En tajua, miten joku voi nauttia lapsiperheessä elämisestä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän aloittaja tuntemuksiasi ja olen samaa mieltä. Minulla on yksi lapsi, hän on parasta ikinä elämässäni, mutta jos ajattelen, että lapsia olisi useita ja koko elämä pyörisi sen lapsiperhearjen ympärillä, en vain kestäisi. Oma rauha ja hiljaisuus on minulle todella tärkeää. Toisaalta myös panostan "täysillä" lapseeni, olen läsnä, teemme asioita paljon yhdessä, iltasadut luetaan aina, keskustellaan paljon yms. Ehkä siksikin tuntuu, että en vaan saisi voimiani ja aikaani riittämään jos lapsia olisi enemmän.

On hienoa että tunnistaa ajoissa ominaisuutensa ja tekee ratkaisut elämässään sen mukaan, omia unelmia ja voimavaroja kuunnellen. Hienoa jos on mahdollisuus parisuhteeseen ilman perheen perustamistakin, että löytyy kumppani, jolla on samanlaiset ajatukset.

Ja nyt tulee taas sellaista kuraa että tukka pois.

Sä siis oikeasti kuvittelet että kaikki joilla lapsia on enemmän ei panosta lapsiinsa?

Meillä 5 lasta ja luetaan iltasadut ja päiväsadut, keskustellaan, tehdään yhdessä läksyt, opetellaan lukemaan, numeroita, kirjaimia, tehdään ruokaa yhdessä.

Älä nyt jumankauta nosta itseäsi mihinkään jalustalle. Todella alentava ja härski kommentti.

En ole lainaamasi kommentin kirjoittaja, mutta eihän kirjoittaja sano että he, joilla lapsia on enemmän, eivät niihin panostaisi. Hänhän vaan pohdiskelee, ettei ehkä saisi _omia_ voimiaan riittämään jos lapsia olisi enemmän kuin yksi. Kommentissa ei ollut mitään alentavaa tai härskiä, päinvastoin se oli sangen neutraalisti kirjoitettu, sinä vaan päätit tulkita sen syyttä suotta hyökkäyksenä sinua, arvojasi ja valintojasi vastaan.

Tähän väliin voisin lisätä, että näin lapsettomana ihmetyttää suuresti, kuinka jotkut vanhemmat vetävät monet kommentit niin kipakasti ja nopeasti oman nahkansa alle, vaikka kommentti ei koskisi heitä millään tavalla. Että joku kai siinä lasten saannissa muuttaa ihmistä, kuten eläintäkin. Ovathan emot kautta aikan olleet hyökkääviä todellisia tai kuviteltuja uhkia kohtaan, lajin selviytymisen vuoksi. Joku biologinen juttuhan tuon täytyy olla, että sitä jälkikasvua suojellaan vaikka omaan kuolemaan saakka. Ja pahoittelen nyt että vedän yhtäläisyysviivan ihmisen ja eläimen välille, jos se nyt jotakuta loukkaa, mutta biologian silmissä olemme kuitenkin periaatteessa aivan samanlaisia, nisäkkäitä kun olemme. Kerta toisensa jälkeen se vaan jaksaa hämmästyttää, että käytöstavatkin unohtuvat ihmisellä siinä rytäkässä niin nopeasti. Ja ei, en sano että lapsensaanti vie ihmisten käytöstavat kokonaan, tai että lapsia saamattomat käyttäytyisivät aina paremmin. Mutta todella arka aihe, nuo lapset.

" en mää sano mutta sanonpa nyt kuitenkin"

Mua ihmetyttää miten ihmiset joilla ei ole asioista mitään kokemusta, ovat aina suuna ja päänä kertomassa mitä mieltä ovat.

En sano että lapsettomat olisivat täysin turhia sanomaan lapsiperheiden asioihin mitään, enkä sano että yksilapsiset perheet voisivat lopettaa muiden mollaamisen, mutta sanonpa vain että ei kannata olla niin olevinaan.

Vierailija kirjoitti:

Mun on vaikea kuvitella että jaksaisin niitä "ihania" asioita yhtään sen enempää, en yksinkertaisesti jaksa töiden jälkeen viihdyttää ketään. Harrastuksesta kotiin kattomaan sarjoja, parasta! Se lapsi siinä kuitenkin pyörii ja vaatii kaikenlaista, en jaksa kuunnella sitä pölpötystä ja sekoilua.

Olen itsekäs ja ehkä myös introvertti, siksi lapset olisi katastrofi. Olen myös realisti, tiedän kuinka hirveää ja rankkaa se tulisi olemaan enkä usko hetkeäkään että minusta olisi siihen, siksi uskon että luonto on karsinut minusta "äidillisyyden" pois. Sitä paitsi kuka hitto tähän sairaaseen maailmaan edes enää tekee lapsia?! Joten te kaikki "et tiedä rakkaudesta mitään", te ette tiedä introverttien ja realistien aivotoiminnasta mitään joten olkaa hiljaa. Rakastan miestäni ja meillä on ihanaa yhdessä, lapsi pilaisi kaiken.

Teillä on todennäköisesti ollut tyhjä ja merkityksetön elämä koska olette lapsia tehneet, minulla ei ole.

Minä ja mieheni olemme myöskin introvertteja, kuitenkin lapsi on parasta mitä elämäämme on tullut. Ehkä meillä sitten oli tyhjä ja merkityksetön elämä ennen häntä. Ikää jo kertyi, koulutustaso molemmilla on korkein mahdollinen. Uraakin on nähty ja maailmaan matkailtu runsaasti, varakkuuttakin on. Molemmilla on runsaasti ollut harrastuksia, mutta mitäpä me merkityksellisyydestä tiedämme kun lapsen tarvitsimme emmekä makaa zombina sohvalla illat kuten sinä meitä parempi ihminen, joka fiksusti tajusit tämmöiseen maailmaan lapsia olla hankkimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun on vaikea kuvitella että jaksaisin niitä "ihania" asioita yhtään sen enempää, en yksinkertaisesti jaksa töiden jälkeen viihdyttää ketään. Harrastuksesta kotiin kattomaan sarjoja, parasta! Se lapsi siinä kuitenkin pyörii ja vaatii kaikenlaista, en jaksa kuunnella sitä pölpötystä ja sekoilua.

Olen itsekäs ja ehkä myös introvertti, siksi lapset olisi katastrofi. Olen myös realisti, tiedän kuinka hirveää ja rankkaa se tulisi olemaan enkä usko hetkeäkään että minusta olisi siihen, siksi uskon että luonto on karsinut minusta "äidillisyyden" pois. Sitä paitsi kuka hitto tähän sairaaseen maailmaan edes enää tekee lapsia?! Joten te kaikki "et tiedä rakkaudesta mitään", te ette tiedä introverttien ja realistien aivotoiminnasta mitään joten olkaa hiljaa. Rakastan miestäni ja meillä on ihanaa yhdessä, lapsi pilaisi kaiken.

Teillä on todennäköisesti ollut tyhjä ja merkityksetön elämä koska olette lapsia tehneet, minulla ei ole.

Minä ja mieheni olemme myöskin introvertteja, kuitenkin lapsi on parasta mitä elämäämme on tullut. Ehkä meillä sitten oli tyhjä ja merkityksetön elämä ennen häntä. Ikää jo kertyi, koulutustaso molemmilla on korkein mahdollinen. Uraakin on nähty ja maailmaan matkailtu runsaasti, varakkuuttakin on. Molemmilla on runsaasti ollut harrastuksia, mutta mitäpä me merkityksellisyydestä tiedämme kun lapsen tarvitsimme emmekä makaa zombina sohvalla illat kuten sinä meitä parempi ihminen, joka fiksusti tajusit tämmöiseen maailmaan lapsia olla hankkimatta.

Kyllä koen ainakin olevani fiksumpi kuin esimerkiksi sinä, zombiksi en itseäni sanoisi :)

Ilman lapsia ja vaimoa elämäni olisi tyhjää. Omakotitalosta, farmariautosta ja mökistä voisin luopuakin.

Vierailija kirjoitti:

" en mää sano mutta sanonpa nyt kuitenkin"

Mua ihmetyttää miten ihmiset joilla ei ole asioista mitään kokemusta, ovat aina suuna ja päänä kertomassa mitä mieltä ovat.

En sano että lapsettomat olisivat täysin turhia sanomaan lapsiperheiden asioihin mitään, enkä sano että yksilapsiset perheet voisivat lopettaa muiden mollaamisen, mutta sanonpa vain että ei kannata olla niin olevinaan.

No hyvä että sanoit, varmasti helpotti.

Mulla on ihannetilanne! Mieheni lapset tulevat tänne kotiinsa aina välillä ja muuten asuvat äidillään. Ne lapset on kivoja ja ihania, ja olen kasvanut toooodella paljon näiden lasten ansiosta. Kuitenkin saan paljon omaa aikaa ja rauhaa. Välillä sitten kivoja leikkejä ja puuhailua lasten kanssa :) Tämä sopii mulle <3 Omia lapsia en halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeahan sitä vanhemmuutta on selittää ei vanhemmalle. Kun vaakakupissa on ne kaikki ihanat asiat mitä sinä taas et pääse kokemaan.

Niin, tuskinpa vanhemmat oikeasti nauttivat niistä ikävistä puolista, joihin lapsettomat ensimmäiseksi kiinnittävät huomiota. Se ero tulee ennemminkin siitä, että meidän vaakakupissamme nuo sinun mainitsemasi "ihanat asiat" eivät paina juuri mitään, tai ne kuuluvat kokonaan siihen toiseen kuppiin.

On siis totta, etten pääse kokemaan noita "ihania asioita", mutta se ei johdu lapsettomuudestani vaan siitä, etteivät ne ole minun mielestäni ihania. AP

sinä et voi tietää, olisivatko lasten tuomat asiat sinulle ihania, koska sinulla ei niitä lapsia ole. Ihan sama asia periaatteessa kuin se, että sanoisit ettet vaikkapa pidä ruuasta, jota et ole koskaan maistanut. Mutta tämähän on se ikuisuuskysymys, että lapsettomat väittää tietävänsä miltä vanhemmuus tuntuu, vaikka se ei ole mahdollista.

Mutta hei, elä sinä vaan ihan omalla tavallasi ja mieti vähän vähemmän sitä, miksi muut ihmiset haluavat elää omalla tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut lapsiperheessä, olen kyläillyt sellaisissa useasti ja olen jopa seurustellut lapsia hankkineen ihmisen kanssa ja viettänyt paljon aikaa hänen lastensa kanssa. Ja aina vain palaan samaan ajatukseen: en tajua, miten joku katsoo tätä samaa menoa ja ajattelee: "Jep, noin minäkin haluan elää." Kaikki ne ylimääräiset kotityöt, vapauden kaventuminen, toistuvat rutiinit, oman ajan katoaminen, hiljaisuuden ja yksityisyyden menetys... Ilmeisesti minulta puuttuu sellainen hoivatumake, joka saa ihmisen nauttimaan muiden tarpeisiin vastaamisesta, sillä itse elän mieluiten yksin tai kumppanin kanssa kahdestaan.

Varmaan siinä on loppuviimein kyse siitä, mitä elämältään haluaa ja miten ymmärtää elämän jatkuvuuden ja oman osansa siinä. Onko elämä jotain, joka on tarkoitus nautiskella pois kunnes kuolee? Onko elämän tarkoitus keskittyä itseensä ja kirkastaa itselleen oma persoona ja omat mielihalunsa ja oma yksityinen parisuhteensa., omassa rauhassa? Ehkä maksimoida mukavuus? Minä en tiedä mikä elämän tarkoitus on, mutta ymmärrän ainakin että elämä ei jatku jos sitä ei jatketa. Yritän kirkastaa itselleni sen mikä elämässä on hyvää ja siirtää sitä eteenpäin lapsille. Yritän välttää niitä mielihaluja, jotka vaatii autistista, kestämätöntä sulkeutumista ja elämästä irtautumista, ja karaista itseni paremmin sietämään vaatimuksia ja epämukavuutta jonkin itseä suuremman vuoksi. Yritän välttää sitä näkökulmaa, että elämä on vain kärsimystä. Kärsimys on elämää, kyse on siitä mitä teet sen kärsimyksen oikeuttamiseksi. Hyvä tapa on kohdata se vapaaehtoisesti ja kantaa vastuunsa vapaaehtoisesti.

Ei se silti tarkoita, etteikö elämässä olisi millekään mukavalle ja miellyttävälle aikaa, vaikka olisi lapsia. Päinvastoin, ne lepohetket tuntuu ansaituilta ja merkityksellisemmiltä.

Itseä suurempia päämääriä on muitakin kuin lapset. Tulee mieleen luonnonsuojelu, vapaaehtoistyö, hyväntekeväisyys. Tai vain se että pyrkii olemaan parempi ihminen, ystävä, työtoveri.

Itse ymmärrän ap:tä täysin. Tein lapsen mutta en ymmärtänyt mihin ryhdyin. Vaikea synnytys, koliikki, huonosti nukkuva taapero, luonteeltaan vaativa lapsi. Täytyy sanoa että tämä on ollut välillä enemmän kuin rankkaa. Tähän on tosin liittynyt myös oma vakava sairastuminen ja tukiverkostojen puute mutta koen että ylipäätään vanhemmuus on ollut minulle liikaa.

Hyviäkin hetkiä on ollut paljon mutta myös niitä erittäin huonoja. Koen että itse vaille vanhemmuutta jääneenä minun on vaikea sitä myöskään antaa vaikka kovasti opettelen ja olen siinä osin onnistunutkin. Luonteeltani olen herkkä, helposti kuormittuva ja ahdistuva. Nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta. Tulen ongelmaperheestä ja se valitettavasti näkyy minusta. Yritän kehittää luonnettani niin että olisin tyynempi, vakaampi ja turvallisempi vanhempi lapselleni. Mutta enempää lapsia en tee, yhden lapsen kanssa on sentään joskus hiljaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän aloittaja tuntemuksiasi ja olen samaa mieltä. Minulla on yksi lapsi, hän on parasta ikinä elämässäni, mutta jos ajattelen, että lapsia olisi useita ja koko elämä pyörisi sen lapsiperhearjen ympärillä, en vain kestäisi. Oma rauha ja hiljaisuus on minulle todella tärkeää. Toisaalta myös panostan "täysillä" lapseeni, olen läsnä, teemme asioita paljon yhdessä, iltasadut luetaan aina, keskustellaan paljon yms. Ehkä siksikin tuntuu, että en vaan saisi voimiani ja aikaani riittämään jos lapsia olisi enemmän.

On hienoa että tunnistaa ajoissa ominaisuutensa ja tekee ratkaisut elämässään sen mukaan, omia unelmia ja voimavaroja kuunnellen. Hienoa jos on mahdollisuus parisuhteeseen ilman perheen perustamistakin, että löytyy kumppani, jolla on samanlaiset ajatukset.

Ja nyt tulee taas sellaista kuraa että tukka pois.

Sä siis oikeasti kuvittelet että kaikki joilla lapsia on enemmän ei panosta lapsiinsa?

Meillä 5 lasta ja luetaan iltasadut ja päiväsadut, keskustellaan, tehdään yhdessä läksyt, opetellaan lukemaan, numeroita, kirjaimia, tehdään ruokaa yhdessä.

Älä nyt jumankauta nosta itseäsi mihinkään jalustalle. Todella alentava ja härski kommentti.

En ole lainaamasi kommentin kirjoittaja, mutta eihän kirjoittaja sano että he, joilla lapsia on enemmän, eivät niihin panostaisi. Hänhän vaan pohdiskelee, ettei ehkä saisi _omia_ voimiaan riittämään jos lapsia olisi enemmän kuin yksi. Kommentissa ei ollut mitään alentavaa tai härskiä, päinvastoin se oli sangen neutraalisti kirjoitettu, sinä vaan päätit tulkita sen syyttä suotta hyökkäyksenä sinua, arvojasi ja valintojasi vastaan.

Tähän väliin voisin lisätä, että näin lapsettomana ihmetyttää suuresti, kuinka jotkut vanhemmat vetävät monet kommentit niin kipakasti ja nopeasti oman nahkansa alle, vaikka kommentti ei koskisi heitä millään tavalla. Että joku kai siinä lasten saannissa muuttaa ihmistä, kuten eläintäkin. Ovathan emot kautta aikan olleet hyökkääviä todellisia tai kuviteltuja uhkia kohtaan, lajin selviytymisen vuoksi. Joku biologinen juttuhan tuon täytyy olla, että sitä jälkikasvua suojellaan vaikka omaan kuolemaan saakka. Ja pahoittelen nyt että vedän yhtäläisyysviivan ihmisen ja eläimen välille, jos se nyt jotakuta loukkaa, mutta biologian silmissä olemme kuitenkin periaatteessa aivan samanlaisia, nisäkkäitä kun olemme. Kerta toisensa jälkeen se vaan jaksaa hämmästyttää, että käytöstavatkin unohtuvat ihmisellä siinä rytäkässä niin nopeasti. Ja ei, en sano että lapsensaanti vie ihmisten käytöstavat kokonaan, tai että lapsia saamattomat käyttäytyisivät aina paremmin. Mutta todella arka aihe, nuo lapset.

Kyllä sanoo. " minä toisaalta panostan lapseeni täysillä" -- jos en panostaisi, minulla olisi lapsia enemmän.

Jos on enemmän lapsia--> ei ole kovin lapsiinsa panostava.

Ja juuri näin hän sanoi.

Hän sanoi että "oma rauha ja hiljaisuus ovat minulle tärkeitä" ja perään "toisaalta panostan lapseeni täysillä". Eli vaikka nauttii rauhasta ja hiljaisuudesta ei tee sitä lapsen kustannuksella. Irroitit lauseen asiayhteydestään.

Eihän kukaan nautikaan lapsiperhearjesta. Todellakaan. Sehän on hirveää. Jos joku väittää nauttivansa siitä, valehtelee.

Vierailija kirjoitti:

Eihän kukaan nautikaan lapsiperhearjesta. Todellakaan. Sehän on hirveää. Jos joku väittää nauttivansa siitä, valehtelee.

Nauttiiko joku uraihmisen arjesta? Saattaa nauttia työstään ja nähdessään työnsä jälkeä, mutta nauttiiko siitä että herää aamulla aikaisin, tulee myöhään kotiin, ei ehdi välttämättä viettää aikaa läheisten kanssa tai harrastusten parissa, lomia on vähän...

Nauttiiko joku sinkkuihmisen arjesta? Siitä että joutuu hommaamaan itselleen ruokaa ja puhtaita vaatteita, siivoamaan jälkensä?

Nauttiiko joku opiskelijan arjesta? Stressaamista esseen palautuksesta, opintotuen takaisinperinnästä liian työnteon tai etenemättömien opintojen takia, jatkuvista rahahuolista, kotitöistä...

Jos mietit hetken, huomaat että arki se on kaikilla, elämäntilanteesta huolimatta. Joku saattaa nauttia siivoamisesta tai ruuanlaitosta, mutta arkea on niin lapsiperheessä kuin eläkeläispariskunnalla, opiskelijalla, syrjäytyneellä tai uraohjuksella. Tuskin kukaan siitä varsinaisesta arjesta elämäns taustalla nauttii, vaan siitä kokonaisuudesta mitä on valinnut itselleen elämäksi.

En minä nauttinutkaan kuin ajoittain. Vasta teinin kanssa on pystynyt aidosti nauttimaan, kun murrosiän puupäisyys hellitti. Sitovuus tuli yllätyksenä, samoin useat raskaat ikävaiheet. Sairastuin itse, silläkin lienee vaikutusta. Jätin lapsiluvun yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut lapsiperheessä, olen kyläillyt sellaisissa useasti ja olen jopa seurustellut lapsia hankkineen ihmisen kanssa ja viettänyt paljon aikaa hänen lastensa kanssa. Ja aina vain palaan samaan ajatukseen: en tajua, miten joku katsoo tätä samaa menoa ja ajattelee: "Jep, noin minäkin haluan elää." Kaikki ne ylimääräiset kotityöt, vapauden kaventuminen, toistuvat rutiinit, oman ajan katoaminen, hiljaisuuden ja yksityisyyden menetys... Ilmeisesti minulta puuttuu sellainen hoivatumake, joka saa ihmisen nauttimaan muiden tarpeisiin vastaamisesta, sillä itse elän mieluiten yksin tai kumppanin kanssa kahdestaan.

Varmaan siinä on loppuviimein kyse siitä, mitä elämältään haluaa ja miten ymmärtää elämän jatkuvuuden ja oman osansa siinä. Onko elämä jotain, joka on tarkoitus nautiskella pois kunnes kuolee? Onko elämän tarkoitus keskittyä itseensä ja kirkastaa itselleen oma persoona ja omat mielihalunsa ja oma yksityinen parisuhteensa., omassa rauhassa? Ehkä maksimoida mukavuus?

Kaikki nuo kuulostavat minusta tosi hyviltä tavoitteilta elämässä. Elämän jatkuvuus, perinteiden vaaliminen, sukupolvien ketju, geenien eteenpäin siirtäminen tai sellaiset asiat eivät ole minulle tärkeitä, ja kokonaisuutena arvioiden pitäisin parempana, että uusia ihmisiä ei tänne tuotaisi. AP

Aivan, ja tuo sinun solipsistinen näkökulmasi on elämän vastaista filosofiaa. Jos mielestäsi ihmisiä ei tarvita enää, kenestä aloittaisit karsimisen? Itse kuitenkin mieluusti jatkat turhaa olemassaoloa päivästä toiseen, vai?

...Jos mielestäsi on parempi ettei kukaan lisäänny, joudut myös toteamaan että vielä parempi olisi jos kukin meistä vetäisi itsensä samantien kiikkuun, jos ajattelet asian loppuun asti. Mutta tuskin ajattelet, koska se olisi epämukavaa.

Eli vastutat ehkäisyä ja mielestäsi se on sama kuin olemassaolevien ihmisten tappaminen? Mitenkään muuten tuota ei voi ymmärtää.

Öhm, ei... Ethän ollut AP?

Se että ihminen syntyy äidistään perheeseensä, kasvaa sukunsa ja yhteisönsä jäsenenä, elää ja tekee työtä, saa lapsia, rakentaa yhteisöään, vanhenee, näkee kenties lapsenlapsensa, kuolee, ei ole sen kummallisempi elämänkaari kuin sama ilman lapsia. Ihminen ei ole yksi yksilö, ihminen on yhteisö. Vähän niin kuin... There's never just one cockroach. Samalla tavalla minä en ole yksi minä, ihminen kehittyy ja elää riippuvaisena toisista ihmisistä, fyysisesti, psykologisesti, kulttuurisesti...

Ehkäisy on minulle henkilökohtaisesti ollut kaksiteräinen asia, hienoa kun se toimii, toisaalta olen joutunut toteamaan että ehkäisy aina "ehkäisy", ei "esto". Ehkäisy vahvistaa ihmisten harhaa siitä, että elämää pystyy kontrolloimaan, ja sen harhan mureneminen voi olla todella kova isku. En kannata uskonnollisten äärien (taikka ihan vaan katolisen kirkon) ehkäisykieltoa, mutta ymmärrän ne ehkäisyn synkät puolet, mistä he joskus puhuvat. Tehokas ehkäisy on mullistanut elämämme tavoilla, joiden vaikutuksia on mahdotonta edes aavistaa.

Jos olet sitä mieltä, että uusia ihmisiä ei tarvitsisi tänne enää syntyä, se on sama kuin että parempi olisi jos olemassaolevat kuolisivat jo eilen pois ja loppuviimein sama kuin sanoa että parempi olisi jos ihmisiä ei koskaan olisi ollutkaan. Se on epäinhimillinen näkökulma jos mikä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun on vaikea kuvitella että jaksaisin niitä "ihania" asioita yhtään sen enempää, en yksinkertaisesti jaksa töiden jälkeen viihdyttää ketään. Harrastuksesta kotiin kattomaan sarjoja, parasta! Se lapsi siinä kuitenkin pyörii ja vaatii kaikenlaista, en jaksa kuunnella sitä pölpötystä ja sekoilua.

Olen itsekäs ja ehkä myös introvertti, siksi lapset olisi katastrofi. Olen myös realisti, tiedän kuinka hirveää ja rankkaa se tulisi olemaan enkä usko hetkeäkään että minusta olisi siihen, siksi uskon että luonto on karsinut minusta "äidillisyyden" pois. Sitä paitsi kuka hitto tähän sairaaseen maailmaan edes enää tekee lapsia?! Joten te kaikki "et tiedä rakkaudesta mitään", te ette tiedä introverttien ja realistien aivotoiminnasta mitään joten olkaa hiljaa. Rakastan miestäni ja meillä on ihanaa yhdessä, lapsi pilaisi kaiken.

Teillä on todennäköisesti ollut tyhjä ja merkityksetön elämä koska olette lapsia tehneet, minulla ei ole.

Minä ja mieheni olemme myöskin introvertteja, kuitenkin lapsi on parasta mitä elämäämme on tullut. Ehkä meillä sitten oli tyhjä ja merkityksetön elämä ennen häntä. Ikää jo kertyi, koulutustaso molemmilla on korkein mahdollinen. Uraakin on nähty ja maailmaan matkailtu runsaasti, varakkuuttakin on. Molemmilla on runsaasti ollut harrastuksia, mutta mitäpä me merkityksellisyydestä tiedämme kun lapsen tarvitsimme emmekä makaa zombina sohvalla illat kuten sinä meitä parempi ihminen, joka fiksusti tajusit tämmöiseen maailmaan lapsia olla hankkimatta.

Kyllä koen ainakin olevani fiksumpi kuin esimerkiksi sinä, zombiksi en itseäni sanoisi :)

Näin lapsellista pöpötystä en olekaan lukenut aikoihin.

Olen ollut töissä ja olen jopa seurustellut työssä käyvän ihmisen kanssa. Ja aina vain palaan samaan ajatukseen: en tajua, miten joku katsoo tätä samaa menoa ja ajattelee: "Jep, noin minäkin haluan elää." Kaikki ne aikaiset aamut, vapauden kaventuminen, toistuvat rutiinit, oman ajan katoaminen, hiljaisuuden ja yksityisyyden menetys... Ilmeisesti minulta puuttuu sellainen velvollisuudentunto, joka saa ihmisen nauttimaan muiden tarpeisiin vastaamisesta, sillä itse elän mieluiten vapaaehtoisesti työttömänä.

Minä elelin itsenäisen akateemisen rentun elämää nelikymppiseksi saakka. Roikuin pätkätöissä ja apurahoilla yliopistolla, luin valtavan paljon, kiertelin taidenäyttelyitä ja matkustelin (yleensä tosin stipendin turvin johonkin konferenssiin...). Nautin elämästäni valtavasti, mutta kolmen- ja neljänkympin puolivälissä aloin kaivata jotain enemmän ja jotain syvempää. Löysin itseni Markku Envallin esseistä, joita jokaisen perheellisen ja lapsettoman kannattaa muuten lukea. Pian kaipuun tunnistamisen jälkeen tapasinkin (silloin vielä tulevan) vaimoni, ja saimme vuosien saatossa kolme upeaa lasta. Kakkavaipoista, kiireestä ja muusta sen sellaisesta huolimatta olen ollut ja olen edelleen valtavan onnellinen. Minulle perhe-elämä edustaa eksistentiaalisen täyttymyksen ja onnen tilaa, josta saatoin kokea vain välähdyksiä "aiemmassa" elämässäni. Tämä toki on vain minun subjektiivinen kokemukseni, mutta juuri niitä aloittaja kai kysymyksellään haki.

Puhutko usein itseksesi?

Itse koen, että rakkaus lapseen on valtavan suurta ja lapsi on parasta mitä voi olla, mutta lapsen parhaan ajatteleminen vaikuttaa omaan elämänlaatuuni alentavasti (sen lisäksi etten pidä lapsiperhearjen tuomasta työmäärästä, metelistä, riitojen selvittelystä, lapsperheille tarkoitetuista jutuista, harrastusten vaatimista asioista yms.)

Pakko olla työssä joka ahdistaa, koska työn vaihtaminen vaatisi muuton enkä missään nimessä halua viedä lapsia juuriltaan. Lisäksi koen, että haluaisin tehdä keikkatyötä eri paikkakunnilla, mikä ei vaan ole mahdollista.

Pakko olla naimisissa mieheni kanssa, koska erossa lapset tulisivat väistämättä kärsimään. Meillä ei ole isompia ongelmia, mutta joudun kuitenkin joustamaan arvoistani ja sietämään kohtelua jota en haluisi koska lapset. Mieheni on kuitenkin hyvä isä ja häntä arvostan siitä.

juttu on että te kellä ei ole lapsia ette vaan voi ymmärtää että lapsen saaminen on isoin lahja mitä voit kuvitella. ei mul muuta

eiiis kirjoitti:

juttu on että te kellä ei ole lapsia ette vaan voi ymmärtää että lapsen saaminen on isoin lahja mitä voit kuvitella. ei mul muuta

No en minäkään kyllä ymmärrä...

Teini-ikäisen äiti