Lue keskustelun säännöt.
Tyttären käynnin jälkeen jää aina tyhjä olo
15.09.2017 |
Haikeeta ja vaikeeta, kun lapset muuttaa omilleen. Tekis mieli sanoa, että älä lähde, mulla on ollut ikävä meidän hassuja juttuja ja hullua huumoria. Mutta, eihän niin voi sanoa. Pakko päästää lintu lentoon ja toivoa, että siivet kantaa.
Kommentit (73)
Nyt itken täällä silmät päästäni. Luulin jo, että olen liian riippuvainen äiti, mutta enhän mä ole. Kiitos ihanille äideille ja tyttärille kommenteista. T:Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli sama esikoisen lähdettyä monta vuotta. Meni useampi vuosi ennen kuin aloin tottua siihen, että hän tulee ja menee. Kuopus on onneksi vielä kotona.
Se ottaa tosi lujille ku lapset lähtee. Se ei ole helppoa luovuttaa siitä "meidän perhe"-mallista mihin on tottunut ja satsannut parikymmentä vuotta.
Mua haukuttiin täällä kun asiasta paruin ja valitin muutama vuosi sitten.
Ehkä muistan sinut. Onko nyt helpottanut?
On siihen tottunut. Asiasta ei juurikaan puhuta julkisuudessa mutta tiedän, että on se monelle muullekin vaikeaa kun näitä on tuttujen kanssa puhuttu. Joidenkin lapset kun muuttaa ulkomaillekin. Siinä on kova sulatteleminen.
Minun kumpikin poikani on ollut ulkomailla muutamia kuukausia opiskelemassa ja töissä ja minun on oikein pitänyt kieltää itseäni hermoilemasta ja olemasta huolissani koko ajan. Mutta olin kyllä helpottunut, kun palasivat kotimaahan.
Ihania äitejä täällä! Tulipa ikävä omaani. Onneksi hän tulee ensi viikolla kylään.
Oma, nyt 17v tyttäreni muutti kotoa opiskelemaan vuosi sitten. Välimatka satoja kilometrejä. Ensimmäisenä syksynä eronhetket oli sitä, että sain juuri ja juuri pidettyä itkun kurkussa, mutta tytön lähdettyä hanat aukesivat ja itkin illan.
Tiesin, että tyttö pärjää ja on onnellinen, mutta se haikeus ja ikävä oli jotain ihan kamalaa. En voinut itselleni mitään.
Sitten kevään puolella rupesi helpottamaan ja nyt reilun vuoden jälkeen suru on väistynyt. Kaipaan toki tytärtäni justkin niihin meidän hölmöihin juttuihin, mutta ollaan päivittäin whatsapin kautta yhteyksissä lukuisia kertoja ja nähdään vähintään 2 kertaa kuussa, yleensä joka viikonloppu.
Kyllä se helpottaa, minä lupaan sen. Oma tyttäreni ei ainakaan elämästäni kadonnut minnekään vaikka tässä fyysisesti ei enää pyörikään.
Tietysti ikävä tulee mutta ole onnellinen, että teillä on niin läheiset välit. :-)Tilanne voisi olla myös se, että tytär ei pärjäisi tai ei olisi löytänyt omaa paikaansa ja joutuisi sen takia asumaan pitkään kotona. Luultavasti silloin murehtisit paljon enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistelen usein sitä, miten sitä itse on lähtenyt iloisena omaan elämäänsä hyvästä kodista. Ei sitä paljon äidin tunteita ajateltu. Siihen aikaan vielä yhteydenpitokin oli toisenlaista, kun opiskelin kaukana lapsuudenkodista, ei siellä käyty enää usein ja joskus soittelin äidille. Muuten kyllä elin ihan omaa elämääni, eikä se käynyt mielessä, miltä äidistä tuntui.
"Now you know better..." voisi sanoa... Oli minullakin hieman samanlaiset fiilikset, kun viisilapsisen sisarusparven keskimmäisenä lähdin opiskelemaan. Äitini ei ollut koskaan niin takertuvaa sorttia, mutta jotenkin lähtiessä tajusi, että kyllähän hän vähän jää kaipaamaan.. vaikka "olethan sä tän ennenkin kokenut" ja "jäähän tänne noi nuoremmat"
Mun äiti aikanaan ripustautuu ihan liikaa. Soitti opiskelupaikkakunnallani joka päivä. Oli lankapuhelinaika. Hän piti minua täysin pihdeissä: kyseli ihan kaiken. Olin äärettömän kiltti kotityttö. Sittemmin olen ottanut tietoisesti etäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudenkodissa vieraillessa tulee useimmiten vain ahdistus ja sen jälkeen helpotus, huh, onneksi en enää asu täällä. Olisi ihanaa kun olisi äiti joka soittelisi kuulumisia,tulisi kylään ja haluaisi nähdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistelen usein sitä, miten sitä itse on lähtenyt iloisena omaan elämäänsä hyvästä kodista. Ei sitä paljon äidin tunteita ajateltu. Siihen aikaan vielä yhteydenpitokin oli toisenlaista, kun opiskelin kaukana lapsuudenkodista, ei siellä käyty enää usein ja joskus soittelin äidille. Muuten kyllä elin ihan omaa elämääni, eikä se käynyt mielessä, miltä äidistä tuntui.
"Now you know better..." voisi sanoa... Oli minullakin hieman samanlaiset fiilikset, kun viisilapsisen sisarusparven keskimmäisenä lähdin opiskelemaan. Äitini ei ollut koskaan niin takertuvaa sorttia, mutta jotenkin lähtiessä tajusi, että kyllähän hän vähän jää kaipaamaan.. vaikka "olethan sä tän ennenkin kokenut" ja "jäähän tänne noi nuoremmat"
Minun äitini arvo vanhempana on kirkastunut minulle nyt ollessani itse aikuistuneitten lasten äiti. Oma äitini osasi juuri oikealla tavalla kannustaa lähtöön, vilkuttaa oikein ovella niin sanotusti. Ei ripustautunut, ei syyllistänyt, ei sulkenut elämästään pois, mutta osasi olla niin kuin kaikki olisi oikein hyvin ja oikein ja niinhän olikin. Kyllä hän silti ikävöi ja puri huulta siihen asti, että olin taas mennyt menojani. Juttelimme näistä aika vastikään, hän on nyt 75 ja minä viisikymppinen. Olen koittanut olla samanlainen äiti kuin hän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No nyt itken minäkin kun luin ketjun alusta loppuun..
t. 25
ps. Pahimpina hetkinä yritin aina ajatella, että tämä on just se, mihin olen lapseni kasvattanut syntymästään saakka; pärjäämään maailmassa. Että näin sen piti mennäkin..
Vierailija kirjoitti:
No nyt itken minäkin kun luin ketjun alusta loppuun..
t. 25
ps. Pahimpina hetkinä yritin aina ajatella, että tämä on just se, mihin olen lapseni kasvattanut syntymästään saakka; pärjäämään maailmassa. Että näin sen piti mennäkin..
Niin sen pitää mennä. Äitiys on rakkautta, iloa ja tuskaa. T:Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini ei ole koskaan oppinut päästämään irti ja meidän välimme eivät ole koskaan kehittyneet aikuisen tyttären ja äidin - ihmissuhteeksi. Paljonhan tässä on toki kaikkea muutakin, jonka vuoksi sitten olen käynyt terapiassa. Itkettää lukea ja luen kateellisena teidän kirjoituksia, jotka kerrotte että shoppaatte tai käytte kampaajalla äidin kanssa. Minulle se ei ole mahdollista, koska äitini näkee minut vieläkin pikkutyttönä, jolle hän on se Äiti isolla äällä.
Opetelkaa äidit myös päästämään irti ja antamaan suhteen kehittyä aikuinen lapsi - äiti -suhteeksi. Ainakin minä kaipaisin sitä, mutta koska äiti on tosiaan yhä siinä harhaluulossa, että olen vielä lapsi ja kohtelu on sen mukaista, en juurikaan halua valitettavasti tavata häntä.
N29
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voithan ehdottaa, että jäisi joskus yökylään. Saattaa vaikka tahtoakin:)
Tyttö tietää, että ovet on aina avoinna. Poikaystävä taitaa olla mukavampaa seuraa, kun tylsät vanhemmat:) T:Ap
Eli lapsesi ajattelee sinusta noin, ja sä vain kaipaat häntä? Sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini ei ole koskaan oppinut päästämään irti ja meidän välimme eivät ole koskaan kehittyneet aikuisen tyttären ja äidin - ihmissuhteeksi. Paljonhan tässä on toki kaikkea muutakin, jonka vuoksi sitten olen käynyt terapiassa. Itkettää lukea ja luen kateellisena teidän kirjoituksia, jotka kerrotte että shoppaatte tai käytte kampaajalla äidin kanssa. Minulle se ei ole mahdollista, koska äitini näkee minut vieläkin pikkutyttönä, jolle hän on se Äiti isolla äällä.
Opetelkaa äidit myös päästämään irti ja antamaan suhteen kehittyä aikuinen lapsi - äiti -suhteeksi. Ainakin minä kaipaisin sitä, mutta koska äiti on tosiaan yhä siinä harhaluulossa, että olen vielä lapsi ja kohtelu on sen mukaista, en juurikaan halua valitettavasti tavata häntä.
N29
Ja ymmärrän totta kai, että olen ja tulen olemaan aina äitini tytär, mutta ongelma on tosiaan se, että hän ei selvästi kykene hyväksymään minun aikuisuuttani ja olen siitä itse hyvin surullinen.
Vierailija kirjoitti:
No nyt itken minäkin kun luin ketjun alusta loppuun..
t. 25
ps. Pahimpina hetkinä yritin aina ajatella, että tämä on just se, mihin olen lapseni kasvattanut syntymästään saakka; pärjäämään maailmassa. Että näin sen piti mennäkin..
Vain pahimpina hetkinä??? Eikö sitä pitäisi ajatella aina? Vai itseäs vartenko sä sen pershedelmäsi maailmaan pykäsitkin, itsekäs roisto?
Järkyttävää lässytystä, oikeita läheisriippuvia kusipäitä ketju täynnä.
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini ei ole koskaan oppinut päästämään irti ja meidän välimme eivät ole koskaan kehittyneet aikuisen tyttären ja äidin - ihmissuhteeksi. Paljonhan tässä on toki kaikkea muutakin, jonka vuoksi sitten olen käynyt terapiassa. Itkettää lukea ja luen kateellisena teidän kirjoituksia, jotka kerrotte että shoppaatte tai käytte kampaajalla äidin kanssa. Minulle se ei ole mahdollista, koska äitini näkee minut vieläkin pikkutyttönä, jolle hän on se Äiti isolla äällä.
Opetelkaa äidit myös päästämään irti ja antamaan suhteen kehittyä aikuinen lapsi - äiti -suhteeksi. Ainakin minä kaipaisin sitä, mutta koska äiti on tosiaan yhä siinä harhaluulossa, että olen vielä lapsi ja kohtelu on sen mukaista, en juurikaan halua valitettavasti tavata häntä.
N29
Ja kukaan ei peukuta tätä, te paskat. Varmaan mielessänne epäilette, että siinä taas yksi epäkypsä nuija, joka valittaa äidistään, vaikka me, ah, äidit, ollaan ihmisten kermaa.
Tuliko paha mieli kun niin hiljenitte?
Ihanaa, että on muitakin. Oon ajatellut, että oon jotenkin outo, kun olen naimissa ja silti välillä tulee haikeus kun muistelee kotikotia. <3 Ikävä ihan perusjuttuja äidin kanssa: sohvalla loikoilua ja telkkarin katsomista, yhdessä leipomista, sauna-iltoja ja pizzaperjantaita.
On siihen tottunut. Asiasta ei juurikaan puhuta julkisuudessa mutta tiedän, että on se monelle muullekin vaikeaa kun näitä on tuttujen kanssa puhuttu. Joidenkin lapset kun muuttaa ulkomaillekin. Siinä on kova sulatteleminen.