Miksi päädyn aina suhteisiin, joissa itse menen elämässä eteenpäin ja mies ei?

Vierailija kirjoitti:

Itse pyrin kehittämään itseäni kouluttautumalla tai vaihtamalla haastavampaan työhön. Säästämällä rahaa parempaan asuntoon, ja ostamalla sen isomman asunnon. Opiskelen kieliä voidakseni matkustaa paikkoihin, joissa ei perusenkulla pärjää. Luen muiden alojen kirjallisuutta, jotta yleissivistykseni paranisi, olen valmis kokeilemaan erilaisia uusia harrastuksia, joita joku keksii ehdottaa.

Silti aina löydän itseni pitkästä parisuhteesta, jossa itse menen elämässä eteenpäin, valmistun kandiksi, sitten maisteriksi, sitten luon uraa ja opiskelen lisää, ja mies ei saa edes sitä kandia kasaan. Tai on työttömänä vuosia saamatta yhtään työpaikkaa. Tai ei vuosiin opettele yhtään uutta taitoa tai suostu kokeilemaan yhtään uutta harrastusta jota minä ehdotan. Eikä halua muuttaa uuteen kotiin vaan vanha pieni koti kelpaa.

Ne parisuhteet kyllä etenee mukavasti, yhteenmuuttoa ja mukavaa yhdessä oloa, ja fiksuja miehiä ovat olleet kaikki. Mutta tunnen kuin olisin täi tervassa, kun itse yritän elää elämää eteenpäin ja toinen polkee vuosia ja taas vuosia paikallaan. Turhaudun, kun yhteenmuuton jälkeen elämä jämähtää siihen vaikka viideksi vuodeksi ilman mitään muutosta yhteiseen elämään tai miehen elämään. Edellisessä suhteessa miestä selvästi ahdisti että menin elämässäni eteenpäin, ja esimerkiksi maisteriksi valmistumista hän ei suostunut onnittelemaan mitenkään, ja valmistujaisjuhlissani oli vain ihan tuppisuuna.

Mikä siinä on? En minä edes vaadi että tekisivät sen kandin, jos eivät halua, mutta voisi jotenkin kehittää itseään joko uusissa harrastuksissa tai työelämässä tai vaikka kehittää kotiamme, tekisi vaikka uusia huonekaluja jos sellaisesta tykkää tms. Kellään jotain viisasta sanottavaa tähän?

Miksi vampyyri menestyy ja menee eteenpäin mutta uhri ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse pyrin kehittämään itseäni kouluttautumalla tai vaihtamalla haastavampaan työhön. Säästämällä rahaa parempaan asuntoon, ja ostamalla sen isomman asunnon. Opiskelen kieliä voidakseni matkustaa paikkoihin, joissa ei perusenkulla pärjää. Luen muiden alojen kirjallisuutta, jotta yleissivistykseni paranisi, olen valmis kokeilemaan erilaisia uusia harrastuksia, joita joku keksii ehdottaa.

Silti aina löydän itseni pitkästä parisuhteesta, jossa itse menen elämässä eteenpäin, valmistun kandiksi, sitten maisteriksi, sitten luon uraa ja opiskelen lisää, ja mies ei saa edes sitä kandia kasaan. Tai on työttömänä vuosia saamatta yhtään työpaikkaa. Tai ei vuosiin opettele yhtään uutta taitoa tai suostu kokeilemaan yhtään uutta harrastusta jota minä ehdotan. Eikä halua muuttaa uuteen kotiin vaan vanha pieni koti kelpaa.

Ne parisuhteet kyllä etenee mukavasti, yhteenmuuttoa ja mukavaa yhdessä oloa, ja fiksuja miehiä ovat olleet kaikki. Mutta tunnen kuin olisin täi tervassa, kun itse yritän elää elämää eteenpäin ja toinen polkee vuosia ja taas vuosia paikallaan. Turhaudun, kun yhteenmuuton jälkeen elämä jämähtää siihen vaikka viideksi vuodeksi ilman mitään muutosta yhteiseen elämään tai miehen elämään. Edellisessä suhteessa miestä selvästi ahdisti että menin elämässäni eteenpäin, ja esimerkiksi maisteriksi valmistumista hän ei suostunut onnittelemaan mitenkään, ja valmistujaisjuhlissani oli vain ihan tuppisuuna.

Mikä siinä on? En minä edes vaadi että tekisivät sen kandin, jos eivät halua, mutta voisi jotenkin kehittää itseään joko uusissa harrastuksissa tai työelämässä tai vaikka kehittää kotiamme, tekisi vaikka uusia huonekaluja jos sellaisesta tykkää tms. Kellään jotain viisasta sanottavaa tähän?

Miksi vampyyri menestyy ja menee eteenpäin mutta uhri ei?

Niin. Vihjaat siis, että olen hyväksikäyttänyt noita miehiä, ja ponnistanut menestykseen heidän kustannuksella? Hmm, mietitääs. Olen jokaisessa suhteessani ollut se, joka maksaa asumisesta ja ruoasta isomman osan. Olen sille kandia vuosia yrittäneelle miehelle keksinyt useita kandityöaiheita, koska se ei saanut itse niitä keksittyä, yritin häntä auttaa keksimällä aiheita joista voisi sen kandityön tehdä. Hänelle lupasin, että maksan kaiken elämisen neljän kuukauden ajan, jotta hän voi rauhassa keskittyä siihen kandityöhönsä. Sen neljän kuukauden jälkeen hän sanoi että aihe ei kiinnostakaan, ja keskeyttää sen työn ja pitää keksiä uusi aihe. Taas ymmärsin, ja yritin keksiä uusia kandityöaiheita hänen avuksi. En oikein löydä yhteyttä siinä, että miten minä olisin se vampyyri. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse pyrin kehittämään itseäni kouluttautumalla tai vaihtamalla haastavampaan työhön. Säästämällä rahaa parempaan asuntoon, ja ostamalla sen isomman asunnon. Opiskelen kieliä voidakseni matkustaa paikkoihin, joissa ei perusenkulla pärjää. Luen muiden alojen kirjallisuutta, jotta yleissivistykseni paranisi, olen valmis kokeilemaan erilaisia uusia harrastuksia, joita joku keksii ehdottaa.

Silti aina löydän itseni pitkästä parisuhteesta, jossa itse menen elämässä eteenpäin, valmistun kandiksi, sitten maisteriksi, sitten luon uraa ja opiskelen lisää, ja mies ei saa edes sitä kandia kasaan. Tai on työttömänä vuosia saamatta yhtään työpaikkaa. Tai ei vuosiin opettele yhtään uutta taitoa tai suostu kokeilemaan yhtään uutta harrastusta jota minä ehdotan. Eikä halua muuttaa uuteen kotiin vaan vanha pieni koti kelpaa.

Ne parisuhteet kyllä etenee mukavasti, yhteenmuuttoa ja mukavaa yhdessä oloa, ja fiksuja miehiä ovat olleet kaikki. Mutta tunnen kuin olisin täi tervassa, kun itse yritän elää elämää eteenpäin ja toinen polkee vuosia ja taas vuosia paikallaan. Turhaudun, kun yhteenmuuton jälkeen elämä jämähtää siihen vaikka viideksi vuodeksi ilman mitään muutosta yhteiseen elämään tai miehen elämään. Edellisessä suhteessa miestä selvästi ahdisti että menin elämässäni eteenpäin, ja esimerkiksi maisteriksi valmistumista hän ei suostunut onnittelemaan mitenkään, ja valmistujaisjuhlissani oli vain ihan tuppisuuna.

Mikä siinä on? En minä edes vaadi että tekisivät sen kandin, jos eivät halua, mutta voisi jotenkin kehittää itseään joko uusissa harrastuksissa tai työelämässä tai vaikka kehittää kotiamme, tekisi vaikka uusia huonekaluja jos sellaisesta tykkää tms. Kellään jotain viisasta sanottavaa tähän?

Miksi vampyyri menestyy ja menee eteenpäin mutta uhri ei?

Niin. Vihjaat siis, että olen hyväksikäyttänyt noita miehiä, ja ponnistanut menestykseen heidän kustannuksella? Hmm, mietitääs. Olen jokaisessa suhteessani ollut se, joka maksaa asumisesta ja ruoasta isomman osan. Olen sille kandia vuosia yrittäneelle miehelle keksinyt useita kandityöaiheita, koska se ei saanut itse niitä keksittyä, yritin häntä auttaa keksimällä aiheita joista voisi sen kandityön tehdä. Hänelle lupasin, että maksan kaiken elämisen neljän kuukauden ajan, jotta hän voi rauhassa keskittyä siihen kandityöhönsä. Sen neljän kuukauden jälkeen hän sanoi että aihe ei kiinnostakaan, ja keskeyttää sen työn ja pitää keksiä uusi aihe. Taas ymmärsin, ja yritin keksiä uusia kandityöaiheita hänen avuksi. En oikein löydä yhteyttä siinä, että miten minä olisin se vampyyri. Ap.

Mitä muutakaan vampyyri sanoisi?

t. toinen vampyyri

En osaa sanoa eksistäsi, mutta minä olen tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se on. Se on tällaista ihan tarkoituksella. Miksi ehdoin tahdoin haluaisin muutaa sen toisenlaiseksi?

En myöskään kaipaa mitää erityisiä "haasteita" elämääni. Elämä on tarjoillut vaikeuksia aivan riittävästi omastakin takaa. Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on, ja nautin hyvistä jutuista.

Onko aapeella lapsia?

Menet suhteisiin hyväksikäyttäjänä. Kuulostat äidiltäni. Otti rikkaan miehen hyötyäkseen tästä, ja otti eron, koska isä ei valmistunut äidilleni sopivassa aikataulussa eikä halunnut säästää yhteistä asuntoa, vaan asua äitinsä asunnossa halvemmalla. Äitihän ei siis voinut yksin sitten esimerkiksi säästää mitenkään. Vaan se oli isän vika.

Et kauheasti kuulosta rakastavan kumppaneitasi myöskään. Et vaikuta meneväsi yhteen rakkaudesta, vaan hyötyäksesi heistä ehkä jollainlailla, statuksena? Vaikka itseasiassa he vaikuttavat sinulle täysin turhilta. Kannattaa elellä vain sinkkuna tuolla asenteella.

Vierailija kirjoitti:

Menet suhteisiin hyväksikäyttäjänä. Kuulostat äidiltäni. Otti rikkaan miehen hyötyäkseen tästä, ja otti eron, koska isä ei valmistunut äidilleni sopivassa aikataulussa eikä halunnut säästää yhteistä asuntoa, vaan asua äitinsä asunnossa halvemmalla. Äitihän ei siis voinut yksin sitten esimerkiksi säästää mitenkään. Vaan se oli isän vika.

Et kauheasti kuulosta rakastavan kumppaneitasi myöskään. Et vaikuta meneväsi yhteen rakkaudesta, vaan hyötyäksesi heistä ehkä jollainlailla, statuksena? Vaikka itseasiassa he vaikuttavat sinulle täysin turhilta. Kannattaa elellä vain sinkkuna tuolla asenteella.

Miten minusta voi saada kuvan, että olen hyväksikäyttäjä? Yksikään miehistäni ei ole ollut rikas eikä toiminut alalla, jossa olisi mahdollisuus isoihin tuloihin, myöskään mitään isoja perintöjä ei ole ollut odotettavissa. Se kandia yrittänyt mies oli humanistisella alalla, jossa työllistymismahdollisuudet ei olleet hyvät. Se toinen mies oli pitkäaikaistyötön. Ja nämä kaikki asiat tiesin ennen suhteen alkua. 

Väittäisin siis, että olen juurikin rakkaudesta mennyt niihin suhteisiin, koska mitään rahaa tai elintasoa tai statusta ei ole ollut tiedossa.

Vai onko mielestäsi hyväksikäyttöä se, jos odotan että mies kehittää itseään jotenkin? Eli opettelee uusia asioita harrastuksestaan? Hankkii uusia harrastuksia, jotta tuntisi intohimoa johonkin asiaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menet suhteisiin hyväksikäyttäjänä. Kuulostat äidiltäni. Otti rikkaan miehen hyötyäkseen tästä, ja otti eron, koska isä ei valmistunut äidilleni sopivassa aikataulussa eikä halunnut säästää yhteistä asuntoa, vaan asua äitinsä asunnossa halvemmalla. Äitihän ei siis voinut yksin sitten esimerkiksi säästää mitenkään. Vaan se oli isän vika.

Et kauheasti kuulosta rakastavan kumppaneitasi myöskään. Et vaikuta meneväsi yhteen rakkaudesta, vaan hyötyäksesi heistä ehkä jollainlailla, statuksena? Vaikka itseasiassa he vaikuttavat sinulle täysin turhilta. Kannattaa elellä vain sinkkuna tuolla asenteella.

Miten minusta voi saada kuvan, että olen hyväksikäyttäjä? Yksikään miehistäni ei ole ollut rikas eikä toiminut alalla, jossa olisi mahdollisuus isoihin tuloihin, myöskään mitään isoja perintöjä ei ole ollut odotettavissa. Se kandia yrittänyt mies oli humanistisella alalla, jossa työllistymismahdollisuudet ei olleet hyvät. Se toinen mies oli pitkäaikaistyötön. Ja nämä kaikki asiat tiesin ennen suhteen alkua. 

Väittäisin siis, että olen juurikin rakkaudesta mennyt niihin suhteisiin, koska mitään rahaa tai elintasoa tai statusta ei ole ollut tiedossa.

Vai onko mielestäsi hyväksikäyttöä se, jos odotan että mies kehittää itseään jotenkin? Eli opettelee uusia asioita harrastuksestaan? Hankkii uusia harrastuksia, jotta tuntisi intohimoa johonkin asiaan? 

Ja ap siis oli tämä, unohdin allekirjoittaa viestin.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että toivoisit miesten innostuvan uusista asioista ja asettavan itselleen ( ja yhteisiä) tavoitteita. Se on hyvä piirre ihmisessä. Sukulaisten joukossa on pari vanhempaa (yli 50 v) miestä, jotka ovat jämöhtäneet paikoilleen jo aikaa sitten, ukkoutuneet ja näivettyneet. Ei mitään intohimon kipinää mihinkään penkkiurheilua lukuunottamatta. Huh! Molemmilla lapset jo aikuisia ja tuntuu kuin heidän elämänsä olisi ohi - vaimollansa intoa ja suunnitelmia riittää.

Viihdyn sellaisten ihmisten seurassa, joilla on unelmia, joita toteuttaa, kipinää ja intoa, kiinnostusta opiskella ja kehittää itseään. Onneksi mieheni on tätä tyyppiä.

Miestä et voi muuttaa, mutta luulen, että tuosta pohdinnastasi voi käynnistyä joku prosessi, jota kautta tiedostot, miksi ihastut juuri näihin "saamattomiin" miehiin. Onko se erilaisuus se ihastuksen käynnistävä tekijä?

Tuntuu todellakin, että tämä on jotenkin miehinen ongelma. Varsinkin jos ei ole naista tuuppimassa eteenpäin, "ukkoudutaan" vielä nopeammin. Miten nainen ukkoutuisi ... onko se mummoutumista? Koko sanassa on ihan erilainen kaiku, se ei minusta kuulosta jämähtämistä paikalleen. Ulkonäkee on mummoutuneilla mennyt, mutta sisäinen palo kytee yhä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menet suhteisiin hyväksikäyttäjänä. Kuulostat äidiltäni. Otti rikkaan miehen hyötyäkseen tästä, ja otti eron, koska isä ei valmistunut äidilleni sopivassa aikataulussa eikä halunnut säästää yhteistä asuntoa, vaan asua äitinsä asunnossa halvemmalla. Äitihän ei siis voinut yksin sitten esimerkiksi säästää mitenkään. Vaan se oli isän vika.

Et kauheasti kuulosta rakastavan kumppaneitasi myöskään. Et vaikuta meneväsi yhteen rakkaudesta, vaan hyötyäksesi heistä ehkä jollainlailla, statuksena? Vaikka itseasiassa he vaikuttavat sinulle täysin turhilta. Kannattaa elellä vain sinkkuna tuolla asenteella.

Miten minusta voi saada kuvan, että olen hyväksikäyttäjä? Yksikään miehistäni ei ole ollut rikas eikä toiminut alalla, jossa olisi mahdollisuus isoihin tuloihin, myöskään mitään isoja perintöjä ei ole ollut odotettavissa. Se kandia yrittänyt mies oli humanistisella alalla, jossa työllistymismahdollisuudet ei olleet hyvät. Se toinen mies oli pitkäaikaistyötön. Ja nämä kaikki asiat tiesin ennen suhteen alkua. 

Väittäisin siis, että olen juurikin rakkaudesta mennyt niihin suhteisiin, koska mitään rahaa tai elintasoa tai statusta ei ole ollut tiedossa.

Vai onko mielestäsi hyväksikäyttöä se, jos odotan että mies kehittää itseään jotenkin? Eli opettelee uusia asioita harrastuksestaan? Hankkii uusia harrastuksia, jotta tuntisi intohimoa johonkin asiaan? 

Moni hankkii lapsia, jotta voi tuntea intohimoa perhe-elämää kohtaan. Oliko tällaisesta mahdollisuudesta puhetta kenenkään kanssa?

Kyseessä on sama ilmiö, kuin joillain naisilla se, että kun "pääsee" parisuhteeseen niin lakataan meikkaamasta, lakataan pukeutumasta nätisti, leikataan hiukset lyhyiksi (rumalla tavalla) ja siirrytään sohvalle lihomaan, liikuntakin jää. Miehissä tuo ilmiö vain näkyy niin, että sinkkuna ollessaan mies on ollut aktiivinen harrastuksissaan, opiskeluissaan jne, mutta parisuhteeseen "päästyään" hän jämähtää sohvalle, harrastukset jää, opiskeluilla ei olekaan enää väliä kun nainen on jo saatu, telkkari kiinnostaa enemmän kuin kuntosali koska enää ei tarvitse miettiä onko komea vai ei kun nainen on jo saatu jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menet suhteisiin hyväksikäyttäjänä. Kuulostat äidiltäni. Otti rikkaan miehen hyötyäkseen tästä, ja otti eron, koska isä ei valmistunut äidilleni sopivassa aikataulussa eikä halunnut säästää yhteistä asuntoa, vaan asua äitinsä asunnossa halvemmalla. Äitihän ei siis voinut yksin sitten esimerkiksi säästää mitenkään. Vaan se oli isän vika.

Et kauheasti kuulosta rakastavan kumppaneitasi myöskään. Et vaikuta meneväsi yhteen rakkaudesta, vaan hyötyäksesi heistä ehkä jollainlailla, statuksena? Vaikka itseasiassa he vaikuttavat sinulle täysin turhilta. Kannattaa elellä vain sinkkuna tuolla asenteella.

Miten minusta voi saada kuvan, että olen hyväksikäyttäjä? Yksikään miehistäni ei ole ollut rikas eikä toiminut alalla, jossa olisi mahdollisuus isoihin tuloihin, myöskään mitään isoja perintöjä ei ole ollut odotettavissa. Se kandia yrittänyt mies oli humanistisella alalla, jossa työllistymismahdollisuudet ei olleet hyvät. Se toinen mies oli pitkäaikaistyötön. Ja nämä kaikki asiat tiesin ennen suhteen alkua. 

Väittäisin siis, että olen juurikin rakkaudesta mennyt niihin suhteisiin, koska mitään rahaa tai elintasoa tai statusta ei ole ollut tiedossa.

Vai onko mielestäsi hyväksikäyttöä se, jos odotan että mies kehittää itseään jotenkin? Eli opettelee uusia asioita harrastuksestaan? Hankkii uusia harrastuksia, jotta tuntisi intohimoa johonkin asiaan? 

Moni hankkii lapsia, jotta voi tuntea intohimoa perhe-elämää kohtaan. Oliko tällaisesta mahdollisuudesta puhetta kenenkään kanssa?

On ollut puhetta. Kukaan näistä miehiestä ei ole erityisemmin halunnut saada lapsia, tai ovat halunneet lapsia ehkä sitten joskus yli nelikymppisenä kaukana tulevaisuudessa, syiksi ovat sanoneet esim että lapsista on liikaa vastuuta. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Ja taas: näitä miehiä yhdistävä tekijä olet sinä ap, eli älä syyttele ja ruoski miehiä, vaan vain itseäsi. Suhtautumistapasi miehiä kohtaan oli yleensäkin kuvottava. Nostit itsesi kaikkien heidän yläpuolelle ja selkeästi halveksit kaikkia, jotka eivät toimi niin kuin sinä haluaisit. Vaadit itseltäsi todella paljon, mutta muilta vielä enemmän. Muut eivät ole rakkautesi ja ystävyytesi arvoisia koska he eivät ole samanlaisia suorittajia.

Vaaditko myös lapsuuden perheeltäsi samanlaista vai pystytkö rentoutumaan heidänkään kanssaan? Oletko kilpaillut pienestä pitäen esimerkiksi sisarustesi kanssa ja onko vanhempien rakkaus näkynyt vain silloin, kun olette tehneet jotakin hienoa ja suurta? Kenen kanssa nyt kilpailet elämän saavutuksista?

Ehkä haluat suhteissasi miehestä vain sen kilpakumppanin, mutta miehet eivät halua, vaan heille riittäisi vähempikin. Heidän ei tarvitse olla aina se ensimmäinen kaikessa, fiksuimmista fiksuin ja arvostetuin vaikka koulutuksen tai yleissivistyksen kautta.

Mihin tarvitset edes parisuhdetta? Mitä sinun kanssasi parisuhteessa oleva mies saisi? Vaativassa työssä oleva mies ei välttämättä halua enää töiden jälkeen pingottaa ja kehittää itseään, vaan hän haluaa rentoutua ja olla puhumatta koko iltaa jostakin tärkeästä. He eivät myöskään halua mitään potkijaa ja orjapiiskuria, joka tauotta muistuttaa siitä mitä he eivät nyt jaksa ja viitsi tehdä, vaan he haluavat irti työarjesta ja stressistä. Sinun kanssasi he lähinnä masentuvat ja tuntevat stressiä, jopa heittävät pyyhkeen kokonaan nurkkaan, koska tietävät, että se mitä he tekevät, ei riitä.

Katso siis peiliin ja rauhoitu.

Miksi ap olisi tyytymätön nalkuttaja, jos kerran mies on onnistunut hankkimaan työn, joka tuo haasteita ja mahdollisuuksia oppia uusia asioita (todennäköisesti vaativa työ viittasi tämäntapaiseen työhön). Se, että asettaa elämässä tavoitteita ja toivoo samaa myös kumppaniltaan ei tarkoita sitä, että on tavoitteellisuus-moodi päällä koko ajan. Tosin voihan myös rentoutuminen työpäivän jälkeen olla tavoite, johon pyrkiä. 

Sinä taas kuulostat ihmiseltä, jonka kanssa parisuhde olisi vaikea, koska yleistät rankasti, tartut johonkin suureksi osaksi tuulesta temmattuun ajatukseen ja jo sekunnissa pyöräytät sen ympäri ja alat meuhkata itse kehittelemäsi ajatusvääristymän pohjalta. Voisi myös kysyä, kuka tarvitsee sellaista kumppania minkäänlaisen työpäivän jälkeen. 

AP, josei ukko maksa vuokraa, ruokaa, matkoja ja sun timantteja, näytät sille ovea ja etsit sellaisen joka maksaa. Niitäkin on.

Vierailija kirjoitti:

Kyseessä on sama ilmiö, kuin joillain naisilla se, että kun "pääsee" parisuhteeseen niin lakataan meikkaamasta, lakataan pukeutumasta nätisti, leikataan hiukset lyhyiksi (rumalla tavalla) ja siirrytään sohvalle lihomaan, liikuntakin jää. Miehissä tuo ilmiö vain näkyy niin, että sinkkuna ollessaan mies on ollut aktiivinen harrastuksissaan, opiskeluissaan jne, mutta parisuhteeseen "päästyään" hän jämähtää sohvalle, harrastukset jää, opiskeluilla ei olekaan enää väliä kun nainen on jo saatu, telkkari kiinnostaa enemmän kuin kuntosali koska enää ei tarvitse miettiä onko komea vai ei kun nainen on jo saatu jne.

Tuo tapahtuu joskus/usein parisuhteessa, mutta mä en usko, että se johtuisi suorasan siitä, ettei tarvitse enää pinnistellä parisuhteen eteen, vaan siitä, että elämäntyyli on muuttunut. Ehkä sinne ulos ei enää mennä niin usein, joten luonnollisesti laittautuminenkin on harvinaisempaa. Kun jotain alkaa tehdä harvemmin, sen tilalle on jo tullut jotain muuta - ja se muu voi olla vaikka sohvannurkassa yhdessä pulkistuvan kumppanin kanssa istumista. 

kyllä kirjoitti:

AP, josei ukko maksa vuokraa, ruokaa, matkoja ja sun timantteja, näytät sille ovea ja etsit sellaisen joka maksaa. Niitäkin on.

Mistä olet keksinyt, että kyse olisi rahasta? Vaikka nimenomaan kirjoitan tuolla aiemmin että tämä ei liity rahaan mitenkään, vaan itsensä kehittämiseen ja siihen että miehellä olisi joku intohimo elämässä. Kirjoitin ihan konkreettisen esimerkin, että se intohimo voisi olla vaikka kalastaminen, jossa opettelee jotain uusia kalastustapoja tms. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Itse pyrin kehittämään itseäni kouluttautumalla tai vaihtamalla haastavampaan työhön. Säästämällä rahaa parempaan asuntoon, ja ostamalla sen isomman asunnon. Opiskelen kieliä voidakseni matkustaa paikkoihin, joissa ei perusenkulla pärjää. Luen muiden alojen kirjallisuutta, jotta yleissivistykseni paranisi, olen valmis kokeilemaan erilaisia uusia harrastuksia, joita joku keksii ehdottaa.

Silti aina löydän itseni pitkästä parisuhteesta, jossa itse menen elämässä eteenpäin, valmistun kandiksi, sitten maisteriksi, sitten luon uraa ja opiskelen lisää, ja mies ei saa edes sitä kandia kasaan. Tai on työttömänä vuosia saamatta yhtään työpaikkaa. Tai ei vuosiin opettele yhtään uutta taitoa tai suostu kokeilemaan yhtään uutta harrastusta jota minä ehdotan. Eikä halua muuttaa uuteen kotiin vaan vanha pieni koti kelpaa.

Ne parisuhteet kyllä etenee mukavasti, yhteenmuuttoa ja mukavaa yhdessä oloa, ja fiksuja miehiä ovat olleet kaikki. Mutta tunnen kuin olisin täi tervassa, kun itse yritän elää elämää eteenpäin ja toinen polkee vuosia ja taas vuosia paikallaan. Turhaudun, kun yhteenmuuton jälkeen elämä jämähtää siihen vaikka viideksi vuodeksi ilman mitään muutosta yhteiseen elämään tai miehen elämään. Edellisessä suhteessa miestä selvästi ahdisti että menin elämässäni eteenpäin, ja esimerkiksi maisteriksi valmistumista hän ei suostunut onnittelemaan mitenkään, ja valmistujaisjuhlissani oli vain ihan tuppisuuna.

Mikä siinä on? En minä edes vaadi että tekisivät sen kandin, jos eivät halua, mutta voisi jotenkin kehittää itseään joko uusissa harrastuksissa tai työelämässä tai vaikka kehittää kotiamme, tekisi vaikka uusia huonekaluja jos sellaisesta tykkää tms. Kellään jotain viisasta sanottavaa tähän?

Hyvä kirjoitus. Olet hyvin tuottelias. Itse olen juuri valittamasi kaltainen henkilö ja tuntuu että elämäni polkee paikallaan vailla mitään muutosta. Minusta tuntuu että kaikki muut ympärilläni kehittyvät ja muuttuvat ja minä poljen paikallani. Se vasta ahdistavaa onkin. Sinä olet erittäin kyvykäs, kun koet pystyväsi ja pystyt muuttumaan. Ainoa hassu asia oli, että elämä on suhteellisen lyhyt, miten sinä ehdit tuohon kaikkeen? Kirjoituksesi perusteella olet ehtinyt olla jo tosi monessa pitkässä suhteessa ja suorittanut useamman korkeakoulututkinnon. Olet varsinainen tehopakkaus! Ainakin elät täyttä elämää, ole onnellinen. Minusta tuntuu, että en edes elä.

terv. juuttunut juoksuhiekkaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M41v kirjoitti:

Ehkä olet etsinyt miestä vääristä paikoista? Kandit ym. Kuulostaa kynäniska nörteiltä,ei miehiltä.

Kelpaisiko sulle tällainen duunari mitä ei koulunkäynti kiinnosta,mutta rempattu hyvä ok-talo isolla autotallilla löytyy ja puuhailen jatkuvasti jotain.

Kelpaisi tietenkin. Minulle miehen koulutus on yhdentekevä, mutta en ymmärrä sitä että mies muka yrittää kouluttautua mutta ei saa sen eteen tehtyä mitään kymmeneen vuoteen. Esim. pieni remppailu koko ajan on mielestäni hyvää itsensä kehittämistä. Missä päin asut? Ap.

Lappeenranta.

Harmillisen kaukana:( . Olisikohan siellä töitä minulle, jos muuttaisin? Ap.

Mahtava kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että toivoisit miesten innostuvan uusista asioista ja asettavan itselleen ( ja yhteisiä) tavoitteita. Se on hyvä piirre ihmisessä. Sukulaisten joukossa on pari vanhempaa (yli 50 v) miestä, jotka ovat jämöhtäneet paikoilleen jo aikaa sitten, ukkoutuneet ja näivettyneet. Ei mitään intohimon kipinää mihinkään penkkiurheilua lukuunottamatta. Huh! Molemmilla lapset jo aikuisia ja tuntuu kuin heidän elämänsä olisi ohi - vaimollansa intoa ja suunnitelmia riittää.

Viihdyn sellaisten ihmisten seurassa, joilla on unelmia, joita toteuttaa, kipinää ja intoa, kiinnostusta opiskella ja kehittää itseään. Onneksi mieheni on tätä tyyppiä.

Miestä et voi muuttaa, mutta luulen, että tuosta pohdinnastasi voi käynnistyä joku prosessi, jota kautta tiedostot, miksi ihastut juuri näihin "saamattomiin" miehiin. Onko se erilaisuus se ihastuksen käynnistävä tekijä?

En minä suhteen alussa tajua heidän olevan saamattomia, koska ensimmäisen vuoden ajan he maalailevat minulle sellaista kuvaa itsestään, että arvostavat itsensä kehittämistä, panostavat opintoihin ja kaikkeen uuteen jne. Luulen, että he haluaisivat olla sellaisia ihmisiä, ja siksi antavat itsestään sellaisen kuvan minulle, enkä minä osaa kyseenalaistaa sitä. Kyselen suhteen alussa paljonkin toisen unelmista ja tavoitteista, ja aina nämä ovat kertoneet niitä vuolaasti. Sitten viiden vuoden päästä ihmettelen, että miksi yksikään niistä ei ole toteutunut. Ap. 

Hei, tutustu sellaiseen luonteenpiirteeseen kuin https://en.wikipedia.org/wiki/Conscientiousness . Nuo maalailijat (kuulun itsekin heihin) ovat ilman tuota. Luovuutta löytyy sen verran että keksii kyllä kaikenlaista hienoa (https://en.wikipedia.org/wiki/Openness_to_experience), mutta puuttuu se tahto toteuttaa. Näillä kahdella ei ole erityistä korrelaatiota, mutta on harvinaista että ihmisellä on molempia, ehkä sinä olet sellainen ihminen. On aivan mahdollista että suhun nimenomaan vetoaa se että kumppanilla on tuota avoimuutta, ja jopa se että on matala tunnollisuus, et vain tunnista sitä. Se matala tunnollisuus näkyy persoonassa ja käytöksessä siis muutenkin, kuin siinä että mitä konkreettista saa aikaiseksi.

Kenties, jos löydät jonkun joka on tällainen mutta joka on jo tajunnut että näinhän se on, paljon suunnittelen mutta mitään en saata loppuun, ja joka on halukas sitä piirrettä kehittämään itsessään, pystytte luomaan dynamiikan jossa sun määrätietoisuus on hänelle tukena. Mutta voi olla että susta tulee aina tuntumaan jollain tasolla että raahaat kivirekeä ja rassaa se toisen suhteellinen saamattomuus.

Tämä oli hyvä kirjoitus, Kuulun itsekin maalailijoihin. Mulla on aina sata ja yksi ideaa ja suunnitelmaa. Niistä ehkä 10% pääsee koskaan suunnitteluastetta pidemmälle ja lopuistakin vain murto-osa koskaan valmistuu. En edes pysty laskemaan, kuinka monta keskeneräistä projektia mulla on nytkin eämässäni. En nimittäin enää muista kaikkia, mitkä olen aloittanut. Tupsahtavat eteeni, kun siivoan komeroita. 

Toinen vaikuttava asia voi olla, että ap:n tapaamat miehet ovat alisuorittajia. Pystyisivät kyllä, mutta menevät mieluiten sieltä, missä aita on matalin. Kolmas syy voisi olla adhd. 

Ehkäpä aloittajan pitäisi löytääkin sellainen mies, joka voisi olla maalailija, mutta parisuhteessa ap olisi toteuttaja? Ap kun vaikuttaa ihmiseltä, joka tykkää tehdä ja saattaa asioita loppuun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä että ap jaksaa harrastaa. Kaikki ei vaan jaksa.

Ymmärrän sen. 

Olen kuitenkin jo 41-vuotias, ja tarkoitan koko parisuhdehistoriaani jostain 17-vuotiaasta saakka. Siihen mahtuu kolme pitkää suhdetta, joista ensimmäinen eteni ihan avioliittoon. Ja aloituksessani kuvaama juttu koskee kaikkia noita kolmea pitkää suhdetta. Luulisi, että joku niistä miehistä sentään jaksaisi edes kerran kokeilla jotain niistä useista uusista harrastuksista joita olen ehdottanut. Ap.

No, luulen että nykyajasta monelta mieheltä puuttuu se "miehen malli", sanotaan nyt näin. Ei olekaan sellaisia selviä väyliä joita mennä eteenpäin. Mutta vielä enemmän luulen että ehkä sä toisaalta olet etsinyt miehesi yhdenlaisista piireistä taikka ihastunut aina tietyn tyyppiseen ihmiseen. Mun mies on sun ikäinen melkein ja tässä 10 v aikana (kun itse en ole saanut juuri mitään muuta kuin lapsia aikaiseksi) etsinyt vähän väliä uusia töitä ja on nyt hyvissä asemissa uudella alalla, viimeistellyt 2 vanhaa tutkintoa ja kohta on vielä yksi lisää kasassa, kouluttautunut eteenpäin harrastuksessaan ja päätynyt vaikka mihin järjestötoimintaan mukaan ja kouluttajaksi jne, huolehtinut talon rakentamisesta, sijoittanut ja säästänyt rahaa ja niin edelleen. Mutta monella tapaa tämä onkin sellainen, hmm, perinteinen mies eikä ehkä kelpaisi monellekaan naiselle. (Ja monella tapaa kaikesta tuosta huolimatta musta tuntuu että ei tämäkään saa oikein mitään arjessa aikaiseksi paitsi työt, jostain ne vaan tulee säännöllisin väliajoin ne repäisyt että tekee jotain dramaattista ja hoitaa homman loppuun eikä jätä kesken.) Ehkä sun kannattaa miettiä mitä yhteistä sun miehillä on persoonaltaan ollut, ja millainen ihminen olisi sen ominaisuuden toisesta ääripäästä. On ihan mahdollista että et saa kaikkea samaan pakettiin.

Olen miettinyt, että näitä miehiäni yhdistää ainakin se, että kaikilla on ollut jotain masennuksen tapaista jo ennen kuin olemme tutustuneet ja myös suhteen aikana. Eli minun pitäisi jostain etsiä erittäin epämasentunut mies vai ? Ap. 

Varmaan näin. Masennus taitaa kuitenkin olla kansallinen epidemia, valitettavasti.

Se vielä, en ehkä tarpeeksi korostanut, että mies joka on näiden sun miesten vastakohta, tuskin sopeutuu kovin helposti sinun elämääsi. Sillä on omat kuviot ja omat suunnitelmat ja voi avoimesti pitää sun suunnitelmia huonoina, vaikka susta tykkääkin. Se on sitten sitä yhteispelin opettelemista ja ei siinä mitään. Mutta sellainen mies, joka jo suhteeseen lähtiessä ihailee sun saavutuksia ja tajuaa että hän ei ole sillä samalla tasolla vielä ainakaan, saattaa olla paljon myöntyväisempi eikä kyseenalaista sun päätöksiä/suunnitelmia/arvoja, koska on lähtenytkin suhteeseen sillä mielellä, että pääsee sun imuun. Toisenlaisen miehen kanssa alku voi olla kivikkoisempaa. Mieti miten sun suhteet on alkaneet, ja onko joku toisentyyppinen mies joskus osoittanut suhun kiinnostusta tai oletko itse josku tuntenut kiinnostusta toisentyyppisiin miehiin, ja mitä sitten on tapahtunut niin että asia ei ole edennyt pidemmälle. Jos olet itse vaikuttamassa siihen millaisten miesten kanssa päädyt suhteeseen, se on hyvä asia tiedostaa ja pystyt asiaa ehkä muuttamaan.