Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Kommentit (428)
Vierailija kirjoitti:
En lainkaan tunnista itseäni tästä, en tarvitse minkäänlaista prosessia tai metamorfoosia täytettyäni 40!
Hyvä. :) Tällaisessa teoretisoinnissa, kuten nyt tämä elinkaarijuttu, on aina kyse muusta kuin yhden ihmisen elämänkohtalosta, joita on niin montaa sorttia kuin on ihmistäkin. Ei tällainen elämän 40-vuotiaana loppumisen -skeema ole kovin konkreettisesti koskenut itseänikään. Sillä tuossa vaiheessa valmistelin täyttä höyryä väitöskirjaani. Ei se silti tarkoita, etteikö tällaisesta teoretisoinnista olisi apua. Ainakin se auttaa suhteuttamaan yksityisiä kokemuksia johonkin hieman yleisempään. (N60+)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha isäni sanoi minulle, että olen vielä nuori.
Otsikon voisi muuttaa toteamukseen, että
nelikymppisenä tajuaa että elämä ON tässä.
Tuntemani yli 60-vuotiaat taas näyttävät nauttivan elämästä hyvinkin paljon, joten kannattanee odotella muutama vuosikymmen ja kyllä se siitä taas iloksi muuttuu...
Kaikki oli menetetty jo sillä hetkellä kun tajusi syntyneensä Suomeen persuksi.
Vierailija kirjoitti:
Mikä on menestystarina? ura, rahaa, tittelit, seksikumppanit. Kaikki nämä ovat pinnallisen ihmisen pinnallisia "onnellisuuden" lähteitä. Kun yksi tai useampi otetaan pois yhtälöstä, on ihminen onneton. Miksi?
Koska takertuu asioihin, jotka muuttuvat alituiseen ja johon ei voi vaikuttaa tai joka ei ole todellista.
Kukaan näistä vanhoista ihmisistä ei ole viisas tässä ketjussa. Missä on nykyihmisen viisaus? Miksi 50 v pitää olla samanlailla seksistä ja ulkonäöstä kiinnostunut pinnallinen hempukka kun 20-30 vuotiaan nykyään? Joku sanoo vapaudeksi, minusta tuollainen ajattelutapa on vankila. Ikuisesti, kuolemaasi asti juokset hamsteripyörässä, haalimassa "onnellisuutta" kunnes kupsahdat oppimasta elämstä yhtään mitään todellista!
Miksi me olemme täällä? miksi elämme? kuka MINÄ olen? (ei naistenlehti mielessä vaan filosofisesti, oletko identiteettisi?, omaisuutesi? parisuhteesi? mitä jos kaikki oetetaan pois, kuka sinä olet silloin?!)
Mitä on elämä?
Kukaan näistä vanhoista naisista tässä ketjussa ei kysy todella tärkeitä kysymyksiä, samaa pinnallista "menestymispaskaa" vaan suolletaan kun aivopestyt robotit.
Vihje. Ruumiisi ei ole sinä. Mielesi ei ole sinä. Jos et tästä eteenpäin pääse, et ole oppinut tässä elämssä mitään oikeaa.
Mä taas inhoan tällaista tekofilosofista skeidaa. Olen pohdiskellut näitä asioita todella paljon ja olen oppinut näkemään ne vain epätoivoisten ihmisten valheina. Toiveena siitä, että sinulla olisi jotain merkitystä. Sinä voit uskotella itsellesi jotain hömppää korkeimmasta minästä ja jumaluudesta, mutta mitään todisteita ei niistä ole. Paitsi se oma kiva fiiliksesi jostain merkityksellisestä.
Elämä on tässä eikä yhdelläkään meistä ole mitään pysyvää merkitystä.
Ps. Keski-ikäiset eivät ole vanhoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Puhu vaan omasta puolestasi, ok?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on menestystarina? ura, rahaa, tittelit, seksikumppanit. Kaikki nämä ovat pinnallisen ihmisen pinnallisia "onnellisuuden" lähteitä. Kun yksi tai useampi otetaan pois yhtälöstä, on ihminen onneton. Miksi?
Koska takertuu asioihin, jotka muuttuvat alituiseen ja johon ei voi vaikuttaa tai joka ei ole todellista.
Kukaan näistä vanhoista ihmisistä ei ole viisas tässä ketjussa. Missä on nykyihmisen viisaus? Miksi 50 v pitää olla samanlailla seksistä ja ulkonäöstä kiinnostunut pinnallinen hempukka kun 20-30 vuotiaan nykyään? Joku sanoo vapaudeksi, minusta tuollainen ajattelutapa on vankila. Ikuisesti, kuolemaasi asti juokset hamsteripyörässä, haalimassa "onnellisuutta" kunnes kupsahdat oppimasta elämstä yhtään mitään todellista!
Miksi me olemme täällä? miksi elämme? kuka MINÄ olen? (ei naistenlehti mielessä vaan filosofisesti, oletko identiteettisi?, omaisuutesi? parisuhteesi? mitä jos kaikki oetetaan pois, kuka sinä olet silloin?!)
Mitä on elämä?
Kukaan näistä vanhoista naisista tässä ketjussa ei kysy todella tärkeitä kysymyksiä, samaa pinnallista "menestymispaskaa" vaan suolletaan kun aivopestyt robotit.
Vihje. Ruumiisi ei ole sinä. Mielesi ei ole sinä. Jos et tästä eteenpäin pääse, et ole oppinut tässä elämssä mitään oikeaa.
Mä taas inhoan tällaista tekofilosofista skeidaa. Olen pohdiskellut näitä asioita todella paljon ja olen oppinut näkemään ne vain epätoivoisten ihmisten valheina. Toiveena siitä, että sinulla olisi jotain merkitystä. Sinä voit uskotella itsellesi jotain hömppää korkeimmasta minästä ja jumaluudesta, mutta mitään todisteita ei niistä ole. Paitsi se oma kiva fiiliksesi jostain merkityksellisestä.
Elämä on tässä eikä yhdelläkään meistä ole mitään pysyvää merkitystä.
Ps. Keski-ikäiset eivät ole vanhoja.
Menestystarina?
Minulle se on se, että mulla on arvot ja elän niiden arvojen mukaisesti. Keskustelun avaus varmasti johti siihen, että yli nelikymppisellä naisellakin voi olla ura.
Kun sinulla on arvoja, useampiakin sellaisia, niitä kaikkia ei sinulta voida ottaa pois.
Harva ihminrn elää kuolemansa jälkeen kuin muiden muistoissa. Kun jätän jälkeni läheisteni sydämeen, he haluavat oppia minulta, muistelevat minua.
Kun tiedän arvoni, olen saanut ne asiat, joita pidän tärkeinä ja niiden eteen teen töitä joka päivä. Ne eivät ole mulle koskaan itsestään selvyyksiä.
Mutta mun elämää on edessä näin 5-kymppisenä. Ura tarjoaa edelleen mahdollisuuksia, lasten kasvaessa on mahdollisuus tehdä enemmän niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Voin matkustaa, opiskella asioita, viettää aikaa mulle tärkeiden ihmisten kanssa. En minä ole saanut tätä elämää itsestään, olen saanut taistella ja olen myös ihmetellyt, miksi vastoinkäymiset taas osuvat minuun. Silti uskon, että jokainen on oman onnensa seppä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Ihan hyvä vaan että suomalaiset naiset saavat vähän maistaa omaa lääkettään. Aika hyvin ovat kyllä av-mammat tehneet selväksi että olet vaan ilmaa heille jos olet mies joka on yli 30v tai alle 180cm, ja siitä poiketaan vaan jos on hottis, rikas ja/tai ulkomaalainen.
Asiassa on myös se puoli, että osalla ihmisidtä ei ole ollut mikään elämänsä ikävaihe onnistunut.
Nuoruus on ollut kammottava jne.
Elämässä tietynikäisenä karisee jotkut mahdollisuudet pois ja jos oikein paska elämä on ollut niin mitään kunnon mahdollisuuksia ei ole ollutkaan.
Itse osaan nauttia oikeasti hetkestä ihan siksi, että tiedän, että edessä on vaikeuksia ja takana on vaikeuksia. Jos siis tulee hyvä hetki nautin sen hetken.
Hautaan ollaan kaikki matkalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näinhän se on. Viiskymppisenä alkaa se ikä, kun tulee iloiseksi aamulla hyvin toimivasta vatsasta.
Tässä ketjussa on ollut esillä se, miten toisten elämä on mennyt niin hyvin ja toisten niin kurjasti. Itse olen samoilla linjoilla. Toisilla on alusta saakka ollut vastatuulta elämässään ja toisilla myötätuulta. Tuntuu, että tuuli ei koskaan käänny. Kertokaa ihmeessä, jos tiedätte päinvastaisia esimerkkejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näinhän se on. Viiskymppisenä alkaa se ikä, kun tulee iloiseksi aamulla hyvin toimivasta vatsasta.
Näin suolisto-ongelmaisena kakkan tulo on aina ilonaihe..
Saanko nauraa? 😂😃😁Toiset on jo mullassa ja aion ottaa kaikki irti elämästäni! Sanokoon kuka mitä hyvänsä! Elämä on elämistä varten,eikä mitään ruikuttamista varten! Olen Elossa ja Terveenä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kun tämän ketjun aloituspointtihan oli, että elämä on ohi nelikymppisenä ja mitään kivaa ei voi enää tapahtua. Ja sehän ei ollenkaan pidä paikkaansa, voi tapahtua ihan mitä vaan, myös monenlaista kivaa, elämä kun on yllätyksiä täynnä. Ja vaikka kaikki olisi mennyt pieleen neljäänkymppiin asti, niin silti voi tapahtua vielä positiivisia asioita, jopa elämää hyvään suuntaan mullistavia.
Ja kyllähän tästäkin ketjusta huomaa, että ihmisen ajatuksilla ja uskomuksilla on suuri voima ja säälittää ne, jotka eivät siihen usko, vaan ajattelevat, että kaikki vain sattuu. He eivät edes yritä kehittää itseään ja muuttaa ajatuksiaan ja uskomuksiaan, vaan heillä on jo valmiina asenne, että "se on pojat hävitty tämä homma". Minä luin aikoinaan Louise L. Hayn kirjan, joka kertoi juuri tästä, nimeä on muista, mutta se muutti elämäni täydellisesti, ei samantien, vaan pienin askelin. Ja voin sanoa, että siihen kaikki elämässäni oli ollut surkeaa; huono lapsuus, sairaudet, onneton avioliitto, epäonnistunut ammatinvalinta, taloudellinen konkurssi, näistä johtunut keskivaikea masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko, jännittyneisyys, unettomuus...mitä vain, kaikki löytyi. Kuitenkin muutin elämäni, enimmäkseen omin voimin, muuttamalla suhtautumistani, ajatuksiani ja uskomusmaailmaani.
Upea kirjoitus, todella toivoa antava. Kiitos siitä!
Tämä kuuttakymppiä uhkaavasti lähestyvä lennähtää huomenna Espanjan auringon alle ja osallistuu intensiivikielikurssille 6h/päivä. Tutut opettajat odottavat :D. Ihana elämä!
Elämä on ohi siinä vaiheessa kun alkaa ajatella että elämä on ohi.
Ei se iästä ole kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suoraan sanottuna vituttaa nämä elämässä onnistuneet, jotka omahyväisyyden norsunluutornistaan huutavat poikkeavat mielipiteet kumoon ja jakavat mielivaltaisia tuomioita negatiivisuudesta ja huonosta asenteesta. Ei osata lainkaan asettua toisen ihmisen asemaan tai edes kuvitella, että ehkä pessimistisyydelle saattaa olla joku syy ja taustalla ikäviä kokemuksia, jotka vaikuttavat asenteeseen ja suhtautumiseen tulevaisuutta kohtaan. Kaikilla kun ei elämä mene kuin Strömssössä ja lopulta huomataan, että nelikymppisenä pitäisi lähteä kuromaan sitä saavutusten ja kokemusten kuilua, joka sinun ja muiden ikäistesi välillä vallitsee.
Kaikki tämä vaikuttaa ihmiseen. Toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Näiden tunteiden kiistäminen ja vähättely on pahemman luokan ylimielisyyttä, jota ilmeisesti nykyään ei edes kehdata hävetä.
Minun mielestäni elämäni on enää hidasta kulkua kohti vääjäämätöntä loppuaan ja pidän sitä täysin validina mielipiteenä. Minä olen kuitenkin elämäni elänyt, tilanteeni tiedostan ja realiteetit huomisen suhteen ymmärrän.
Osalla ihmisistä on sellainen asenne, että he päättävät tehdä elämästään parempaa, osalla taas itsesäälissä piehtaroiva asenne.
Minä kirjoitin yhden noista "menestystarinoista". Silti olen tähän ikään asti kokenut muutaman vakavan sairauden, kokonaan asunnottomaksi jäämisen, vaikean lapsettomuuden, potkut ja työttömyyden, burn outin ja masennuksen. Silti olen aina pinnistellyt takaisin ns pinnalle ja koen onnistuneeni elämässä ja olen tyytyväinen itseeni. Elän omannäköistä hyvää elämää ja tiedän, että tällä asenteella pystyn elämään hyvin loppupuoliskonkin. Se on asenteesta ja korvien välistä eli jokaisesta itsestään kiinni. Älä ole uhri, ole selviytyjä.
Olen pitkälti samaa mieltä mutta sillä erotuksella, että joillekin ihmisille lapsuudessa koetut asiat voivat valtavasti muokata sitä omaa asennoitumista. On eri asia kohdata työttömyydet, sairaudet ja asunnottomuudet aikuisena, jos lapsuus on ollut turvallinen ja vakaa. Silloin on paremmat eväät selvitä tilanteista voittajana. Ollaan toisillemme ja itsellemme armollisia :)
Tämä on totta. Jos ns. annettu itsetunto(lapsuudessa muodostunut) on hyvä, eivät vastoinkäymiset kaada niin pahasti. Eli vaikka saavutettu itsetunto(menestys opinnoissa, työssä) kokee kolauksia, annettu itsetunto kantaa.
Tilanne on täysin eri kun itsetunto on jo valmiiksi huono ja kokee vastoinkäymisiä, ei ole ikäänkuin mitään mihin turvata. Jos vielä käy niin että lapsuus on ollut huono eikä koe saavuttaneensa elämässään mitään, ikäkriisit kokee kovempina. Kokemusta on, ikävä kyllä.
En minä ainakaan ymmärtänyt nelikymppisenä, että elämän pitäisi olla ohi. Olin niin tyhmä, ettei tuollainen ajatus tullut mieleenkään. Tein jopa lapsen silloin. Ja kaikki oli vasta alussa. Nyt olen 57v ja vieläkään ei tunnu siltä, että elämä olisi tässä. Minulla on vielä aika palkon juttuja tekemättä. Vielä ehtii.....
Minä olen ymmärtänyt saman jo nyt 36-vuotiaana. Turha tässä iässä on odottaa elämältä mitään mukavaa, eihän tässä enää kun käy töissä, tekee kotitöitä, maksaa laskuja, saattaa jo melko iäkkäitä sukulaisia yksi toisensa jälkeen hautaan, odottaa omaa vanhenemista ja vääjäämättä tulossa olemaa kuolemaa, sillä joskus se minullekin tulee, enköhän minä viimeistään joskus 20-30 vuoden päästä kuole, koska en ole kovin hyvässä kunnossa. Olen luultavasti ennen aikojani katkeroitunut ja sielultani vanhukseksi tullut, koska en enää jaksa odottaa elämältä mitään hyvää, kuolemaa tässä jo odottelen, että pääsisi täältä maan päältä pois kipujen ja huolien joukosta.
Alue: Aihe vapaa
En ole kommentoimasi kirjoittaja, mutta mitä apua luulet masentuneelle olevan tarjolla? Lääkäriaikaa on hyvin hankala saada jos ei ole välittömästi itsetuhoinen, ja lääkäri sanoo voivoi ja antaa reseptin lääkkeisiin jotka ihan tutkitustikaan eivät auta lumetta enempää. Terapialähetteen saaminen on todella hankalaa ja pitkä prosessi, eikä esim työttömällä ole siihen yksinkertaisesti varaa edes kelakorvauksen jälkeen. Se "hae apua" ei siis todellakaan ole mikään helppo ratkaisu, vaan vaatisi toivottomalta ihmiseltä melko epäinhimillisiä ponnistuksia.. Ja paljon rahaa.