Tiedoksi vanhemmille: lapsettomuudesta on minulle paljon hyötyä, mutta se ei ole syy, miksi olen lapseton

Jos on utelias ja haluaa kokea uusia asioita, niiden asioiden on syytä olla jotakin muuta kuin sellaisia, joista tulee ihmisiä, joista on vastuussa.

Jos uteliaana ja kokeilunhaluisena menee ja tekaisee lapsen, on se vähän eria asia kuin käydä riippuliitämässä. Jos riippuliitäminen ei ollutkaan kiva kokemus, et enää riippuliidä ja sillä selvä. Miten teet tämän vanhemmuuden kanssa? Ja mitä järkeä siinä edes olisi?

Sitäpaitsi, vela voi haluta kyllä kokeilla vaikka mitä uusia asioita ja olla niiden suhteen utelias, mutta hän ei halua kokea vanhemmuutta. Jos hän haluaisi ja olisi utelias vanhemmuuden suhteen, hän ei olisi vela vaan jossakin vaiheessa erittäin todennäköisesti vanhempi.

Siinä että sanotaan "et tiedä mistä jäät paitsi" kun puhutaan lapsista niin kyllä, tiedän etten tiedä mistä jään paitsu. Mutta onko se hyvä syy alkaa niitä hankkimaan? Ei. Mitä jos tulee tilanne että "noh, kokeillaan nyt sitten että näen" joka päättykin siihen että huomaan etten pidä siitä. Mitäs sitten? Nyt on kokeiltu ja todettu se mitä oletin jo alun perin mutta siitä ei ole tietä pois. Tai no on adoptio mutta sittenhän ihmiset valittaisivat siitä "miksi sitten teit lapsia", "olisit huolehtinut suojauksesta", "olisit selvittänyt oletko varmasti valmis", "olet huono ihminen". Vai voiko joku muka sanoa että olisi oikeasti onnellinen siitä että annan lapseni pois siitä syystä että hankin sen vain "kokeillakseni onko kivaa olla äiti"? Mikään ei riitä. Mutta ainankin voisin sanoa että "kokeiltu on kun ette muuten hiljenneet siitä asiasta" surullinen tosiasia vaan on että vaikka mitä tekisi, aIna löytyy jotain mistä valittaa. Tästä syystä se että "et tiedä mitä menetät" ei ole hyvä vastalause sille jos joku ei halua lapsia.

"ei vaikka tietäisi että siitä on kokemus melkein jokaisella nisäkäsnaaraalla aikojen alusta, silti se ei se vaan näyttäydy mitenkään mahdollisesti tärkeänä asiana."

Melkein jokaisella miehellä on kokemus viinanjuonnista jo sukupolvien ajalta, joten onhan se miehelle tärkeä asia vetää viinaa ja olla kännissä. Melkein jokaisella naisella on kokemus miesten miellyttämisestä ulkonäön kohentamisen keinoin jo muinaisista ajoista alkaen, joten onhan meikkaaminen tärkeä asia.

On ne varmaan tärkeitä asioita sellaiselle, joka kaiken aikaa miettii mitä muut minusta ajattelee, en kai nyt vaan ole erilainen, kaiken täytyy olla just niinkuin muillakin, on mentävä aamusta ämpärijonoon kun muutkin menee, ostettava lidlin leopardivaatteita kun muutkin mammat ostaa ja tehtävä lapsiakin kun muutkin tekee. Aivan sama, vaikka itse haluaisi mitä, on vaan tehtävä ja oltava kuten muutkin. Koulukiusaajatkin on sellaisia.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ehkä vähän myöhässä, mutta mun on kyllä hlökohtaisesti vaikea ymmärtää myös sitä, että joku, monikin, ehdottomasti haluaa lapsia ja on valmis tekemään ihan mitä tahansa ja kestämään mitä tahansa, että siinä onnistuu. Kun itse olisin että jaa eikö, no, ei se varmaan ollut mulle tarkoitettu, keksin jotain muuta.

Mutta sitä on vielä vaikeampi ymmärtää, että ihminen joka on muutoin utelias ja kiinnostunut maailmasta ja itsestään ja omasta olemassaolostaan ja analysoi ja tutkii asioita, ei tunne mitään kiinnostusta näin isoa elämänaluetta kohtaan. Voitte puhua siitä riippuliitämisestä, mutta harvalle riippuliito on ennen siihen hurahtamista iso elämänalue. Lapsuus ja vanhemmuus on jokaiselle väistämättä iso elämänalue juuri sen oman lapsuuskokemuksen vuoksi. Eikä ole utelias kokemaan raskautta ja synnytystä ja vastasyntyneen hoitoa, ei vaikka tietäisi että siitä on kokemus melkein jokaisella nisäkäsnaaraalla aikojen alusta, silti se ei se vaan näyttäydy mitenkään mahdollisesti tärkeänä asiana.

Molemmat näkökulmat on mulle henkilökohtaisesti outoja motivaatiotiloja. (En toki ajattele, että kaikki muut ihmiset on jompaa kumpaa väkeä.)

t. H!

Minulle oudolta näyttäytyy tuo, että jos et voisi saada lasta, olisit "jaa". Ja toisaalta et ole kokenut erityistä vauvakuumetta, mutta lapsia on tullut silti tehtyä, syystä jota et itsekään oikein tiedä. Tuo ei kerro taipumuksesta analysoida asioita ja olla niistä kiinnostunut. Tietenkin ääripäät monessa asiassa ovat pahasta. Itse voin kyllä ymmärtää, miksi jotkut myös kovasti lapsia haluavat. Kirjoituksissasi korostuu ymmärtämättömyys kaikkia eri tavalla ajettelevia kohtaan. Esimerkiksi empatia on kykyä ymmärtää tietyllä tasolla mitä toinen kokee, vaikkei itsellä olisi suoraa kokemusta tästä asiasta. Tuossa hyvä kirjoitus, joka sivuaa keskustelua useammalta kannaltakin: https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/tiedatko-empatia-sympatia-eroa…. Näin voisi ajatella, ettei kaikkea ole pakko kokea henkilökohtaisesti (eikä voikaan tietenkään) saadakseen siitä kuvaa esim. muita seuraamalla. Pidän itseäni uteliaana, koska olen hyvin kiinnostunut myös muiden kokemuksista ja annan niille saman arvon kuin omilleni.

Ei se sitä ole, että on oltava just niin kuin muutkin koska ei kestä olla erilainen. Minusta se vaan on aika merkittävä asia, että mitä ihmettä, oikeastiko se uusi yksilö kasvaa siinä toisen sisällä ja tulee ulos elävänä ja siitä symbioosista sitten lähtee kasvamaan ja hahmottamaan maailmaa vähitellen itsenäistyvänä olentona ja lopputulos on niinkin kompleksinen kuin ihminen. Ja jokainen meistä on näin syntynyt ja minä, ihan tavallinen minä, olen tämän kyvyn suhteen biologialtani samanlainen kuin muutkin synnyttäneet. Aika jännä.

Voit yrittää keksiä esimerkkejä viinanjuonnista ja meikkaamisesta, mutta varmaan ymmärrät ettei ne ole merkitykseltään vastaavia. Vaikka ei olisi mitään muuta kulttuuria elämässä, niin tämä uuden yksilön syntyminen jo olemassaolevasta yksilöstä on, se on kaikkein pysyvin ja perustavanlaatuisin elämän piirre.

En sanonut että on oltava niin kuin muut, mutta kun tietää joka tapauksessa olevansa hyvin samanlainen kuin ne muut... No joo.

"En pidä liikunnasta, ei houkuta yhtään, en ole ikinä kokenut mitään endorfiiniryöppyä tai lisäenergiaa liikunnasta vaikka kaikki sitä hehkuttaa, sattuu vaan ja on vaikeaa ja en kaipaa sitä elämääni." Jospa se on vaikeaa siksi kun en ole sitä tehnyt, jospa se endorfiiniryöppy tulisi mikäli en vastustaisi koko ajan ja jos en olisi päättänyt että liikkuminen ei ole mun juttu? Jospa kokisin liikunnan antoisana, mikäli oikeasti yrittäisin?

Liikunta ei ole sama asia kuin lisääntyminen, koska liikunta on välittömästi välttämättömämpää henkilökohtaiselle terveydelle. Lisääntyminen on kuitenkin välttämätöntä yhteisön terveydelle. Et voi myöskään ennalta tietää, mikä merkitys lisääntymisellä tai lisääntymättömyydellä on elämän mittaiselle hyvinvoinnille, mutta oletus voisi olla että sillä on suuri merkitys, sillä perusteella että sinäkin olet yksi sosiaalinen nisäkäs muiden joukossa ja evoluutio on sinut muokannut samoin kuin muutkin.

t. H!

"No kokeilin äitiyttä, en tykännyt, mitäs nyt." Tämä on vaikea. Äitiyden käsitteellistäminen vastaavaksi kokeiluksi kuin riippuliitokokeilu on epäonnistunut lähtökohtaisestikin. Äitiys on elämänmittaista olemista, niin kuin tässäkin ketjussa sanotaan silloin kun halutaan korostaa sitä raskasta vastuuta.

Elämänmittaisessa olemisessa ei tule sellaista hetkeä, jossa voisi harkitusti sanoa että tämä oli kyllä virhe, aina on liian varhaista kokonaisarviolle. On vain hetkellisiä olosuhteita ja tunnetiloja. Vaikka raskauden tai synnytyksen jälkeen voi sanoa, että ei enää ikinä tätä, niin ei voi sanoa äitiydestä. Voi tietysti tehdä sen lapsen ja sitten tajuta kaipaavansa menneitä aikoja. Voi joutua tilanteeseen, jossa lapsi on sijoitettava asumaan muualle. Mutta ei se, että jossain vaiheessa on vaikeaa tai kaipaa mennyttä, tarkoita että jo lähtökohta oli virhe. Ja koska ei voi elää kuin yhden elämän, ei voi edes kuolinvuoteellaan tietää missä olisi ja miten onnellinen jos olisi elänyt toisin. Eikä voi ikinä tietää mikä merkitys sillä lopulta oli, että teki sen lapsen.

Kuvitellaan, että suurten epäilysten vallassa jättää ehkäisyn pois, harmikseen joutuu sitten pikkujouluaikaan olemaan vesilinjalla ja toivoo että kukaan ei kommentoi mitään, no raskaus on ikävä, pahoinvointi ja liitoskivut ja raskausarvet ja kaikki, viimeisillään sitten kesähelteillä ihan tuskaisena, jalat turpoo, synnytys on vaikea. Imetys ei onnistu, vauvan hoito on väkinäistä, kontaktia ei oikein synny, koko ajan se tarvii jotain ja siinä sitten arvailee mitä tällä kertaa. Lapsi säilyy etäisenä ja mikä helpotus kun sen saa laittaa päivähoitoon, harmi vaan kun raskauden pilaamasta vartalostaan ei pääse vapaalle. Tämä äitiyskokeilu oli selvästikin virhe, en tykännyt, ei ole mun juttu, olisi pitänyt ymmärtää ajoissa ja kuunnella niitä alun epäilyksiä.

Ehkä todellinen virhe oli siinä, että oli jo valmiiksi päättänyt että tämä on virhe? Aivot vahvistaa niitä havaintoja, jotka palvelee sen hetkistä motivaatiotilaa. Itsessään neutraali todellisuus näyttäytyy henkilökohtaisena helvettinä. Stressi ja ahdistus pitää kehon hälytystilassa ja sillä on mitattavissa olevia (siinä mielessä todellisia) fysiologisia vaikutuksia esimerkiksi raskauspahoinvointiin, synnytyksen kulkuun, maidonnousuun ja etenkin siihen vuorovaikutussuhteen muodostumiseen lapsen kanssa.

---

---

Miten ihminen, jonka elämäntilanteessa se vauva vaan kertakaikkiaan on negatiivinen häiriötekijä, voisi tuolle kierteelle mitään? Olisihan väärin tehdä lapsi kärsimään äidin asennevammasta. Okei, mutta hänhän olisi voinut järjestää jo kauan sitten elämänsä niin, että se lapsi ei näyttäytyisi uhkana ja luopumisena kaikesta hyvästä, vaan mahdollisuutena, jolloin suhtautuminen raskauteen olisi aivan erilainen? Niin, mutta miksi tekisi tai olisi tehnyt niin, kun ei vaan h-a-l-u-a eikä ole i-k-i-n-ä halunnut sitä lasta?

Niin... Mutta siltikin, voi olla ihmisiä, joille ei vielä ole liian myöhäistä? On toisia, jotka kasvavat tähän kulttuuriin jota me elämme ja luomme juuri nyt, ja heidän tulevaisuutensa voisi olla erilainen, mikäli heidän elämänsä luontevasti järjestyisi niin että lapsi olisi mahdollisuus eikä uhka. Miksi välittäisimme tästä? No siksi, kun yhteisö kuolee, mikäli sen jäseniä ei kiinnosta haluta lisääntyä. Mutta miksi silläkään olisi väliä, tulevat sukupolvet tekevät omat päätöksensä siitä mitä haluavat, haluavatko lapsia vai eivät.

Mutta... Me kuitenkin jollain tapaa työskentelemme sen hyväksi, että sekä oma että muiden ihmisten tulevaisuus olisi parempi kuin tämä hetki. Uhraamme hirveästi omia resurssejamme, käymme ehkä töissä tai opiskelemme, yritämme paljon enemmän kuin olisi pakko hengissä selviämiseksi, maksamme veroja, osallistumme yhteisölliseen elämään, poimimme roskan roskiin, olemme huolissamme maailman ja ihmiskunnan asioista. Emme elä kuin viimeistä päivää. Jollain tapaa elämme ikään kuin uskoisimme, että tulevaisuudessa on toivoa paremmasta, jos vain tässä ajassa tehdään oikeat uhraukset. Niin... miksi näkisimme kaiken sen vaivan, mutta emme ajattelisi tätä puolta elämästä?

t. H!

Lapsettomat nimenomaan usein ajattelevat tuota parempaa tulevaisuutta, muutoinkin kuin subjektiivisesti omalla tai vaikkapa Suomen tai euroopan laajuudella. Maailma on ylikansoittunut. Ilmastonmuutos on kiihtynyt, aiemmin mikään eliölaji ei ole yhtä voimakkaasti vaikuttanut siihen. Ihmiset eivät ole kuolemassa sukupuuttoon, päinvastoin. Luonnon resurssit eivät tule riittämään. http://www.worldometers.info. Miksi minun pitäisi lisääntyä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ehkä vähän myöhässä, mutta mun on kyllä hlökohtaisesti vaikea ymmärtää myös sitä, että joku, monikin, ehdottomasti haluaa lapsia ja on valmis tekemään ihan mitä tahansa ja kestämään mitä tahansa, että siinä onnistuu. Kun itse olisin että jaa eikö, no, ei se varmaan ollut mulle tarkoitettu, keksin jotain muuta.

Mutta sitä on vielä vaikeampi ymmärtää, että ihminen joka on muutoin utelias ja kiinnostunut maailmasta ja itsestään ja omasta olemassaolostaan ja analysoi ja tutkii asioita, ei tunne mitään kiinnostusta näin isoa elämänaluetta kohtaan. Voitte puhua siitä riippuliitämisestä, mutta harvalle riippuliito on ennen siihen hurahtamista iso elämänalue. Lapsuus ja vanhemmuus on jokaiselle väistämättä iso elämänalue juuri sen oman lapsuuskokemuksen vuoksi. Eikä ole utelias kokemaan raskautta ja synnytystä ja vastasyntyneen hoitoa, ei vaikka tietäisi että siitä on kokemus melkein jokaisella nisäkäsnaaraalla aikojen alusta, silti se ei se vaan näyttäydy mitenkään mahdollisesti tärkeänä asiana.

Molemmat näkökulmat on mulle henkilökohtaisesti outoja motivaatiotiloja. (En toki ajattele, että kaikki muut ihmiset on jompaa kumpaa väkeä.)

t. H!

Minulle oudolta näyttäytyy tuo, että jos et voisi saada lasta, olisit "jaa". Ja toisaalta et ole kokenut erityistä vauvakuumetta, mutta lapsia on tullut silti tehtyä, syystä jota et itsekään oikein tiedä. Tuo ei kerro taipumuksesta analysoida asioita ja olla niistä kiinnostunut. Tietenkin ääripäät monessa asiassa ovat pahasta. Itse voin kyllä ymmärtää, miksi jotkut myös kovasti lapsia haluavat. Kirjoituksissasi korostuu ymmärtämättömyys kaikkia eri tavalla ajettelevia kohtaan. Esimerkiksi empatia on kykyä ymmärtää tietyllä tasolla mitä toinen kokee, vaikkei itsellä olisi suoraa kokemusta tästä asiasta. Tuossa hyvä kirjoitus, joka sivuaa keskustelua useammalta kannaltakin: https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/tiedatko-empatia-sympatia-eroa…. Näin voisi ajatella, ettei kaikkea ole pakko kokea henkilökohtaisesti (eikä voikaan tietenkään) saadakseen siitä kuvaa esim. muita seuraamalla. Pidän itseäni uteliaana, koska olen hyvin kiinnostunut myös muiden kokemuksista ja annan niille saman arvon kuin omilleni.

Kyllä varmasti olen ymmärtämätön eri tavalla ajattelevia kohtaan. En minä täysin ymmärtämätön ja empatiakyvytön mielestäni ole, sanoinpahan vaan tasapainon vuoksi että henkilökohtaisella tasolla en ymmärrä sitä toistakaan ääripäätä, toimisin itse toisin. Yritän olla tässä niin rehellinen kuin mahdollista.

On mahdotonta sanoa miten varmasti olisin toiminut, mutta luulen että olisin arvellut että jos onnistuisinkin hedelmöityshoidoin, syyttäisin itseäni mikäli lapsella olisi vähänkin joku vika. Tai jos hedelmöityshoidot ovat pitkät ja raskaat, niihin uppoutuminen helposti nostaa odotuksia niin korkealle, että lopulta se lapsen syntymä onkin pettymys. Saattaisin ajatella, että sen lapsen täytyy nyt lunastaa kaikki se tuska ja vaiva. Katkeroituisin, mikäli olisin yrittänyt kovasti ja sitten saisinkin mielestäni hankalan lapsen. Se riski siitä, että todellisuus ei vastaisi odotuksiani, olisi liian suuri. Toisaalta olisi vaikea perustella miksi käyttäisin aikaa ja rahaa hoitoihin, kun voisin adoptoidakin. Ehkä se etten tullut raskaaksi oli jonkinlainen merkki, ja ohittamalla sen hakkaan vaan päätäni seinään.

Olen samaa mieltä, että Suomessa on heikko tunnesanasto. Sanat on väkinäisiä ja etäännyttäviä. Kuitenkin mielestäni olen hyvinkin myötätuntoinen sillä tavalla kuin tuossa artikkelissa sanotaan, auttamisen kautta. Ongelma on, että en aina osaa valita sanojani niin, että huomioisin kunnolla ja oikea-aikaisesti ne toisen tunnetarpeet. Monesti myös ratkaisu ongelmaan vaatisi sellaisten asioiden sanomista, joita se toinen ei halua kuulla, vaikka kuinka yrittäisin olla lempeä. Joskus onnistun, jos minulla on tarpeeksi aikaa miettiä asiaa usealta kantilta. Ei minua yleisesti kuitenkaan pidetä minään tylynä autistina, vaan useimmat pitää minua melko pehmeänä ja ystävällisenä, avuliaana ja ajattelevaisena, vaikka periaatteesta kuitenkin pidän totuutta tärkeämpänä kuin kenenkään tunteita. Koska ajattelen, että se totuuden myöntäminen on paras apu mihin tahansa ongelmaan.

Niin nuo omat lapset. Suurin syy lasten tekemiseen oli, että vastasin esittämääni kysymykseen lastensaamisesta, että miksi ei. On monta asiaa, jotka voi kokea by proxy, epäilemättä. En esimerkiksi hirveästi halua matkustella itse enää. Mutta rajansa silläkin. Jos nyt selitän ne syyt tässä, niin varmasti hullun maine vain kasvaa.

t. H!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ehkä vähän myöhässä, mutta mun on kyllä hlökohtaisesti vaikea ymmärtää myös sitä, että joku, monikin, ehdottomasti haluaa lapsia ja on valmis tekemään ihan mitä tahansa ja kestämään mitä tahansa, että siinä onnistuu. Kun itse olisin että jaa eikö, no, ei se varmaan ollut mulle tarkoitettu, keksin jotain muuta.

Mutta sitä on vielä vaikeampi ymmärtää, että ihminen joka on muutoin utelias ja kiinnostunut maailmasta ja itsestään ja omasta olemassaolostaan ja analysoi ja tutkii asioita, ei tunne mitään kiinnostusta näin isoa elämänaluetta kohtaan. Voitte puhua siitä riippuliitämisestä, mutta harvalle riippuliito on ennen siihen hurahtamista iso elämänalue. Lapsuus ja vanhemmuus on jokaiselle väistämättä iso elämänalue juuri sen oman lapsuuskokemuksen vuoksi. Eikä ole utelias kokemaan raskautta ja synnytystä ja vastasyntyneen hoitoa, ei vaikka tietäisi että siitä on kokemus melkein jokaisella nisäkäsnaaraalla aikojen alusta, silti se ei se vaan näyttäydy mitenkään mahdollisesti tärkeänä asiana.

Molemmat näkökulmat on mulle henkilökohtaisesti outoja motivaatiotiloja. (En toki ajattele, että kaikki muut ihmiset on jompaa kumpaa väkeä.)

t. H!

Minulle oudolta näyttäytyy tuo, että jos et voisi saada lasta, olisit "jaa". Ja toisaalta et ole kokenut erityistä vauvakuumetta, mutta lapsia on tullut silti tehtyä, syystä jota et itsekään oikein tiedä. Tuo ei kerro taipumuksesta analysoida asioita ja olla niistä kiinnostunut. Tietenkin ääripäät monessa asiassa ovat pahasta. Itse voin kyllä ymmärtää, miksi jotkut myös kovasti lapsia haluavat. Kirjoituksissasi korostuu ymmärtämättömyys kaikkia eri tavalla ajettelevia kohtaan. Esimerkiksi empatia on kykyä ymmärtää tietyllä tasolla mitä toinen kokee, vaikkei itsellä olisi suoraa kokemusta tästä asiasta. Tuossa hyvä kirjoitus, joka sivuaa keskustelua useammalta kannaltakin: https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/tiedatko-empatia-sympatia-eroa…. Näin voisi ajatella, ettei kaikkea ole pakko kokea henkilökohtaisesti (eikä voikaan tietenkään) saadakseen siitä kuvaa esim. muita seuraamalla. Pidän itseäni uteliaana, koska olen hyvin kiinnostunut myös muiden kokemuksista ja annan niille saman arvon kuin omilleni.

Kyllä varmasti olen ymmärtämätön eri tavalla ajattelevia kohtaan. En minä täysin ymmärtämätön ja empatiakyvytön mielestäni ole, sanoinpahan vaan tasapainon vuoksi että henkilökohtaisella tasolla en ymmärrä sitä toistakaan ääripäätä, toimisin itse toisin. Yritän olla tässä niin rehellinen kuin mahdollista.

On mahdotonta sanoa miten varmasti olisin toiminut, mutta luulen että olisin arvellut että jos onnistuisinkin hedelmöityshoidoin, syyttäisin itseäni mikäli lapsella olisi vähänkin joku vika. Tai jos hedelmöityshoidot ovat pitkät ja raskaat, niihin uppoutuminen helposti nostaa odotuksia niin korkealle, että lopulta se lapsen syntymä onkin pettymys. Saattaisin ajatella, että sen lapsen täytyy nyt lunastaa kaikki se tuska ja vaiva. Katkeroituisin, mikäli olisin yrittänyt kovasti ja sitten saisinkin mielestäni hankalan lapsen. Se riski siitä, että todellisuus ei vastaisi odotuksiani, olisi liian suuri. Toisaalta olisi vaikea perustella miksi käyttäisin aikaa ja rahaa hoitoihin, kun voisin adoptoidakin. Ehkä se etten tullut raskaaksi oli jonkinlainen merkki, ja ohittamalla sen hakkaan vaan päätäni seinään.

Olen samaa mieltä, että Suomessa on heikko tunnesanasto. Sanat on väkinäisiä ja etäännyttäviä. Kuitenkin mielestäni olen hyvinkin myötätuntoinen sillä tavalla kuin tuossa artikkelissa sanotaan, auttamisen kautta. Ongelma on, että en aina osaa valita sanojani niin, että huomioisin kunnolla ja oikea-aikaisesti ne toisen tunnetarpeet. Monesti myös ratkaisu ongelmaan vaatisi sellaisten asioiden sanomista, joita se toinen ei halua kuulla, vaikka kuinka yrittäisin olla lempeä. Joskus onnistun, jos minulla on tarpeeksi aikaa miettiä asiaa usealta kantilta. Ei minua yleisesti kuitenkaan pidetä minään tylynä autistina, vaan useimmat pitää minua melko pehmeänä ja ystävällisenä, avuliaana ja ajattelevaisena, vaikka periaatteesta kuitenkin pidän totuutta tärkeämpänä kuin kenenkään tunteita. Koska ajattelen, että se totuuden myöntäminen on paras apu mihin tahansa ongelmaan.

Niin nuo omat lapset. Suurin syy lasten tekemiseen oli, että vastasin esittämääni kysymykseen lastensaamisesta, että miksi ei. On monta asiaa, jotka voi kokea by proxy, epäilemättä. En esimerkiksi hirveästi halua matkustella itse enää. Mutta rajansa silläkin. Jos nyt selitän ne syyt tässä, niin varmasti hullun maine vain kasvaa.

t. H!

Pidät mahdollisena, että saattaisit katkeroitua jos saisitkin hankalan lapsen, vaikka olisit sitä oikeasti kovasti halunnut. Kerrotko vielä, miksi lapsettomien pitäisi harkita uudestaan? Tai vaan muuttaa asennettaan mahdollisia vaikeuksia kohtaan? Se, että kaikki VOI mennä hyvinkin, ei tarkoita, että pitäisi heittäytyä naiiviksi elämän varaan asiassa jossa ei ole peruutusnappia.

Ajattelet, että sillä, ettet pystyisi saamaan lasta, olisi joku merkitys, se olisi niin tarkoitettu. Mutta voisiko merkitys olla myös sillä, että saa hankalan/ sairaan lapsen? Sehän taatusti kasvattaisi henkisesti vielä enemmän, kuin haasteet "normaalin" lapsen kanssa. Tätä kasvuahan muille toivoit elämän päämääränä. Et voi ymmärtää, mitä on elämä sairaan lapsen kanssa, tekeekö se sinusta jotenkin vähemmän elämään vihkiytymättömän tai jopa epäuteliaan? Mitä lapsettomana saisit adoptiosta, koska se ei toisi sinulle suurempaa näkemystä synnytyksestä ja omasta äitiydestä, eihän lapsi olisi sinun? Siinä vähän harrastelisit äitiyttä, vaikket koskaan saisi tietää, miltä se _oikeasti_ tuntuu.

Voit olla ystävällinen ym. mutta objektiiviselta et keskustelun perusteella vaikuta. Toivottavasti totuuksia esille tuodessasi erotat ne subjektiivisista mielipiteistäsi, etenkin jos pidät näitä tärkeämpinä kuin muiden tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Ei se sitä ole, että on oltava just niin kuin muutkin koska ei kestä olla erilainen. Minusta se vaan on aika merkittävä asia, että mitä ihmettä, oikeastiko se uusi yksilö kasvaa siinä toisen sisällä ja tulee ulos elävänä ja siitä symbioosista sitten lähtee kasvamaan ja hahmottamaan maailmaa vähitellen itsenäistyvänä olentona ja lopputulos on niinkin kompleksinen kuin ihminen. Ja jokainen meistä on näin syntynyt ja minä, ihan tavallinen minä, olen tämän kyvyn suhteen biologialtani samanlainen kuin muutkin synnyttäneet. Aika jännä.

Voit yrittää keksiä esimerkkejä viinanjuonnista ja meikkaamisesta, mutta varmaan ymmärrät ettei ne ole merkitykseltään vastaavia. Vaikka ei olisi mitään muuta kulttuuria elämässä, niin tämä uuden yksilön syntyminen jo olemassaolevasta yksilöstä on, se on kaikkein pysyvin ja perustavanlaatuisin elämän piirre.

En sanonut että on oltava niin kuin muut, mutta kun tietää joka tapauksessa olevansa hyvin samanlainen kuin ne muut... No joo.

"En pidä liikunnasta, ei houkuta yhtään, en ole ikinä kokenut mitään endorfiiniryöppyä tai lisäenergiaa liikunnasta vaikka kaikki sitä hehkuttaa, sattuu vaan ja on vaikeaa ja en kaipaa sitä elämääni." Jospa se on vaikeaa siksi kun en ole sitä tehnyt, jospa se endorfiiniryöppy tulisi mikäli en vastustaisi koko ajan ja jos en olisi päättänyt että liikkuminen ei ole mun juttu? Jospa kokisin liikunnan antoisana, mikäli oikeasti yrittäisin?

Liikunta ei ole sama asia kuin lisääntyminen, koska liikunta on välittömästi välttämättömämpää henkilökohtaiselle terveydelle. Lisääntyminen on kuitenkin välttämätöntä yhteisön terveydelle. Et voi myöskään ennalta tietää, mikä merkitys lisääntymisellä tai lisääntymättömyydellä on elämän mittaiselle hyvinvoinnille, mutta oletus voisi olla että sillä on suuri merkitys, sillä perusteella että sinäkin olet yksi sosiaalinen nisäkäs muiden joukossa ja evoluutio on sinut muokannut samoin kuin muutkin.

t. H!

Sinähän sitä perustelua käytit, että koska jo sukupolvien ajan vai mikä nyt olikaan termi, on tehty lapsia niin ihme jos ei joku nykyään halua. Samalla perustelulla voi edellyttää miehiltä viinan juomista -sitäkin on tehty maailman sivu.

Ja tuossa sukupolvien ajan-intoilussasi unohdat, että vasta parin sukupolven ajan on ollut mahdollisuus päättää, milloin, montako lasta tai lainkaan lapsia tulee. Sukupolvien ajan niitä on ollut pakko tehdä jos jonkinlaisessa parisuhteessa saati aviossa on ollut. Velaus ei silloin ollut mahdollisuus ja vaihtoehto edes teoriassa vaan lapsia oli tehtävä, halusi tai ei tai oli se järkevää, terveellistä äidille tai mitä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat nimenomaan usein ajattelevat tuota parempaa tulevaisuutta, muutoinkin kuin subjektiivisesti omalla tai vaikkapa Suomen tai euroopan laajuudella. Maailma on ylikansoittunut. Ilmastonmuutos on kiihtynyt, aiemmin mikään eliölaji ei ole yhtä voimakkaasti vaikuttanut siihen. Ihmiset eivät ole kuolemassa sukupuuttoon, päinvastoin. Luonnon resurssit eivät tule riittämään. http://www.worldometers.info. Miksi minun pitäisi lisääntyä?

Jos maailman näkökulmasta eli ihmisen ulkopuolelta katsoo, niin jokainen ihminen on varmasti ihan samanveroinen. Ihmisten kesken kuitenkin väittäisin, että minun ja sinun lapsilla on paremmat mahdollisuudet aikanaan olla kehittämässä jokin mullistava luonnon resurssien säästökeino kuin vaikka johonkin Intian slummiin syntyvällä lapsella. Tai meidän lapsilla on paremmat mahdollisuudet keksiä keino, jolla niitä Intian slummin lapsia saadaan koulutettua, niin että heistä joku voi keksiä innovatiivisia ratkaisuja maailman ongelmiin. Meidän elämä on puitteiltaan sellaista, että melkeinpä kuka tahansa maailman historian ajalta vaihtaisi onnesta kirkuen paikkoja kanssamme. Meidän pitäisi käyttää tämä luksus mahdollisimman tarkkaan hyödyksi koko ihmiskunnan eduksi. Mitä toivoa on kolmannen maailman mailla, jos me marttyyreinä tapamme itsemme? Jos suomalaiset ei ajattele tulevaisuutta Suomen kannalta, niin kuka ajattelee?

Jos maailman resurssit kerran vääjäämättä ovat loppumassa, niin sehän tarkoittaa että loppu on lähellä. Väestö kasvaa koko ajan. On odotettavissa sotia, luonnonmullistuksia, äärimmäisiä sääolosuhteita, romahtavia ekosysteemejä ja yhteiskuntia, nälänhätiä, pakolaislaumoja. Mitä enemmän ihmisiä ehtii syntyä ennen kuin ihmiskunta tuhoutuu, sitä suurempi kärsivien ihmisten lukumäärissä mitattuna on se lopunaikojen kärsimys. Sinun ja minun parilla lapsella täällä Suomessa on hyvin pieni vaikutus maailman väkilukuun, väestö kasvaa koska ihan muualla lisäännytään räjähdysmäisesti. Sen sijaan mitä voimme tehdä räjähdysmäisesti, on kasvattaa omaa kulutustamme, sehän täällä osataan. Voimme olla lisääntymättä ja aikaistaa sitä vääjäämätöntä loppua, jolloin maailmaan ehtii syntyä vähemmän uusia ihmisiä hirvittävään kärsimykseen ja kenties itse loppu ei olisi niin hidas ja tuskallinen. Se olisi vain armollista. Samalla ehkä osalla meistä tällä hetkellä elävistä olisi hetken aikaa mukavaa, loppu on kuitenkin tulossa, niin mitä väliä.

Miksi ei? Miksi kuitenkin kierrätämme ja yritämme kehittää luontoystävällisempiä tuotteita ja uusiutuvaa energiaa ja vähentää kasvihuonekaasuja ja viedä kehitysapua ja rokotusohjelmia ja ehkäisyvalistusta ja koulutusta? Olemme vissiin aika tyhmiä. Jos tiedettäisiin että asteroidi on iskeytymässä maapallolle ensi viikolla, olisiko näillä toimilla mitään väliä? Ei olisi. Ilmeisesti emme sittenkään ole varmoja siitä, että kaikki toivo on menetetty, vaan luotamme yhä että edessä on parempi tulevaisuus, jonka jotkut meistä pääsevät näkemään.

t. Hullu! (nyt näin koko nimellä, toiv. ilmiselvästä syystä.)

(Olisi muuten helpompaa olla sitä mieltä asioista kuin korrektia on. En voi sille mitään että näen asioiden yhteydet tällä tavalla. Ilmeisesti minun piti tähän ketjuun osallistua, jotta sain nämä langat solmittua ja kokonaisuuden jäsennettyä sanoiksi. En lähtiessä tiennyt mihin tässä vielä joudun, mutta en voi muutakaan. Mielestäni olen aika perusteellisesti tätä käynyt läpi, olen pahoillani jos olen muiden viisaita huomioita jättänyt huomiotta.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ehkä vähän myöhässä, mutta mun on kyllä hlökohtaisesti vaikea ymmärtää myös sitä, että joku, monikin, ehdottomasti haluaa lapsia ja on valmis tekemään ihan mitä tahansa ja kestämään mitä tahansa, että siinä onnistuu. Kun itse olisin että jaa eikö, no, ei se varmaan ollut mulle tarkoitettu, keksin jotain muuta.

Mutta sitä on vielä vaikeampi ymmärtää, että ihminen joka on muutoin utelias ja kiinnostunut maailmasta ja itsestään ja omasta olemassaolostaan ja analysoi ja tutkii asioita, ei tunne mitään kiinnostusta näin isoa elämänaluetta kohtaan. Voitte puhua siitä riippuliitämisestä, mutta harvalle riippuliito on ennen siihen hurahtamista iso elämänalue. Lapsuus ja vanhemmuus on jokaiselle väistämättä iso elämänalue juuri sen oman lapsuuskokemuksen vuoksi. Eikä ole utelias kokemaan raskautta ja synnytystä ja vastasyntyneen hoitoa, ei vaikka tietäisi että siitä on kokemus melkein jokaisella nisäkäsnaaraalla aikojen alusta, silti se ei se vaan näyttäydy mitenkään mahdollisesti tärkeänä asiana.

Molemmat näkökulmat on mulle henkilökohtaisesti outoja motivaatiotiloja. (En toki ajattele, että kaikki muut ihmiset on jompaa kumpaa väkeä.)

t. H!

Minulle oudolta näyttäytyy tuo, että jos et voisi saada lasta, olisit "jaa". Ja toisaalta et ole kokenut erityistä vauvakuumetta, mutta lapsia on tullut silti tehtyä, syystä jota et itsekään oikein tiedä. Tuo ei kerro taipumuksesta analysoida asioita ja olla niistä kiinnostunut. Tietenkin ääripäät monessa asiassa ovat pahasta. Itse voin kyllä ymmärtää, miksi jotkut myös kovasti lapsia haluavat. Kirjoituksissasi korostuu ymmärtämättömyys kaikkia eri tavalla ajettelevia kohtaan. Esimerkiksi empatia on kykyä ymmärtää tietyllä tasolla mitä toinen kokee, vaikkei itsellä olisi suoraa kokemusta tästä asiasta. Tuossa hyvä kirjoitus, joka sivuaa keskustelua useammalta kannaltakin: https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/tiedatko-empatia-sympatia-eroa…. Näin voisi ajatella, ettei kaikkea ole pakko kokea henkilökohtaisesti (eikä voikaan tietenkään) saadakseen siitä kuvaa esim. muita seuraamalla. Pidän itseäni uteliaana, koska olen hyvin kiinnostunut myös muiden kokemuksista ja annan niille saman arvon kuin omilleni.

Kyllä varmasti olen ymmärtämätön eri tavalla ajattelevia kohtaan. En minä täysin ymmärtämätön ja empatiakyvytön mielestäni ole, sanoinpahan vaan tasapainon vuoksi että henkilökohtaisella tasolla en ymmärrä sitä toistakaan ääripäätä, toimisin itse toisin. Yritän olla tässä niin rehellinen kuin mahdollista.

On mahdotonta sanoa miten varmasti olisin toiminut, mutta luulen että olisin arvellut että jos onnistuisinkin hedelmöityshoidoin, syyttäisin itseäni mikäli lapsella olisi vähänkin joku vika. Tai jos hedelmöityshoidot ovat pitkät ja raskaat, niihin uppoutuminen helposti nostaa odotuksia niin korkealle, että lopulta se lapsen syntymä onkin pettymys. Saattaisin ajatella, että sen lapsen täytyy nyt lunastaa kaikki se tuska ja vaiva. Katkeroituisin, mikäli olisin yrittänyt kovasti ja sitten saisinkin mielestäni hankalan lapsen. Se riski siitä, että todellisuus ei vastaisi odotuksiani, olisi liian suuri. Toisaalta olisi vaikea perustella miksi käyttäisin aikaa ja rahaa hoitoihin, kun voisin adoptoidakin. Ehkä se etten tullut raskaaksi oli jonkinlainen merkki, ja ohittamalla sen hakkaan vaan päätäni seinään.

Olen samaa mieltä, että Suomessa on heikko tunnesanasto. Sanat on väkinäisiä ja etäännyttäviä. Kuitenkin mielestäni olen hyvinkin myötätuntoinen sillä tavalla kuin tuossa artikkelissa sanotaan, auttamisen kautta. Ongelma on, että en aina osaa valita sanojani niin, että huomioisin kunnolla ja oikea-aikaisesti ne toisen tunnetarpeet. Monesti myös ratkaisu ongelmaan vaatisi sellaisten asioiden sanomista, joita se toinen ei halua kuulla, vaikka kuinka yrittäisin olla lempeä. Joskus onnistun, jos minulla on tarpeeksi aikaa miettiä asiaa usealta kantilta. Ei minua yleisesti kuitenkaan pidetä minään tylynä autistina, vaan useimmat pitää minua melko pehmeänä ja ystävällisenä, avuliaana ja ajattelevaisena, vaikka periaatteesta kuitenkin pidän totuutta tärkeämpänä kuin kenenkään tunteita. Koska ajattelen, että se totuuden myöntäminen on paras apu mihin tahansa ongelmaan.

Niin nuo omat lapset. Suurin syy lasten tekemiseen oli, että vastasin esittämääni kysymykseen lastensaamisesta, että miksi ei. On monta asiaa, jotka voi kokea by proxy, epäilemättä. En esimerkiksi hirveästi halua matkustella itse enää. Mutta rajansa silläkin. Jos nyt selitän ne syyt tässä, niin varmasti hullun maine vain kasvaa.

t. H!

Pidät mahdollisena, että saattaisit katkeroitua jos saisitkin hankalan lapsen, vaikka olisit sitä oikeasti kovasti halunnut. Kerrotko vielä, miksi lapsettomien pitäisi harkita uudestaan? Tai vaan muuttaa asennettaan mahdollisia vaikeuksia kohtaan? Se, että kaikki VOI mennä hyvinkin, ei tarkoita, että pitäisi heittäytyä naiiviksi elämän varaan asiassa jossa ei ole peruutusnappia.

Ajattelet, että sillä, ettet pystyisi saamaan lasta, olisi joku merkitys, se olisi niin tarkoitettu. Mutta voisiko merkitys olla myös sillä, että saa hankalan/ sairaan lapsen? Sehän taatusti kasvattaisi henkisesti vielä enemmän, kuin haasteet "normaalin" lapsen kanssa. Tätä kasvuahan muille toivoit elämän päämääränä. Et voi ymmärtää, mitä on elämä sairaan lapsen kanssa, tekeekö se sinusta jotenkin vähemmän elämään vihkiytymättömän tai jopa epäuteliaan? Mitä lapsettomana saisit adoptiosta, koska se ei toisi sinulle suurempaa näkemystä synnytyksestä ja omasta äitiydestä, eihän lapsi olisi sinun? Siinä vähän harrastelisit äitiyttä, vaikket koskaan saisi tietää, miltä se _oikeasti_ tuntuu.

Voit olla ystävällinen ym. mutta objektiiviselta et keskustelun perusteella vaikuta. Toivottavasti totuuksia esille tuodessasi erotat ne subjektiivisista mielipiteistäsi, etenkin jos pidät näitä tärkeämpinä kuin muiden tunteita.

Hmm. Joo, olen sitä mieltä että hankala tai sairas lapsi kasvattaisi enemmän. Kyllä minä voin ymmärtää millaista on elämä sairaan lapsen kanssa, mutta en uskonut enkä usko vieläkään, että kokisin sitä huolta ja rakkautta niin voimakkaasti kuin moni muu. Pelkäsin sitä, että ehkä minä en ole kiinny siihen lapseen niin kuin normaalit ihmiset, en ole niin pyyteetön enkä pysty rakastamaan sellaista joka häiritsee minun elämääni, ja katkeroituisin. Sen kohtaamisen pelko olisi ollut syy olla ottamatta niitä askelia, mitä hedelmällisyyshoitoihin meno vaatii. Mutta velathan eivät pelkää eivätkä ajattele että ovat huonompia tai viallisia tai vähemmän syvällisiä tai myötätuntoisia, eivät jätä lasta tekemättä itsekeskeisyyden tai mukavuudenhalun vuoksi, joten samasta ei ole kyse.

Adoptiosta ajattelin, että se prosessi sellaisena kuin se on, sopii niille jotka haluavat sitä lasta ihan hirvittävän kovasti. Varmaan adoptoisin jos minut vietäisiin johonkin köyhään orpokotiin ja siellä joku lapsi tarttuisi kädestä, eihän sitä sinne voisi enää sitten jättää kärsimään, mutta en usko että tunteita heräisi samalla tavalla adoptioprosessissa. Taaskin pelko olisi estänyt ottamassa niitä askelia niin pitkälle, että joutuisi todella kokeilemaan. Luotin siihen, että jos jotain tunteita lasta kohtaan voi herätä, niin ne herää parhaiten kun on itse raskaana ja synnyttää lapsen.

Olin varautunut siihen, että luultavasti kaikki tulee menemään minun raskaudessa, synnytyksessä kaikin tavoin pieleen, mutta uskoin että se lapsi on joka tapauksessa jollain tapaa ihana ja näkisin hänessä hyviä puolia viimeistään sitten vähän isompana. Yritin pitää odotukset niin alhaalla kuin mahdollista, ja kävikin niin että yllätyin positiivisesti.

En usko että totuuksia voi erottaa subjektiivisesta mielipiteestä. Jos on jokin Totuus, niin kunkin oma totuus voi ainoastaan lähestyä sitä. Mutta ei ole muuta tapaa lähestyä sitä Totuutta, kuin kommunikoida mahdollisimman rehellisesti ja huolellisesti sitä minkä itse uskoo olevan totta.

t. H!

Sinä et ymmärrä, että ihmiset ovat liian itsekkäitä, tätä ei vähennä jos minä itsekkäistä syistä (tai Suomen takia)teen lapsen maailmaan, joka jatkaa tätä kiertokulkua jne. Suomalaisia syntyy koko ajan. Miksi kolmannen maailman ongelmat eivät ratkea? Miksi edes Suomen asiat eivät mene parempaan suuntaan? Jo kolmannen maailman valtiot ovat ihmisen aikaansaannosta, mutta toki Minun lapseni olisivat parempia kuin muut lapset ja ratkaisevat nämä ongelmat. On surorastaan edesvastuutonta jättää tällainen mahdollisuus käyttämättä. Edellyttäen tietenkin, etten olisi se ärtyisä ja poissaoleva äiti vaan jaksaisin antaa monipuolisia ärsykkeitä ja edellyttää opiskelua. Edellyttäen, että heitä edes kiinnostaisi tämäntyyppiset ongelmat. Kuinka olet lapsiasi valmentanut maailman pelastamiseen? Ehkä he tekevät lapsia ja heidän lapsenlapsenlapsensa keksivät ratkaisun ja pelastavat Intialaiset. Mikäpä minä olen sanomaan ettei näin kävisi, mutten pidätä hengitystäni odotellessa. Samalla kun me kierrätämme, USA irtisanoutuu ilmastosopimuksesta.

Ajattelet aivan korrektisti, ei-korrektia olisi olla haluamatta lapsia jolloin suomi tuhoutuu marttyyrin elkein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ehkä vähän myöhässä, mutta mun on kyllä hlökohtaisesti vaikea ymmärtää myös sitä, että joku, monikin, ehdottomasti haluaa lapsia ja on valmis tekemään ihan mitä tahansa ja kestämään mitä tahansa, että siinä onnistuu. Kun itse olisin että jaa eikö, no, ei se varmaan ollut mulle tarkoitettu, keksin jotain muuta.

Mutta sitä on vielä vaikeampi ymmärtää, että ihminen joka on muutoin utelias ja kiinnostunut maailmasta ja itsestään ja omasta olemassaolostaan ja analysoi ja tutkii asioita, ei tunne mitään kiinnostusta näin isoa elämänaluetta kohtaan. Voitte puhua siitä riippuliitämisestä, mutta harvalle riippuliito on ennen siihen hurahtamista iso elämänalue. Lapsuus ja vanhemmuus on jokaiselle väistämättä iso elämänalue juuri sen oman lapsuuskokemuksen vuoksi. Eikä ole utelias kokemaan raskautta ja synnytystä ja vastasyntyneen hoitoa, ei vaikka tietäisi että siitä on kokemus melkein jokaisella nisäkäsnaaraalla aikojen alusta, silti se ei se vaan näyttäydy mitenkään mahdollisesti tärkeänä asiana.

Molemmat näkökulmat on mulle henkilökohtaisesti outoja motivaatiotiloja. (En toki ajattele, että kaikki muut ihmiset on jompaa kumpaa väkeä.)

t. H!

Minulle oudolta näyttäytyy tuo, että jos et voisi saada lasta, olisit "jaa". Ja toisaalta et ole kokenut erityistä vauvakuumetta, mutta lapsia on tullut silti tehtyä, syystä jota et itsekään oikein tiedä. Tuo ei kerro taipumuksesta analysoida asioita ja olla niistä kiinnostunut. Tietenkin ääripäät monessa asiassa ovat pahasta. Itse voin kyllä ymmärtää, miksi jotkut myös kovasti lapsia haluavat. Kirjoituksissasi korostuu ymmärtämättömyys kaikkia eri tavalla ajettelevia kohtaan. Esimerkiksi empatia on kykyä ymmärtää tietyllä tasolla mitä toinen kokee, vaikkei itsellä olisi suoraa kokemusta tästä asiasta. Tuossa hyvä kirjoitus, joka sivuaa keskustelua useammalta kannaltakin: https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/tiedatko-empatia-sympatia-eroa…. Näin voisi ajatella, ettei kaikkea ole pakko kokea henkilökohtaisesti (eikä voikaan tietenkään) saadakseen siitä kuvaa esim. muita seuraamalla. Pidän itseäni uteliaana, koska olen hyvin kiinnostunut myös muiden kokemuksista ja annan niille saman arvon kuin omilleni.

Kyllä varmasti olen ymmärtämätön eri tavalla ajattelevia kohtaan. En minä täysin ymmärtämätön ja empatiakyvytön mielestäni ole, sanoinpahan vaan tasapainon vuoksi että henkilökohtaisella tasolla en ymmärrä sitä toistakaan ääripäätä, toimisin itse toisin. Yritän olla tässä niin rehellinen kuin mahdollista.

On mahdotonta sanoa miten varmasti olisin toiminut, mutta luulen että olisin arvellut että jos onnistuisinkin hedelmöityshoidoin, syyttäisin itseäni mikäli lapsella olisi vähänkin joku vika. Tai jos hedelmöityshoidot ovat pitkät ja raskaat, niihin uppoutuminen helposti nostaa odotuksia niin korkealle, että lopulta se lapsen syntymä onkin pettymys. Saattaisin ajatella, että sen lapsen täytyy nyt lunastaa kaikki se tuska ja vaiva. Katkeroituisin, mikäli olisin yrittänyt kovasti ja sitten saisinkin mielestäni hankalan lapsen. Se riski siitä, että todellisuus ei vastaisi odotuksiani, olisi liian suuri. Toisaalta olisi vaikea perustella miksi käyttäisin aikaa ja rahaa hoitoihin, kun voisin adoptoidakin. Ehkä se etten tullut raskaaksi oli jonkinlainen merkki, ja ohittamalla sen hakkaan vaan päätäni seinään.

Olen samaa mieltä, että Suomessa on heikko tunnesanasto. Sanat on väkinäisiä ja etäännyttäviä. Kuitenkin mielestäni olen hyvinkin myötätuntoinen sillä tavalla kuin tuossa artikkelissa sanotaan, auttamisen kautta. Ongelma on, että en aina osaa valita sanojani niin, että huomioisin kunnolla ja oikea-aikaisesti ne toisen tunnetarpeet. Monesti myös ratkaisu ongelmaan vaatisi sellaisten asioiden sanomista, joita se toinen ei halua kuulla, vaikka kuinka yrittäisin olla lempeä. Joskus onnistun, jos minulla on tarpeeksi aikaa miettiä asiaa usealta kantilta. Ei minua yleisesti kuitenkaan pidetä minään tylynä autistina, vaan useimmat pitää minua melko pehmeänä ja ystävällisenä, avuliaana ja ajattelevaisena, vaikka periaatteesta kuitenkin pidän totuutta tärkeämpänä kuin kenenkään tunteita. Koska ajattelen, että se totuuden myöntäminen on paras apu mihin tahansa ongelmaan.

Niin nuo omat lapset. Suurin syy lasten tekemiseen oli, että vastasin esittämääni kysymykseen lastensaamisesta, että miksi ei. On monta asiaa, jotka voi kokea by proxy, epäilemättä. En esimerkiksi hirveästi halua matkustella itse enää. Mutta rajansa silläkin. Jos nyt selitän ne syyt tässä, niin varmasti hullun maine vain kasvaa.

t. H!

Pidät mahdollisena, että saattaisit katkeroitua jos saisitkin hankalan lapsen, vaikka olisit sitä oikeasti kovasti halunnut. Kerrotko vielä, miksi lapsettomien pitäisi harkita uudestaan? Tai vaan muuttaa asennettaan mahdollisia vaikeuksia kohtaan? Se, että kaikki VOI mennä hyvinkin, ei tarkoita, että pitäisi heittäytyä naiiviksi elämän varaan asiassa jossa ei ole peruutusnappia.

Ajattelet, että sillä, ettet pystyisi saamaan lasta, olisi joku merkitys, se olisi niin tarkoitettu. Mutta voisiko merkitys olla myös sillä, että saa hankalan/ sairaan lapsen? Sehän taatusti kasvattaisi henkisesti vielä enemmän, kuin haasteet "normaalin" lapsen kanssa. Tätä kasvuahan muille toivoit elämän päämääränä. Et voi ymmärtää, mitä on elämä sairaan lapsen kanssa, tekeekö se sinusta jotenkin vähemmän elämään vihkiytymättömän tai jopa epäuteliaan? Mitä lapsettomana saisit adoptiosta, koska se ei toisi sinulle suurempaa näkemystä synnytyksestä ja omasta äitiydestä, eihän lapsi olisi sinun? Siinä vähän harrastelisit äitiyttä, vaikket koskaan saisi tietää, miltä se _oikeasti_ tuntuu.

Voit olla ystävällinen ym. mutta objektiiviselta et keskustelun perusteella vaikuta. Toivottavasti totuuksia esille tuodessasi erotat ne subjektiivisista mielipiteistäsi, etenkin jos pidät näitä tärkeämpinä kuin muiden tunteita.

Hmm. Joo, olen sitä mieltä että hankala tai sairas lapsi kasvattaisi enemmän. Kyllä minä voin ymmärtää millaista on elämä sairaan lapsen kanssa, mutta en uskonut enkä usko vieläkään, että kokisin sitä huolta ja rakkautta niin voimakkaasti kuin moni muu. Pelkäsin sitä, että ehkä minä en ole kiinny siihen lapseen niin kuin normaalit ihmiset, en ole niin pyyteetön enkä pysty rakastamaan sellaista joka häiritsee minun elämääni, ja katkeroituisin. Sen kohtaamisen pelko olisi ollut syy olla ottamatta niitä askelia, mitä hedelmällisyyshoitoihin meno vaatii. Mutta velathan eivät pelkää eivätkä ajattele että ovat huonompia tai viallisia tai vähemmän syvällisiä tai myötätuntoisia, eivät jätä lasta tekemättä itsekeskeisyyden tai mukavuudenhalun vuoksi, joten samasta ei ole kyse.

Adoptiosta ajattelin, että se prosessi sellaisena kuin se on, sopii niille jotka haluavat sitä lasta ihan hirvittävän kovasti. Varmaan adoptoisin jos minut vietäisiin johonkin köyhään orpokotiin ja siellä joku lapsi tarttuisi kädestä, eihän sitä sinne voisi enää sitten jättää kärsimään, mutta en usko että tunteita heräisi samalla tavalla adoptioprosessissa. Taaskin pelko olisi estänyt ottamassa niitä askelia niin pitkälle, että joutuisi todella kokeilemaan. Luotin siihen, että jos jotain tunteita lasta kohtaan voi herätä, niin ne herää parhaiten kun on itse raskaana ja synnyttää lapsen.

Olin varautunut siihen, että luultavasti kaikki tulee menemään minun raskaudessa, synnytyksessä kaikin tavoin pieleen, mutta uskoin että se lapsi on joka tapauksessa jollain tapaa ihana ja näkisin hänessä hyviä puolia viimeistään sitten vähän isompana. Yritin pitää odotukset niin alhaalla kuin mahdollista, ja kävikin niin että yllätyin positiivisesti.

En usko että totuuksia voi erottaa subjektiivisesta mielipiteestä. Jos on jokin Totuus, niin kunkin oma totuus voi ainoastaan lähestyä sitä. Mutta ei ole muuta tapaa lähestyä sitä Totuutta, kuin kommunikoida mahdollisimman rehellisesti ja huolellisesti sitä minkä itse uskoo olevan totta.

t. H!

Kiitos kun jaoit kokemuksiasi, nyt ehkä ymmärrän paremmin näkökantojasi. Olet itse tavallaan epävarmasta tilanteesta selvinnyt ja kaikki onkin mennyt yllättävän hyvin ts. olet iloisesti yllättynyt epäilyistä huolimatta, voittanut itse nämä pelot joita täälläkin sivuttu ja toivoisit samaa mahdollisuutta muille. Olen iloinen puolestasi. T. Keskustelua tiiviisti käynyt "älykkö"

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat nimenomaan usein ajattelevat tuota parempaa tulevaisuutta, muutoinkin kuin subjektiivisesti omalla tai vaikkapa Suomen tai euroopan laajuudella. Maailma on ylikansoittunut. Ilmastonmuutos on kiihtynyt, aiemmin mikään eliölaji ei ole yhtä voimakkaasti vaikuttanut siihen. Ihmiset eivät ole kuolemassa sukupuuttoon, päinvastoin. Luonnon resurssit eivät tule riittämään. http://www.worldometers.info. Miksi minun pitäisi lisääntyä?

Tätä minä olen yrittänyt sanoa, mutta ei. Ei kiinnosta ketään.

Ei olisi pitänyt tulla vilkaisemaan mitä ketjulle kuuluu. No pitihän se arvata että Hullu jatkaa samaa linjaansa tyylilleen uskollisena.

Bimbojen, tiivistämiskyvyttömien lässytysketju, joka olisi jo hävinnyt ilman tuota kruunua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se sitä ole, että on oltava just niin kuin muutkin koska ei kestä olla erilainen. Minusta se vaan on aika merkittävä asia, että mitä ihmettä, oikeastiko se uusi yksilö kasvaa siinä toisen sisällä ja tulee ulos elävänä ja siitä symbioosista sitten lähtee kasvamaan ja hahmottamaan maailmaa vähitellen itsenäistyvänä olentona ja lopputulos on niinkin kompleksinen kuin ihminen. Ja jokainen meistä on näin syntynyt ja minä, ihan tavallinen minä, olen tämän kyvyn suhteen biologialtani samanlainen kuin muutkin synnyttäneet. Aika jännä.

Voit yrittää keksiä esimerkkejä viinanjuonnista ja meikkaamisesta, mutta varmaan ymmärrät ettei ne ole merkitykseltään vastaavia. Vaikka ei olisi mitään muuta kulttuuria elämässä, niin tämä uuden yksilön syntyminen jo olemassaolevasta yksilöstä on, se on kaikkein pysyvin ja perustavanlaatuisin elämän piirre.

En sanonut että on oltava niin kuin muut, mutta kun tietää joka tapauksessa olevansa hyvin samanlainen kuin ne muut... No joo.

"En pidä liikunnasta, ei houkuta yhtään, en ole ikinä kokenut mitään endorfiiniryöppyä tai lisäenergiaa liikunnasta vaikka kaikki sitä hehkuttaa, sattuu vaan ja on vaikeaa ja en kaipaa sitä elämääni." Jospa se on vaikeaa siksi kun en ole sitä tehnyt, jospa se endorfiiniryöppy tulisi mikäli en vastustaisi koko ajan ja jos en olisi päättänyt että liikkuminen ei ole mun juttu? Jospa kokisin liikunnan antoisana, mikäli oikeasti yrittäisin?

Liikunta ei ole sama asia kuin lisääntyminen, koska liikunta on välittömästi välttämättömämpää henkilökohtaiselle terveydelle. Lisääntyminen on kuitenkin välttämätöntä yhteisön terveydelle. Et voi myöskään ennalta tietää, mikä merkitys lisääntymisellä tai lisääntymättömyydellä on elämän mittaiselle hyvinvoinnille, mutta oletus voisi olla että sillä on suuri merkitys, sillä perusteella että sinäkin olet yksi sosiaalinen nisäkäs muiden joukossa ja evoluutio on sinut muokannut samoin kuin muutkin.

t. H!

Sinähän sitä perustelua käytit, että koska jo sukupolvien ajan vai mikä nyt olikaan termi, on tehty lapsia niin ihme jos ei joku nykyään halua. Samalla perustelulla voi edellyttää miehiltä viinan juomista -sitäkin on tehty maailman sivu.

Ja tuossa sukupolvien ajan-intoilussasi unohdat, että vasta parin sukupolven ajan on ollut mahdollisuus päättää, milloin, montako lasta tai lainkaan lapsia tulee. Sukupolvien ajan niitä on ollut pakko tehdä jos jonkinlaisessa parisuhteessa saati aviossa on ollut. Velaus ei silloin ollut mahdollisuus ja vaihtoehto edes teoriassa vaan lapsia oli tehtävä, halusi tai ei tai oli se järkevää, terveellistä äidille tai mitä tahansa.

Tiedän kyllä hyvin ehkäisyn kehityksen ja olen ajatellut paljon sen vaikutusta, ja sitä mikä epätoivo voi uusi raskaus olla. Ehkäisymahdollisuus on mielestäni niin hieno asia, ettei montaa sen vertaista ole ihmiskunta kohdannut. Velaus on kyllä ollut naisellekin mahdollista pitkään, se vaan on vaatinut paljon suurempia uhrauksia kuin nykypäivänä.

Kuitenkaan se, että on ihmisiä joiden olosuhteissa lapsi on kuolemantuomio ja ehkäisy on hieno asia, ei tarkoita sitä että on yleisesti hyvä kehityssuunta, että terveelle, hyvintoimeentulevalle suomalaiselle aikuiselle yksi tai kaksi lasta näyttäytyy kuolemantuomiona. Että lapsi pilaa kaiken ja elämästä tulee lapsiperhehelvettiä.

Tiedetään ihan hyvin, miten ihmiset alkaa pitää mitä tahansa siihen asti ennenkuulumatonta luksusta itsestäänselvyytenä. Saavutetaan joku mieletön läpimurto, mutta seuraavassa hetkessä se on omaksuttu osaksi normaalia elämänpiiriä ja sopeutetaan odotukset sen mukaan. Ehkä ennen emännät teki yhden päivän viikosta raskasta pyykkihuoltoa, pesukone vapautti heidät mutta nyt se sama aika kuluu siihen että puhtaita vaatteita pitää olla useita joka päivälle. Ilman pesukonetta ei voi kuvitella enää tulevansa toimeen. Vahvan ehkäisyn myötä on itsestäänselvyys, että kukin pystyy vapaasti päättämään milloin raskautuu tai raskautuuko siitä huolimatta että seksielämä on jonkinlainen perusoikeus. Silti vituttaa että ylipäätään joutuu ehkäisemään, sivuvaikutukset ja hinta ja kaikki, ja kun se itsestäänselvyys sitten "pettää" (ja tilastollisestikin niin tapahtuu aika monelle), se voi hyvinkin olla sama shokki kuin mitä se kahdeksas raskaus on ennen ollut elämän ja kuoleman rajalla keikkuvalle perheelle, vaikka kyseessä ei olisi muu kuin huono ajoitus tai pieni muutos omiin suunnitelmiin.

Minusta tällainen tottuminen luksukseen on yksiselitteisesti huono asia. Ihmisen haasteena on ylläpitää se sama sitkeys mitä menneisyyden ihmisillä on ollut samalla kun ottaa kaiken hyödyn irti kehityksestä. Turhan kärsimyksen poistaminen ja mielettömät edistysaskeleet ei yksinään tee elämästä paljonkaan sen helpompaa, koska ihminen vain on sellainen, mutta ehkä yhdessä vapaaehtoisen elämälle alistumisen kanssa ne voi toimia. Ehkä, jos sovittaa omassa elämässään odotuksensa jonkin verran alle sen mitä nykyaika lupaa, saa parhaiten siitä luksuksesta hyödyn irti. Esimerkiksi, ehkäisyyn liittyen, ei kuvittelekaan olevansa täysin kontrollissa omasta lisääntymisestään, vaan on kiitollinen jokaisesta hetkestä kun ei tarvitse olla raskaana ja järjestää elämänsä niin, että jos kuitenkin saa sen lapsen, se ei romuta ihan kaikkea. Voisiko sillä tavalla kuitenkin saada onnellisemman, tasapainoisemman elämän? Jos ei, niin miksei?

Joku sanoi että epäkorrektia on olla se vapaaehtoisesti lapseton, korrektia on haluta lapsia. Näin varmasti onkin, mutta ne ajatukset maailmasta ja ihmisistä jotka valinnanvaraisen lapsettomuuden taustalla näyttää vaikuttavan, tuntuvat ainakin minusta olevan niitä korrekteja nykyään. Kuka akat. nuorehko kaupunk. nainen ajattelee näin kuin minä? Tällaisia mielipiteitä on vanhoilla persujunteilla jotka ei sopeudu muuttuvaan maailmaan. Se vaan, että en ole lähtenyt mistään ideologiasta enkä auktoriteetin lausahduksesta, vaan olen yrittänyt mennä niin yleisiin perusasioihin kuin pystyn ja ajatella siitä askel kerrallaan kohti yksittäistä yrittämättä päätyä mihinkään tiettyyn lopputulokseen. Tässä olen tällä hetkellä. Surullista on, että tietyt mielipiteet aiheuttaa hulluksi ja pahantahtoiseksi leimautumisen ja vaatimuksia olla hiljaa, vaikka en kenenkään yksittäisen ihmisen ratkaisuista sano mitään vaan yritän puhua elämänilmiöistä yleisesti.

t. H!

Ei kai tuollaista ole oikeasti ehdotettu, kuulostaa ihan joltain aprillipilalta. Itsellä ei ole vielä lapsia, mutta jos joskus on, niin en takuulla vie niitä väkivaltaisen vanhempani luokse. Hänen minun psyykkelle lapsuudessa aiheuttama vahinko näkyy vieläkin, omille lapsille en halua samaa. Vien lapseni mielummin kylään vaikka naapurin mukavalle eläkeikäiselle tädille, jolla ei ole omia lapsenlapsia.