Pettynyt omaan aikuiseen lapseen

Vierailija kirjoitti:

Miten vielä vuonna 2017 ajatellaan, että kaikkien nuorten naisten unelmana on etsiä pitkä parisuhde ja jymähtää siihen? Hoetaan sitä mantraa kuinka rakastumisen huuma ei ole mitään ja se oikea rakkaus on sitten sen jälkeen, vaikka olisi kuinka ankeaa niin se on ainoa oikea tapa elää ja olla. Ja vaikka kuinka haaveilisi muusta niin siitä ei saa erota, vaikka kuinka olisi tympeää ja turhaa? 

Pitää nyt ymmärtää, ettei se pitkä yksiavioinen suhde ole mikään  haave enää monellekaan nuorelle - ei edes monelle nuorelle naiselle. En itsekään sellaista koskaan haluaisi, sillä en näe sen tuovan mitään arvoa. Ihmisushteeni ovat kyllä pitkiä, olen esimerkiksi ex poikaystäväni kanssa edelleen läheinen ystävä, jonka kanssa erosimme suhteen intohimon loputtua ja koska olimme liian kaverillia 7 vuoden yhdessäolon jälkeen. Suhteen muuttaminen ystävyydeksi oli järkevin vaihtoehto. Hän meni sittemmin naimisiin. Nykyisen poikaystäväni kanssa meillä on seksuaalisesti avarakatseinen suhde, jossa satunnaiset seikkailut ovat sallittuja. En halua enkä koe mitään syytä, miksi parisuhteen pitäisi rajoittaa henkilökohtaista vapautta elää. Rakastemme toisiamme syvästi, meillä on todelle hyvä, läheinen ja lämmin suhde, jossa minuakin huomioidaan aktiivisesti.

Nyt olisi aika avartaa vähän sitä maailmankatsomusta ja ymmärtää, ettei kaikki halua elää samalla tavalla eikä valitse samoja arvoja. Mikä siinä on niin vaikea sitä hyväksyä?

Ehkä se pohjimmiltaan on jatkuvuuden puute mikä vaikea ymmärtää ja työni puolesta näen rikkinäisiä lapsia ajattelemattomien vanhempien seurauksena.

Haluaisin lapsenlapsia ja tähän systeemiin en niitä toivo, että suhteet hajoaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti on tarinan narsisti. Ei lapsi

Annas kun arvaan: äiti on pienestä kaupungista, ammatillisen koulutuksen omaava ahkera duunari, jolla on perin konservatiivinen arvomaailma. 

Tytär sen sijaan lähti lukion jälkeen Helsinkiin yliopistoon ja hän on vihreitä äänestävä arvoliberaali. Äiti ei ymmärrä tyttären arvomaailmaa ja pitää sitä kieroutuneena ja toivoisi, että tytär olisi niin kuin hän itse. 

Tarinan äiti on se narsisti, anteeksi vain. 

Alapeukut ei kiinnosta, totuus sattuu, koita pästä sen yli.

Oikeastaan meni niin väärin kuin mahdollista.

Ap

Kokeillaas sitten uudestaan: äiti on akateeminen vihreitä änestävä liberaali, joka on huolissaan konservatiivisesta tyttärestään, joka vaihtaa kumppania eikä sitoudu? 

Öööö hetkonen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vielä vuonna 2017 ajatellaan, että kaikkien nuorten naisten unelmana on etsiä pitkä parisuhde ja jymähtää siihen? Hoetaan sitä mantraa kuinka rakastumisen huuma ei ole mitään ja se oikea rakkaus on sitten sen jälkeen, vaikka olisi kuinka ankeaa niin se on ainoa oikea tapa elää ja olla. Ja vaikka kuinka haaveilisi muusta niin siitä ei saa erota, vaikka kuinka olisi tympeää ja turhaa? 

Pitää nyt ymmärtää, ettei se pitkä yksiavioinen suhde ole mikään  haave enää monellekaan nuorelle - ei edes monelle nuorelle naiselle. En itsekään sellaista koskaan haluaisi, sillä en näe sen tuovan mitään arvoa. Ihmisushteeni ovat kyllä pitkiä, olen esimerkiksi ex poikaystäväni kanssa edelleen läheinen ystävä, jonka kanssa erosimme suhteen intohimon loputtua ja koska olimme liian kaverillia 7 vuoden yhdessäolon jälkeen. Suhteen muuttaminen ystävyydeksi oli järkevin vaihtoehto. Hän meni sittemmin naimisiin. Nykyisen poikaystäväni kanssa meillä on seksuaalisesti avarakatseinen suhde, jossa satunnaiset seikkailut ovat sallittuja. En halua enkä koe mitään syytä, miksi parisuhteen pitäisi rajoittaa henkilökohtaista vapautta elää. Rakastemme toisiamme syvästi, meillä on todelle hyvä, läheinen ja lämmin suhde, jossa minuakin huomioidaan aktiivisesti.

Nyt olisi aika avartaa vähän sitä maailmankatsomusta ja ymmärtää, ettei kaikki halua elää samalla tavalla eikä valitse samoja arvoja. Mikä siinä on niin vaikea sitä hyväksyä?

Ehkä se pohjimmiltaan on jatkuvuuden puute mikä vaikea ymmärtää ja työni puolesta näen rikkinäisiä lapsia ajattelemattomien vanhempien seurauksena.

Haluaisin lapsenlapsia ja tähän systeemiin en niitä toivo, että suhteet hajoaa.

Ap

Onkohan kysymys aina siitä, että he ovat rikkinäisiä vanhempien ajattelemattomuuden seurauksena? Eikö mahdollista ole myös, ettei ihminen, vanhempikaan, aina voi muuttaa itseään ihannekasvattajaksi, vaikka kuinka tietäisi, että millainen sellainen on?

Toki silloin kannattaisi hakea apua, mutta ilmapiiri saattaa olla myös hyvin syyllistävä. "Kun olet kerran lapsia tehnyt, niin ne pitää jaksaa hoitaa" saatetaan sanoa, eikä ole antaa sitä tukea, jota aikuinen olisi vailla. Tai että "jos kerran elämänhallintasi on tuolla tasolla, niin kenen kuvittelet sen tulevan korjaamaan, äitisikö?" vaikka ei se avunhakija niin kuvittele, mutta silti hän tarttisi apua elämänhallinnan saavuttamiseen.

Seuraavaksi sanotaan tietenkin, että kyllä niitä elämänhallintavinkkejä annetaan, vaikka kuinka paljon, mutta kun en tiedä, onko elämänhallinnanpuutteessa kysymys siitäkään, etteikö tiedettäisi, millaista on elämänhallinta tai mitä siihen kuuluu, vaan sen saavuttaminen joistain tiedostamattomista uskomuksista on ennemminkin esteenä, eikä kukaan ymmärrä, kuinka ne puretaan.

t.kivikissaäiti

Ap käntää kaiken itseensä ja vielä ihmetellään mitä lapselle on tapahtunut. Äiti kärsii, äiti häpeää, äiti tuntee pettymystä, miten hän voisi empatiaa tuntea kun on niin syvästi loukattu. Ja Hän on epäonnistunut kasvattajana. Toivottavasti lapsesta ei kasva samalla lailla narsistista, luottamus muihin ja itseen varmasti ainakin koetuksella.

Entä sitten ap, jos lapsesi saisi lapsia? Mille sitten tuntuisi seurata sitä, kun tyttäresi olisikin äitinä vääränlainen ja saisit ajatella, miten lapset kärsii? Olisiko se vielä ihanampaa, kuin nykyinen tilanne? Jos olet realisti, niin etkö nyt nimenomaan toivoisi, että lapsesi ei ikinä lisäänny?

En usko, että tyttäresi ikinä muuttuu sellaiseksi, että sinusta olisi hienoa asia, että hänellä on lapsia ja olisit siitä ylpeä.

Ajattele, jos hän nyt menee vielä hankkimaan lapsia, että olisi jatkuvuutta, koska sellainen on tervettä ja normaalia, koska eihän kukaan halua olla sairas ja epänormaali. Eihän?

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vielä vuonna 2017 ajatellaan, että kaikkien nuorten naisten unelmana on etsiä pitkä parisuhde ja jymähtää siihen? Hoetaan sitä mantraa kuinka rakastumisen huuma ei ole mitään ja se oikea rakkaus on sitten sen jälkeen, vaikka olisi kuinka ankeaa niin se on ainoa oikea tapa elää ja olla. Ja vaikka kuinka haaveilisi muusta niin siitä ei saa erota, vaikka kuinka olisi tympeää ja turhaa? 

Pitää nyt ymmärtää, ettei se pitkä yksiavioinen suhde ole mikään  haave enää monellekaan nuorelle - ei edes monelle nuorelle naiselle. En itsekään sellaista koskaan haluaisi, sillä en näe sen tuovan mitään arvoa. Ihmisushteeni ovat kyllä pitkiä, olen esimerkiksi ex poikaystäväni kanssa edelleen läheinen ystävä, jonka kanssa erosimme suhteen intohimon loputtua ja koska olimme liian kaverillia 7 vuoden yhdessäolon jälkeen. Suhteen muuttaminen ystävyydeksi oli järkevin vaihtoehto. Hän meni sittemmin naimisiin. Nykyisen poikaystäväni kanssa meillä on seksuaalisesti avarakatseinen suhde, jossa satunnaiset seikkailut ovat sallittuja. En halua enkä koe mitään syytä, miksi parisuhteen pitäisi rajoittaa henkilökohtaista vapautta elää. Rakastemme toisiamme syvästi, meillä on todelle hyvä, läheinen ja lämmin suhde, jossa minuakin huomioidaan aktiivisesti.

Nyt olisi aika avartaa vähän sitä maailmankatsomusta ja ymmärtää, ettei kaikki halua elää samalla tavalla eikä valitse samoja arvoja. Mikä siinä on niin vaikea sitä hyväksyä?

Ehkä se pohjimmiltaan on jatkuvuuden puute mikä vaikea ymmärtää ja työni puolesta näen rikkinäisiä lapsia ajattelemattomien vanhempien seurauksena.

Haluaisin lapsenlapsia ja tähän systeemiin en niitä toivo, että suhteet hajoaa.

Ap

SINÄ haluaisit lapsenlapsia ja nyt harmittaa kun lapsi ei näytä löytävän pysyvää parisuhdetta.

Mitä lapsesi haluaa? Onko sillä tässä kuviossa mitään merkitystä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vielä vuonna 2017 ajatellaan, että kaikkien nuorten naisten unelmana on etsiä pitkä parisuhde ja jymähtää siihen? Hoetaan sitä mantraa kuinka rakastumisen huuma ei ole mitään ja se oikea rakkaus on sitten sen jälkeen, vaikka olisi kuinka ankeaa niin se on ainoa oikea tapa elää ja olla. Ja vaikka kuinka haaveilisi muusta niin siitä ei saa erota, vaikka kuinka olisi tympeää ja turhaa? 

Pitää nyt ymmärtää, ettei se pitkä yksiavioinen suhde ole mikään  haave enää monellekaan nuorelle - ei edes monelle nuorelle naiselle. En itsekään sellaista koskaan haluaisi, sillä en näe sen tuovan mitään arvoa. Ihmisushteeni ovat kyllä pitkiä, olen esimerkiksi ex poikaystäväni kanssa edelleen läheinen ystävä, jonka kanssa erosimme suhteen intohimon loputtua ja koska olimme liian kaverillia 7 vuoden yhdessäolon jälkeen. Suhteen muuttaminen ystävyydeksi oli järkevin vaihtoehto. Hän meni sittemmin naimisiin. Nykyisen poikaystäväni kanssa meillä on seksuaalisesti avarakatseinen suhde, jossa satunnaiset seikkailut ovat sallittuja. En halua enkä koe mitään syytä, miksi parisuhteen pitäisi rajoittaa henkilökohtaista vapautta elää. Rakastemme toisiamme syvästi, meillä on todelle hyvä, läheinen ja lämmin suhde, jossa minuakin huomioidaan aktiivisesti.

Nyt olisi aika avartaa vähän sitä maailmankatsomusta ja ymmärtää, ettei kaikki halua elää samalla tavalla eikä valitse samoja arvoja. Mikä siinä on niin vaikea sitä hyväksyä?

Ehkä se pohjimmiltaan on jatkuvuuden puute mikä vaikea ymmärtää ja työni puolesta näen rikkinäisiä lapsia ajattelemattomien vanhempien seurauksena.

Haluaisin lapsenlapsia ja tähän systeemiin en niitä toivo, että suhteet hajoaa.

Ap

SINÄ haluaisit lapsenlapsia ja nyt harmittaa kun lapsi ei näytä löytävän pysyvää parisuhdetta.

Mitä lapsesi haluaa? Onko sillä tässä kuviossa mitään merkitystä?

Haluaa olla Hitler, Stalin tai katuojaan syrjäytynyt pornotähti, ellei halua sitä mitä äiti haluaa. Näin mun äiti uskoo. Joten sillä ei ole todellakaan mitään väliä, mitä lapsi haluaa, tai siis htkinen, onhan sillä isoakin väliä, se pitää tuhota, nujertaa ja hävittää lapsen päästä. Enkä nyt puhu aloittajasta, vaan siitä, mille minun kasvatukseni on tuntunut ja mitä se on ollut.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vielä vuonna 2017 ajatellaan, että kaikkien nuorten naisten unelmana on etsiä pitkä parisuhde ja jymähtää siihen? Hoetaan sitä mantraa kuinka rakastumisen huuma ei ole mitään ja se oikea rakkaus on sitten sen jälkeen, vaikka olisi kuinka ankeaa niin se on ainoa oikea tapa elää ja olla. Ja vaikka kuinka haaveilisi muusta niin siitä ei saa erota, vaikka kuinka olisi tympeää ja turhaa? 

Pitää nyt ymmärtää, ettei se pitkä yksiavioinen suhde ole mikään  haave enää monellekaan nuorelle - ei edes monelle nuorelle naiselle. En itsekään sellaista koskaan haluaisi, sillä en näe sen tuovan mitään arvoa. Ihmisushteeni ovat kyllä pitkiä, olen esimerkiksi ex poikaystäväni kanssa edelleen läheinen ystävä, jonka kanssa erosimme suhteen intohimon loputtua ja koska olimme liian kaverillia 7 vuoden yhdessäolon jälkeen. Suhteen muuttaminen ystävyydeksi oli järkevin vaihtoehto. Hän meni sittemmin naimisiin. Nykyisen poikaystäväni kanssa meillä on seksuaalisesti avarakatseinen suhde, jossa satunnaiset seikkailut ovat sallittuja. En halua enkä koe mitään syytä, miksi parisuhteen pitäisi rajoittaa henkilökohtaista vapautta elää. Rakastemme toisiamme syvästi, meillä on todelle hyvä, läheinen ja lämmin suhde, jossa minuakin huomioidaan aktiivisesti.

Nyt olisi aika avartaa vähän sitä maailmankatsomusta ja ymmärtää, ettei kaikki halua elää samalla tavalla eikä valitse samoja arvoja. Mikä siinä on niin vaikea sitä hyväksyä?

Hyi, seksuaalisesti avarakatseinen suhde. Niin, kun et saanut parempaa. Ei saanut ap:n tytärkään, mutta et sinäkään.

Mikä olisi sinun mielestäsi parempaa mahdollisesti? :) juuri tätä tarkoitin - kun on mahdotonta ymmärtää, etteivät kaikki halua elää yksiavioisesti ja samalla tavalla. Tämähän on nimenomaan valinta ja minun ehdottomana ratkaisu, Ei miehen. En ole mustasukkainen ihminen enkä ymmärrä tai näe, miten esimerkiksi reissulla koettu seksi olisi minulta pois. Päinvastoin, puhumme avoimesti ja kiihotun myös tästä. On hyvin yleistä esimerkiksi ns. Aisamiehenäolo eikä tuo siitä mitenkään poikkea. Mikä siinä on niin hivittävän vaikeaa ymmärtää? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vielä vuonna 2017 ajatellaan, että kaikkien nuorten naisten unelmana on etsiä pitkä parisuhde ja jymähtää siihen? Hoetaan sitä mantraa kuinka rakastumisen huuma ei ole mitään ja se oikea rakkaus on sitten sen jälkeen, vaikka olisi kuinka ankeaa niin se on ainoa oikea tapa elää ja olla. Ja vaikka kuinka haaveilisi muusta niin siitä ei saa erota, vaikka kuinka olisi tympeää ja turhaa? 

Pitää nyt ymmärtää, ettei se pitkä yksiavioinen suhde ole mikään  haave enää monellekaan nuorelle - ei edes monelle nuorelle naiselle. En itsekään sellaista koskaan haluaisi, sillä en näe sen tuovan mitään arvoa. Ihmisushteeni ovat kyllä pitkiä, olen esimerkiksi ex poikaystäväni kanssa edelleen läheinen ystävä, jonka kanssa erosimme suhteen intohimon loputtua ja koska olimme liian kaverillia 7 vuoden yhdessäolon jälkeen. Suhteen muuttaminen ystävyydeksi oli järkevin vaihtoehto. Hän meni sittemmin naimisiin. Nykyisen poikaystäväni kanssa meillä on seksuaalisesti avarakatseinen suhde, jossa satunnaiset seikkailut ovat sallittuja. En halua enkä koe mitään syytä, miksi parisuhteen pitäisi rajoittaa henkilökohtaista vapautta elää. Rakastemme toisiamme syvästi, meillä on todelle hyvä, läheinen ja lämmin suhde, jossa minuakin huomioidaan aktiivisesti.

Nyt olisi aika avartaa vähän sitä maailmankatsomusta ja ymmärtää, ettei kaikki halua elää samalla tavalla eikä valitse samoja arvoja. Mikä siinä on niin vaikea sitä hyväksyä?

Hyi, seksuaalisesti avarakatseinen suhde. Niin, kun et saanut parempaa. Ei saanut ap:n tytärkään, mutta et sinäkään.

Mikä olisi sinun mielestäsi parempaa mahdollisesti? :) juuri tätä tarkoitin - kun on mahdotonta ymmärtää, etteivät kaikki halua elää yksiavioisesti ja samalla tavalla. Tämähän on nimenomaan valinta ja minun ehdottomana ratkaisu, Ei miehen. En ole mustasukkainen ihminen enkä ymmärrä tai näe, miten esimerkiksi reissulla koettu seksi olisi minulta pois. Päinvastoin, puhumme avoimesti ja kiihotun myös tästä. On hyvin yleistä esimerkiksi ns. Aisamiehenäolo eikä tuo siitä mitenkään poikkea. Mikä siinä on niin hivittävän vaikeaa ymmärtää? 

Se on vaikea ymmärtää että kun meidän oletetaan olevan kuin joutsenet eli yksiavioisia eikä sinun tyylisi ole sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mites oma parisuhteesi ap sitten?

t.kivikissaäiti

Reilusti yli 30v saman puolison kanssa. Ap

Ja siksi sun lapsen olisi pitäny jämähtää huonoon suhteeseen???????????

Et vastaa mihinkään, edes ikään tai onko vakavista suhteista kyse??????

Provo

Vierailija kirjoitti:

Luin kolme ekaa sivua ja alkoi jotenkin ärsyttämään hirveästi.

Oma äitini on sellainen, että kuvittelee kaikkien mun saavutuksien ja epäonnistumisien olevan hänen ansiotaan/syytään. Olen normaalia parempi piirtämään ja maalaamaan ja aina äiti jaksaa selitellä, kuinka olen häneltään sen taidon varmaan perinyt. Hän itse siis ei osaa maalata eikä piirtää juuri ollenkaan, mutta luovuus hänen mukaansa on tietysti minussa hänen ansiostaan. Todellisuudessa olen kohta kaksikymmentä vuotta harjoitellut säännöllisesti piirtämistä ja siksi olen siinä hyvä. En osaisi piirtää kuin tikku-ukon, jos en olisi harjoitellut. En ole luontaisesti luova ja hyvä kuvataiteessa.

Opiskelin lukiossa saksaa ja opinnot eivät oikein sujuneet, koska en panostanut saksan opiskeluun kunnolla ja muut aineet kiinnostivat tuplasti enemmän. Tämänkin äiti sai vedettyä itseensä. Hän on epäonnistunut kasvattaja ja minulla on surkea kielipää, jonka olen varmaan sitten perinyt isältäni, koska häneltä en ainakaan ole voinut sitä periä! Myöhemmin pääsin yliopistoon opiskelemaan erästä toista kieltä, sillä tämän toisen kielen opiskeluun panostin alusta saakka ja olin erittäin kiinnostunut kielestä ja kieltä puhuvan maan kulttuurista. Minulla ei siis ollut huono kielipää perinnöllisesti, minua ei vain kiinnostanut opiskella saksaa ja siksi en ollut siinä hyvä.

Lapsesi luonne, kiinnostuksenkohteet, osaaminen ja kaikki muukin hänen elämässään muokkautuu myös ympäristön vaikutuksesta, kaikki lapsesi viat ja ansiot EIVÄT ole lähtöisin sinusta! Muutenkin AP ja muutama muu keskustelussa kuulostavat siltä, että tällaisessa tilanteessa eniten hävettää se, jos onkin nyt sitten itse epäonnistunut kasvattajana. Suurimpana huolena mielessä pitäisi olla se, että onko lapsi onneton eikä itsekkäästi vain miettiä, että mitähän ne muut nyt MUSTA ajattelee, kun mun lapsi on tuollainen.

Vau. Mulla on samanlainen äiti.

Kaikki menestymiset ja pärjäämiset ovat hänen ansiotaan. Sellaiset taidot joita minulla on, mutta hänellä ei ole, ohitetaan täysin.

Lapseni ovat musikaalisia ja myös taitavia kuvataitessa. Niistä äitini muistaa aina sanoa, että ovat perineet mieheni suvusta lahjakkuutensa. Ei ne "Kukkosilta" mitään ole perineet. ("Kukkonen" on siis isäni suvun nimi, myös minun nimeni)

Itse työskentelen kuvataitelijana ja (isän puolen) serkuistani moni on muusikoita. Myös kuvataitelijoita isäni suvusta löytyy. Mutta minä en voi olla taiteellisesti lahjakas millään tavalla sillä äitini ei itse osaa piirtää.

Miehenikin suvussa on useita luovia henkilöitä eikä minulle ole merkitystä sillä mistä lapseni ovat taitonsa saaneet. Toivon vain että saisivat elää onnellisen elämän.

Se kuitenkin loukkaa, että äitini ohittaa minut ja osaamiseni tuolla tavalla.

En pidä juuri lainkaan yhteyttä äitiini, sillä en jaksa kuunnella jatkuvaa vähättelyä enkä haukkumisia.

Ja äitini kysyy aina välillä oikein surkea ilme kasvoillaan "ootko sinä suuttunut minulle jostakin kun ei yhteyttä saa pitää."

Veljeni, joka elää hyvin näkyvästi taitelijaelämää, aiheuttaa äidilleni paljon huolta ja murhetta. "Mitä ne ihmisetkin oikeen ajattelee." Pelkää kovasti sitä että häneltä menee maine. Minullekin on usein sanonut, että "sun pitää puhua veljellesi, etkö sinä ymmärrä että meillä kaikilla menee maine."

Sitten haukkuu minua itsekkääksi ja pahaksi kun en sen vertaa veljestäni välitä.

Oikeasti tällä pahalla veljellä on oikein mainio elämänasenne ja elämäntapansa on monella tapaa kadehdittava.

Hän elää hyvin luonnonmukaista elämää. Ei osta uutta tavaraa jos vanhan pystyy korjaamaan, ja onkin erittäin taitava korjaamaan kaikenlaista.

Kaikesta turhasta ja ylimääräisestä hän pyrkii eroon ja myy tai lahjoittaa aina tarpeettomaksi käyneet tavarat pois. Toisinaan korjailee vanhoja tavaroita ja myy niitä sitten kirpparilla.

Tuntuu siltä, että ap on mies, joka ei ole onnistunut saamaan parisuhdetta ja sisimmässään syyllistää "liberaaleja" naisia siitä, että elävät sinkkuina ja vapaamielistä elämää, joka ei sovi hänen ajatusmaailmaansa. Tavallinen lassukka siis.

Joo samaa mieltä, kyllä pitää jäädä ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa yhteen koska onhan se nyt hurjaa jos on ollut useampi kumppani ennenkuin löytää sen oikeaan!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vielä vuonna 2017 ajatellaan, että kaikkien nuorten naisten unelmana on etsiä pitkä parisuhde ja jymähtää siihen? Hoetaan sitä mantraa kuinka rakastumisen huuma ei ole mitään ja se oikea rakkaus on sitten sen jälkeen, vaikka olisi kuinka ankeaa niin se on ainoa oikea tapa elää ja olla. Ja vaikka kuinka haaveilisi muusta niin siitä ei saa erota, vaikka kuinka olisi tympeää ja turhaa? 

Pitää nyt ymmärtää, ettei se pitkä yksiavioinen suhde ole mikään  haave enää monellekaan nuorelle - ei edes monelle nuorelle naiselle. En itsekään sellaista koskaan haluaisi, sillä en näe sen tuovan mitään arvoa. Ihmisushteeni ovat kyllä pitkiä, olen esimerkiksi ex poikaystäväni kanssa edelleen läheinen ystävä, jonka kanssa erosimme suhteen intohimon loputtua ja koska olimme liian kaverillia 7 vuoden yhdessäolon jälkeen. Suhteen muuttaminen ystävyydeksi oli järkevin vaihtoehto. Hän meni sittemmin naimisiin. Nykyisen poikaystäväni kanssa meillä on seksuaalisesti avarakatseinen suhde, jossa satunnaiset seikkailut ovat sallittuja. En halua enkä koe mitään syytä, miksi parisuhteen pitäisi rajoittaa henkilökohtaista vapautta elää. Rakastemme toisiamme syvästi, meillä on todelle hyvä, läheinen ja lämmin suhde, jossa minuakin huomioidaan aktiivisesti.

Nyt olisi aika avartaa vähän sitä maailmankatsomusta ja ymmärtää, ettei kaikki halua elää samalla tavalla eikä valitse samoja arvoja. Mikä siinä on niin vaikea sitä hyväksyä?

Hyi, seksuaalisesti avarakatseinen suhde. Niin, kun et saanut parempaa. Ei saanut ap:n tytärkään, mutta et sinäkään.

Mikä olisi sinun mielestäsi parempaa mahdollisesti? :) juuri tätä tarkoitin - kun on mahdotonta ymmärtää, etteivät kaikki halua elää yksiavioisesti ja samalla tavalla. Tämähän on nimenomaan valinta ja minun ehdottomana ratkaisu, Ei miehen. En ole mustasukkainen ihminen enkä ymmärrä tai näe, miten esimerkiksi reissulla koettu seksi olisi minulta pois. Päinvastoin, puhumme avoimesti ja kiihotun myös tästä. On hyvin yleistä esimerkiksi ns. Aisamiehenäolo eikä tuo siitä mitenkään poikkea. Mikä siinä on niin hivittävän vaikeaa ymmärtää? 

Se on vaikea ymmärtää että kun meidän oletetaan olevan kuin joutsenet eli yksiavioisia eikä sinun tyylisi ole sitä.

Mitä oikein haet takaa? Voit olla juuri sitä mitä haluat, kun se on avoimesti sovittu kumppanin kanssa. Siinä ei ole mitään väärää eikä pahaa. 

lapsesi on siis joku 16-vuotias? Eihän hän vielä ole pitkään aikaan aikuinen vasta 20-vuotiaana. Etkö miehenä voi opettaa ettei tyttöjä saa käyttää hyväkseen. Tulee mieleen että mihin kiintymyssuhde häiriö on sinuunko vai kehen epäonnistunut. Kaikilla aikuisten lapsilla on jonkilainen tunne elämän häiriö. Juotiinko teillä tai petettiinkö toista vanhempaa? Etäällä olo tekee narsististisia piirteitä. Lähtökohtasesti ei ole hyväksi arvostella ja parjata omaa lastaan.

Lapseensa täysin pettynyt!

Olen 34 v. pojan äiti. Olen hoitanut lapseni kotona lähes 4 v. asti. Hän on ollut rakastettu ja toivottu ainokainen lapsemme syntymästään saakka. Hän on saanut erittäin hyvän kohtelun ja ystäviäkin hänellä on.

Meni naimisiin n. 4 vuotta sitten. Siitä alkoi outo käytös. Vihamielisyys äitiä kohtaan ja hän syyttää minua kaikesta mikä vähänkin menee pieleen ja arvostelee asioista vähäisimmistäkin. Lisäksi vaimo on lähtenyt samaan mukaan. Olen koettanut ymmärtää ja olla ystävällinen oma itseni. Ei vain mikään toimi. En voi tavata poikaa enkä hänen perhettään enää. Mielenrauhani menee täysin sekaisin. En kylläkään kärsi yksinäisyydestä sillä minulla on mies joka on narsisti ja on pojalle omistautunut aivan täysin itsensä unohtaen ja joka suhteessa.  En tarkoita sitä tällä, että olisin mustasukkainen lapsestani. Ajattelen, että voiko meidän parisuhteemme olla tämän kaiken takana. Toivon silti kaikkea hyvää lapselleni ja hänen perheelleen.  Isoäiti

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin aloituksen oikeastaan sen takia, että saan edes ulos pettymystä tätä kautta ja en ole pystynyt puhumaan vielä asiasta muiden kanssa.

Ongelmana koen, että surettaa jätetyn osapuolen suru ja häpeän jotenkin tilannetta turhankin paljon. En tiedä olisiko tunteeni kerrottava suoraan lapselleni vai jatkanko valvoen yksin yöt asiaa murehtimalla.

Häpeän etukäteen jo tulevaa yöelämässä pyörimistä.

Ota asialinja, älä itse mene liikaa tunteen puolelle. Kysy, mitä lapsesi itse ajattelee tilanteestaan, ja onko hän ajatellut, että satuttaa toisia. Pyri keskusteluun. Jos syyttelet, hän ei varmaan kerro mitään ja siksi et pääse itsekään vaikuttamaan asiaan. Voit kertoa, että olet itsekin huolestunut asiasta. Kuuntele, mitä hän  vastaa. Itse olen valvonut vuosia öitäni oman aikuisen lapsesi rikollisesta toiminnasta   ja myös siitä, että hän viimeksi itse aiheutti eron. Tausatalla alkoholin liikakäyttöä yms.  Tosin syyllistää itseään ja katuu tekoaan, yritti saada uudelleen rakennettua suhteen ja kun ei siinä onnistunut, alkoi uhkailla ja käyttäytyä agressiivisesti. Nyt menee onneksi varsin hyvin, mutta muistiini on ikuisesti syöpynyt ne karmeat yöt ja uhkailut milloin mistäkin. Hän ei kyennyt käsittelemään suruaan.

Ainoa hirviö olet sinä itse. Mikä sinä olet määrittelemään muiden parisuhteita? Toimiva parisuhde ei pääty kyllästymiseen tai muuhunkaan.

Monilla mielenterveysongelmaisilla on tapahtunut jotain lapsuudessa mutta ei kuitenkaan aina. Jos AP olet varma ettei ole mitään traumaattista kokemusta lapsellasi tai muutenkaan kohdeltu kotona väärin, ei ole vika sinussa. Surullista tuo varmasti on katsoa vierestä kun näkee että tytär satuttaa toisia.

Ajatteleva isomummi kirjoitti:

Lapseensa täysin pettynyt!

Olen 34 v. pojan äiti. Olen hoitanut lapseni kotona lähes 4 v. asti. Hän on ollut rakastettu ja toivottu ainokainen lapsemme syntymästään saakka. Hän on saanut erittäin hyvän kohtelun ja ystäviäkin hänellä on.

Meni naimisiin n. 4 vuotta sitten. Siitä alkoi outo käytös. Vihamielisyys äitiä kohtaan ja hän syyttää minua kaikesta mikä vähänkin menee pieleen ja arvostelee asioista vähäisimmistäkin. Lisäksi vaimo on lähtenyt samaan mukaan. Olen koettanut ymmärtää ja olla ystävällinen oma itseni. Ei vain mikään toimi. En voi tavata poikaa enkä hänen perhettään enää. Mielenrauhani menee täysin sekaisin. En kylläkään kärsi yksinäisyydestä sillä minulla on mies joka on narsisti ja on pojalle omistautunut aivan täysin itsensä unohtaen ja joka suhteessa.  En tarkoita sitä tällä, että olisin mustasukkainen lapsestani. Ajattelen, että voiko meidän parisuhteemme olla tämän kaiken takana. Toivon silti kaikkea hyvää lapselleni ja hänen perheelleen.  Isoäiti

   Koska tämä alkoi naimisiinmenosta niin onkohan syynä vaimo joka siellä taustalla vaikuttaa pojan ja äidin suhteeseen. Ehdotan että rauhoitat tilanteen ja olet niinkuin et välittäisi lainkaan.  Älä ota kantaa mihinkään heidän asioihinsa.  Anna pärjätä omillaan.  Olet ehkä ollut takertuva ja vaimo ei sitä siedä ja on huomautellut siitä poikaasi.  Kyllä tilanteet rauhoittuvat aikanaan.  Tai sitten heillä on sopeutumisvaikeuksia suhteessaan ja sinä saat siitä osasi kun poikasi ei muutakaan voi.