vaihtoehtoja ja muutenkin kaikki sekaisin.

Vaikutat itsekin tunnelylmältä ja analyyttiseltä.

Tyttösi on feminismin saastuttama, miehet ei tule kelpaamaan hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin aloituksen oikeastaan sen takia, että saan edes ulos pettymystä tätä kautta ja en ole pystynyt puhumaan vielä asiasta muiden kanssa.

Ongelmana koen, että surettaa jätetyn osapuolen suru ja häpeän jotenkin tilannetta turhankin paljon. En tiedä olisiko tunteeni kerrottava suoraan lapselleni vai jatkanko valvoen yksin yöt asiaa murehtimalla.

Häpeän etukäteen jo tulevaa yöelämässä pyörimistä.

Miksi? Nämähän eivät ole millään tavalla sinun asioitasi. Jos lastasi jokin vaivaa, niin niin vaivaa sinuakin, ja vain toista teistä voit auttaa. Arvaatko kumpaa?

Arvaan itseni olevan syyllinen kaikkeen.

Olen todennäköisesti pilannut lähipiirin elämän itsekkään luonteeni takia.

Se että tunnen pettymystä ja täällä tyrmätä se, niin sitä en ymmärrä.

Iloinen pitäisi olla, että vielä kuukausi takaperin suunnitelmat oli talon rakentaminen ja pitkälle elämä oli yhteisellä pohjalla, mutta nyt on kaikki unohdettu.

Kyllä se tasoittuu kun löytää oikean. Oliko sulle pettymys kun parisuhde meni metsään?

Mä veikkaisin ihan tavallista ongelmallista parisuhdemallia, koska olen kaksi suhdetta sellaisella tuhonnut (yhteistyössä exien kanssa).

Tulen muuten ihmisten kanssa toimeen, mulla on pitkiä ystävyyssuhteita joissa mm. olen ollut avuksi kun minua on tarvittu, ja olen myös vastaanottanut apua, ja myös hauskaa osataan pitää. Parisuhteet vain eivät ole toimineet.

Haen dominoivan äitini kaltaista dominoijaa, paitsi että kun sellaisen saan, dominoiva puoli minussa ei siedä saamaansa kohtelua vaan panee hanttiin, mikä taas johtaa karmeisiin tappeluihin, molemminpuoliseen halveksuntaan ja suhteen kuolemaan.

Ap: katso peiliin ja mieti että mitä ominaisuuksia lapsesi oikein hakee? Mikä on valta-asetelma sinun ja puolisosi välillä? Mitä tapahtuu kun tämän asetelman siirtää nykyaikaisilla oletuksilla varustettujen ihmisten suhteeseen?

On todella normaalia surra jos lapsesi eron myötä menetät miellyttävän ihmisen elämästäsi, mutta ota myös huomioon se että tuskin olet tavannut tämän ihmisen arkiminää. Vaikka joku on miellyttävä sunnuntaivierailulla, hän ei välttämättä siltikään ole oikeaa seuraa lapsellesi 24/7.

Omalla kohdallani välillä harmittaa että oma äitini ei tunnu näkevän vikaa minun toimissani ja saattaa rajusti mustamaalata exiäni, mutta tämän keskustelun kun lukee, niin onpahan sentään minun puolellani.

Tottakai voi olla surullinen ja pettynyt. Mutta lähinnä kai lapsen puolesta. Olla hänestä huolissaan. Surra hänen puolestaan.

Muuten hänen valintansa ei sinulle kuulu. Etkä sinä voi hänen suhteistaan mitään tietää

"Hän surutta satuttaa toisia osapuolia" kuulostaa minusta hälyttävältä ja juuri siltä että pojallasi voisi olla jokin persoonallisuushäiriö. Millä lailla poika satuttaa muita?

Vierailija kirjoitti:

"Hän surutta satuttaa toisia osapuolia" kuulostaa minusta hälyttävältä ja juuri siltä että pojallasi voisi olla jokin persoonallisuushäiriö. Millä lailla poika satuttaa muita?

Ensin pitäisi tietää minkä ikäinen on! Ja hakeeko ollenkaan pitkää suhdetta!

Täällä vauva palstalla ehdotetaan aina ensimmäisenä avun hakemista ja terapiaa. Marssitteko te itse aina ensimmäiseksi jokaisen ongelman kohdalla psykologille tai terapiaan ja ihan kuin jokaiseen ongelmaan avun hakeminen edes olisi kovin helppoa, koska ei niitä lähetteitä psykologille ja terapiaan ihan liukuhihnalla kirjoitella. Ja sitten tietenkin vielä se, että suostuuko lapsi/nuori/aikuinen ottamaan avun vastaan. 

Ihan kuin ihmisessä kaikki olisi vain omien vanhempien vikaa ja tuotosta. En tiedä miten itse olen niin kovin erilainen ihminen kuin omat vanhempani, kun kaikki menneet ja tulevat ongelmat ja KAIKKI persoonallisuuteni piirteet ovat vain heidän tarjoamien olosuhteiden tulosta. Jotenkin yksinkertaista syyttää aina vanhempia kaikesta. Tuntuu että täällä diagnosoidaan vähän joka vanhempi narsistiksi. Miksi ei voida vain tarjota vertaistukea ja ei tarvitse heti alkaa syyttelemään. 

Kiintoisaa, miten osa olettaa ap:n lapsen pojaksi ja osa tyttäreksi.

Vierailija kirjoitti:

Kiintoisaa, miten osa olettaa ap:n lapsen pojaksi ja osa tyttäreksi.

Provoten tehty, jotta pääsee kauhistelemaan ettei saisi koskaan olettaa mitään, siksi ikääkään ei kerrottu.

"Hän surutta satuttaa toisia osapuolia" kuulostaa minusta hälyttävältä ja juuri siltä että pojallasi voisi olla jokin persoonallisuushäiriö. Millä lailla poika satuttaa muita?

Poika?

Surutta satuttaa on vain äidin mielipide. Muista ei kerro mitään

Ehkä sinusta, kun haluat tehdä oletuksia

Jo aloituksesta näkee, että ei äidilläkään ole pääkopassa kaikki kunnossa. Turhaan syytät omaa lastasi ja esität itse täydellisyyttä. 

Pitäisi tietää enemmän. Onko kyseessä tyyppi, joka haluaa vuoden sisällä taas naimisiin ja uusia lapsia saa tulla jos on tullakseen.

Tiedän yhden tälläisen miehen ja muutaman naisen ja oma arvioni on, että nuo suhteet olisivat kestäneet, jos niissä ei olisi mukana uuserhekuviota eli sinun , minun ja entisten suhteiden lapsia. Ei riitä, että kaksi aikuista rakastaa toistaan ja haluaa elää yhdessä, kun on kyse uusperheestä. Tilanne on helpompi sitten, kun lapset jo omillaan.

Vierailija kirjoitti:

Täällä vauva palstalla ehdotetaan aina ensimmäisenä avun hakemista ja terapiaa. Marssitteko te itse aina ensimmäiseksi jokaisen ongelman kohdalla psykologille tai terapiaan ja ihan kuin jokaiseen ongelmaan avun hakeminen edes olisi kovin helppoa, koska ei niitä lähetteitä psykologille ja terapiaan ihan liukuhihnalla kirjoitella. Ja sitten tietenkin vielä se, että suostuuko lapsi/nuori/aikuinen ottamaan avun vastaan. 

Ihan kuin ihmisessä kaikki olisi vain omien vanhempien vikaa ja tuotosta. En tiedä miten itse olen niin kovin erilainen ihminen kuin omat vanhempani, kun kaikki menneet ja tulevat ongelmat ja KAIKKI persoonallisuuteni piirteet ovat vain heidän tarjoamien olosuhteiden tulosta. Jotenkin yksinkertaista syyttää aina vanhempia kaikesta. Tuntuu että täällä diagnosoidaan vähän joka vanhempi narsistiksi. Miksi ei voida vain tarjota vertaistukea ja ei tarvitse heti alkaa syyttelemään. 

Tämä 💖

En jaksa vastailla nyt kysymyksiin ja ehkä vertaistuen toivossa kirjoitin alunperin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Rumaa puhua lapsestaan noin. Äideillä on yleensä empatiaa lastaan kohtaan.

Sinä puhut rumasti.

Hyljeksivä äiti

Ihminen se on äitikin..jos lapsi vaan törttöilee vaikka toisin olis yrittänyt kasvattaa ja varsinkin jos muita satuttaa, harmittaahan se! Suorastaan v...ttaa:/ oot sinäki....sanoppa sitte kun omat on aikuisia ja elää pöljästi..

Mulla on aikuiset lapset. En elä heidän elämäänsä. En arvostele heitä. En etenkään puutu parisuhteeseen.

En puhu lapsestani rumasti

Kuullostaa ihan mun äidiltä. Mitään ei lapsuudessa ole tapahtunut, että olen tällainen miestenkierrättäjä, ja sitäpä ollaan ihmetelty huuli pyöreänä kun äijä vaihtuu jatkuvasti. Joka ainoa kerta olen saanut empatiaa tasan sen verran, että miksi noinkin hyvä mies piti jättää, todella outoa.

Ainoa vain, että lapsuus oli henkisesti täysin turvaton ja laiminlyönnit sitä luokkaa, että huostaanotto olisi ollut viisainta jossain vaiheessa. Seurustelukuvioni alkoivat todella nuorena, jopa liian, eikä äiti ohjeistanut siinä mitenkään että kaikkea ei tarvitse sietää eikä jaksaa ja katseli vierestä miten tytärtä kyykytettiin ja itketettiin kaikkien nähden. Näitä miessuhteita ei edes ole montaa, mutta aikuiseen ikään ehtiessä ihan riittävästi. Aikuisena sitoutuminen on ollut hankalaa, koska miehiä kyllä riittää mutta kaikissa on omistushalun lisäksi ollut vahva halu vain piilottaa selän taakse ja unohtaa hoitaa se parisuhde sitten muuten tietyn ajan kuluttua. Jostain syystä olen ihmisenä äidilleni näkymätön, mitä tulee negatiivisiin tunteisiin ja tunteenpurkauksiin ja tästä syystä on uskomatonta että näytän niitä parisuhteessa ja kehtaan laittaa kampoihin miehille. Kun tulin kotiin sen jälkeen kun mies oli baari-illan jälkeen kampannut mut jäälle ja olin menettänyt tajuni hetkeksi ja itkin kotona, äiti käski olla hiljaa ja lakata esiintymästä. 

Joka kerta, kun olen pistänyt poikki parisuhteen joka ei yksinkertaisesti toimi erinäisten syiden takia, äitini on ollut valtavan huolissaan niiden miesten tunteista. Kummasti häntä ei huolettanut miesten kohtelu, vaan ilmeisesti olin ansainnut sen kaiken. Yksikin tyyppi oli tosi hyvä paperilla, mut siinä kohtaa kun olin nähnyt puolenkymmentä leffaa ja ikinä ei olisi saanut mennä mihinkään, kukaan ei saa tulla meille ja pitäisi muuttaa mahdollisimman kauas korpeen ettei herran moottoripyörälle tee kukaan mitään (eikä väliä että työ- ja koulumatkat pitenevät tunnilla varsinkin mulla), päätin että nyt riittää ja haluan omannäköiseni elämän. Äiti kehtasi myös mennä kuoroon mukaan itkemään jättämistapaani kun jätin väkivaltaisen miehen sähköpostilla. Oli aivan yhdentekevää miten sen tein, koska joka tapauksessa tää väkivaltainen sontakasa olisi suuttunut jostain saadakseen taas riidan pystyyn.