En tajua, miten joku voi nauttia lapsiperheessä elämisestä!

Oletko laista vai tomera? Miten sinulta sujuvat kotityöt? Uuvutko perusaskareista?

No tuskin se nyt kenellekkään on mikään elämän suurin nautinto mutta monelle houkuttelevampi vaihtoehto kun elää yksin.

Suurin osa ihmisistä on laumaeläimiä.

Vierailija kirjoitti:

Oletko laista vai tomera? Miten sinulta sujuvat kotityöt? Uuvutko perusaskareista?

En ole kyllä tomera, ahkera tai aikaansaava oikein millään mittareilla, mutta en itseäni laiskaksikaan kutsuisi. Inhoan kaikenlaista puuhastelua ja hääräämistä (jota esimerkiksi vanhempani rakastavat), enkä koskaan haluaisi asua omakotitalossa tai omistaa kesämökkiä. Olisiko niin, että perhe-elämästä nauttivat ihmiset, joilla pitää olla koko ajan tekemistä ja virikkeitä? Toisaalta ajattelen, että vanhempana varmaan kyllästyisin aika nopeasti... AP

No sitteb sinä et sitä ymmärrä. Ja kukaan ri pysty sitä sinulle selittämään. Ja se on sinun murheesi se, minä wn vain ymmärrä tuollaisia ihmisiä jotka puhuvat lapsista ja lapsiperhearjesta tuollalailla alentavaan sävyyn. Ihankuin se sinkkuelämä olisi parempaa. Ehkä se on,sinulle. Minä nautin tästä. Rakastan lapsiani ja tykkään että tämä arki on tässä näin. Ei minun silti sitä tarvitse erikseen tulla vielä VAUVA.FI palstalle päivistelemään. Eikö sinkut.fi palstalla ollut ketään?

Vierailija kirjoitti:

No tuskin se nyt kenellekkään on mikään elämän suurin nautinto mutta monelle houkuttelevampi vaihtoehto kun elää yksin.

Minulle yksin asuminen ei ole mikään ongelma. Olen kyllä mieluummin parisuhteessa kuin sinkku, mutta minulle sopisi kyllä sekin, että kumpikin asuu omassa kodissaan. Viihdyn yksikseni ja stressaannun, jos en saa olla yksin riittävästi. Tätä kyllä tapahtuu tosi harvoin. AP

Mutta kaikkihan me olemme erilaisia ja haluamme eri asioita. Minusta taas elämä

ilman lapsia olisi kammottavaa. Elimme pitkään vain kahdestaan mieheni kanssa ja vaikka onnellisia aikoja olivatkin ja koimme ja teimme upeita asioita, en haikaile niitä enää. Tämä perhe-elämä kaikkine haasteineen on juuri se mitä haluan.

Jaa. Minä en ymmärrä miten joku voi nauttia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen dinkku- - saatu sinkku- - elämästä, mutta se ei ole minun murheeni. Ei tarvitsekaan ymmärtää. Ihmiset on erilaisia ja pitää eri asioista.

Itsekin nautin huolettomasta nuoren aikuisen opiskelijaelämästä sinkkuna ja seurustellen ensimmäiset puolitoista vuotta. Sitten kaipasin jo jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

No sitteb sinä et sitä ymmärrä. Ja kukaan ri pysty sitä sinulle selittämään.

han varmasti pystyy. Minulle on vuosien saatossa selitetty ymmärrettävästi paljon asioita, joita en ole ensi alkuun tajunnut yhtään: miksi jotkut seuraavat intohimoisesti urheilua, miksi joku pitää veganismia ainoa oikeana tapana elää, mikä lifestyle-vloggareissa viehättää ja niin edelleen. AP

Kaipaan sitä, että tunsin itseni tarpeelliseksi ja ympärillä oli hyörinää. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta kaikkihan me olemme erilaisia ja haluamme eri asioita. Minusta taas elämä

ilman lapsia olisi kammottavaa. Elimme pitkään vain kahdestaan mieheni kanssa ja vaikka onnellisia aikoja olivatkin ja koimme ja teimme upeita asioita, en haikaile niitä enää. Tämä perhe-elämä kaikkine haasteineen on juuri se mitä haluan.

Hyvin mielenkiintoista. Mikä lapsettomassa parisuhde-elämässä on mielestäsi "kammottavaa"? Miten elämäsi olisi huonompaa, jos et olisi saanut lapsia vaikkapa lääetieteellisistä syistä, eikä adoptiokaan onnistuisi?

Sanoisitko olevasi ihminen, joka nauttii haasteista? AP

Sanoppa muuta.. kyllä se oma rauha ja HILJAISUUS, pitkät hitaat aamut viikonloppuisin, puhumattakaan omista harrastuksista ja vapaudesta ovat maailman parhaita asioita. Lapset olisi pahinta mitä voi tapahtua. Asun miehen kanssa jolla on pari lasta edellisestä suhteesta ja lapset ovat täällä jokatoinen viikonloppu, ahdistun ajatuksesta jo sen kyseisen viikon maanantaina. Hirveää. Miestä rakastan, joten pakko kestää.

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan sitä, että tunsin itseni tarpeelliseksi ja ympärillä oli hyörinää. 

Kuulostaa täysin loogiselta! Kaipaatko yleisesti ottaen hyörinää enemmän kuin kaipaat omaa rauhaa? AP

No jos kaikki ei koe sitä lapsiarkea noi niin kuin selitit? Onhan jolloin tosi hyvät tukiverkot, tyyliin mummo joka hoitaa joka viikko.

Mikäs täs olles!

Ja sitten osa ei muutenkaan suhtaudu vanhemmuuteen kovin neuroottisesti, eivät stressaa niistä kotitöistä vaikka koti olisikin useammin sotkuinen kuin siisti. Ovathan sellaiset pullantuoksuiset ja rauhallisen huolettomat Muumimamma-äidit ihan söpöjä.

Minäkin katson lapsiperheiden menoa ulkopuolisena ja hieman uteliaana, kuin jotain näytelmää, johon en pysty pätkääkään samaistumaan, tai kuin jotain ihmeellistä ihmiskoetta. Että tuollaistako ne ihmiset sitten tosiaan toivovat, kaipaavat, haluavat, ja siihen kaikin keinoin tähtäävät. ...mutta miksi ihmeessä? Huutavat ja mekastavat lapset eivät minua juurikaan haittaa, koska niinä hetkinä korostuu sen tosiasian ihanuus, että minun ei tarvitse tehdä asialle mitään, ja voin halutessani poistua tilanteesta. Toisaalta ihailen vanhempia, joiden täytyy vaan yksinkertaisesti pystyä minun näkökulmastani kaikenlaisiin supersuorituksiin ja vieläpä vuosien ja vuosien ajan, ja toisaalta samasta syystä olen heidän puolestaan toisinaan pahoillani, kun selvästi näkee kuinka - inhimillisistä syistä - heitä väsyttää, ketuttaa ja näkee kilometrin päähän kuinka ei vaan taaskaan jaksaisi mutta kun ei ole muita vaihtoehtoja kuin jaksaa. Tavallaan älyttömän mielenkiintoista seurata lapsiperheitä (tuttuja ja tuntemattomia), mutta tavallaan se on vaan niin... hullua hommaa. Voimia vievää puuhaa joka tapauksessa ihan varmasti, ja omien voimavarojeni vähyyden onneksi tunnistan ja siksi osaan lastensaantia vältellä (monen muun syyn lisäksi). Mutta toisaalta en ymmärrä myöskään miksi joku haluaa olla vaikkapa sairaanhoitaja, autonasentaja, sihteeri tai taksikuski. Kuka mistäkin tykkää, sanoisi isoäitini.

Vierailija kirjoitti:

Sanoppa muuta.. kyllä se oma rauha ja HILJAISUUS, pitkät hitaat aamut viikonloppuisin, puhumattakaan omista harrastuksista ja vapaudesta ovat maailman parhaita asioita. Lapset olisi pahinta mitä voi tapahtua. Asun miehen kanssa jolla on pari lasta edellisestä suhteesta ja lapset ovat täällä jokatoinen viikonloppu, ahdistun ajatuksesta jo sen kyseisen viikon maanantaina. Hirveää. Miestä rakastan, joten pakko kestää.

Tutulta kuulostaa. Tuo aloituksessa mainitsemani suhde kaatui siihen, etten voinut harkitakaan yhteen muuttamista, koska tämä ihminen oli lastensa pääasiallinen huoltaja. Todella sääli, sillä meillä meni todella hyvin muuten, ja loppuvaiheessa sain kuulla olevani itsekäs ja etten todella rakastanut häntä, koska muuten olisin hyväksynyt "koko paketin". Se tuntui epäreilulta.

Tuntuu, että meidänlaisillemme ihmisille ei lapsiperhe-elämä vain sovi. Kuinkahan käy nille, jotka tästä luonteesta huolimatta hankkivat lapsia tai muuttavat yhteen vanhemman kanssa lapsiperhearkea elämään? AP

Vierailija kirjoitti:

Itsekin nautin huolettomasta nuoren aikuisen opiskelijaelämästä sinkkuna ja seurustellen ensimmäiset puolitoista vuotta. Sitten kaipasin jo jotain muuta.

Aika paljastava sanavalinta - nyt lapsiperheellisenä siis elämäsi ei ole nautittavaa ja siinä on paljon huolia? 

Onkohan tässä taustalla jokin luterilainen kärsimyksen perintö, joka aikaansaa sisäisen pakon rajoittaa "huoletonta nauttimista" josta tulee liian syyllinen olo, ja ihmisen on sitä rauhoittaakseen pakko järjestää itselleen huolia ja lopettaa nauttiminen? Kärsi kärsi niin kirkkaamman kruunun saat?

Ymmärrän kantasi täysin, vaikken osaa samaistua siihen ollenkaan. Lapsiperhearki antaa loppupeleissä enemmän kuin ottaa (ainakin oman kokemukseni mukaan). Mä en esimerkiksi osaa elää itseäni varten, mikä voi olla joidenkin mielestä surullista. Keskityn mieluummin lasteni onneen kuin oman napani tuijotteluun.