Lue keskustelun säännöt.
Tiedoksi vanhemmille: lapsettomuudesta on minulle paljon hyötyä, mutta se ei ole syy, miksi olen lapseton
Monet vanhemmat kritisoivat vapaaehtoisesti lapsettomia itsekkiksi ja pinnalliseksi, koska heidän mukaansa me jätämme lapset tekemättä, jotta meillä olisi olisi paremmin mahdollisuuksia kutoa sukkaa tai juosta baareissa. Tässä menevät kuitenkin sekaisin lapsettomuuden SYYT ja lapsettomuuden HYÖDYT.
Se, ettei tarvitse heräillä yöllä, on enemmän vapaa-aikaa, voi harrastaa vapaasti, käyttörahaa on enemmän jne. ovat mukavia bonuksia, mutta eivät ne voita lapsettomuuden kannalle ketään, joka palavasti haluaa lapsia. Todellinen syy olla hankkimatta lapsia on melkein aina se, ettei ole halua hankkia lapsia.
Minulla ei ole hevosta, ja vaikka on kivaa, ettei minun tarvitse juosta tallilla ja maksaa eläinlääkäripalkkioita, en minä niiden vuoksi ole hevoseton. Minua ei vain hevostelu kiinnosta yhtään, niin kuin ei lapsiperhe-elämäkään kiinnosta.
Kommentit (659)
Vierailija kirjoitti:
Hei kiitos kaikille, tykkäsin näistä viimeisimmistä viesteistä. En edelleenkään yritä ketään käännyttää, yritän miettiä tätä asiaa niin yleisellä tasolla kuin mahdollista.
Kieltämättä tässä ketjussa on totta se, että se, että joku ei ker-ta-kaik-ki-aan o-le i-ki-nä ha-lun-nut, on vaikea ymmärtää. Että mitä sillä niin kuin tarkoitetaan. Se on helppo ymmärtää, että jos ajattelee itseään lapsen kanssa ja näkee vain katastrofin, että ei halua siihen lähteä ihan itsesuojeluvaiston puolesta mutta myös vastuuntunnosta. Mutta mitä se on, että ei vaan ole halua, vaikka ei näekään katastrofia? Jos joku suurin piirtein tykkää lapsista ja on elämä kasassa ja näin, millaista halua siihen odottaa että voisi sanoa että jaa no nythän näköjään haluankin? Tarkoittaako se sitä vauvakuumetta? Vai onko se sitä että miettii elämäänsä ja kysyy että haluaisinko tässä muuttaa jotain, ja vastaus on että en halua vaan haluan että tämä pysyy juuri tällaisena, silloinko ei ole sitä halua? Mutta entä kun se elämä muuttuu joka tapauksessa vääjäämättä? Vai vielä jotain muuta, toisenlaista ei-halua?
t. se Hullu! taas
Se vaan tulee vastustamaton halu saada oma lapsi, se on ne geenit mitkä sen aiheuttaa. Joillakin sitä tunnetta ei sitten tule, ja se on ok. Sitä taas en ymmärrä että jotkut sanoo että ei ole tullut sitä tunnetta, ja tekevät vaan lapsen kun muka pitää. Ei pidä. Minä en ainakaan ole yhtään lastani tehnyt sen takia että pitää, mulle on tehty kaks kertaa raskaudenkeskeytys (ennen ja jälkeen esikoisen) kun en silloin halunnut lasta, kerran olen saanut keskenmenon ja se oli ihan järkyttävää, ja sen takia pelkäsin vielä 5 vuotta myöhemminkin kun olin raskaana että jotain sattuu. On niitä joille yks lapsi on ok, ja sit on niitä jotka haluaa lapsia jatkuvasti. Mutta joka tapauksessa, ihmisten on pakko lisääntyä koska muuten meitä ketään ei olisi, mikä siinä on niin kummallista? Myös kaikki eläimet ja kasvit lisääntyvät, se on meillä kaikilla geeneissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei kiitos kaikille, tykkäsin näistä viimeisimmistä viesteistä. En edelleenkään yritä ketään käännyttää, yritän miettiä tätä asiaa niin yleisellä tasolla kuin mahdollista.
Kieltämättä tässä ketjussa on totta se, että se, että joku ei ker-ta-kaik-ki-aan o-le i-ki-nä ha-lun-nut, on vaikea ymmärtää. Että mitä sillä niin kuin tarkoitetaan. Se on helppo ymmärtää, että jos ajattelee itseään lapsen kanssa ja näkee vain katastrofin, että ei halua siihen lähteä ihan itsesuojeluvaiston puolesta mutta myös vastuuntunnosta. Mutta mitä se on, että ei vaan ole halua, vaikka ei näekään katastrofia? Jos joku suurin piirtein tykkää lapsista ja on elämä kasassa ja näin, millaista halua siihen odottaa että voisi sanoa että jaa no nythän näköjään haluankin? Tarkoittaako se sitä vauvakuumetta? Vai onko se sitä että miettii elämäänsä ja kysyy että haluaisinko tässä muuttaa jotain, ja vastaus on että en halua vaan haluan että tämä pysyy juuri tällaisena, silloinko ei ole sitä halua? Mutta entä kun se elämä muuttuu joka tapauksessa vääjäämättä? Vai vielä jotain muuta, toisenlaista ei-halua?
t. se Hullu! taas
Pakko vielä kommentoida, tämä ketju on viihdyttävintä pitkään aikaan todella. Se ei ei-haluamista, se onniinkuin sellaista, että sitä ei edes ajattele, muut asiat vie huomion. Siinä mielessä riippuliitovertaus oli loistava. Oletko miettinyt miksi et halua riippuliitää? Oletko miettinyt asiaa ylipäätään? Siinä se. Ja toisaalta juuri tuo, että vauvakuumetta ei tule ja itsekin miettii mikähän siinä on kun kohtuullisen yleistä vaikuttaa olevan. Sitä tunnetta ja kiinnostusta asiaan ei vaan ole. En ole itse ymmärtänyt että jotkut ei tätä tajua, toisaalta itse en tiedä miltä se kuume, tyhjän sylin syndrooma ym. tuntuu. Ja kun tunnetta ei ole ja elämäntyyli ei houkuttele, niin siinä jää aika vähän paukkuja pistää agendaan. Se ei ole siltä kannalta valinta, että mitkä asiat minua estäisivät, vaan vaikuttaa täysin irrationaaliselta hankkeelta ylipäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei kiitos kaikille, tykkäsin näistä viimeisimmistä viesteistä. En edelleenkään yritä ketään käännyttää, yritän miettiä tätä asiaa niin yleisellä tasolla kuin mahdollista.
Kieltämättä tässä ketjussa on totta se, että se, että joku ei ker-ta-kaik-ki-aan o-le i-ki-nä ha-lun-nut, on vaikea ymmärtää. Että mitä sillä niin kuin tarkoitetaan. Se on helppo ymmärtää, että jos ajattelee itseään lapsen kanssa ja näkee vain katastrofin, että ei halua siihen lähteä ihan itsesuojeluvaiston puolesta mutta myös vastuuntunnosta. Mutta mitä se on, että ei vaan ole halua, vaikka ei näekään katastrofia? Jos joku suurin piirtein tykkää lapsista ja on elämä kasassa ja näin, millaista halua siihen odottaa että voisi sanoa että jaa no nythän näköjään haluankin? Tarkoittaako se sitä vauvakuumetta? Vai onko se sitä että miettii elämäänsä ja kysyy että haluaisinko tässä muuttaa jotain, ja vastaus on että en halua vaan haluan että tämä pysyy juuri tällaisena, silloinko ei ole sitä halua? Mutta entä kun se elämä muuttuu joka tapauksessa vääjäämättä? Vai vielä jotain muuta, toisenlaista ei-halua?
t. se Hullu! taas
Se vaan tulee vastustamaton halu saada oma lapsi, se on ne geenit mitkä sen aiheuttaa. Joillakin sitä tunnetta ei sitten tule, ja se on ok. Sitä taas en ymmärrä että jotkut sanoo että ei ole tullut sitä tunnetta, ja tekevät vaan lapsen kun muka pitää. Ei pidä. Minä en ainakaan ole yhtään lastani tehnyt sen takia että pitää, mulle on tehty kaks kertaa raskaudenkeskeytys (ennen ja jälkeen esikoisen) kun en silloin halunnut lasta, kerran olen saanut keskenmenon ja se oli ihan järkyttävää, ja sen takia pelkäsin vielä 5 vuotta myöhemminkin kun olin raskaana että jotain sattuu. On niitä joille yks lapsi on ok, ja sit on niitä jotka haluaa lapsia jatkuvasti. Mutta joka tapauksessa, ihmisten on pakko lisääntyä koska muuten meitä ketään ei olisi, mikä siinä on niin kummallista? Myös kaikki eläimet ja kasvit lisääntyvät, se on meillä kaikilla geeneissä.
Ei kun kysyin noilta lapsettomilta, jotka ei halua. Itse en ole kokenut ikinä myöskään erityistä halua tai vauvakuumetta. Muutama noita silti on tullut tehtyä. Niin mietin että kai minä sitten halusin, kun tein, vaikka en sitä haluna tunnetasolla rekisteröinyt?
t. H!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei kiitos kaikille, tykkäsin näistä viimeisimmistä viesteistä. En edelleenkään yritä ketään käännyttää, yritän miettiä tätä asiaa niin yleisellä tasolla kuin mahdollista.
Kieltämättä tässä ketjussa on totta se, että se, että joku ei ker-ta-kaik-ki-aan o-le i-ki-nä ha-lun-nut, on vaikea ymmärtää. Että mitä sillä niin kuin tarkoitetaan. Se on helppo ymmärtää, että jos ajattelee itseään lapsen kanssa ja näkee vain katastrofin, että ei halua siihen lähteä ihan itsesuojeluvaiston puolesta mutta myös vastuuntunnosta. Mutta mitä se on, että ei vaan ole halua, vaikka ei näekään katastrofia? Jos joku suurin piirtein tykkää lapsista ja on elämä kasassa ja näin, millaista halua siihen odottaa että voisi sanoa että jaa no nythän näköjään haluankin? Tarkoittaako se sitä vauvakuumetta? Vai onko se sitä että miettii elämäänsä ja kysyy että haluaisinko tässä muuttaa jotain, ja vastaus on että en halua vaan haluan että tämä pysyy juuri tällaisena, silloinko ei ole sitä halua? Mutta entä kun se elämä muuttuu joka tapauksessa vääjäämättä? Vai vielä jotain muuta, toisenlaista ei-halua?
t. se Hullu! taas
Pakko vielä kommentoida, tämä ketju on viihdyttävintä pitkään aikaan todella. Se ei ei-haluamista, se onniinkuin sellaista, että sitä ei edes ajattele, muut asiat vie huomion. Siinä mielessä riippuliitovertaus oli loistava. Oletko miettinyt miksi et halua riippuliitää? Oletko miettinyt asiaa ylipäätään? Siinä se. Ja toisaalta juuri tuo, että vauvakuumetta ei tule ja itsekin miettii mikähän siinä on kun kohtuullisen yleistä vaikuttaa olevan. Sitä tunnetta ja kiinnostusta asiaan ei vaan ole. En ole itse ymmärtänyt että jotkut ei tätä tajua, toisaalta itse en tiedä miltä se kuume, tyhjän sylin syndrooma ym. tuntuu. Ja kun tunnetta ei ole ja elämäntyyli ei houkuttele, niin siinä jää aika vähän paukkuja pistää agendaan. Se ei ole siltä kannalta valinta, että mitkä asiat minua estäisivät, vaan vaikuttaa täysin irrationaaliselta hankkeelta ylipäänsä.
Veikkaan, että riippuliito kyllä nostaa voimakkaasti suosiotaan tämän ketjun myötä. Olisi se varmaan aika siistiä. Hevostelun olen jo kokenut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei kiitos kaikille, tykkäsin näistä viimeisimmistä viesteistä. En edelleenkään yritä ketään käännyttää, yritän miettiä tätä asiaa niin yleisellä tasolla kuin mahdollista.
Kieltämättä tässä ketjussa on totta se, että se, että joku ei ker-ta-kaik-ki-aan o-le i-ki-nä ha-lun-nut, on vaikea ymmärtää. Että mitä sillä niin kuin tarkoitetaan. Se on helppo ymmärtää, että jos ajattelee itseään lapsen kanssa ja näkee vain katastrofin, että ei halua siihen lähteä ihan itsesuojeluvaiston puolesta mutta myös vastuuntunnosta. Mutta mitä se on, että ei vaan ole halua, vaikka ei näekään katastrofia? Jos joku suurin piirtein tykkää lapsista ja on elämä kasassa ja näin, millaista halua siihen odottaa että voisi sanoa että jaa no nythän näköjään haluankin? Tarkoittaako se sitä vauvakuumetta? Vai onko se sitä että miettii elämäänsä ja kysyy että haluaisinko tässä muuttaa jotain, ja vastaus on että en halua vaan haluan että tämä pysyy juuri tällaisena, silloinko ei ole sitä halua? Mutta entä kun se elämä muuttuu joka tapauksessa vääjäämättä? Vai vielä jotain muuta, toisenlaista ei-halua?
t. se Hullu! taas
Pakko vielä kommentoida, tämä ketju on viihdyttävintä pitkään aikaan todella. Se ei ei-haluamista, se onniinkuin sellaista, että sitä ei edes ajattele, muut asiat vie huomion. Siinä mielessä riippuliitovertaus oli loistava. Oletko miettinyt miksi et halua riippuliitää? Oletko miettinyt asiaa ylipäätään? Siinä se. Ja toisaalta juuri tuo, että vauvakuumetta ei tule ja itsekin miettii mikähän siinä on kun kohtuullisen yleistä vaikuttaa olevan. Sitä tunnetta ja kiinnostusta asiaan ei vaan ole. En ole itse ymmärtänyt että jotkut ei tätä tajua, toisaalta itse en tiedä miltä se kuume, tyhjän sylin syndrooma ym. tuntuu. Ja kun tunnetta ei ole ja elämäntyyli ei houkuttele, niin siinä jää aika vähän paukkuja pistää agendaan. Se ei ole siltä kannalta valinta, että mitkä asiat minua estäisivät, vaan vaikuttaa täysin irrationaaliselta hankkeelta ylipäänsä.
Siis tavallaan unohdit? Sen lisäksi että se, mitä olet nähnyt lapsien kanssa elämisestä, ei tuntunut kutsuvalta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te lapsettomuusvänkärit, vastatkaa muutamaan kysymykseen:
A: Eikö olekin niin, että se on kaikkien elollisten geeneissä tarve lisääntyä? -No monet ei tunnu sitä tarvetta kokevan. Tämä onkin uhka ja täysin käsittämätöntä joillekin. Ei kaikki ihmiset koekaan, mutta jos meillä ei olisi sitä tarvetta ihmisinä, olisimme kuolleet sukupuuttoon aikoja sitten, jostain syystä velat vain ihmettelevät niin suuresti sitä että miksi ihmiset tekee lapsia, mutta kun se lasten tekeminen on sen normaali juttu, tekemättä jättäminen on se erikoisempi asia... Se että joku toinen ei tee lapsia vaikka minä teen, ei oli mikään uhka, päinvastoin. Leijojat käyvät tappamassa tiikereiden lapset jos suinkin ne löytävät, juuri siksi että ne toiset suuret pedot on uhka heidän jälkeläisilleen kun metsästävät samaa ravintoa. Jos joku ihminen ei käsitä että joku toinen ei halua lapsia, hän on vain tyhmä ihminen.
B: Eikö olekin niin, että koska suuri osa ihmisistä tekee lapsia enemmän kuin yhden, he ovat olleet vanhemmuuteen tyytyväisiä, siitä huolimatta että se ei ihan aina ole ollut kivaa? -Olen kuullut myös vastakkaisia näkemyksiä, osalla eivät edes asu kanssaan vaikka monta on tehty. Tosin voihan siihen olla tyytyväinenkin että muut huolehtii. No silkkaa tyhmyyttähän se on tehdä toinenkin lapsi jos ensimmäisen kanssakaan ei ole hyvä. Ihmiset on suurin osa valitettavasti tyhmiä, ihan kaikissa asioissa.
C: Eikö olekin niin, että todella monet ihmiset tekevät kaikkensa saadakseen lapsen, ja jos he eivät saa, se on heidän elämänsä pahin asia? -Se ei kuitenkaan tarkoita, että niiden jotka eivät halua, pitäisi lisääntyä koska jotkut jotka sitä haluavat, eivät pysty. Ei tietenkään, en ole niin sanonut. Tämä esimerkki on vain sen takia, että ne jotka eivät halua lapsia tajuaisivat, että ei ne jotka tekee lapsia tee niitä yleensä vain sen takia että tyhmyyksissään unohtivat ehkäisyn eivätkä viitsi mennä aborttiin, vaan yleensä ihmiset ihan oikeasti haluavat lapsia.
D: Eikö olekin niin, että me kaikki olemme joskus olleet lapsia, ja siten eläneet lapsiperhearkea? -Mitä sitten? En ymmärrä kysymyksen pointtia keskustelun kontekstissa. Se, että lapsiperhearkea jotkut velat haukkuvat kovin sanoin että kuinka kauheaa se on, siinä ei ole mitään hyvää, minusta tuntuu oudolta koska itsekin luultavimmin ovat ihan hyvää lapsiperhearkea eläneet ja heidän vanhempansa ovat olleet ihan ok. Velat sanovat että perustelevat lapsivastaisuutensa katsomalla muitten lapsiperhearkea, kuinka kauheaa se on jatkuvasti, mutta miksi eivät sano että muistavat oman lapsuutensa joka oli pelkkää helvettiä juuri minun, sen lapsen, takia?
E: Eikö olekin niin, että juuri ketään ei kiinnosta hankitko sinä lapsia vai et, ne jotka jotain kysyy, eivät yleensä kysy sen takia että haluaisivat painostaa sinua hankkimaan lapsia? -Kyllä, haluavat vain hämmästellä ja tuntea itsensä paremmiksi ihmisiksi koska ovat kypsempiä ja ymmärtävät maailmankaikkeudesta, rakkaudesta jne. enemmän. Se on vain sitä lämpimikseen puhetta, eivät oikeasti tarkoita sillä yhtään mitään, sinä vain kuvittelet tuollaisia, tai sitten olet taas törmännyt niihin ääliöihin. Toki vanhemman ja lapsen välisestä rakkaudesta ei tiedä juuri mitään ennenkuin sen itse kokee vanhemman roolissa, lapsen roolissa sitä ei koe kokonaan koska vanhemmalla on vahva suojelemisen tarve lasta kohtaan.
F: Oletko sinä syntymälläsi pilannut vanhempiesi elämän? Entä sisaruksesi? -Kuulemma. Miksi sitten tekivät sinut? Ja mahdolliset sisaruksesikin?
Toivottavasti sait vastauksia näihin mieltäsi askarruttaneisiin kysymyksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua vielä.
Äitiys ei ole sama asia kuin siivoustyö tai hevosenhoito. Lastenhoidossa on toki asioita, jotka pitää suurin piirtein tietyllä tapaa tehdä koska ei ole olemassa montaa erilaista keinoa asentaa vauvaan ravitsevaa ruokaa esimerkiksi, mutta oikeasti se millainen äiti olet, sanan varsinaisessa merkitysessä, on sama asia kuin millainen ihminen olet. Hevosen selkään jos menet, sopeudut siihen että se elukka on koulutettu tietyllä tapaa ja vieraan lajin edustajana toimii tietyllä tapaa. Jos menet riippuliitämään, joku on testannut turvavarusteet ja edellytetään että käytät niitä tietyllä tapaa. Jos menet siivoustöihin, et voi sanoa että no mulla on ollut tapana ekologisesti pyyhkiä likaisella sukalla kaikki pinnat ja en oikein tosta imuroinnista välitä, koska sulle maksetaan tietyntasoisesta työstä.
Äitiys ei ole sama asia. Ei se lapsikaan sano, että no mä nyt kokeilin tätä lapsuutta, ei ollut oikeen mun juttu. Se on olemista, ei tekemistä.
Kun äitylöit lastasi, olet ihmissuhteessa jonkun kanssa joka on sinun kehostasi putkahtanut maailmaan, joka kasvaa sinun välittämässä kulttuurissa. Yhteiskunta puuttuu asiaan jonkun verran, totta. Voi olla että se käytännön lastenhoito on susta epämiellyttävää tai vaikeaa, totta. Voi olla että sun henkiset tai neurologiset ongelmat on niin suuret, ettet kerta kaikkiaan sovellu ihmissuhteeseen joko kenenkään, tai ainakaan riippuvaisen lapsen kanssa. Mutta ei voi sanoa, että äitiyden voi vaihtaa riippuliitoentusiasmiin ylenkatsovan asenteen esille tuomiseksi. Ne ei ole saman kategorian asioita.
Toinen juttu.
En nyt muista.
Se liittyi jotenkin tuohon äitiyden persoonayhteyteen.
Ei kun niin, sekin on jännä, että lapsettomuudessa on osittain, ei toki täysin, mutta hieman, kyse myös naisen roolien rikkomisesta. Mutta ei olla huolissaan siitä, että äidin rooli supistuu ja supistuu sitä mukaa, mitä harvemmat naiset sen kokee omakseen. Ennen vähän yks sun toinen on ollut äiti, olosuhteiden pakosta toki. Ihan varmasti myös ne viinilasin ääressä filosofointiin taipuvaiset ja älykkäät ja mitä vielä. Nytkö on ok, että äitiys jää vähän yksinkertaisille askartelusta tykkääville ekstroverteille? Jos ei ole sellainen, parempi esittää että on, koska on olemassa vain yksi muotti riittävän hyvälle vanhemmuudelle.
Kenties historiassa ne filosofiäidit lapsineen on joskus kuolleet kylmään ja nälkään kun äiti on vähän unohtunut kirjoittamaan runoja ja unohtanut lämmittää taloa tai istuttaa perunaa. Mutta nyt yleensä talon lämmitys ja nälkäkuoleman välttäminen ei ole siitä äidin herpaantumattomasta mielenkiinnosta kiinni, ei pitäisi olla mahdotonta olla äiti vähän erilaisella kykyprofiililla. Miksi niin moni tuntuu ajattelevan, että no kun en ole sellainen täydellinen pullantuoksuinen tyyppi, enkä oikein ole ikinä nauttinut legopalikoiden poimimisesta, niin ei se äitiys vaan ole mun juttu? Miksi se mitä muuta sulla sitten onkaan annettavana, ei sovi äitirooliin? Eikö huolestuta minkälaiseksi tulevaisuus muotoutuu, jos vain muut kuin sinunlaiset ihmiset lisääntyy? (Huom en tarkoita heitä jotka tietävät hukuttavansa itsensä tai lapsensa vähän väsyneenä, vaan niille jotka pitävät itseään aivan loistavina tyyppeinä mutta ei vaan ole ikinä tuntunut että lapset kuuluisi omaan elämään.)
Jos ajatellaan, että teemaa käsitellään ironian kautta, ei lähtökohtana ole realismi ja todellisuus. Ei niiden tarvitse olla saman kategorian asioita, vaan asiat nimenomaan laitetaan epätavalliseen yhteyteen, jotta itsestäänselvinä nähdyt asiat tulevat näkyviksi. En voi uskoa että selitän tätä oikeasti auki edes.
Pointtini meni myös toisilta osin ohi, kyse ei ollut siitä, etteikö mitenkään erilaisilla ominaisuuksilla pystyisi toimimaan vanhempana. Vaan siitä, ettei se luontaisesti kiinnosta eikä välttämättä anna yhtä paljon kuin toisenlaisille ihmisille. Ei lähtökohtaisestikaan pidä asioista, joita olisi odotettavissa lapsien kanssa. Samalla älykkäät varmasti pohtivat myös mikä on lapselle oikeudenmukaista suhteessa omiin ominaisuuksiin. Ei se, että hänet laitetaan tunneiksi sitteriin jotta itse saa olla rauhassa. Ei se, että äiti on jatkuvasti väsynyt, vittuuntunut ja poissaoleva. Suorittaa jaksaa vain tietyn aikaa. Jos kyseessä ei ole asia jota on halunnut, aika on lyhyempi. Jos en saisi valita, niin todennäköisesti selviytyisin. Kun voin valita, ei yksikään solu minussa äitiyttä halua. Voisin velvollisuudesta siihen ehkä ryhtyä, mutta en voi koko maailmaa pelastaa. Teen mielestäni tarpeeksi auttaessani lapsia, jotka ovat jo täällä ja apua tarvitsevat. Se antaa paljon ja näin olen onnellinen. Saan myös nähdä elämää oman välittömän viitekehyksen ulkopuolelta. Plus saan myös rauhani, ei tarvitse miettiä perinnöllisyyskysymyksiä tai aiheuttaa turhaa kitkaa suhteeseen jossa kummatkin tyytyväisiä näin. Luojan kiitos, en tekisi lasta myöskään miehen painostuksen takia.
Rinnastin tässä itseni tahattomasti keskivertoa älykkäämpiin. Tarkoitus oli sitä aihetta pohtia yleisellä tasolla :D
Meinaatko ettet ole keskivertoa älykkäämpi?
Luulisin olevani, mutta koska asiaa ei ole testattu, vaikea sanoa. Dunning-Kruger -ilmiö on mahdollinen.
Todnäk olet. Tavan mölliäinen ei tiedosta koko ilmiötä.
Olen samaa mieltä, varmaan vähintäänkin 90 persentiilissä ihan vaan tekstintuotto- ja -ymmärryskyvun perusteella arvioiden. Olet vaan pyörinyt niissä piireissä, joissa kaikki edustaa sitä samaa ylintä kymmentä prosenttia. Jos tapaat jonkun keskivertoälykkään, saati sitten alle, saatat pitää häntä todella yksinkertaisena. Oman älyn aliarvioiminen on osa tätä ilmiötä josta puhun ja jota pidän ongelmana. Ei voi olla niin, että juuri älykkäimmät naiset on sitä mieltä, että lapsen kasvattaminen nykyaikana vaatii niin paljon... Miten voi olla, että se lapsi vaatii ahkeraa askartelua enemmän kuin älykkäät vanhemmat, en ymmärrä.
Ja tämä ei ole millään pahalla vähemmän älykkäitä kohtaan. Keskivertoälykäs varmasti pärjää vielä ihan hyvin. Elämä vaan alkaa nykyaikana olla niin kognitiivisesti vaativaa, että on kamalaa kuulua sinne sanotaan vaikka alimpaan 20%:iin.
t. Hullu!
En ole pyörinyt sen ylimmän kymppiprossan seurassa, vaan työskentelen ihmisten parissa, jotka edustavat kaikkia sosiaaliluokkia, suurelta osin sitä alinta. Muiden kanssa ei pystyisi luomaan minkäänlaista yhteyttä, jos pitäisi heitä ainoastaan yksinkertaisina ja itseään ylivertaisena. Pääasiassa näkyy ongelmanratkaisukyvyssä tietenkin. Viisaus, mistä puhuimme aiemmin taas on yhtä tärkeää mielestäni ja sitä voi löytyä moniltakin, elämänviisautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
A: Eikö olekin niin, että se on kaikkien elollisten geeneissä tarve lisääntyä? No geeneissä on kuule vaikka mitä. Syöpää ja paskaakin. Mitäs sitten? Tiesitkö että eläimetkin jättävät lisääntymättä jos eivät vaan diggaile. Esim. pandakarhuja on vaikea saada nussimaan. Kaikki eivät lisääntymisen tarvetta koe vaikka eläisivät kuinka vanhoiksi. Niin, geeneissä on kaikenlaista. Yleensä ne on sellaisia asioita jotka pitävät elämää yllä. Pandat on sitten vähän heikkolibidoisempia kuin esim. kanit, mitä sitten?
B: Eikö olekin niin, että koska suuri osa ihmisistä tekee lapsia enemmän kuin yhden, he ovat olleet vanhemmuuteen tyytyväisiä, siitä huolimatta että se ei ihan aina ole ollut kivaa? Enpä usko. On aika tabu asia mennä sanomaan, että kaduttaa. Toivottavasti kuitenkin suurin osa on tyytyväisiä. Ei kai kukaan joka tekee yhden lapsen ja katuu sitä, tee vielä lisää? Ihmiset on tyhmiä, mutta en usko että niin tyhmiä. Toki erittäin tyhmä teko on tehdä esikoiselle heti perään "kaveri".
C: Eikö olekin niin, että todella monet ihmiset tekevät kaikkensa saadakseen lapsen, ja jos he eivät saa, se on heidän elämänsä pahin asia? Joillekin on ihan hirveä kriisi se asia. Jokaisella ihmisellä on jokin elämänsä pahin asia. Niillä ei koskaan voi kilpailla ja niitä asettaa paremmuus järjestykseen. En ole niin sanonutkaan että pitäisi kilpailla tai vertailla, vaan että joillekin se lapsen saaminen on vaan todella kova halu, ei niitä lapsia tehdä vain vahingossa vaikka moni vela niin kuvittelee.
D: Eikö olekin niin, että me kaikki olemme joskus olleet lapsia, ja siten eläneet lapsiperhearkea? Kyllä vain.
E: Eikö olekin niin, että juuri ketään ei kiinnosta hankitko sinä lapsia vai et, ne jotka jotain kysyy, eivät yleensä kysy sen takia että haluaisivat painostaa sinua hankkimaan lapsia? Ei ole näin.
F: Oletko sinä syntymälläsi pilannut vanhempiesi elämän? Entä sisaruksesi? Olen siinä käsityksessä että en ole pilannut, vaan kuulema päin vastoin. Itse tosin en olisi koskaan halunnut syntyä. Se on erittäin surullista että et olisi halunnut syntyä, ja se selittää toki sen että et ole mitenkään soveliaskaan vanhemmaksi, olet itse sen onneksi tiedostanut ja elät elämää mikä sinulle on parasta. Pahinta on tietysti se, että lapsia tekee ne joiden ei pitäisi, jokaisen lapsen oikeus on syntyä toivottuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei kiitos kaikille, tykkäsin näistä viimeisimmistä viesteistä. En edelleenkään yritä ketään käännyttää, yritän miettiä tätä asiaa niin yleisellä tasolla kuin mahdollista.
Kieltämättä tässä ketjussa on totta se, että se, että joku ei ker-ta-kaik-ki-aan o-le i-ki-nä ha-lun-nut, on vaikea ymmärtää. Että mitä sillä niin kuin tarkoitetaan. Se on helppo ymmärtää, että jos ajattelee itseään lapsen kanssa ja näkee vain katastrofin, että ei halua siihen lähteä ihan itsesuojeluvaiston puolesta mutta myös vastuuntunnosta. Mutta mitä se on, että ei vaan ole halua, vaikka ei näekään katastrofia? Jos joku suurin piirtein tykkää lapsista ja on elämä kasassa ja näin, millaista halua siihen odottaa että voisi sanoa että jaa no nythän näköjään haluankin? Tarkoittaako se sitä vauvakuumetta? Vai onko se sitä että miettii elämäänsä ja kysyy että haluaisinko tässä muuttaa jotain, ja vastaus on että en halua vaan haluan että tämä pysyy juuri tällaisena, silloinko ei ole sitä halua? Mutta entä kun se elämä muuttuu joka tapauksessa vääjäämättä? Vai vielä jotain muuta, toisenlaista ei-halua?
t. se Hullu! taas
Pakko vielä kommentoida, tämä ketju on viihdyttävintä pitkään aikaan todella. Se ei ei-haluamista, se onniinkuin sellaista, että sitä ei edes ajattele, muut asiat vie huomion. Siinä mielessä riippuliitovertaus oli loistava. Oletko miettinyt miksi et halua riippuliitää? Oletko miettinyt asiaa ylipäätään? Siinä se. Ja toisaalta juuri tuo, että vauvakuumetta ei tule ja itsekin miettii mikähän siinä on kun kohtuullisen yleistä vaikuttaa olevan. Sitä tunnetta ja kiinnostusta asiaan ei vaan ole. En ole itse ymmärtänyt että jotkut ei tätä tajua, toisaalta itse en tiedä miltä se kuume, tyhjän sylin syndrooma ym. tuntuu. Ja kun tunnetta ei ole ja elämäntyyli ei houkuttele, niin siinä jää aika vähän paukkuja pistää agendaan. Se ei ole siltä kannalta valinta, että mitkä asiat minua estäisivät, vaan vaikuttaa täysin irrationaaliselta hankkeelta ylipäänsä.
Olenko miettinyt riippuliitoa? No en oikeastaan. Odotas... ...nyt olen miettinyt. Riippuliito voisi olla hauskaa, ihan hyvin sitä voisi kokeilla. Minulla tosin on vaativa työ, kaksi lasta, harrastuksia ja monia muitakin mielenkiinnon kohteita (mm. laitesukellus, matkailu, eurooppalainen filosofia ja Rooman historia jne) mutta jos aikaa löytyy, niin miksipä en joskus riippuliitoakin kokeilisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua vielä.
Äitiys ei ole sama asia kuin siivoustyö tai hevosenhoito. Lastenhoidossa on toki asioita, jotka pitää suurin piirtein tietyllä tapaa tehdä koska ei ole olemassa montaa erilaista keinoa asentaa vauvaan ravitsevaa ruokaa esimerkiksi, mutta oikeasti se millainen äiti olet, sanan varsinaisessa merkitysessä, on sama asia kuin millainen ihminen olet. Hevosen selkään jos menet, sopeudut siihen että se elukka on koulutettu tietyllä tapaa ja vieraan lajin edustajana toimii tietyllä tapaa. Jos menet riippuliitämään, joku on testannut turvavarusteet ja edellytetään että käytät niitä tietyllä tapaa. Jos menet siivoustöihin, et voi sanoa että no mulla on ollut tapana ekologisesti pyyhkiä likaisella sukalla kaikki pinnat ja en oikein tosta imuroinnista välitä, koska sulle maksetaan tietyntasoisesta työstä.
Äitiys ei ole sama asia. Ei se lapsikaan sano, että no mä nyt kokeilin tätä lapsuutta, ei ollut oikeen mun juttu. Se on olemista, ei tekemistä.
Kun äitylöit lastasi, olet ihmissuhteessa jonkun kanssa joka on sinun kehostasi putkahtanut maailmaan, joka kasvaa sinun välittämässä kulttuurissa. Yhteiskunta puuttuu asiaan jonkun verran, totta. Voi olla että se käytännön lastenhoito on susta epämiellyttävää tai vaikeaa, totta. Voi olla että sun henkiset tai neurologiset ongelmat on niin suuret, ettet kerta kaikkiaan sovellu ihmissuhteeseen joko kenenkään, tai ainakaan riippuvaisen lapsen kanssa. Mutta ei voi sanoa, että äitiyden voi vaihtaa riippuliitoentusiasmiin ylenkatsovan asenteen esille tuomiseksi. Ne ei ole saman kategorian asioita.
Toinen juttu.
En nyt muista.
Se liittyi jotenkin tuohon äitiyden persoonayhteyteen.
Ei kun niin, sekin on jännä, että lapsettomuudessa on osittain, ei toki täysin, mutta hieman, kyse myös naisen roolien rikkomisesta. Mutta ei olla huolissaan siitä, että äidin rooli supistuu ja supistuu sitä mukaa, mitä harvemmat naiset sen kokee omakseen. Ennen vähän yks sun toinen on ollut äiti, olosuhteiden pakosta toki. Ihan varmasti myös ne viinilasin ääressä filosofointiin taipuvaiset ja älykkäät ja mitä vielä. Nytkö on ok, että äitiys jää vähän yksinkertaisille askartelusta tykkääville ekstroverteille? Jos ei ole sellainen, parempi esittää että on, koska on olemassa vain yksi muotti riittävän hyvälle vanhemmuudelle.
Kenties historiassa ne filosofiäidit lapsineen on joskus kuolleet kylmään ja nälkään kun äiti on vähän unohtunut kirjoittamaan runoja ja unohtanut lämmittää taloa tai istuttaa perunaa. Mutta nyt yleensä talon lämmitys ja nälkäkuoleman välttäminen ei ole siitä äidin herpaantumattomasta mielenkiinnosta kiinni, ei pitäisi olla mahdotonta olla äiti vähän erilaisella kykyprofiililla. Miksi niin moni tuntuu ajattelevan, että no kun en ole sellainen täydellinen pullantuoksuinen tyyppi, enkä oikein ole ikinä nauttinut legopalikoiden poimimisesta, niin ei se äitiys vaan ole mun juttu? Miksi se mitä muuta sulla sitten onkaan annettavana, ei sovi äitirooliin? Eikö huolestuta minkälaiseksi tulevaisuus muotoutuu, jos vain muut kuin sinunlaiset ihmiset lisääntyy? (Huom en tarkoita heitä jotka tietävät hukuttavansa itsensä tai lapsensa vähän väsyneenä, vaan niille jotka pitävät itseään aivan loistavina tyyppeinä mutta ei vaan ole ikinä tuntunut että lapset kuuluisi omaan elämään.)
Jos ajatellaan, että teemaa käsitellään ironian kautta, ei lähtökohtana ole realismi ja todellisuus. Ei niiden tarvitse olla saman kategorian asioita, vaan asiat nimenomaan laitetaan epätavalliseen yhteyteen, jotta itsestäänselvinä nähdyt asiat tulevat näkyviksi. En voi uskoa että selitän tätä oikeasti auki edes.
Pointtini meni myös toisilta osin ohi, kyse ei ollut siitä, etteikö mitenkään erilaisilla ominaisuuksilla pystyisi toimimaan vanhempana. Vaan siitä, ettei se luontaisesti kiinnosta eikä välttämättä anna yhtä paljon kuin toisenlaisille ihmisille. Ei lähtökohtaisestikaan pidä asioista, joita olisi odotettavissa lapsien kanssa. Samalla älykkäät varmasti pohtivat myös mikä on lapselle oikeudenmukaista suhteessa omiin ominaisuuksiin. Ei se, että hänet laitetaan tunneiksi sitteriin jotta itse saa olla rauhassa. Ei se, että äiti on jatkuvasti väsynyt, vittuuntunut ja poissaoleva. Suorittaa jaksaa vain tietyn aikaa. Jos kyseessä ei ole asia jota on halunnut, aika on lyhyempi. Jos en saisi valita, niin todennäköisesti selviytyisin. Kun voin valita, ei yksikään solu minussa äitiyttä halua. Voisin velvollisuudesta siihen ehkä ryhtyä, mutta en voi koko maailmaa pelastaa. Teen mielestäni tarpeeksi auttaessani lapsia, jotka ovat jo täällä ja apua tarvitsevat. Se antaa paljon ja näin olen onnellinen. Saan myös nähdä elämää oman välittömän viitekehyksen ulkopuolelta. Plus saan myös rauhani, ei tarvitse miettiä perinnöllisyyskysymyksiä tai aiheuttaa turhaa kitkaa suhteeseen jossa kummatkin tyytyväisiä näin. Luojan kiitos, en tekisi lasta myöskään miehen painostuksen takia.
Rinnastin tässä itseni tahattomasti keskivertoa älykkäämpiin. Tarkoitus oli sitä aihetta pohtia yleisellä tasolla :D
Meinaatko ettet ole keskivertoa älykkäämpi?
Luulisin olevani, mutta koska asiaa ei ole testattu, vaikea sanoa. Dunning-Kruger -ilmiö on mahdollinen.
Todnäk olet. Tavan mölliäinen ei tiedosta koko ilmiötä.
Olen samaa mieltä, varmaan vähintäänkin 90 persentiilissä ihan vaan tekstintuotto- ja -ymmärryskyvun perusteella arvioiden. Olet vaan pyörinyt niissä piireissä, joissa kaikki edustaa sitä samaa ylintä kymmentä prosenttia. Jos tapaat jonkun keskivertoälykkään, saati sitten alle, saatat pitää häntä todella yksinkertaisena. Oman älyn aliarvioiminen on osa tätä ilmiötä josta puhun ja jota pidän ongelmana. Ei voi olla niin, että juuri älykkäimmät naiset on sitä mieltä, että lapsen kasvattaminen nykyaikana vaatii niin paljon... Miten voi olla, että se lapsi vaatii ahkeraa askartelua enemmän kuin älykkäät vanhemmat, en ymmärrä.
Ja tämä ei ole millään pahalla vähemmän älykkäitä kohtaan. Keskivertoälykäs varmasti pärjää vielä ihan hyvin. Elämä vaan alkaa nykyaikana olla niin kognitiivisesti vaativaa, että on kamalaa kuulua sinne sanotaan vaikka alimpaan 20%:iin.
t. Hullu!
En ole pyörinyt sen ylimmän kymppiprossan seurassa, vaan työskentelen ihmisten parissa, jotka edustavat kaikkia sosiaaliluokkia, suurelta osin sitä alinta. Muiden kanssa ei pystyisi luomaan minkäänlaista yhteyttä, jos pitäisi heitä ainoastaan yksinkertaisina ja itseään ylivertaisena. Pääasiassa näkyy ongelmanratkaisukyvyssä tietenkin. Viisaus, mistä puhuimme aiemmin taas on yhtä tärkeää mielestäni ja sitä voi löytyä moniltakin, elämänviisautta.
Ok, anteeksi ylimielinen, hätäinen tulkintani. Missään tapauksessa sen toteaminen, että on huomattavasti keskivertoa älykkäämpi (miten sitä sitten tarkalleen ottaen mitataankaan, mutta kognitiivisesta tehokkuudesta totta kai kyse) ei tarkoita sitä, että pitää itseään ylivertaisena tai että mainostaisi sitä jatkuvasti. Ei se ole elämän tärkein asia todellakaan, ei hyvyyden eikä ihmisarvon mitta, ja tosiaan viisaus on eri asia.
Minusta vaan se(kin) on vaarallista ja kaikille haitallista, jos älykkäät ei edes itselleen myönnä tilannetta, että he on tältä osin paremmassa asemassa kuin enemmistö kanssaihmisistä. Minusta Dunning-Kruger ilmiö on ihan yhtä vahingollinen molemmin päin: sekä niin että epäpätevimmät ottavat rehvakkaasti liian vaikeita haasteita, että niin päin että pätevät vetäytyvät vaikeista haasteista. Voi olla että sille paradoksille ei ole mitään tehtävissä, mutta vähintään voisi välttää turhaa poliittista korrektiutta tässä asiassa jos itse sattuu olemaan se älykkäämpi, joka pystyy hahmottamaan laajempia kokonaisuuksia. On vaarallista, jos kollektiivisesti esitetään että mitään tällaisia eroja ei ole olemassa ja jos onkin, niin ainakaan itse en ole siellä älykkäämpien päässä...
Lasten menestymistä elämässä ennustaa vahvimmin älykkyys ja tunnollisuus, ne on parempia mittareita kuin varallisuus tai asuinalue tai syntymäpaino tai sosiaalinen asema tai askartelufrekvenssi ainakin siinä vaiheessa, kun elämän perustarpeet tyydyttyy. Tunnollisuus on hankala mitattava, mutta älykkyys on perinnöllistä ja tiedetään myös että älykkyys periytyy vahvemmin äidin kautta. Onkin todella surullista, jos älykkäät ihmiset, erityisesti naiset, dunning-krugeroivat itsensä ulos vanhemmuudesta, koska näkevät sen niin raskaana haasteena etteivät usko siitä selviävänsä. (Sainpas palattua aiheeseen!)
t. H!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei kiitos kaikille, tykkäsin näistä viimeisimmistä viesteistä. En edelleenkään yritä ketään käännyttää, yritän miettiä tätä asiaa niin yleisellä tasolla kuin mahdollista.
Kieltämättä tässä ketjussa on totta se, että se, että joku ei ker-ta-kaik-ki-aan o-le i-ki-nä ha-lun-nut, on vaikea ymmärtää. Että mitä sillä niin kuin tarkoitetaan. Se on helppo ymmärtää, että jos ajattelee itseään lapsen kanssa ja näkee vain katastrofin, että ei halua siihen lähteä ihan itsesuojeluvaiston puolesta mutta myös vastuuntunnosta. Mutta mitä se on, että ei vaan ole halua, vaikka ei näekään katastrofia? Jos joku suurin piirtein tykkää lapsista ja on elämä kasassa ja näin, millaista halua siihen odottaa että voisi sanoa että jaa no nythän näköjään haluankin? Tarkoittaako se sitä vauvakuumetta? Vai onko se sitä että miettii elämäänsä ja kysyy että haluaisinko tässä muuttaa jotain, ja vastaus on että en halua vaan haluan että tämä pysyy juuri tällaisena, silloinko ei ole sitä halua? Mutta entä kun se elämä muuttuu joka tapauksessa vääjäämättä? Vai vielä jotain muuta, toisenlaista ei-halua?
t. se Hullu! taas
Pakko vielä kommentoida, tämä ketju on viihdyttävintä pitkään aikaan todella. Se ei ei-haluamista, se onniinkuin sellaista, että sitä ei edes ajattele, muut asiat vie huomion. Siinä mielessä riippuliitovertaus oli loistava. Oletko miettinyt miksi et halua riippuliitää? Oletko miettinyt asiaa ylipäätään? Siinä se. Ja toisaalta juuri tuo, että vauvakuumetta ei tule ja itsekin miettii mikähän siinä on kun kohtuullisen yleistä vaikuttaa olevan. Sitä tunnetta ja kiinnostusta asiaan ei vaan ole. En ole itse ymmärtänyt että jotkut ei tätä tajua, toisaalta itse en tiedä miltä se kuume, tyhjän sylin syndrooma ym. tuntuu. Ja kun tunnetta ei ole ja elämäntyyli ei houkuttele, niin siinä jää aika vähän paukkuja pistää agendaan. Se ei ole siltä kannalta valinta, että mitkä asiat minua estäisivät, vaan vaikuttaa täysin irrationaaliselta hankkeelta ylipäänsä.
Siis tavallaan unohdit? Sen lisäksi että se, mitä olet nähnyt lapsien kanssa elämisestä, ei tuntunut kutsuvalta?
En unohtanut mitään, vaan ajatus ei ole aktiivisesti ole läsnä ylipäätään. Välillä sitä tietenkin peilaa muiden elämänkulkuun omaansa ja päätyy vain ajatukseen, että ei, en vieläkään ole kiinnostunut asiasta omalla kohdallani. Ja kyllä, ei tunnu kutsuvalta minulle. Lapset on ihan kivoja, kunhan ne on jonkun muun :D Voin käydä kummilapsen kanssa Hoplopissa ja palata tämän jälkeen omaan arkeeni. Kaikki voittavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun sanotaan, että olethan sinä itsekin ollut lapsi ja silloin elänyt lapsiperhe-elämää, mikä informaatioarvo tällä on? Ensinnäkin, sitä lapsiperhe-elämäänsä ei ole saanut itse valita vaan vanhemmat ovat päättäneet tekaista sinut (aikuisena asian voi valita itse), toisekseen lapsena ja aikuisena asiat ovat aivan erilaisia (lapsen vastuulla ja vaatimuksilla perheessä on olennainen ero siihen, mitkä ovat aikuisen vastuut ja vaatimukset), kolmanneksi lapsena perheessä ollaan LAPSI, ei järjellä varustettu, ymmärtävä ja älykäs aikuinen, jollainen ei voidakaan olla kuin vasta aikuisena (lapsen kokemus perheestään on toisenlainen kuin aikuisen, koska hänen olemisensa ja toimimisensakin perheenjäsenenä on erilainen). "Olethan sinäkin ollut lapsi ja niinollen elänyt lapsiperhearkea" on jotakuinkin typerin argumentti, johon vedota.
Jos ajatellaan vertausta (kuten riippuliitäminen :D) niin lapsiperhettä voidaan ajatella hotellina, jossa ollaan joko palveltavana tai palvelijana. Lapsi on palveltava ja vanhemmat palvelijoita, josta johtuen hotellissa asuminen näyttäytyy erilaisena riippuen siitä, missä asemassa ollaan. Se, millainen paikka hotelli on asua, riippuu siitä asuuko sviitissä vai siivoaako sviittiä. Samoin lapsiperheessä eläminen on aivan eri asia riippuen siitä, elääkö siinä lapsena vai vanhempana. Siksi ei voida edes teoriassa rinnastaa lapsiperheyttä lapsen asemassa lapsiperheyteen aikuisen asemassa. Jos jonkun mielestä voi, niin on ymmärtänyt vanhemmuuden kyllä aika väärin.
Tuo olethan itsekin ollut lapsi joten sinkun on hankittava lapsi-argumentti on jotakuinkin yhtä järkevä kuin vaatia, että jokaisen on ryhdyttävä peruskoulunopettajaksi, koska onhan itsekin ollut peruskoulussa.
Sitäpaitsi sitä omaa lapsena olemistaan ei ole saanut valita, joten miten se silloin voisi velvoittaa. Ja ajatus siitä, että se velvoittaisi, on vieläkin oudompi - olisiko oikein ja lapselle hyvä, että hän syntyisi koska velvollisuus, ei siksi että hänet on haluttu?
Ilmeisesti monille/joillekin/useimmille lapsellisille on täysin mahdotonta edes teoriassa ymmärtää/käsittää/hyväksyä sitä, että jotkut eivät halua lapsia. Siis käänteisesti sama asia kuin se, että niitä ehdottomasti halutaan ja tehdään kaikkensa, että saataisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koulutuksesta suhteessa velauteen en tiedä, mutta tässä topikissa kirjoittaneet velat tai velauden ymmärtäjät eivät ainakaan kirjoita mitään "lapsi perhe arki"-sanoja tai käsittämättömiä lauserakenteita, joissa välimerkkejä ei ole, niitä on väärissä paikoissa tai kappalejaosta ei ole mitään käsitystä. Siitä päätellen velat ovat todennäköisesti tottuneet tuottamaan kirjallista tekstiä, jollainen on ominaista korkeammin koulutetuilla. Josta taas voidaan päätellä, että velat ovat opiskelleet muuallakin kuin peruskoulussa ja ammattikoulussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua vielä.
Äitiys ei ole sama asia kuin siivoustyö tai hevosenhoito. Lastenhoidossa on toki asioita, jotka pitää suurin piirtein tietyllä tapaa tehdä koska ei ole olemassa montaa erilaista keinoa asentaa vauvaan ravitsevaa ruokaa esimerkiksi, mutta oikeasti se millainen äiti olet, sanan varsinaisessa merkitysessä, on sama asia kuin millainen ihminen olet. Hevosen selkään jos menet, sopeudut siihen että se elukka on koulutettu tietyllä tapaa ja vieraan lajin edustajana toimii tietyllä tapaa. Jos menet riippuliitämään, joku on testannut turvavarusteet ja edellytetään että käytät niitä tietyllä tapaa. Jos menet siivoustöihin, et voi sanoa että no mulla on ollut tapana ekologisesti pyyhkiä likaisella sukalla kaikki pinnat ja en oikein tosta imuroinnista välitä, koska sulle maksetaan tietyntasoisesta työstä.
Äitiys ei ole sama asia. Ei se lapsikaan sano, että no mä nyt kokeilin tätä lapsuutta, ei ollut oikeen mun juttu. Se on olemista, ei tekemistä.
Kun äitylöit lastasi, olet ihmissuhteessa jonkun kanssa joka on sinun kehostasi putkahtanut maailmaan, joka kasvaa sinun välittämässä kulttuurissa. Yhteiskunta puuttuu asiaan jonkun verran, totta. Voi olla että se käytännön lastenhoito on susta epämiellyttävää tai vaikeaa, totta. Voi olla että sun henkiset tai neurologiset ongelmat on niin suuret, ettet kerta kaikkiaan sovellu ihmissuhteeseen joko kenenkään, tai ainakaan riippuvaisen lapsen kanssa. Mutta ei voi sanoa, että äitiyden voi vaihtaa riippuliitoentusiasmiin ylenkatsovan asenteen esille tuomiseksi. Ne ei ole saman kategorian asioita.
Toinen juttu.
En nyt muista.
Se liittyi jotenkin tuohon äitiyden persoonayhteyteen.
Ei kun niin, sekin on jännä, että lapsettomuudessa on osittain, ei toki täysin, mutta hieman, kyse myös naisen roolien rikkomisesta. Mutta ei olla huolissaan siitä, että äidin rooli supistuu ja supistuu sitä mukaa, mitä harvemmat naiset sen kokee omakseen. Ennen vähän yks sun toinen on ollut äiti, olosuhteiden pakosta toki. Ihan varmasti myös ne viinilasin ääressä filosofointiin taipuvaiset ja älykkäät ja mitä vielä. Nytkö on ok, että äitiys jää vähän yksinkertaisille askartelusta tykkääville ekstroverteille? Jos ei ole sellainen, parempi esittää että on, koska on olemassa vain yksi muotti riittävän hyvälle vanhemmuudelle.
Kenties historiassa ne filosofiäidit lapsineen on joskus kuolleet kylmään ja nälkään kun äiti on vähän unohtunut kirjoittamaan runoja ja unohtanut lämmittää taloa tai istuttaa perunaa. Mutta nyt yleensä talon lämmitys ja nälkäkuoleman välttäminen ei ole siitä äidin herpaantumattomasta mielenkiinnosta kiinni, ei pitäisi olla mahdotonta olla äiti vähän erilaisella kykyprofiililla. Miksi niin moni tuntuu ajattelevan, että no kun en ole sellainen täydellinen pullantuoksuinen tyyppi, enkä oikein ole ikinä nauttinut legopalikoiden poimimisesta, niin ei se äitiys vaan ole mun juttu? Miksi se mitä muuta sulla sitten onkaan annettavana, ei sovi äitirooliin? Eikö huolestuta minkälaiseksi tulevaisuus muotoutuu, jos vain muut kuin sinunlaiset ihmiset lisääntyy? (Huom en tarkoita heitä jotka tietävät hukuttavansa itsensä tai lapsensa vähän väsyneenä, vaan niille jotka pitävät itseään aivan loistavina tyyppeinä mutta ei vaan ole ikinä tuntunut että lapset kuuluisi omaan elämään.)
Jos ajatellaan, että teemaa käsitellään ironian kautta, ei lähtökohtana ole realismi ja todellisuus. Ei niiden tarvitse olla saman kategorian asioita, vaan asiat nimenomaan laitetaan epätavalliseen yhteyteen, jotta itsestäänselvinä nähdyt asiat tulevat näkyviksi. En voi uskoa että selitän tätä oikeasti auki edes.
Pointtini meni myös toisilta osin ohi, kyse ei ollut siitä, etteikö mitenkään erilaisilla ominaisuuksilla pystyisi toimimaan vanhempana. Vaan siitä, ettei se luontaisesti kiinnosta eikä välttämättä anna yhtä paljon kuin toisenlaisille ihmisille. Ei lähtökohtaisestikaan pidä asioista, joita olisi odotettavissa lapsien kanssa. Samalla älykkäät varmasti pohtivat myös mikä on lapselle oikeudenmukaista suhteessa omiin ominaisuuksiin. Ei se, että hänet laitetaan tunneiksi sitteriin jotta itse saa olla rauhassa. Ei se, että äiti on jatkuvasti väsynyt, vittuuntunut ja poissaoleva. Suorittaa jaksaa vain tietyn aikaa. Jos kyseessä ei ole asia jota on halunnut, aika on lyhyempi. Jos en saisi valita, niin todennäköisesti selviytyisin. Kun voin valita, ei yksikään solu minussa äitiyttä halua. Voisin velvollisuudesta siihen ehkä ryhtyä, mutta en voi koko maailmaa pelastaa. Teen mielestäni tarpeeksi auttaessani lapsia, jotka ovat jo täällä ja apua tarvitsevat. Se antaa paljon ja näin olen onnellinen. Saan myös nähdä elämää oman välittömän viitekehyksen ulkopuolelta. Plus saan myös rauhani, ei tarvitse miettiä perinnöllisyyskysymyksiä tai aiheuttaa turhaa kitkaa suhteeseen jossa kummatkin tyytyväisiä näin. Luojan kiitos, en tekisi lasta myöskään miehen painostuksen takia.
Rinnastin tässä itseni tahattomasti keskivertoa älykkäämpiin. Tarkoitus oli sitä aihetta pohtia yleisellä tasolla :D
Meinaatko ettet ole keskivertoa älykkäämpi?
Luulisin olevani, mutta koska asiaa ei ole testattu, vaikea sanoa. Dunning-Kruger -ilmiö on mahdollinen.
Todnäk olet. Tavan mölliäinen ei tiedosta koko ilmiötä.
Olen samaa mieltä, varmaan vähintäänkin 90 persentiilissä ihan vaan tekstintuotto- ja -ymmärryskyvun perusteella arvioiden. Olet vaan pyörinyt niissä piireissä, joissa kaikki edustaa sitä samaa ylintä kymmentä prosenttia. Jos tapaat jonkun keskivertoälykkään, saati sitten alle, saatat pitää häntä todella yksinkertaisena. Oman älyn aliarvioiminen on osa tätä ilmiötä josta puhun ja jota pidän ongelmana. Ei voi olla niin, että juuri älykkäimmät naiset on sitä mieltä, että lapsen kasvattaminen nykyaikana vaatii niin paljon... Miten voi olla, että se lapsi vaatii ahkeraa askartelua enemmän kuin älykkäät vanhemmat, en ymmärrä.
Ja tämä ei ole millään pahalla vähemmän älykkäitä kohtaan. Keskivertoälykäs varmasti pärjää vielä ihan hyvin. Elämä vaan alkaa nykyaikana olla niin kognitiivisesti vaativaa, että on kamalaa kuulua sinne sanotaan vaikka alimpaan 20%:iin.
t. Hullu!
En ole pyörinyt sen ylimmän kymppiprossan seurassa, vaan työskentelen ihmisten parissa, jotka edustavat kaikkia sosiaaliluokkia, suurelta osin sitä alinta. Muiden kanssa ei pystyisi luomaan minkäänlaista yhteyttä, jos pitäisi heitä ainoastaan yksinkertaisina ja itseään ylivertaisena. Pääasiassa näkyy ongelmanratkaisukyvyssä tietenkin. Viisaus, mistä puhuimme aiemmin taas on yhtä tärkeää mielestäni ja sitä voi löytyä moniltakin, elämänviisautta.
Ok, anteeksi ylimielinen, hätäinen tulkintani. Missään tapauksessa sen toteaminen, että on huomattavasti keskivertoa älykkäämpi (miten sitä sitten tarkalleen ottaen mitataankaan, mutta kognitiivisesta tehokkuudesta totta kai kyse) ei tarkoita sitä, että pitää itseään ylivertaisena tai että mainostaisi sitä jatkuvasti. Ei se ole elämän tärkein asia todellakaan, ei hyvyyden eikä ihmisarvon mitta, ja tosiaan viisaus on eri asia.
Minusta vaan se(kin) on vaarallista ja kaikille haitallista, jos älykkäät ei edes itselleen myönnä tilannetta, että he on tältä osin paremmassa asemassa kuin enemmistö kanssaihmisistä. Minusta Dunning-Kruger ilmiö on ihan yhtä vahingollinen molemmin päin: sekä niin että epäpätevimmät ottavat rehvakkaasti liian vaikeita haasteita, että niin päin että pätevät vetäytyvät vaikeista haasteista. Voi olla että sille paradoksille ei ole mitään tehtävissä, mutta vähintään voisi välttää turhaa poliittista korrektiutta tässä asiassa jos itse sattuu olemaan se älykkäämpi, joka pystyy hahmottamaan laajempia kokonaisuuksia. On vaarallista, jos kollektiivisesti esitetään että mitään tällaisia eroja ei ole olemassa ja jos onkin, niin ainakaan itse en ole siellä älykkäämpien päässä...
Lasten menestymistä elämässä ennustaa vahvimmin älykkyys ja tunnollisuus, ne on parempia mittareita kuin varallisuus tai asuinalue tai syntymäpaino tai sosiaalinen asema tai askartelufrekvenssi ainakin siinä vaiheessa, kun elämän perustarpeet tyydyttyy. Tunnollisuus on hankala mitattava, mutta älykkyys on perinnöllistä ja tiedetään myös että älykkyys periytyy vahvemmin äidin kautta. Onkin todella surullista, jos älykkäät ihmiset, erityisesti naiset, dunning-krugeroivat itsensä ulos vanhemmuudesta, koska näkevät sen niin raskaana haasteena etteivät usko siitä selviävänsä. (Sainpas palattua aiheeseen!)
t. H!
Yritin aiemmin esittää juuri vaihtoehtoa sille, miksi älykkäät eivät välttämättä koe äitiyttä edes lähtökohtaisesti omakseen. Siinä ei ole kyse liiallisesta haasteesta (pikemminkin sen puutteesta) vaan siitä, että älykäs pystyy päättelemään, kuinka voi elää ominaisuuksiensa kanssa mahdollisimman tyydyttävää elämää ja on tarpeeksi älykäs tajuamaan, että voi itse päättää elämästään. Sitten menee sen mukaan, tämä ehkäisee myös katkeroitumista. Se, että edes tunnistan tämän mahdollisen ilmiön, tietenkin kertoo älykkyystasostani. Yritin vain välttää paskamyrskyä, joka voi internetissä seurata siitä, että joku väittää itseään älykkääksi ilman todisteita, en halunnut sen vievän tilaa itse aiheelta. Ja vielä, ajattelen todellakin, että halu on parempi syy lastenhankintaan kuin vaikka pelkkä älykkyys. Siinähän voitaisiin puhua jo rodunjalostuksesta enemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
A: Eikö olekin niin, että se on kaikkien elollisten geeneissä tarve lisääntyä? No geeneissä on kuule vaikka mitä. Syöpää ja paskaakin. Mitäs sitten? Tiesitkö että eläimetkin jättävät lisääntymättä jos eivät vaan diggaile. Esim. pandakarhuja on vaikea saada nussimaan. Kaikki eivät lisääntymisen tarvetta koe vaikka eläisivät kuinka vanhoiksi. Niin, geeneissä on kaikenlaista. Yleensä ne on sellaisia asioita jotka pitävät elämää yllä. Pandat on sitten vähän heikkolibidoisempia kuin esim. kanit, mitä sitten?
B: Eikö olekin niin, että koska suuri osa ihmisistä tekee lapsia enemmän kuin yhden, he ovat olleet vanhemmuuteen tyytyväisiä, siitä huolimatta että se ei ihan aina ole ollut kivaa? Enpä usko. On aika tabu asia mennä sanomaan, että kaduttaa. Toivottavasti kuitenkin suurin osa on tyytyväisiä. Ei kai kukaan joka tekee yhden lapsen ja katuu sitä, tee vielä lisää? Ihmiset on tyhmiä, mutta en usko että niin tyhmiä. Toki erittäin tyhmä teko on tehdä esikoiselle heti perään "kaveri".
C: Eikö olekin niin, että todella monet ihmiset tekevät kaikkensa saadakseen lapsen, ja jos he eivät saa, se on heidän elämänsä pahin asia? Joillekin on ihan hirveä kriisi se asia. Jokaisella ihmisellä on jokin elämänsä pahin asia. Niillä ei koskaan voi kilpailla ja niitä asettaa paremmuus järjestykseen. En ole niin sanonutkaan että pitäisi kilpailla tai vertailla, vaan että joillekin se lapsen saaminen on vaan todella kova halu, ei niitä lapsia tehdä vain vahingossa vaikka moni vela niin kuvittelee.
D: Eikö olekin niin, että me kaikki olemme joskus olleet lapsia, ja siten eläneet lapsiperhearkea? Kyllä vain.
E: Eikö olekin niin, että juuri ketään ei kiinnosta hankitko sinä lapsia vai et, ne jotka jotain kysyy, eivät yleensä kysy sen takia että haluaisivat painostaa sinua hankkimaan lapsia? Ei ole näin.
F: Oletko sinä syntymälläsi pilannut vanhempiesi elämän? Entä sisaruksesi? Olen siinä käsityksessä että en ole pilannut, vaan kuulema päin vastoin. Itse tosin en olisi koskaan halunnut syntyä. Se on erittäin surullista että et olisi halunnut syntyä, ja se selittää toki sen että et ole mitenkään soveliaskaan vanhemmaksi, olet itse sen onneksi tiedostanut ja elät elämää mikä sinulle on parasta. Pahinta on tietysti se, että lapsia tekee ne joiden ei pitäisi, jokaisen lapsen oikeus on syntyä toivottuna.
Jos jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna, miksi edes käymme tätä keskustelua, tuli mieleeni? Ei, velat eivät salaa toivo lasta :D He eivät ole toivomatta lasta koska eivät ymmärrä omaa parastaan. Miksi siis ihmettelette miksi jotkut eivät lapsia hanki kun kuitenkin syydätte tällaisia mietelauseita?
Joillekin niitä lapsia vain "tulee" ja joillekin ne lapset ovat keino saada tukia, rahaa ja palveluja yhteiskunnalta ja olla ns. hyväksytysti työttömänä, hankkimatta koulutusta.
Tämä ehkä vähän myöhässä, mutta mun on kyllä hlökohtaisesti vaikea ymmärtää myös sitä, että joku, monikin, ehdottomasti haluaa lapsia ja on valmis tekemään ihan mitä tahansa ja kestämään mitä tahansa, että siinä onnistuu. Kun itse olisin että jaa eikö, no, ei se varmaan ollut mulle tarkoitettu, keksin jotain muuta.
Mutta sitä on vielä vaikeampi ymmärtää, että ihminen joka on muutoin utelias ja kiinnostunut maailmasta ja itsestään ja omasta olemassaolostaan ja analysoi ja tutkii asioita, ei tunne mitään kiinnostusta näin isoa elämänaluetta kohtaan. Voitte puhua siitä riippuliitämisestä, mutta harvalle riippuliito on ennen siihen hurahtamista iso elämänalue. Lapsuus ja vanhemmuus on jokaiselle väistämättä iso elämänalue juuri sen oman lapsuuskokemuksen vuoksi. Eikä ole utelias kokemaan raskautta ja synnytystä ja vastasyntyneen hoitoa, ei vaikka tietäisi että siitä on kokemus melkein jokaisella nisäkäsnaaraalla aikojen alusta, silti se ei se vaan näyttäydy mitenkään mahdollisesti tärkeänä asiana.
Molemmat näkökulmat on mulle henkilökohtaisesti outoja motivaatiotiloja. (En toki ajattele, että kaikki muut ihmiset on jompaa kumpaa väkeä.)
t. H!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
A: Eikö olekin niin, että se on kaikkien elollisten geeneissä tarve lisääntyä? No geeneissä on kuule vaikka mitä. Syöpää ja paskaakin. Mitäs sitten? Tiesitkö että eläimetkin jättävät lisääntymättä jos eivät vaan diggaile. Esim. pandakarhuja on vaikea saada nussimaan. Kaikki eivät lisääntymisen tarvetta koe vaikka eläisivät kuinka vanhoiksi. Niin, geeneissä on kaikenlaista. Yleensä ne on sellaisia asioita jotka pitävät elämää yllä. Pandat on sitten vähän heikkolibidoisempia kuin esim. kanit, mitä sitten?
B: Eikö olekin niin, että koska suuri osa ihmisistä tekee lapsia enemmän kuin yhden, he ovat olleet vanhemmuuteen tyytyväisiä, siitä huolimatta että se ei ihan aina ole ollut kivaa? Enpä usko. On aika tabu asia mennä sanomaan, että kaduttaa. Toivottavasti kuitenkin suurin osa on tyytyväisiä. Ei kai kukaan joka tekee yhden lapsen ja katuu sitä, tee vielä lisää? Ihmiset on tyhmiä, mutta en usko että niin tyhmiä. Toki erittäin tyhmä teko on tehdä esikoiselle heti perään "kaveri".
C: Eikö olekin niin, että todella monet ihmiset tekevät kaikkensa saadakseen lapsen, ja jos he eivät saa, se on heidän elämänsä pahin asia? Joillekin on ihan hirveä kriisi se asia. Jokaisella ihmisellä on jokin elämänsä pahin asia. Niillä ei koskaan voi kilpailla ja niitä asettaa paremmuus järjestykseen. En ole niin sanonutkaan että pitäisi kilpailla tai vertailla, vaan että joillekin se lapsen saaminen on vaan todella kova halu, ei niitä lapsia tehdä vain vahingossa vaikka moni vela niin kuvittelee.
D: Eikö olekin niin, että me kaikki olemme joskus olleet lapsia, ja siten eläneet lapsiperhearkea? Kyllä vain.
E: Eikö olekin niin, että juuri ketään ei kiinnosta hankitko sinä lapsia vai et, ne jotka jotain kysyy, eivät yleensä kysy sen takia että haluaisivat painostaa sinua hankkimaan lapsia? Ei ole näin.
F: Oletko sinä syntymälläsi pilannut vanhempiesi elämän? Entä sisaruksesi? Olen siinä käsityksessä että en ole pilannut, vaan kuulema päin vastoin. Itse tosin en olisi koskaan halunnut syntyä. Se on erittäin surullista että et olisi halunnut syntyä, ja se selittää toki sen että et ole mitenkään soveliaskaan vanhemmaksi, olet itse sen onneksi tiedostanut ja elät elämää mikä sinulle on parasta. Pahinta on tietysti se, että lapsia tekee ne joiden ei pitäisi, jokaisen lapsen oikeus on syntyä toivottuna.
Jos jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna, miksi edes käymme tätä keskustelua, tuli mieleeni? Ei, velat eivät salaa toivo lasta :D He eivät ole toivomatta lasta koska eivät ymmärrä omaa parastaan. Miksi siis ihmettelette miksi jotkut eivät lapsia hanki kun kuitenkin syydätte tällaisia mietelauseita?
Juurikin, jos vela tekisi lapsen siksi (tässä sitten syitä, joita on tässä keskustelussa mainittu), että a) sellainen kuuluu tehdä kun on itsekin ollut aikanaan lapsi, b) muutkin tekevät ja vanhemmatkin haluavat tulla isovanhemmiksi ja c) luettuaan täältä, että eihän sitä voi TIETÄÄ ennenkuin kokeilee, lapsi syntyisi ei-toivottuna, ei-haluttuna, perusteilla jotka johtuvat muista kuin velasta itsestään, niin olisiko tämä sitten lapselle oikein?
Ei vela toivo lasta, ei vela hanki lasta, ei vela pohdi tekisikö vai ei, koska vela ei halua lasta. Tämä on jotakin, jonka ymmärtäminen on ilmeisesti mahdotonta.
Nonni, point proven.