Lue keskustelun säännöt.
Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Kommentit (428)
Vierailija kirjoitti:
Ihmisellä on nuoruusvuodet 0-20v Ruuhkavuodet 20-40v
Vapausvuodet 40-80v
Toisilla vanhuusvuodet 80-100v
Näin minäkin ajattelen. Ymmärrän kuitenkin niitäkin, joilla nuo ruuhkavuodet ovat jääneet välistä. Ovat nelikymppisiä, mutta edelleen elämässä saavutettu samat asiat kuin kaksikymppisinä. Vapausvuodet koittavat vasta ruuhkavuosien jälkeen (ja kysehän on nimenomaan vapautumisesta ruuhkavuosien aikaisesta elämästä) ja jos ei ole ollut ruuhkavuosia, ei voi olla vapausvuosiakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huvittaa noi kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa. Kun teet jotain hyvää, niin saat sen takaisin:). Höpö höpö noita uskomuksia. Jokainen elää tavallaan, jos haluaa maata sohvalla liikkumisintoilijoista huolimatta, niin sekin on ihan ok. Onko se niin vaikea ymmärtää "maailmanparantajien", että jokaisella on oma elämä ja se eletään tavallaan. Jos nelikymppisenä huomaa, että ei nyt tullutkaan kaikkea niin valtavaa ja muitten ihmisten kaltaista elämää, niin sittenhän se vaan on niin. Itsestä on kuitenkin loppujen lopuksi kysymys, mutta ei kaikki. Ympäristöllä on myös suuri merkitys. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan:).
Tässä ketjussa vertaillaan subjektiivisia kokemuksia, joten "höpö höpö, nuo kokevat väärin" ei varsinaisesti tuo keskusteluun mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se vituttaa, että on ensiksi pyrkinyt sisään ja opiskellut jonkun alan tutkinnon, mutta huomaa valmistuessaan, ettei pääse kuin pätkätöihin, koska saattaa lisääntyä ja sekös työnantajaa hirvittää.
On siinä heittopussina on-off aikansa ja hankkii ne lapset työttömänä vielä, kun on hedelmällinen. Hoitaa niitä ja hakee samalla töitä, eikä kuitenkaan pääse vakihommiin, koska on lama ja muka liian vanha, kun on 42.
Aika kuluu, eikä kukaan enää arvosta. Yhteiskunta haukkuu, mies haukkuu, omat vanhemmat haukkuu, omat lapset alkaa haukkua ja ystäväpiiri kaventuu, koska on luuseri.
Kaikki peittelee paskaa elämäntilannettaan ja esittää, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Kituuttaa siinä samoilla surkeilla tuloilla kuin opiskelijanakin, eikä elämä koskaan alkanut. Pelkää jo etukäteen paskaa vanhuutta heitteille jätettynä vaipoissaan surkeine eläkkeineen, kun jotkut viihtyvät golffaten Bahamalla senkin ajan.
Katkeroituu ja alkaa suunnitella vallankumousta. Naamakin alkaa rypistyä ja hiukset harmaantua. Tässä se elämä sitten meni, saatana! Ei mennyt niin kuin ajatteli.
Vähän sama meininki, mutta ikinä, ikinä en suostu katkeroitumaan. Se on mielestäni pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Joskus kun tapaan katkeran ihmisen, niin ajattelen, että ei ikinä tuota.
Yritän ajatella positiivisesti. Kolme onnellisen elämän peruspilaria: perhe( ja ihmissuhteet), terveys ja työ. Jos näistä kaksi on suurimmaksi osaksi kunnossa, niin elämä on aika hyvää ja onnellista siten. Noin karkeasti ajatellen ja
loppu onkin kiinni itsestä.Entä kun ei ole perhettä, ihmissuhteita eikä työtä vaikka kaikkensa on tehnyt? Pitäisi vaan olla superihminen, joka kymmenien vastoinkäymisten jälkeen jaksaa yhä yrittää ja toivoa, koska itsestähän se on kiinni... No, minä en ainakaan ole niin super, joten oma vikahan tämä paska siis on. Sepä se piristääkin ajatuksena entisestään. Jossain vaiheessa jokaisella tulee raja vastaan eikä vaan enää kykene yrittämään.
Niinpä.
Keskustellessani tästä aiheesta olen onnistunut muodostamaan konsensuksen ns. normaalien ihmisten mielipiteistä. Heidän mielestään tällainen tilanne on lähes aina ihmisen oma vika. Jos et ole tiettyyn ikään mennessä saavuttanut tiettyjä asioita on sinun pakko olla laiska, täydellsyyden tavoittelija, uhriutuja, itsesäälissä pyörijä, luovuttaja tai ehkä kaikkia näitä. Ei myöskään kyetä ymmärtää sitä miten paljon hankalampaa on lähteä rakentamaan elämäänsä alusta nelikymppisenä kuin kaksikymmentä vuotta nuorempana. Pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä. Mitä väliä vaikka oletkin ikäryhmääsi pari vuosikymmentä kaikessa jäljessä? Mene ja tee, senkin laiskuri!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en katso olevani siinä asemassa, että antaisin kenellekään muulle neuvoja. Olen sattunut elämässäni luikahtamaan monista vaikeuksista, joihin moni ikäiseni karahti. Valmistuin nuorena hyvään ammattiin, jossa olen saanut olla koko työurani, saanut hyvää palkkaa, saanut hyvän parisuhteen (jossa tietysti on ollut omat aallonpohjansa, ehkä nytkin on sellainen menossa), ihanat lapset, jotka ovat jo omillaan ja pärjäävät. Terveyttä on ollut siihen nähden hyvin, miten vähän olen sen eteen tehnyt. Olen siis ollut onnekas paskiainen. Siitä voin olla kyllä tyytyväinen, että taloudellinen tasapaino ja hyvinvointi on omaa tekoa (yhdessä puolison kanssa), en ole perinyt mitään, enkä tule perimäänkään.
Se, että minusta tuntuu viisikymppisen elämä hyvältä on vain minun kokemukseni. En minä voi tai saa sanoa kenellekään muulle, että piristypä nyt ja ryhdistäydy. Sellainen on alentuvaa ja vastenmielistä. Jos minulla ei olisi elämän palaset loksahtaneet niin kuin tekivät, voisin olla tyytymätön, masentunut ja katkera. Enkä tykkäisi, että minulle hehkutettaisiin sitä, miten jokainen on oman elämänsä kuninkaallinen ja kaikki voivat saada kaiken minkä haluavat. Se nyt ei vaan ole totta.
Minä voin pitää turpani kiinni ja jättää antamatta neuvoja ja taputtamatta kannustavasti olalle, kun ei minulla ole oikeasti mitään kompetenssia toisia neuvoa. Parempi olla vaan tyytyväinen vähin äänin. Ja auttaa toisia, jos mahdollista. Siitäkään ei tarvitse tehdä numeroa, voi auttaa ilman että kertoo siitä facebookissa ja kerää kehuja, kuinka hyvä ihminen on. Minä mikään hyvä ihminen ole. Ihan tavallinen pulliainen.
Ihana sinä! Olet oivaltanut jotain todella oleellista elämästä. Halauksia täältä eräältä paljon kärsineeltä.
Kiitos
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se vituttaa, että on ensiksi pyrkinyt sisään ja opiskellut jonkun alan tutkinnon, mutta huomaa valmistuessaan, ettei pääse kuin pätkätöihin, koska saattaa lisääntyä ja sekös työnantajaa hirvittää.
On siinä heittopussina on-off aikansa ja hankkii ne lapset työttömänä vielä, kun on hedelmällinen. Hoitaa niitä ja hakee samalla töitä, eikä kuitenkaan pääse vakihommiin, koska on lama ja muka liian vanha, kun on 42.
Aika kuluu, eikä kukaan enää arvosta. Yhteiskunta haukkuu, mies haukkuu, omat vanhemmat haukkuu, omat lapset alkaa haukkua ja ystäväpiiri kaventuu, koska on luuseri.
Kaikki peittelee paskaa elämäntilannettaan ja esittää, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Kituuttaa siinä samoilla surkeilla tuloilla kuin opiskelijanakin, eikä elämä koskaan alkanut. Pelkää jo etukäteen paskaa vanhuutta heitteille jätettynä vaipoissaan surkeine eläkkeineen, kun jotkut viihtyvät golffaten Bahamalla senkin ajan.
Katkeroituu ja alkaa suunnitella vallankumousta. Naamakin alkaa rypistyä ja hiukset harmaantua. Tässä se elämä sitten meni, saatana! Ei mennyt niin kuin ajatteli.
Vähän sama meininki, mutta ikinä, ikinä en suostu katkeroitumaan. Se on mielestäni pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Joskus kun tapaan katkeran ihmisen, niin ajattelen, että ei ikinä tuota.
Yritän ajatella positiivisesti. Kolme onnellisen elämän peruspilaria: perhe( ja ihmissuhteet), terveys ja työ. Jos näistä kaksi on suurimmaksi osaksi kunnossa, niin elämä on aika hyvää ja onnellista siten. Noin karkeasti ajatellen ja
loppu onkin kiinni itsestä.Entä kun ei ole perhettä, ihmissuhteita eikä työtä vaikka kaikkensa on tehnyt? Pitäisi vaan olla superihminen, joka kymmenien vastoinkäymisten jälkeen jaksaa yhä yrittää ja toivoa, koska itsestähän se on kiinni... No, minä en ainakaan ole niin super, joten oma vikahan tämä paska siis on. Sepä se piristääkin ajatuksena entisestään. Jossain vaiheessa jokaisella tulee raja vastaan eikä vaan enää kykene yrittämään.
Niinpä.
Keskustellessani tästä aiheesta olen onnistunut muodostamaan konsensuksen ns. normaalien ihmisten mielipiteistä. Heidän mielestään tällainen tilanne on lähes aina ihmisen oma vika. Jos et ole tiettyyn ikään mennessä saavuttanut tiettyjä asioita on sinun pakko olla laiska, täydellsyyden tavoittelija, uhriutuja, itsesäälissä pyörijä, luovuttaja tai ehkä kaikkia näitä. Ei myöskään kyetä ymmärtää sitä miten paljon hankalampaa on lähteä rakentamaan elämäänsä alusta nelikymppisenä kuin kaksikymmentä vuotta nuorempana. Pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä. Mitä väliä vaikka oletkin ikäryhmääsi pari vuosikymmentä kaikessa jäljessä? Mene ja tee, senkin laiskuri!
Me saamme syntymästä (itseasiassa jo sikiöajasta) kovin erilaiset evät elämään, toisen on paljon helpompi rakentaa ns hyvää elämää kuin toisen. Lisäksi temperamentti ja persoona vaikuttavat kuinka asiat kokee ja niihin suhtautuu.
Kaikki eivät myöskään halua elämältään yleisesti asiaankuuluvina pidettyjä jutuja.
Ei voi asettaa jotakin "normaalia" ja verrata siitä kuinka onnistunut joku on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se vituttaa, että on ensiksi pyrkinyt sisään ja opiskellut jonkun alan tutkinnon, mutta huomaa valmistuessaan, ettei pääse kuin pätkätöihin, koska saattaa lisääntyä ja sekös työnantajaa hirvittää.
On siinä heittopussina on-off aikansa ja hankkii ne lapset työttömänä vielä, kun on hedelmällinen. Hoitaa niitä ja hakee samalla töitä, eikä kuitenkaan pääse vakihommiin, koska on lama ja muka liian vanha, kun on 42.
Aika kuluu, eikä kukaan enää arvosta. Yhteiskunta haukkuu, mies haukkuu, omat vanhemmat haukkuu, omat lapset alkaa haukkua ja ystäväpiiri kaventuu, koska on luuseri.
Kaikki peittelee paskaa elämäntilannettaan ja esittää, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Kituuttaa siinä samoilla surkeilla tuloilla kuin opiskelijanakin, eikä elämä koskaan alkanut. Pelkää jo etukäteen paskaa vanhuutta heitteille jätettynä vaipoissaan surkeine eläkkeineen, kun jotkut viihtyvät golffaten Bahamalla senkin ajan.
Katkeroituu ja alkaa suunnitella vallankumousta. Naamakin alkaa rypistyä ja hiukset harmaantua. Tässä se elämä sitten meni, saatana! Ei mennyt niin kuin ajatteli.
Vähän sama meininki, mutta ikinä, ikinä en suostu katkeroitumaan. Se on mielestäni pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Joskus kun tapaan katkeran ihmisen, niin ajattelen, että ei ikinä tuota.
Yritän ajatella positiivisesti. Kolme onnellisen elämän peruspilaria: perhe( ja ihmissuhteet), terveys ja työ. Jos näistä kaksi on suurimmaksi osaksi kunnossa, niin elämä on aika hyvää ja onnellista siten. Noin karkeasti ajatellen ja
loppu onkin kiinni itsestä.Entä kun ei ole perhettä, ihmissuhteita eikä työtä vaikka kaikkensa on tehnyt? Pitäisi vaan olla superihminen, joka kymmenien vastoinkäymisten jälkeen jaksaa yhä yrittää ja toivoa, koska itsestähän se on kiinni... No, minä en ainakaan ole niin super, joten oma vikahan tämä paska siis on. Sepä se piristääkin ajatuksena entisestään. Jossain vaiheessa jokaisella tulee raja vastaan eikä vaan enää kykene yrittämään.
Niinpä.
Keskustellessani tästä aiheesta olen onnistunut muodostamaan konsensuksen ns. normaalien ihmisten mielipiteistä. Heidän mielestään tällainen tilanne on lähes aina ihmisen oma vika. Jos et ole tiettyyn ikään mennessä saavuttanut tiettyjä asioita on sinun pakko olla laiska, täydellsyyden tavoittelija, uhriutuja, itsesäälissä pyörijä, luovuttaja tai ehkä kaikkia näitä. Ei myöskään kyetä ymmärtää sitä miten paljon hankalampaa on lähteä rakentamaan elämäänsä alusta nelikymppisenä kuin kaksikymmentä vuotta nuorempana. Pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä. Mitä väliä vaikka oletkin ikäryhmääsi pari vuosikymmentä kaikessa jäljessä? Mene ja tee, senkin laiskuri!
Me saamme syntymästä (itseasiassa jo sikiöajasta) kovin erilaiset evät elämään, toisen on paljon helpompi rakentaa ns hyvää elämää kuin toisen. Lisäksi temperamentti ja persoona vaikuttavat kuinka asiat kokee ja niihin suhtautuu.
Kaikki eivät myöskään halua elämältään yleisesti asiaankuuluvina pidettyjä jutuja.
Ei voi asettaa jotakin "normaalia" ja verrata siitä kuinka onnistunut joku on.
Tietenkin voi asettaa.
Jos haluaa toimia ja menestyä yhteiskunnan jäsenenä on täytettävä tiettyyn ikään mennessa tietyt normit tai sinua ei päästetä etenemään. Ovi ei välttämättä ole lopullisesti suljettu, mutta kun tietyt jutut puuttuu on se kuin suossa juoksevan kilpailu asfaltilla tallustavaa vastaan. Tämä pätee työelämässä, parisuhteessa ja yleisessä arvostuksessa ihmisten kesken. Ei näin tietenkään ihannemaailmassa olisi, mutta me emme elä utopiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kun tämän ketjun aloituspointtihan oli, että elämä on ohi nelikymppisenä ja mitään kivaa ei voi enää tapahtua. Ja sehän ei ollenkaan pidä paikkaansa, voi tapahtua ihan mitä vaan, myös monenlaista kivaa, elämä kun on yllätyksiä täynnä. Ja vaikka kaikki olisi mennyt pieleen neljäänkymppiin asti, niin silti voi tapahtua vielä positiivisia asioita, jopa elämää hyvään suuntaan mullistavia.
Ja kyllähän tästäkin ketjusta huomaa, että ihmisen ajatuksilla ja uskomuksilla on suuri voima ja säälittää ne, jotka eivät siihen usko, vaan ajattelevat, että kaikki vain sattuu. He eivät edes yritä kehittää itseään ja muuttaa ajatuksiaan ja uskomuksiaan, vaan heillä on jo valmiina asenne, että "se on pojat hävitty tämä homma". Minä luin aikoinaan Louise L. Hayn kirjan, joka kertoi juuri tästä, nimeä on muista, mutta se muutti elämäni täydellisesti, ei samantien, vaan pienin askelin. Ja voin sanoa, että siihen kaikki elämässäni oli ollut surkeaa; huono lapsuus, sairaudet, onneton avioliitto, epäonnistunut ammatinvalinta, taloudellinen konkurssi, näistä johtunut keskivaikea masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko, jännittyneisyys, unettomuus...mitä vain, kaikki löytyi. Kuitenkin muutin elämäni, enimmäkseen omin voimin, muuttamalla suhtautumistani, ajatuksiani ja uskomusmaailmaani.
Vierailija kirjoitti:
No kun tämän ketjun aloituspointtihan oli, että elämä on ohi nelikymppisenä ja mitään kivaa ei voi enää tapahtua. Ja sehän ei ollenkaan pidä paikkaansa, voi tapahtua ihan mitä vaan, myös monenlaista kivaa, elämä kun on yllätyksiä täynnä. Ja vaikka kaikki olisi mennyt pieleen neljäänkymppiin asti, niin silti voi tapahtua vielä positiivisia asioita, jopa elämää hyvään suuntaan mullistavia.
Ja kyllähän tästäkin ketjusta huomaa, että ihmisen ajatuksilla ja uskomuksilla on suuri voima ja säälittää ne, jotka eivät siihen usko, vaan ajattelevat, että kaikki vain sattuu. He eivät edes yritä kehittää itseään ja muuttaa ajatuksiaan ja uskomuksiaan, vaan heillä on jo valmiina asenne, että "se on pojat hävitty tämä homma". Minä luin aikoinaan Louise L. Hayn kirjan, joka kertoi juuri tästä, nimeä on muista, mutta se muutti elämäni täydellisesti, ei samantien, vaan pienin askelin. Ja voin sanoa, että siihen kaikki elämässäni oli ollut surkeaa; huono lapsuus, sairaudet, onneton avioliitto, epäonnistunut ammatinvalinta, taloudellinen konkurssi, näistä johtunut keskivaikea masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko, jännittyneisyys, unettomuus...mitä vain, kaikki löytyi. Kuitenkin muutin elämäni, enimmäkseen omin voimin, muuttamalla suhtautumistani, ajatuksiani ja uskomusmaailmaani.
Vmp. Maailma ei ole oikeudenmukainen. Voit tehdä kaiken "oikein ja oikealla asenteella" ja silti jäädä tyhjin käsin. Esim itsellä on kaksi yliopistotutkintoa ajoilta joiden molempien piti olla varmoja työllistäjiä, olen opetellut aikuisena uuden kielen, osallistunut ties mihin verkostointi-harrastus-vapaaehtoishommaan.. Tuloksena työttömyys ja nolla ystävää. Vain robotti jaksaa yrittää positiivisesti vuosikymmeniä kun tuloksena on pelkkiä epäonnistumisia. Jos asenne ja kaikkensa yrittäminen ei auttanut ekan 35 vuoden aikana, niin voin sanoa että ottaa päähän kuunnella tuollaista peetä kuinka onnistuu kyllä kun yrittää :#. Tiedätkö kun minä en jaksa enää. Ei ole rahaa enää opiskella, ei ole enää asennetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloituksen perusajatukseen palatakseni, eli siihen, että 40 ikävuoden kieppeillä elämä on ohi. Tietystä näkökulmasta se pitääkin paikkansa. Kuitenkin vain siitä näkökulmasta, että nuoren aikuisen vuodet ovat lopullisesti ohi. Se energia, uteliaisuus, odotus, mikä kannattelee nuorta aikuista... kaikki se on kulutettu loppuun. Ikävuodet 40 ja 50 välillä ovat useimmille hieman hankalia (huom! ei kaikille) juuri tästä syystä. Lohdutukseksi voin kertoa, että tilalle tulee toisenlaista aikuisuutta. Sellaista, jossa ei niinkään eletä sen varassa, että edessä on jotakin ennen kokematonta. Vanhemmiten sitä oppii eri tavalla nauttimaan aivan tavallisesta arjesta. Siitä, että herää terveenä juomaan aamukahvinsa, näkee peuran pellon reunalla, löytää itselle istuvan takin... ylipäätään on vielä elossa. Suorittaminen vähenee, nauttiminen lisääntyy. (N60+)
40v. on hyvä välietappi, jos aikoo elää about 8-kymppiseksi. Reilut parikymmentä vuotta työelämää jäljellä ja sitten eläkevuodet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se vituttaa, että on ensiksi pyrkinyt sisään ja opiskellut jonkun alan tutkinnon, mutta huomaa valmistuessaan, ettei pääse kuin pätkätöihin, koska saattaa lisääntyä ja sekös työnantajaa hirvittää.
On siinä heittopussina on-off aikansa ja hankkii ne lapset työttömänä vielä, kun on hedelmällinen. Hoitaa niitä ja hakee samalla töitä, eikä kuitenkaan pääse vakihommiin, koska on lama ja muka liian vanha, kun on 42.
Aika kuluu, eikä kukaan enää arvosta. Yhteiskunta haukkuu, mies haukkuu, omat vanhemmat haukkuu, omat lapset alkaa haukkua ja ystäväpiiri kaventuu, koska on luuseri.
Kaikki peittelee paskaa elämäntilannettaan ja esittää, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Kituuttaa siinä samoilla surkeilla tuloilla kuin opiskelijanakin, eikä elämä koskaan alkanut. Pelkää jo etukäteen paskaa vanhuutta heitteille jätettynä vaipoissaan surkeine eläkkeineen, kun jotkut viihtyvät golffaten Bahamalla senkin ajan.
Katkeroituu ja alkaa suunnitella vallankumousta. Naamakin alkaa rypistyä ja hiukset harmaantua. Tässä se elämä sitten meni, saatana! Ei mennyt niin kuin ajatteli.
Vähän sama meininki, mutta ikinä, ikinä en suostu katkeroitumaan. Se on mielestäni pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Joskus kun tapaan katkeran ihmisen, niin ajattelen, että ei ikinä tuota.
Yritän ajatella positiivisesti. Kolme onnellisen elämän peruspilaria: perhe( ja ihmissuhteet), terveys ja työ. Jos näistä kaksi on suurimmaksi osaksi kunnossa, niin elämä on aika hyvää ja onnellista siten. Noin karkeasti ajatellen ja
loppu onkin kiinni itsestä.Entä kun ei ole perhettä, ihmissuhteita eikä työtä vaikka kaikkensa on tehnyt? Pitäisi vaan olla superihminen, joka kymmenien vastoinkäymisten jälkeen jaksaa yhä yrittää ja toivoa, koska itsestähän se on kiinni... No, minä en ainakaan ole niin super, joten oma vikahan tämä paska siis on. Sepä se piristääkin ajatuksena entisestään. Jossain vaiheessa jokaisella tulee raja vastaan eikä vaan enää kykene yrittämään.
Niinpä.
Keskustellessani tästä aiheesta olen onnistunut muodostamaan konsensuksen ns. normaalien ihmisten mielipiteistä. Heidän mielestään tällainen tilanne on lähes aina ihmisen oma vika. Jos et ole tiettyyn ikään mennessä saavuttanut tiettyjä asioita on sinun pakko olla laiska, täydellsyyden tavoittelija, uhriutuja, itsesäälissä pyörijä, luovuttaja tai ehkä kaikkia näitä. Ei myöskään kyetä ymmärtää sitä miten paljon hankalampaa on lähteä rakentamaan elämäänsä alusta nelikymppisenä kuin kaksikymmentä vuotta nuorempana. Pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä. Mitä väliä vaikka oletkin ikäryhmääsi pari vuosikymmentä kaikessa jäljessä? Mene ja tee, senkin laiskuri!
Me saamme syntymästä (itseasiassa jo sikiöajasta) kovin erilaiset evät elämään, toisen on paljon helpompi rakentaa ns hyvää elämää kuin toisen. Lisäksi temperamentti ja persoona vaikuttavat kuinka asiat kokee ja niihin suhtautuu.
Kaikki eivät myöskään halua elämältään yleisesti asiaankuuluvina pidettyjä jutuja.
Ei voi asettaa jotakin "normaalia" ja verrata siitä kuinka onnistunut joku on.
Tietenkin voi asettaa.
Jos haluaa toimia ja menestyä yhteiskunnan jäsenenä on täytettävä tiettyyn ikään mennessa tietyt normit tai sinua ei päästetä etenemään. Ovi ei välttämättä ole lopullisesti suljettu, mutta kun tietyt jutut puuttuu on se kuin suossa juoksevan kilpailu asfaltilla tallustavaa vastaan. Tämä pätee työelämässä, parisuhteessa ja yleisessä arvostuksessa ihmisten kesken. Ei näin tietenkään ihannemaailmassa olisi, mutta me emme elä utopiassa.
Varmasti moni/valtaosa ajattelee noin, eivät kuitenkaan kaikki. Ei ulkopuolinen voi määritellä onko joku elämässään onnistunut vai ei. Toivottavasti jokainen osaisi itse määritellä mitä elämältään tahtoo eikä yrittää saavuttaa ulkopuolelta asetettuja normeja.
Hilpeätä. Toiset puhuvat aidasta ja toiset kehottavat katsomaan vaikka aidanseivästä tai seipien välissä olevaa rakoa. Ota tämä opas käteesi, niin kasvat ja muutut ja näet elämäsi oikeassa valossa. Kun tämä ovi sulkeutuu edessäsi, niin kymmenen uutta avautuu. No niin avautuu, mutta entä kun ne ovet eivät johda minnekään tai vievät suuntaan, jonne itse ei niin kauheasti halua. Kaikki ihmiset eivät vain nauti niistä pienistä arjen asioista tai nauti vapaudesta, joka erehdyttävästi muistuttaa tyhjyyttä.
Pitkältihän se on niin, et ohi on elämä yli 40 v. Sen jälkeen tulee tässäkötämäoli - fiilinki yhä useammin. Huomaat olevasi taakka tai vähintään se väheksytty osapuoli niin töissä, perheessä kuin vapaa-ajallakin. Niinpä monilla naisilla on neljänkympin jälkeen edessä ajatusmaailman vaihto, se entinen on hävitettävä ja jos et pidä siitä uudesta maailmastasi, niin eipä sille mitään voi. Kaikki eivät ole manipuloitavissa, ei edes itsensä manipuloitavissa. Joillekin esim. miesten silmissä näkymättömäksi muuttuminen voi olla suunnaton helpotus, mutta yhtä monella naisella se tarkoittaa samalla sitä, että töitä ei ole tai työpanosta vähätellään, mielipiteellä tai työllä ei ole väliä, koska sen esittää/tekee ei-kiinnostava henkilö. Ammatinvalintakysymys sanoo jotkut vaikkapa naisnäyttelijälle tai tv-toimittajalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan vielä vähän. Elinkaariajattelussa tätä elämän loppumista 40-vuotiaana on tarkasteltu myös evoluution tulokulmasta. Ihminen on vuosituhansia elänyt noin nelikymppiseksi. Elämä on siis vuosituhansia fyysisestikin päättynyt useimmiten viimeistään nelikymppisenä. Nyt, kun tilanne ei enää länsimaissa ole tämä, itselle kannattaa antaa aikaa. Se, että löytää arkeensa uudenlaista mielekkyyttä on prosessi. Ja, koska jokainen meistä on erilainen, myös tämä prosessi on jokaisen kohdalla omanlaisensa. Lopputuloksena on kuitenkin yleensä jonkinlainen rauha suhteessa omiin odotuksiin ja mahdollisuuksiin. Sitä ei kukaan ole väittänytkään, että tämmöinen metamorfoosi olisi helppo. (N60+)
Ja viisikymppisenä tajuaa, että takana olisi ollut vielä 10 vuotta tervettä ja mukavaa elämää, sekä kaikki mahdollisuudet. Nelikymppisenä on vasta hädintuskin elämän puolivälissä.
Vierailija kirjoitti:
"Ongelmien käsitteleminen esim terapiassa on auttanut minua hyväksymään yksin elämistä. Ajattelen tietoisesti että elämä on hyvää ja että elämässä on paljon kiinnostavia asioita joihin kannattaa satsata."
Onkohan näin? Miksi partitiivi: "on auttanut minua hyväksymään yksin elämistä" miksi ei "yksin elämisen"?
Ajattelen tietoisesti bla bla. Entä mitä tunnet alitajuisesti? Tuoni lähestyy etkä täyttänyt elämänvelkaasi.
Psyykkausta tyhjyyden kauheuden edessä.
Kuulostat vakavasti masentuneelle ja hyvin ahdistuneelle. Ja harhaisellekin, kun kuvittelet, että muut ovat yhtä ahdistuneita ja masentuneita. Oletko hoidon piirissä? Jos et, niin mars työterveyshuoltoon tai omalle terveysasemalle. Sinulla ei ole kaikki hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elän nyt 45-vuotiaana monella tapaa elämäni parasta aikaa. Lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, olen mielenkiintoisessa työssä, jossa saan kehittyä, olen löytänyt omat harrastukseni ja ne piirit, joissa viihdyn ja haluan liikuskella. Miesystäväehdokkaistakaan ei ole pulaa. Rahaa ei ole edelleenkään liikaa, kuten ei ole koskaan ollut, mutta penninvenyttäminenkin voi olla oma, aika hauska harrastuksensa.
Vietän vapaa-aikaani urheillen, kotia ja pihaa hoitaen, harrastaen yhdessä nuorimman lapsen tai koirieni kanssa, lukien ja kirjoittaen, suunnitellen pienen budjetin remontteja jne. Olen introvertti ja rakastan yksinoloa - ihan parasta on olla esimerkiksi koko päivä yksin metsässä mustikoita keräämässä. Elämä on kertakaikkisen ihanaa!
Tuo on oikeasti jo surkeaa. Se että ihminen edes hyväksyy sen että tuo on se paras mitä voi saavuttaa on todella surullista. Tuollainen ei ole ihmisarvoista elämää.
Kertoisitko minulle, millainen elämä olisi sinun mielestäsi ihmisarvoista elämää? Mikä minun elämässäni on sinun mielestäsi erityisen kamalaa, kun mielestäni elän ihan normaalia, hyvää elämää ja nautin arjesta?
t. se mustikassa viihtyvä
Se että ihminen pääsee eteenpäin elämässä ja toteuttamaan haaveitaan. Näkemään maailmaa ja kokemaan asioita joita ei uskonut koskaan pääsevän kokemaan.
Se että on rahaa niin että ei niitä tarvitse laskeskella ja voi ostaa hyvää ja monipuolista ruokaa, ostaa hyviä vaatteita ja asua kunnon asunnossa jne.
Minä asun jo "kunnon asunnossa" ja siihen ei paljon vaadita. On sänky missä nukkua, sohva millä löhöillä, pöytä jonka ääressä istua, keittiö missä tehdä ruokaa ja hiljaiset naapurit.
Noin ajattelee koirakin syödessään toisen koiran sontaa: elämä on ihanaa.
Mutta joillakin on "pikkuisen" suuremmat vaatimukset elämälle.
Mitä se sinua kaivelee, jos joku pitää tuosta? :D Onko sinulla tarvetta kontrolloida toisten elämää?
Todella onnelliset ihmiset eivät menetä mielen tasapainoaan, jos joku toinen haluaa elää eri tavalla kuin he. Onnelliset nauttivat elämästään ja antavat toistenkin nauttia omastaan.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä vähän. Elinkaariajattelussa tätä elämän loppumista 40-vuotiaana on tarkasteltu myös evoluution tulokulmasta. Ihminen on vuosituhansia elänyt noin nelikymppiseksi. Elämä on siis vuosituhansia fyysisestikin päättynyt useimmiten viimeistään nelikymppisenä. Nyt, kun tilanne ei enää länsimaissa ole tämä, itselle kannattaa antaa aikaa. Se, että löytää arkeensa uudenlaista mielekkyyttä on prosessi. Ja, koska jokainen meistä on erilainen, myös tämä prosessi on jokaisen kohdalla omanlaisensa. Lopputuloksena on kuitenkin yleensä jonkinlainen rauha suhteessa omiin odotuksiin ja mahdollisuuksiin. Sitä ei kukaan ole väittänytkään, että tämmöinen metamorfoosi olisi helppo. (N60+)
En lainkaan tunnista itseäni tästä, en tarvitse minkäänlaista prosessia tai metamorfoosia täytettyäni 40!
Elämä ei ole vaikeaa, se on helppoa. Ei ole mitään metamorfooseja.
En lainkaan tunnista itseäni näistä raihnaisuus-kuvauksista, harrastan liikuntaa ja olen erinomaisessa kunnossa.
Ulkonäkö rapistuu, olin nuorena kaunis, mutta mitä siitä, en ole koskaan ollut pelkästään ulkonäköni varassa. Olen aina arvostanut älyä ja sisäistä kauneutta ulkonäköä enemmän. Miehiä riittää juuri niin paljon kuin haluan. Aina en halua ja joskus haluan.
Olen elänyt ihan tavallista elämää ja olen hyvin tyytyväinen elämääni. Kaikki on kohdallaan ja paljon voin vielä tavoitella, jos haluan.
Lapsuuteni oli monella tapaa ikävä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja olimme hyvin köyhiä. Muutin pois lapsuudenkodistani heti jatko-opintoihin lähtiessäni. Sen jälkeen olen ollut onnellinen, vaikka kaikenlaisia elämänvaiheita on mahtunut joukkoon, väkivaltainen puoliso ja vakavasti sairas lapsi. Ne ovat kuitenkin olleet vain vaiheita ja väittäisin, että olen aina ollut perustyytyväinen elämääni, tuota kauheaa lapsuutta lukuunottamatta. Mutta se ikävä lapsuuskaan ei tarkoita sitä, että sellaisen kokenut olisi kävelevä aikapommi, vaan ihmiset selviytyvät ikävyyksistä ja vaikeuksista eri tavoin. Me olemme yksilöitä.
Jos jo nelikymppisenä haaveilee kuolemasta ja ajattelu on hyvin kyynistä, katkeraa ja synkkää, niin se ei ole merkki siitä, että elämä on nelikymppisenä ohi vaan kertoo päinvastoin pahoista mielenterveysongelmista. Jokainen on joskus alakuloinen ja on normaalia, että mielialat vaihtelevat, mutta nuo kirjoitukset, mitä täällä on näkynyt, ovat kyllä masentuneen ihmisen tekstiä.
Niin tosiaan nuoren aikuisen elämä on ohi. Alkaa elämästä nauttimisen aika!
Huvittaa noi kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa. Kun teet jotain hyvää, niin saat sen takaisin:). Höpö höpö noita uskomuksia. Jokainen elää tavallaan, jos haluaa maata sohvalla liikkumisintoilijoista huolimatta, niin sekin on ihan ok. Onko se niin vaikea ymmärtää "maailmanparantajien", että jokaisella on oma elämä ja se eletään tavallaan. Jos nelikymppisenä huomaa, että ei nyt tullutkaan kaikkea niin valtavaa ja muitten ihmisten kaltaista elämää, niin sittenhän se vaan on niin. Itsestä on kuitenkin loppujen lopuksi kysymys, mutta ei kaikki. Ympäristöllä on myös suuri merkitys. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan:).