En tajua, miten joku voi nauttia lapsiperheessä elämisestä!

Vierailija kirjoitti:

No jos kaikki ei koe sitä lapsiarkea noi niin kuin selitit? Onhan jolloin tosi hyvät tukiverkot, tyyliin mummo joka hoitaa joka viikko.

Todella monella kaverillani on lapsia, ja monella heistä on erinomaiset tukiverkot. (Niiden kanssa, joilla ei ole, ystävyyden ylläpito onkin tosi vaikeaa.) En silti ole nähnyt yhtään sellaista lapsiperhearkea, joka olisi haastanut näkemystäni. Se helpoinkin lapsiperhe-elämä on silti lapsiperhe-elämäää ja aivan erilaista kuin oma arkeni – eikä hyvällä tavalla. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tuskin se nyt kenellekkään on mikään elämän suurin nautinto mutta monelle houkuttelevampi vaihtoehto kun elää yksin.

Minulle yksin asuminen ei ole mikään ongelma. Olen kyllä mieluummin parisuhteessa kuin sinkku, mutta minulle sopisi kyllä sekin, että kumpikin asuu omassa kodissaan. Viihdyn yksikseni ja stressaannun, jos en saa olla yksin riittävästi. Tätä kyllä tapahtuu tosi harvoin. AP

Juuri näin olen elänyt jo toista kymmentä vuotta. Molemmat on tyytyväisiä ja saa kodissaan olla kuin haluaa. Välillä yökyläillään toistemme luona 😊

Vaikeahan sitä vanhemmuutta on selittää ei vanhemmalle. Kun vaakakupissa on ne kaikki ihanat asiat mitä sinä taas et pääse kokemaan.

Ja myös se on joillekkin käsittämätöntä että ne lapset kyllä kasvaa koko ajan. Aika nopeastikkin. Pian se koti on taas tyhjä mutta saa nauttia aikuistuneiden lastensa seurasta aika ajoin.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin katson lapsiperheiden menoa ulkopuolisena ja hieman uteliaana, kuin jotain näytelmää, johon en pysty pätkääkään samaistumaan, tai kuin jotain ihmeellistä ihmiskoetta. Että tuollaistako ne ihmiset sitten tosiaan toivovat, kaipaavat, haluavat, ja siihen kaikin keinoin tähtäävät. ...mutta miksi ihmeessä?

Jep, juuri näin. En kuulu mhinkään näkyvään vähemmistöön, joten vahvimmat ulkopuolisuuden kokemukset saan nimenomaan näistä lapsiperhekohtaamisista. AP

Kyllä se kuulkaa jossain ikävaiheessa matkailu alkaa maistua puulle ja hiljaiset koti-illat kyllästyttää. Mitätöntä, merkityksetöntä elämää, johon en palaisi takaisin vaikka neljäkymmentä vuotta sitä elin. En minäkään halunnut nuorena lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on laumaeläimiä.

Ei sen lauman keskellä kuitenkaan tarvii elää. Voi sitä laumautua muuallakin kuin kotona, jos haluaa.

No en minäkään pidä, inhoan ajatustakin. Mutta myös lapset ovat yksilöitä ja rakkaita, siitä lähtökohdasta heidän seurassaan on mukava olla.

Rakkaus lapsiaan kohtaan on se juttu, se muu häsli.ki on rasittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut lapsiperheessä, olen kyläillyt sellaisissa useasti ja olen jopa seurustellut lapsia hankkineen ihmisen kanssa ja viettänyt paljon aikaa hänen lastensa kanssa. Ja aina vain palaan samaan ajatukseen: en tajua, miten joku katsoo tätä samaa menoa ja ajattelee: "Jep, noin minäkin haluan elää." Kaikki ne ylimääräiset kotityöt, vapauden kaventuminen, toistuvat rutiinit, oman ajan katoaminen, hiljaisuuden ja yksityisyyden menetys... Ilmeisesti minulta puuttuu sellainen hoivatumake, joka saa ihmisen nauttimaan muiden tarpeisiin vastaamisesta, sillä itse elän mieluiten yksin tai kumppanin kanssa kahdestaan.

Varmaan siinä on loppuviimein kyse siitä, mitä elämältään haluaa ja miten ymmärtää elämän jatkuvuuden ja oman osansa siinä. Onko elämä jotain, joka on tarkoitus nautiskella pois kunnes kuolee? Onko elämän tarkoitus keskittyä itseensä ja kirkastaa itselleen oma persoona ja omat mielihalunsa ja oma yksityinen parisuhteensa., omassa rauhassa? Ehkä maksimoida mukavuus? Minä en tiedä mikä elämän tarkoitus on, mutta ymmärrän ainakin että elämä ei jatku jos sitä ei jatketa. Yritän kirkastaa itselleni sen mikä elämässä on hyvää ja siirtää sitä eteenpäin lapsille. Yritän välttää niitä mielihaluja, jotka vaatii autistista, kestämätöntä sulkeutumista ja elämästä irtautumista, ja karaista itseni paremmin sietämään vaatimuksia ja epämukavuutta jonkin itseä suuremman vuoksi. Yritän välttää sitä näkökulmaa, että elämä on vain kärsimystä. Kärsimys on elämää, kyse on siitä mitä teet sen kärsimyksen oikeuttamiseksi. Hyvä tapa on kohdata se vapaaehtoisesti ja kantaa vastuunsa vapaaehtoisesti.

Ei se silti tarkoita, etteikö elämässä olisi millekään mukavalle ja miellyttävälle aikaa, vaikka olisi lapsia. Päinvastoin, ne lepohetket tuntuu ansaituilta ja merkityksellisemmiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeahan sitä vanhemmuutta on selittää ei vanhemmalle. Kun vaakakupissa on ne kaikki ihanat asiat mitä sinä taas et pääse kokemaan.

Niin, tuskinpa vanhemmat oikeasti nauttivat niistä ikävistä puolista, joihin lapsettomat ensimmäiseksi kiinnittävät huomiota. Se ero tulee ennemminkin siitä, että meidän vaakakupissamme nuo sinun mainitsemasi "ihanat asiat" eivät paina juuri mitään, tai ne kuuluvat kokonaan siihen toiseen kuppiin.

On siis totta, etten pääse kokemaan noita "ihania asioita", mutta se ei johdu lapsettomuudestani vaan siitä, etteivät ne ole minun mielestäni ihania. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin nautin huolettomasta nuoren aikuisen opiskelijaelämästä sinkkuna ja seurustellen ensimmäiset puolitoista vuotta. Sitten kaipasin jo jotain muuta.

Aika paljastava sanavalinta - nyt lapsiperheellisenä siis elämäsi ei ole nautittavaa ja siinä on paljon huolia? 

Onkohan tässä taustalla jokin luterilainen kärsimyksen perintö, joka aikaansaa sisäisen pakon rajoittaa "huoletonta nauttimista" josta tulee liian syyllinen olo, ja ihmisen on sitä rauhoittaakseen pakko järjestää itselleen huolia ja lopettaa nauttiminen? Kärsi kärsi niin kirkkaamman kruunun saat?

Kyllä, nautin siitä elämänvaiheesta silloin. Kunnes en enää nauttinut alle kahden vuoden jälkeen. Kärsin siinä elämänvaiheessa silti opinnot loppuun jotta pääsin siihen elämänvaiheeseen josta nautin paljon kokonaisvaltaisemmin kuin sinkkuelämästäni. Ja edelleen nautin lapsiperhe-elämästä vuosien jälkeen.

Ei se tarkoita että joka päivä ja minuutti on yhtä nautintoa, ei se sinkku/seurusteluelämäkään ollut sitä joka hetki. Silti rakastan elämääni tällaisena myös huonojen hetkien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut lapsiperheessä, olen kyläillyt sellaisissa useasti ja olen jopa seurustellut lapsia hankkineen ihmisen kanssa ja viettänyt paljon aikaa hänen lastensa kanssa. Ja aina vain palaan samaan ajatukseen: en tajua, miten joku katsoo tätä samaa menoa ja ajattelee: "Jep, noin minäkin haluan elää." Kaikki ne ylimääräiset kotityöt, vapauden kaventuminen, toistuvat rutiinit, oman ajan katoaminen, hiljaisuuden ja yksityisyyden menetys... Ilmeisesti minulta puuttuu sellainen hoivatumake, joka saa ihmisen nauttimaan muiden tarpeisiin vastaamisesta, sillä itse elän mieluiten yksin tai kumppanin kanssa kahdestaan.

Varmaan siinä on loppuviimein kyse siitä, mitä elämältään haluaa ja miten ymmärtää elämän jatkuvuuden ja oman osansa siinä. Onko elämä jotain, joka on tarkoitus nautiskella pois kunnes kuolee? Onko elämän tarkoitus keskittyä itseensä ja kirkastaa itselleen oma persoona ja omat mielihalunsa ja oma yksityinen parisuhteensa., omassa rauhassa? Ehkä maksimoida mukavuus?

Kaikki nuo kuulostavat minusta tosi hyviltä tavoitteilta elämässä. Elämän jatkuvuus, perinteiden vaaliminen, sukupolvien ketju, geenien eteenpäin siirtäminen tai sellaiset asiat eivät ole minulle tärkeitä, ja kokonaisuutena arvioiden pitäisin parempana, että uusia ihmisiä ei tänne tuotaisi. AP

Kyllä mä kaipaan joskus omaa aikaa ja ajoittain lasten härdelli ärsyttää. Huokaisen helpotuksesta, kun lapset illalla nukkuvat ja nautin hiljaisuudesta, mutta aamulla kun lapset heräävät, on taas ihana ottaa niitä unenlämpöisiä lapsia kainaloon.

On niistä työtä ja vaivaa, mutta mä kyllä ihan vilpittömästi nautin lasteni seurasta enkä koskaan ole kokenut lasten kanssa elämistä kamalana, kärsimyksenä tai rasitteena, päinvastoin.

Vauvat on tosi iholla, taaperot aika vaativia ja hermoja koettelevia, teinit taas oma lukunsa, mutta siinä välissä on tosi helppoja ja ihania vuosia. Ja joka vaiheessa on omat hyvät ja huonot hetkensä.

Mutta niin kuin mummu sanoi ulkohuussiin pudonnutta lasta pestessään, että jos et oma olisi, niin pesemättä jättäisin.

Naapurin arki näyttää aika kamalalta säätämiseltä, mutta oma ihan kelvolliselta ja mukavalta.

Rakkaus omiin lapsiin tekee siitä ainutlaatuista ja kaiken vaivan arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeahan sitä vanhemmuutta on selittää ei vanhemmalle. Kun vaakakupissa on ne kaikki ihanat asiat mitä sinä taas et pääse kokemaan.

Niin, tuskinpa vanhemmat oikeasti nauttivat niistä ikävistä puolista, joihin lapsettomat ensimmäiseksi kiinnittävät huomiota. Se ero tulee ennemminkin siitä, että meidän vaakakupissamme nuo sinun mainitsemasi "ihanat asiat" eivät paina juuri mitään, tai ne kuuluvat kokonaan siihen toiseen kuppiin.

On siis totta, etten pääse kokemaan noita "ihania asioita", mutta se ei johdu lapsettomuudestani vaan siitä, etteivät ne ole minun mielestäni ihania. AP

Voit selitellä asian itsellesi aivan mitenpäin ikinä haluat. Mutta rakkaus lapseen on se The juttu ja sitä ei ymmärrä ennen omaa lasta.

AP, et ole niitä asioita kokenut, joten olet jäävi arvostelemaan niiden ihanuutta.

Rakkaus omaan lapseeni on niin suurta että luopuisin elämästäni hänen vuokseen ilman harkintaa. Inhoan kotitöitä ainakin jos olen väsynyt, mutta yhden lapsen kanssa on kaikki vielä helppoa! Tykkään puuhailla pojan kanssa kotiaskareita ja näyttää hänelle maailmaa ulkona. Enkä tiedä mitään parempaa kuin nukahtaa hänen viereensä joka ilta. Meidän lapsi ei ollut odotettavissa tai "suunniteltu", vaan totaalinen yllätys, joka mullisti meidän elämän ja arjen, laittoi sen ihan täysin ylösalaisin, ja tunnen, että näin minun elämän olikin juuri tarkoitus mennä. Olen siis onnellinen lapsiperhearjestani, mutta tuntuu, että toinen lapsi olisi liikaa, silloin ei todellakaan enää nautittaisi kiireettömistä aamuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeahan sitä vanhemmuutta on selittää ei vanhemmalle. Kun vaakakupissa on ne kaikki ihanat asiat mitä sinä taas et pääse kokemaan.

Niin, tuskinpa vanhemmat oikeasti nauttivat niistä ikävistä puolista, joihin lapsettomat ensimmäiseksi kiinnittävät huomiota. Se ero tulee ennemminkin siitä, että meidän vaakakupissamme nuo sinun mainitsemasi "ihanat asiat" eivät paina juuri mitään, tai ne kuuluvat kokonaan siihen toiseen kuppiin.

On siis totta, etten pääse kokemaan noita "ihania asioita", mutta se ei johdu lapsettomuudestani vaan siitä, etteivät ne ole minun mielestäni ihania. AP

Voit selitellä asian itsellesi aivan mitenpäin ikinä haluat. Mutta rakkaus lapseen on se The juttu ja sitä ei ymmärrä ennen omaa lasta.

No, melkein kaikki lasten hankintaa katuvat naiset ja miehet kuitenkin rakastavat lapsiaan, joten selvästikään "The juttu" ei takaa onnellisuutta. Ja sen, mitä olen lapsia katuneiden haastatteluja lukenut, monilla on selvästi sellaisia luonteenpiirteitä, joita tunnistan itsestäni. Minulle esimerkiksi vapaus, oma aika ja mielenrauha ovat tarvehierarkiassa selvästi rakkautta ja huolenpitoa ylempänä. AP

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on laumaeläimiä.

Ei laumaelämään lapsia tarvita, ei lapsettomuus muutenkaan automaattisesti tarkoita erakoitumista. Pitää vaan sosiaalisia suhteita yllä, käy kylässä lapsiperheissä, harrastamassa ihmisten kanssa... Ja sitten kun on kiintiö yhdelle päivälle täynnä, niin pääsee lepäämään omaan rauhaansa. Ja sitten jaksaa taas iloisin mielin lähteä kohtaamaan muita myös seuraavana päivänä.

Mä halusin elää miehen kanssa, sit kissojen ja miehen, sit kissojen ja miehen ja vauvan kanssa, sit miehen ja kissojen ja lapsen ja vauvan kanssa, sit miehen ja kissojen ja koiran ja vauvan ja kahden lapsen kanssa ( välissä koira kuoli ja edelleen otin laumaan uuden koiran)

nyt kokoonpano on neljä lasta, vauva, mies, koira ja kissa..

Mikään ei ole tullut kerralla. Itse olen päättänyt jatkuvasti ja joo, täyttä elämää, ihanaa.

Yks päivä mies oli töissä, kolme lasta kouluissa ja kerhoissa ja kaks nukkui.. Voi ristus sitä hiljaisuutta... Puhuin sitten itsekseni..

Mua aina haukuttiin kun olin lapsi, miten huono mä olen, niin päätin hankkia lapsia ihan vain todistaakseni, etten itse hauku aikanaan lapsiani. Kun sitä haukkumista on kuunnellut tarpeeksi, niin sitä vain voi päättää jotain noin pöllöä. En hauku lapsiani huonoiksi, mutta hermot menee heihin pienimmästäkin. Ei ne ansainneetkaan tätä :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeahan sitä vanhemmuutta on selittää ei vanhemmalle. Kun vaakakupissa on ne kaikki ihanat asiat mitä sinä taas et pääse kokemaan.

Niin, tuskinpa vanhemmat oikeasti nauttivat niistä ikävistä puolista, joihin lapsettomat ensimmäiseksi kiinnittävät huomiota. Se ero tulee ennemminkin siitä, että meidän vaakakupissamme nuo sinun mainitsemasi "ihanat asiat" eivät paina juuri mitään, tai ne kuuluvat kokonaan siihen toiseen kuppiin.

On siis totta, etten pääse kokemaan noita "ihania asioita", mutta se ei johdu lapsettomuudestani vaan siitä, etteivät ne ole minun mielestäni ihania. AP

Voit selitellä asian itsellesi aivan mitenpäin ikinä haluat. Mutta rakkaus lapseen on se The juttu ja sitä ei ymmärrä ennen omaa lasta.

No, melkein kaikki lasten hankintaa katuvat naiset ja miehet kuitenkin rakastavat lapsiaan, joten selvästikään "The juttu" ei takaa onnellisuutta. Ja sen, mitä olen lapsia katuneiden haastatteluja lukenut, monilla on selvästi sellaisia luonteenpiirteitä, joita tunnistan itsestäni. Minulle esimerkiksi vapaus, oma aika ja mielenrauha ovat tarvehierarkiassa selvästi rakkautta ja huolenpitoa ylempänä. AP

Olen saanut olla lapsen kanssa vapaana työelämästä nyt kolme vuotta. Ilman lasta ei olisi ollut jakoja siihenkään. Nukkuuhan tollanen pieni paljon ja hoitaahan isänsäkin, joten omaa aikaa on ollut riittävästi. Mielenrauha, en kelaa miten se häiriintyisi lapsen takia. Mutta käy toki loppuikäsi tiistaisin jumpassa ja polttele tuikkukynttilöitä hiljaisessa kodissasi. Mulla on enemmän.