En tajua, miten joku voi nauttia lapsiperheessä elämisestä!

eiiis kirjoitti:

juttu on että te kellä ei ole lapsia ette vaan voi ymmärtää että lapsen saaminen on isoin lahja mitä voit kuvitella. ei mul muuta

Epäilemättä näin moni kokee, mutta moni lapsi taas saa kohtelua jonka perusteella voi olettaa että kaikki ei pidä omia lapsiaan minään lahjoina (jatkuvaa haukkumista, pahoinpitelyä, kaltoinkohtelua jne). Joten ei ole takeita, että ihminen joka lähtökohtaisesti ei halua lapsia, eikä välitä lapsista yleensäkään erityisemmin, yhdessä yössä kääntäisi kelkkansa täydellisesti.

Teen päätöksiä pitkän aikavälin perusteella: ajatus siitä että minulla on aikuinen lapsi kun olen 50+ tuntui mukavalta ja järkevältä. Niinpä ryhdyin toimeen kun olin 27, valitsin isän puhtaasti ulkonäön ja älykkyyden perusteella koska ajattelin myös sitä vaihtoehtoa että eroamme ja jään yksin. Siksi pinnalliset syyt riittivät. Siksi lapsia tuli vain yksi. Lapsi on vähän sama kuin sijoittaminen pitkällä horisontilla. Tulevaisuudessa opin häneltä ehkä paljon ja meistä on toivottavasti paljon iloa ja hyötyä toisillemme. Vähän kuin Miehet elämässäni-elokuvassa.

Mutta tätä voi olla impulsiivisten hetkessäeläjien vaikea jaksaa ymmärtää. Eikä siinä ole mitään pahaa. En koe elämääni raskaaksi vaikka myös teen töitä ja opiskelen yliopistossa.

Mukavaa syksyä, ap!

Vierailija kirjoitti:

eiiis kirjoitti:

juttu on että te kellä ei ole lapsia ette vaan voi ymmärtää että lapsen saaminen on isoin lahja mitä voit kuvitella. ei mul muuta

Epäilemättä näin moni kokee, mutta moni lapsi taas saa kohtelua jonka perusteella voi olettaa että kaikki ei pidä omia lapsiaan minään lahjoina (jatkuvaa haukkumista, pahoinpitelyä, kaltoinkohtelua jne). Joten ei ole takeita, että ihminen joka lähtökohtaisesti ei halua lapsia, eikä välitä lapsista yleensäkään erityisemmin, yhdessä yössä kääntäisi kelkkansa täydellisesti.

Kukaan ei pakota heitä lapsia tekemään. Kannattaisi vastaavasti olla jatkuvasti dissaamatta meitä, jotka olemme lapsia tehneet ja heitä rakastamme. Tympii tämä jatkuva lapsellinen arvostelu ja velojen riekkuminen. Olkaa lisääntymättä jos niin haluatte ja turha sitä meille on jatkuvasti hieroa naamaan. En minäkään lesboille mene ilkkumaan että en voi tajuta mitä saatte naisista kun minä niin tykkään miehistä.

Vierailija kirjoitti:

Teen päätöksiä pitkän aikavälin perusteella: ajatus siitä että minulla on aikuinen lapsi kun olen 50+ tuntui mukavalta ja järkevältä. Niinpä ryhdyin toimeen kun olin 27, valitsin isän puhtaasti ulkonäön ja älykkyyden perusteella koska ajattelin myös sitä vaihtoehtoa että eroamme ja jään yksin. Siksi pinnalliset syyt riittivät. Siksi lapsia tuli vain yksi. Lapsi on vähän sama kuin sijoittaminen pitkällä horisontilla. Tulevaisuudessa opin häneltä ehkä paljon ja meistä on toivottavasti paljon iloa ja hyötyä toisillemme. Vähän kuin Miehet elämässäni-elokuvassa.

Mutta tätä voi olla impulsiivisten hetkessäeläjien vaikea jaksaa ymmärtää. Eikä siinä ole mitään pahaa. En koe elämääni raskaaksi vaikka myös teen töitä ja opiskelen yliopistossa.

Mukavaa syksyä, ap!

Lapsihan voi kuolla ennen kuin olet 50 +, joten ei niitä vain vanhuuden varaksi kannata hankkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut lapsiperheessä, olen kyläillyt sellaisissa useasti ja olen jopa seurustellut lapsia hankkineen ihmisen kanssa ja viettänyt paljon aikaa hänen lastensa kanssa. Ja aina vain palaan samaan ajatukseen: en tajua, miten joku katsoo tätä samaa menoa ja ajattelee: "Jep, noin minäkin haluan elää." Kaikki ne ylimääräiset kotityöt, vapauden kaventuminen, toistuvat rutiinit, oman ajan katoaminen, hiljaisuuden ja yksityisyyden menetys... Ilmeisesti minulta puuttuu sellainen hoivatumake, joka saa ihmisen nauttimaan muiden tarpeisiin vastaamisesta, sillä itse elän mieluiten yksin tai kumppanin kanssa kahdestaan.

Varmaan siinä on loppuviimein kyse siitä, mitä elämältään haluaa ja miten ymmärtää elämän jatkuvuuden ja oman osansa siinä. Onko elämä jotain, joka on tarkoitus nautiskella pois kunnes kuolee? Onko elämän tarkoitus keskittyä itseensä ja kirkastaa itselleen oma persoona ja omat mielihalunsa ja oma yksityinen parisuhteensa., omassa rauhassa? Ehkä maksimoida mukavuus? Minä en tiedä mikä elämän tarkoitus on, mutta ymmärrän ainakin että elämä ei jatku jos sitä ei jatketa. Yritän kirkastaa itselleni sen mikä elämässä on hyvää ja siirtää sitä eteenpäin lapsille. Yritän välttää niitä mielihaluja, jotka vaatii autistista, kestämätöntä sulkeutumista ja elämästä irtautumista, ja karaista itseni paremmin sietämään vaatimuksia ja epämukavuutta jonkin itseä suuremman vuoksi. Yritän välttää sitä näkökulmaa, että elämä on vain kärsimystä. Kärsimys on elämää, kyse on siitä mitä teet sen kärsimyksen oikeuttamiseksi. Hyvä tapa on kohdata se vapaaehtoisesti ja kantaa vastuunsa vapaaehtoisesti.

Ei se silti tarkoita, etteikö elämässä olisi millekään mukavalle ja miellyttävälle aikaa, vaikka olisi lapsia. Päinvastoin, ne lepohetket tuntuu ansaituilta ja merkityksellisemmiltä.

Itseä suurempia päämääriä on muitakin kuin lapset. Tulee mieleen luonnonsuojelu, vapaaehtoistyö, hyväntekeväisyys. Tai vain se että pyrkii olemaan parempi ihminen, ystävä, työtoveri.

Itse ymmärrän ap:tä täysin. Tein lapsen mutta en ymmärtänyt mihin ryhdyin. Vaikea synnytys, koliikki, huonosti nukkuva taapero, luonteeltaan vaativa lapsi. Täytyy sanoa että tämä on ollut välillä enemmän kuin rankkaa. Tähän on tosin liittynyt myös oma vakava sairastuminen ja tukiverkostojen puute mutta koen että ylipäätään vanhemmuus on ollut minulle liikaa.

Hyviäkin hetkiä on ollut paljon mutta myös niitä erittäin huonoja. Koen että itse vaille vanhemmuutta jääneenä minun on vaikea sitä myöskään antaa vaikka kovasti opettelen ja olen siinä osin onnistunutkin. Luonteeltani olen herkkä, helposti kuormittuva ja ahdistuva. Nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta. Tulen ongelmaperheestä ja se valitettavasti näkyy minusta. Yritän kehittää luonnettani niin että olisin tyynempi, vakaampi ja turvallisempi vanhempi lapselleni. Mutta enempää lapsia en tee, yhden lapsen kanssa on sentään joskus hiljaista.

Kyllä, olen samaa mieltä että tapoja "uhrata itsensä" jollekin jonka ajattelee jäävän itsensä jälkeen on useita. Lapset on yksi aivan erityinen tapa, siinä luot elämän mittaisen suhteen toiseen ihmiseen (oli sitten biologinen tai adoptoitu lapsi) ja siitä suhteesta heijastuu takaisin ajan mittaan niin monenlaisia näkökulmia omaan itseen, perheeseen, sukuun, yleensä elämään, kasvamiseen, arvoihin jne jne, että en usko että mikään toinen suhde yltää samaan. (Harva ihminen kuitenkaan pelkästään tekee lapsia koko ikänsä, useimmat ehtivät paljon muutakin. )

Ja totta kai suhteen lapsiinsa voi laiminlyödä tai pilata, ei se kaikille ole kasvattava diippi kokemus. Sinun taustasi kuulostaa rankalta ja kuulostaa siltä, että olet todella joutunut kovan paikan eteen lapsesi kanssa. Varmaan tuo tilanne olisi ollut raskas vahvastakin taustasta ja erilaisella luonteella ponnistavalle. Voisiko sinua helpottaa, jos ajattelisit mitä kaikkea olet saavuttanut ja mistä selvinnyt? Olet, ehkä tietämättömänä mutta kuitenkin, vapaaehtoisesti ottanut kantaaksesi niin raskaan taakan että jos olisit sen arvannut et olisi uskonut siitä ikinä selviäväsi, ja kuitenkin olet paitsi selvinnyt myös vahvistunut ja hioutunut matkan varrella. Mitä jos olisit jäänyt siihen elämään mikä sopii herkälle, kuormittuvalle ja hiljaiselle, millainen ihminen olisit vaikka muutaman kymmenen vuoden päästä?

Onko sinulla muuten mitään apua ja tukijoukkoja olemassa? Saatko keneltäkään tukea tai kannustusta siihen, että olet toiminut lapsen kanssa oikein ja hyvin?

Itse olen yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi, äitinikin on ainoa lapsi, joten lähisukua ei pahemmin ole. Isääni en koskaan paljon yhteyttä pitänyt (nyt jo edesmennyt). Olen siis tottunut rauhaan ja yksinäisyyteen, enkä ikinä kuvitellut hankkivani lapsia.

Mieheni kanssa olimme melkein 10 vuotta yhdessä ennen kuin ns. tuli vauvakuume. Siihen asti lapsiperheiden elämä oli näyttänyt kaaokselta enkä todellakaan pitänyt lapsista. Mutta työn kautta ystäväkseni tuli kolmen lapsen äiti, jonka perheen kanssa vietin paljon aikaa. Lapset eivät olleetkaan huutavia räkänokkaisia tuholaisia vaan rauhallisia, fiksuja ja suloisia. En tiedä oliko siihen saakka tapaamani lapset sitten erilaisia vai muuttuiko mielipiteeni kun tutustuin paremmin näihin lapsiin. Varmaan molempia, koska lapsia on erilaisia, en edelleenkään siedä ympäriinsä juoksentelevia kaiken tuhoavia lapsia. Mutta ystäväni kotielämä tuntui paljon mielenkiintoisemmalta ja tyydyttävämmältä kuin omani. Koska mieheni oli myös valmis lapsiperhearkeen, päätettiin yrittää saadaanko lapsia.

Nyt meillä on kolme lasta! Ensimmäisen kohdalla olin välillä, että voisiko tämän peruuttaa mutta oman varmuuden lisääntymisen myötä, varsinkin viimeisen kohdalla, olen nauttinut kaikesta ja joka hetki muistan, että hetken päästä nämä ovat isoja ja omassa elämässään. Vanhin lapseni on nyt muuttamassa pois ja kyllä todella tulee ikävä niitä keskusteluja, yhdessäolon hetkiä jne. Toivottavasti suhteemme jatkossa on sellainen, että olemme edelleen läheisiä, kotonakin käydään, mutta hän saa silti elää ihan omaa ja omannäköistään elämää. Eli ei mene montaa vuotta kun ollaan taas miehen kanssa kahdestaan. Omaa rauhaa olen tässä 20 vuoden aikana saanut ihan tarpeeksi ja myönnän, että minulla on ollut myös onnea että lapseni eivät ole erityislapsia tai heillä ei ole ollut koliikkia ym. vaivoja, myös mieheni on ollut täysillä tässä mukana ja vastuu on ollut jaettu.

Ainoa negatiivinen asia on ollut raha. Kolmen lapsen kanssa kuluja tulee, eikä esim. matkustelua ole voitu tehdä niin paljon kuin olisin halunnut mutta kaikki tarpeellinen on voitu hankkia ja vähän sitä extraakin.

Ap:lle sanoisin, että samoja tunteita kävin silloin ennen lapsia enkä koskaan olisi kuvitellut, että minusta tulee äiti. Toisien mieli muuttuu, toisten ei ja he elävät ihan tyytyväisenä lapsettomana elämäänsä, eikä siinä ole mitään arvostelemista.

Jos valitsee lapsettomuuden, mutta rakentaa läheisyyden parisuhteen varaan kannattaa muistaa, että sekään ei ole varmaa. Sitoutuneessa parisuhteessa voi käydä myös niin, että toinen sairastuu taikka vammautuu. Joutuu siis hylkäämään toisen säilyttääkseen vapautensa taikka hoitamaan mahdollisesti toista loppuelämänsä raskaassa arjessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen päätöksiä pitkän aikavälin perusteella: ajatus siitä että minulla on aikuinen lapsi kun olen 50+ tuntui mukavalta ja järkevältä. Niinpä ryhdyin toimeen kun olin 27, valitsin isän puhtaasti ulkonäön ja älykkyyden perusteella koska ajattelin myös sitä vaihtoehtoa että eroamme ja jään yksin. Siksi pinnalliset syyt riittivät. Siksi lapsia tuli vain yksi. Lapsi on vähän sama kuin sijoittaminen pitkällä horisontilla. Tulevaisuudessa opin häneltä ehkä paljon ja meistä on toivottavasti paljon iloa ja hyötyä toisillemme. Vähän kuin Miehet elämässäni-elokuvassa.

Mutta tätä voi olla impulsiivisten hetkessäeläjien vaikea jaksaa ymmärtää. Eikä siinä ole mitään pahaa. En koe elämääni raskaaksi vaikka myös teen töitä ja opiskelen yliopistossa.

Mukavaa syksyä, ap!

Lapsihan voi kuolla ennen kuin olet 50 +, joten ei niitä vain vanhuuden varaksi kannata hankkia.

Niin tosiaan, ajatella! Minulla on myös suunnitelmia nähdä siskoani viikonloppuna koska en tule näkemään häntä vähään aikaan sen jälkeen. Mutta voihan hänkin kuolla ennen sitä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän kantasi täysin, vaikken osaa samaistua siihen ollenkaan. Lapsiperhearki antaa loppupeleissä enemmän kuin ottaa (ainakin oman kokemukseni mukaan). Mä en esimerkiksi osaa elää itseäni varten, mikä voi olla joidenkin mielestä surullista. Keskityn mieluummin lasteni onneen kuin oman napani tuijotteluun.

Se on surullista - lastesi kannalta. Sinunlaisesi luulevat olevansa 'maailman parhaita äitejä', epäitsekkäitä, aina lapsen edun muiden edelle laittavia superemoja - kehuskelet sillä täälläkin. Sinun lapsenasi on loppupeleissä kammottava olla, sinulla ei ole omaa elämää, lataat kaikki odotukset (tiedostetut ja tiedostamattomat) lapsiisi. Ja lapsesi tietävät ja tuntevat sen, olet vaivaannuttava ja nolo painolasti, se mummi, joka aina vain odottaa, että 'ne tärkeimmät elämässä' tulisivat katsomaan ja tuhertavat itkua, jos nämä joskus eivät pääse.

nimerkillä Kaikkensa Lapseensa Uhranneen- superemon lapsi

Ap, saat tulla vaihtamaan pissavaippani. T: Arto-vauva 61 v.

Vierailija kirjoitti:

Jos olet sitä mieltä, että uusia ihmisiä ei tarvitsisi tänne enää syntyä, se on sama kuin että parempi olisi jos olemassaolevat kuolisivat jo eilen pois ja loppuviimein sama kuin sanoa että parempi olisi jos ihmisiä ei koskaan olisi ollutkaan. Se on epäinhimillinen näkökulma jos mikä.

En nyt kommentoi viestiäsi muuten kuin huomauttamalla, että kysymykset "Kannattaako elämää aloittaa?" ja "Kannattaako olemassa oleva elämä lopettaa?" ovat tietenkin kaksi aivan erillistä kysymystä. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeahan sitä vanhemmuutta on selittää ei vanhemmalle. Kun vaakakupissa on ne kaikki ihanat asiat mitä sinä taas et pääse kokemaan.

Niin, tuskinpa vanhemmat oikeasti nauttivat niistä ikävistä puolista, joihin lapsettomat ensimmäiseksi kiinnittävät huomiota. Se ero tulee ennemminkin siitä, että meidän vaakakupissamme nuo sinun mainitsemasi "ihanat asiat" eivät paina juuri mitään, tai ne kuuluvat kokonaan siihen toiseen kuppiin.

On siis totta, etten pääse kokemaan noita "ihania asioita", mutta se ei johdu lapsettomuudestani vaan siitä, etteivät ne ole minun mielestäni ihania. AP

sinä et voi tietää, olisivatko lasten tuomat asiat sinulle ihania, koska sinulla ei niitä lapsia ole. Ihan sama asia periaatteessa kuin se, että sanoisit ettet vaikkapa pidä ruuasta, jota et ole koskaan maistanut.

Jos tuota vertausta ruokavertausta haluaa välttämättä käyttää, oikea tapa olisi sanoa, että jos ihminen ei pidä homejuustosta ja valkosipulista ja on keliaakikko, hänen ei välttämättä kannata tilata ravintolassa homejuusto-valkosipulipiirakkaa. AP

Siinä on kyse lisääntymisvietistä, tunteista, rakkaudesta kaikesta muusta kun mukavuudenhalusta. Hyvä että tunnistat tosiasiat, vaikka lapsi tuo paljon niin joutuu luopumaan paljosta myös.