Lue keskustelun säännöt.
Jos ja kun mies ei ole ekan lapsensa huoltaja, eihän meidän ole mikään pakko ottaa lasta luoksemme asumaan vaikka
12.09.2017 |
lapsen äiti teki itsemurhan? Äidillä oli yksinhuoltajuus alusta asti koska olivat eronneet jo raskausaikana, vaikka sittemmin mies on lasta tavannutkin ja jonkinlaisen suhteen haluaa lapseen säilyttää jatkossakin. Isyys on tunnustettu ja mieheni maksaa säännölliset elarit. Mihinkähän lapsi tämmöisessä tilanteessa menee? Tällä hetkellä on äidin siskon hoteissa, mutta pysyvästi tuskin voi sinnekään jäädä.
Kommentit (135)
Nämä jotka huutelevat apn olevan tunteeton ja vaikka mitä, ovatkin maailman empaattisimpia ja avarakatseisimpia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos väittää/ajattelee itseään hyväksi äidiksi, ei voi hyljätä lastensa alle kouluikäistä sisarusta joka on juuri jäänyt (puoli)orvoksi. Ja mitä tulee tuohon yhteen ylempään kirjoitukseen, niin kuusivuotias on silti aivan eri asia kuin teini. Toki pieni lapsikin voi olla tosi traumatisoitunut, mutta on vielä sellaisessa elämänvaiheessa että on parannettavissa hyvällä hoidolla
Vierailija kirjoitti:
Jos väittää/ajattelee itseään hyväksi äidiksi, ei voi hyljätä lastensa alle kouluikäistä sisarusta joka on juuri jäänyt (puoli)orvoksi. Ja mitä tulee tuohon yhteen ylempään kirjoitukseen, niin kuusivuotias on silti aivan eri asia kuin teini. Toki pieni lapsikin voi olla tosi traumatisoitunut, mutta on vielä sellaisessa elämänvaiheessa että on parannettavissa hyvällä hoidolla
Kuusivuotias on eri asia, totta. Mutta riippuu paljon isän ja sen 6v suhteesta, onko lapselle eduksi vaan suoraan muuttaa isälleen kokonaan. Vai voisiko joku välimalli, esim aluksi tädillä ja vähän kerrassaan enemmän sitten isällä, toimia paremmin. Tässä erona totta kai myös, että jonkinlainen suhde on jo olemassa, toisin kuin meillä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kokenut hieman vastaavaa. Vaikka tämä onkin provo, kerron kuitenkin oman tarinani.
Olin ollut naimisissa lähes 10 vuotta mieheni kanssa, kun yhtäkkiä meille selvisi, että miehellä on teini-ikäinen tytär ja hänen äitinsä on laitoshoidossa pahan auto-onnettomuuden seurauksena. Mieheni ei siis tiennyt tästä lapsesta mitään. Ja nyt tämä oli tulossa meille asumaan, koska muita sukulaisia ei käytännössä ollut. Toinen vaihtoehto olisi ollut sijoitus, mutta isä halusi tytön kanssa vastuuntuntoisena yrittää.
Miehelläni ja minulla oli tuolloin 3 yhteistä pientä lasta.
No, ei siinä mitään, tyttö muutti meille ja se oli täyttä helvettiä. Teini oli katkera isälle, joka ei ollut tämän elämässä koskaan ollut (koska ei lapsesta tiennyt). Ilmeisesti äiti ei ollut myöskään kovin lämpimästi puhunut isästä, joka tarinan mukaan hylkäsi raskaana olevan puolison. Teini terrorisoi nuorempia sisaruksia, oli minulle aivan hirveä ja todella vahvasti oireili äitinsä kohtaloa (minkä kyllä ymmärrän, mutta täysin vieraana oli kyllä todella vaikeaa sietää hänen käytöstään). Oli päihdeongelmaa, karkailuja, varasteluja, huumekokeiluja, koulu meni aivan penkin alle jne. Hieman yli vuoden tätä jaksoimme, käytimme nuorta terapiassa, perheneuvolassa, yritimme luoda suhdetta. Mies ahdistuneena uppoutui työhönsä ja jätti minut käytännössä vastuuseen koko perheestä, myös teinistä. Lopulta oma jaksamiseni vaan loppui. Pakkasin nuoremmat lapset mukaan ja vuokrasin meille asunnon, jätin miehen painimaan ongelman kanssa. Tässä vaiheessa teini oli 16v.
Teini pääsi sitten onneksi koulukotiin vihdoin, ja siellä sai pikku hiljaa elämänsä kasaan. Nyt hän on 19 ja aloitti lukion ja muutti myös omaan asuntoon. Suhde isään on edelleen aika hajalla, minuun jopa pitää yhteyttä ja kyselee neuvoja, tapaammekin välillä. Teinin isän kanssa emme ole palanneet yhteen, jokin meni vaan totaalisesti rikki.
Haluan tällä vaan sanoa, että kaikki ei ole mustavalkoista. Se mikä vaikuttaa oikealta ei aina välttämättä sitä olekaan.
Ystäväni on kokenut hieman saman. Erotuksena, että hän kyllä tiesi miehellä olevan lapsen, jota mies ei koskaan tapaa. Äitinsä oli muuttanut jo raskausaikana toiselle puolelle maapalloa ja kieltänyt isältä kaiken yhteydenpidon. Isä kyllä lähetti kirjeitä, kortteja ja lahjoja, mutta ilmeisesti mikään ei koskaan perille mennyt.
No pojan ollessa 10v, äiti kuoli syöpään. Poika olisi halunnut jäädä Australiaan isäpuolen ja pikkusiskon luokse, mutta syystä tai toisesta tämä ei käynyt ja poika muutti tänne ystäväni perheeseen. Heillä ei ihan noin rajua ollut, mutta poika kyllä oireili pahasti ja ystäväni oli aivan epätoivoinen. Heilläkin homma päättyi parin vuoden jälkeen eroon, en tiedä mitä pojalle ja miehelle nykyään kuuluu.
Lähtisin itse siitä, että vaikka lapsi on vasta 6, hänen omaa kantaansa yritettäisiin ikätasoisesti selvittää. Joskus joku muu voi kuitenkin lopulta olla läheisempi ja turvallisempi kuin biologinen vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulen ihan kauhean surulliseksi kun luen tämän kirjoituksen. Ja jatkot, kuten tämän
"Nyt vaan pelottaa alkaako sossut tai jotku painostaa että lapsen pitäis muuttaa meille kun tosiaan isyys tunnustettu. Eikä tiedetä miten tällaisissa tilanteissa on tapana.. Yhteisiä lapsia meillä on useampi, eikä tosiaan ole sen lapsenkaan etu muuttaa meille kun ei riittäis aikakaan jne. "
Tuo ei riitä aika on ehkä surkein tekosyy ikinä. Siinä se menee yksi lapsi lisää, elämänmuutos olisi ollut paljon isompi jos olisitte olleet lapsettomia ja lapsettomien asumiskuviot, elämäntapa jne. jossa viihdytte erinomaisesti. Ja siinäkin tapauksessa olisi aika lailla moraalinen velvollisuus miehelle ottaa oma lapsi huollettavaksi, ellei todella vakavaa estettä ole.
Vierailija kirjoitti:
katoppa aloituksen päivämäärää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaamea ketju.
ymmärrän hyvin AP:n hämmennyksen. Arki varmasti on kaottista jos on neljä alle nelivuotiasta talossa ja yksi melko vieras lapsi lisäksi tuntuu liian isolta vastuulta.
Silti, nyt on kyse pienestä lapsesta jonka elämä on juuri täysin mullistunut kaamealla tavalla. Nyt on se hetki kun kaikkien aikuisten pitäisi yhdessä olla tukena tälle lapselle ja näyttää, että hän on tärkeä osa perhettä. Kokemus on lapselle hirvittävän traumaattinen ja jos hän tuntee olevansa heittopussina jättää se varmasti lisäjäljen mielenterveyteen.
toivottavasti isä on jo ollut yhteydessä lapseen ja ilmaissut olevansa tukena.
Jos sekä isovanhemmat että täti mielellään ottaisi lapsen pysyvästi luokseen, mielestäni nämä vaihtoehdot pitäisi ensin käydä sossun kanssa läpi. myös isän pitää tarjoutua lapsi ottamaan perheeseensä. Ja jos lapsi päätyy äidin sukulaisten luo asumaan isän on syytä alkaa kasvattamaan isyyttään tätä lasta kohtaan ja ottaa aktiivisesti mukaan perheeseen ja tutustumaan sisaruksiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kokenut hieman vastaavaa. Vaikka tämä onkin provo, kerron kuitenkin oman tarinani.
Olin ollut naimisissa lähes 10 vuotta mieheni kanssa, kun yhtäkkiä meille selvisi, että miehellä on teini-ikäinen tytär ja hänen äitinsä on laitoshoidossa pahan auto-onnettomuuden seurauksena. Mieheni ei siis tiennyt tästä lapsesta mitään. Ja nyt tämä oli tulossa meille asumaan, koska muita sukulaisia ei käytännössä ollut. Toinen vaihtoehto olisi ollut sijoitus, mutta isä halusi tytön kanssa vastuuntuntoisena yrittää.
Miehelläni ja minulla oli tuolloin 3 yhteistä pientä lasta.
No, ei siinä mitään, tyttö muutti meille ja se oli täyttä helvettiä. Teini oli katkera isälle, joka ei ollut tämän elämässä koskaan ollut (koska ei lapsesta tiennyt). Ilmeisesti äiti ei ollut myöskään kovin lämpimästi puhunut isästä, joka tarinan mukaan hylkäsi raskaana olevan puolison. Teini terrorisoi nuorempia sisaruksia, oli minulle aivan h
Oletettavasti mies on kuitenkin tiennyt raskaudesta, vaikka esittää että lapsi oli yllätys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaamea ketju. VUODELTA 2017!!!
Ottaisin eron miehenäheti jos nainen on noin pihalla moraalisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VUODELTA 2017!!!
Vierailija kirjoitti:
?
VUODELTA 2017!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
katoppa aloituksen päivämäärää!
VUODELTA 2017!!!
Minä olen kokenut hieman vastaavaa. Vaikka tämä onkin provo, kerron kuitenkin oman tarinani.
Olin ollut naimisissa lähes 10 vuotta mieheni kanssa, kun yhtäkkiä meille selvisi, että miehellä on teini-ikäinen tytär ja hänen äitinsä on laitoshoidossa pahan auto-onnettomuuden seurauksena. Mieheni ei siis tiennyt tästä lapsesta mitään. Ja nyt tämä oli tulossa meille asumaan, koska muita sukulaisia ei käytännössä ollut. Toinen vaihtoehto olisi ollut sijoitus, mutta isä halusi tytön kanssa vastuuntuntoisena yrittää.
Miehelläni ja minulla oli tuolloin 3 yhteistä pientä lasta.
No, ei siinä mitään, tyttö muutti meille ja se oli täyttä helvettiä. Teini oli katkera isälle, joka ei ollut tämän elämässä koskaan ollut (koska ei lapsesta tiennyt). Ilmeisesti äiti ei ollut myöskään kovin lämpimästi puhunut isästä, joka tarinan mukaan hylkäsi raskaana olevan puolison. Teini terrorisoi nuorempia sisaruksia, oli minulle aivan hirveä ja todella vahvasti oireili äitinsä kohtaloa (minkä kyllä ymmärrän, mutta täysin vieraana oli kyllä todella vaikeaa sietää hänen käytöstään). Oli päihdeongelmaa, karkailuja, varasteluja, huumekokeiluja, koulu meni aivan penkin alle jne. Hieman yli vuoden tätä jaksoimme, käytimme nuorta terapiassa, perheneuvolassa, yritimme luoda suhdetta. Mies ahdistuneena uppoutui työhönsä ja jätti minut käytännössä vastuuseen koko perheestä, myös teinistä. Lopulta oma jaksamiseni vaan loppui. Pakkasin nuoremmat lapset mukaan ja vuokrasin meille asunnon, jätin miehen painimaan ongelman kanssa. Tässä vaiheessa teini oli 16v.
Teini pääsi sitten onneksi koulukotiin vihdoin, ja siellä sai pikku hiljaa elämänsä kasaan. Nyt hän on 19 ja aloitti lukion ja muutti myös omaan asuntoon. Suhde isään on edelleen aika hajalla, minuun jopa pitää yhteyttä ja kyselee neuvoja, tapaammekin välillä. Teinin isän kanssa emme ole palanneet yhteen, jokin meni vaan totaalisesti rikki.
Haluan tällä vaan sanoa, että kaikki ei ole mustavalkoista. Se mikä vaikuttaa oikealta ei aina välttämättä sitä olekaan.