Lapsuutesi kirjatrauma?

Stephen Kingin Painajainen pelotti yläkouluikäisenä. Kun se hirtetty mies kääntyy ja silmät on auki, tai jotain sellaista. Minulla mielikuvitus laukkasi. Ja ne vampyyrien vaanimiset. Ainoa asia, joka minua lohdutti, oli se, kun kirjassa sanottiin, että vampyyri ei pääse sisälle, ellei sitä erityisesti kutsu sisään. Aikuisena luin kirjan toistamiseen, mutta ei se enää pelottanut. Muisto lapsuudenpelosta on kuitenkin tallella.

Se Noidan käsikirja aiheutti minullekin vuosiksi pelkoja. Muistan kuinka en uskaltanut katsoa pilviä, kun kirjassa oli joku juttu pilviristeistä.

Vierailija kirjoitti:

Kärpästen herra minullakin. Olin tosin jo yläkouluikäinen ja meidän piti lukea se kouluasa. Tuo kirja oli minulle liikaa ja vaikken ollut normaalisti mitenkään itkuherkkä, pillitin sen illan ja koko seuraavan päivän. En edes muista siitä muuta kuin juonen jotakuinkin sekä sen sian ja ne kärpäset. Niin traumaattinen se oli, tavallaan haluaisin lukea sen uudestaan että muistaisin mikä siinä niin hirveää oikeastaan oli, mutta puistattaa joten taidan jättää väliin.

Sama. Ja sitten piti lukea John Steinbeckiä(?) Punainen poni, kauheaa miten siltä leikattiin varsa mahasta. Hiiriä ja ihmisiä, en tajua mitä hienoa kyseisessä kirjailijassa on niin, että pitää esitellä klassikkoina koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Kärpästen herra, jonka äikän ope pakotti meidät kaikki lukemaan yläasteella. Kainosti pyysin, että voisinko vaihtaa johonkin toiseen kirjaan, mutta ei. Yökötti, inhotti ja kauhistutti.

Meilläkin tuo oli pakollinen, mutta... minä, aina kiltisti sääntöjä noudattava oppilas, jätin kirjan kesken. Onnistuin jotenkin uskottelemaan opettajalle lukeneeni sen. Asiaa ehkä auttoi juuri se, että olin aina kiltti ja hyvin pärjäävä. 

Yläasteella valitettavasti melkein kaikki pakolliset kirjat olivat mielestäni tylsiä tai huonoja.

Vierailija kirjoitti:

Tirlittan lensi taivaaseen, Tirlittan katosi jne... En muista enää koko tarinaa mutta oli orvoksi jääminen, luuvalot ja kaikki.

Tirilittan oli mun mielestä surullisuudestaan huolimatta hellyyttävä ja ihana kirja.

Traumakirjoja olivat Muumipeikko ja pyrstötähti päiväkoti-iässä (pelkäsin, kun uutisissa kerrottiin jostain komeetasta), eräästä syöpäsairaasta ja siihen sitten kuolleesta pikkutytöstä kertova aikuisille suunnattu kirja jonka päätin ala-asteella lukea ja ylä-asteella Raamatun Ilmestyskirja, voi apua :D !

Minulle kaikkein pahimmat muistot jätti Bim mustakorva. Vieläkin kirpaisee, vaikka luin sen ensimmäistä (ja samalla viimeistä) kertaa melkein 40 vuotta sitten.

Pitäisi varmaan kerätä voimia ja lukea se vihdoin uudestaan,

Ei traumoja, ja luin muuten jo ala-asteen kolmannella "Eikä yksikään pelastunut" tai "Kymmenen pientä ...poikaa" sen nimi oli silloin. Ilmeisesti lapset eroavat tässä suhteessa paljon toisistaan.

Meilläkin oli tuo Onnen päiviä -kirjasarja. Pikkuveljeä varten kai hommattu, mutta taisi jäädä kirjat aika lailla lukemattomina hyllyyn. Minä olin jo lähes aikuinen silloin. Joskus kun oli puutetta lukemisesta, yritin lukea noita kertomuksia, mutta ei napannut. Minusta ne olivat samalla älyllisellä tasolla kuin Jehovan todistajien lehdet, joita he jakoivat ja joita myös joskus huvikseni lueskelin. Olen kyllä saanut itsekin kristillisen kasvatuksen, mutta nuo mainitut tarinat eivät oikein sopineet kuvaan.

Ahdistaviakin tarinoita toki oli. Tuhannen ja yhden yön tarinoista en halunnut kuulla enkä myöhemmin itsekään lukea Ali Babaa ja 40 rosvoa enkä Aladinin taikalamppua. Ali Baba oli yksinkertaisesti pelottava, Aladin järjenvastainen ja siksi pelottavakin. Kolmantena voisin mainita myös Tirlittanin. Luin ja luen edelleen paljon enkä muista, että muut kirjat tai kertomukset olisivat aiheuttaneet ahdistusta, vaikka luin aika varhain jo aikuisten kirjallisuuttakin.

Meillä ei ollut kotona Sinuhe egyptiläistä, mutta naapurissa tyttökaverini kotona oli. Kaverin äiti oli kieltänyt meitä koskemasta kirjaan, koska se ei ollut muka sopivaa luettavaa esimurrosikäisille. No kieltohan oli kuin käsky. Kun kaverin äiti lähti iltatyöhönsä, kaivoimme kirjan esille ja ahmimme sitä kelloon vilkuillen, että ehdimme ajoissa piilottaa kirjan. Kaverin isä ei välittänyt meidän puuhista. Emme kyllä traumatisoituneet lukemastamme, mutta kun aikuisena luin kirjan uudelleen, nousivat elävästi mieleen vanhat muistikuvat kallonporauksesta ym.

Vielä pitää mainita yksi opus. Olin jo ylemmässä tieni-iässä, kun siivosin kotona komeroita. Yhdestä yläkomeron peränurkasta löytyi seksiopas! Se oli jostain 40-50-luvulta ja kirjoitettu hyvin sievistelevään tyyliin (oli kai amerikkalaisen opuksen suomennos). Tutkin naureskellen opasta ja tulin siihen tulokseen, että sen oppien varassa ei varmaankaan seksielämä kukoistanut. Jotkut Kama sutrat tai vastaavat olisivat saattaneet nuorta kokematonta hiukan ahdistaakin.

Kaari Utrion Pormestarin tytär! Olin aiemmin lukenut vain Utrion 1800-luvun seurapiireihin sijoittuvia kirjoja, joten keskiaikaiset seksikohtaukset ja bordellisaunat olivat aika yllätys ala-asteikäiselle. Pitäisikin verestää muistoja näin aikuisena.

10 pientä neekeripoikaa, karmivaa edes kirjoittaa tuota nimeä, hrr.. myöhemmin kyllä paljon Agatha Christien kirjoja lukenut ja tykännyt, mutta 10 vuotiaalle tuo oli liikaa.

Teini-ikäisenä Prinsessa - elämää Al-Saudin palatsissa ja sen kaksi jatko-osaa. Kolmannen kirjan puolivälissä oli pakko lopettaa kesken, koska itkeminen ja ahdistus oli jo hillitöntä. Taisin lopettaa siinä kohdassa, kun ne nuoret saudimiehet oli käyneet ostamassa 14-vuotiaan pakistanilaistytön itselleen seksiorjaksi. Sitten sukulaiset ottivat sen tytön kotiapulaiseksi ja muistaakseni se oli tämä tyttö, jonka nämä väkivaltaiset sukulaiset heittivät portaita alas, tyttö löi päänsä ja siitä asti piteli päätään ja naureskeli jatkuvasti (sai aivovamman). Ja nämähän siis ovat elämänkertoja, tositapahtumia.

Ihan sama, missä iässä olisin lukenut nämä, minua olisi ahdistanut. Toisaalta mitä nuorempana tällaisia lukee, sitä paremmin asioita ymmärtää.

Mullakin on nuo keskitysleirikuvaukset aiheuttaneet ahdistusta. Löysin veljen vaimon kirjoista (ne oli meillä säilytyksessä) Auschwitzin tyttöorkesterin, silloin taisi olla kutos-seiskaluokan välinen kesä. Koska aihe kiinnosti, luin kirjan tietysti ahmimalla. Muistan, että siinä kuvattiin yhteiskäymälää ja siinä joku putosi valtavaan p....altaaseen ja hukkui. Ihan järkyttävää tekstiä sen ikäiselle. Silloin piti jättää kirja kesken ja mennä vähäksi aikaa ulos, mutta varmaan jo samana päivänä luin kirjan loppuun. Tykkäsin lukea myös Valittuja paloja jo tätä nuorempana. Erilaiset sairauksien, sotien ja rikosten kuvaukset oli kyllä välillä tosi ahdistavia, ja luulen, että nykyinen pelkoni sairauksia ja katastrofeja kohtaan johtuu ainakin osittain niistä. :O

Vierailija kirjoitti:

Nabokovin Lolita.

Luin sen ehkä 12-vuotiaana. Aihepiiri kummasti kiinnosti ja kiihotti. Ei kuitenkaan vielä ollut eväitä käsitellä asiaa ja loppu jäi ratkaisemattomaksi tunteiden vellomiseksi. 

Olen sen sitten lukenut moneenkin kertaan myöhemmin ja en voi sanoa jääneen traumoja pysyvästi. 

Mulla sama kirja kolmetoistavuotiaana jäi kyllä kesken. Joku oli sanonut sen kertovan nuoresta tytöstä. Jep jep.

Myöhemmin luin sen kyllä kokonaan ja pidin kovasti, joten traumoja ei jäänyt. Mutta sen sijaan vieläkin kavahdan kun näen Bim mustakorvan.

Auschwitsin komendantti. Höss oli kirjoittanut sen vankilassa.

Olin ehkä 13-vuotias.

Ainiin, ydinlaskeuma Suomeen ja sen alta mielisairaalasta karanneet pneskentelemassa puistoissa sekä juutalaistytön kertomuksen lipeän syövyttämät sormenpäät tuli nyt vielä mieleen.

Noidan käsikirja! Siis kuinka pöljä on vanhempi, joka ensinnäkin ostaa tuon kirjan päiväkoti-ikäiselle lapselleen ja kaiken lisäksi antaa lapsensa tuoda sen päiväkotiin, jossa sitä on sitten kiva esitellä muille lapsille. Olin itse noin 4-vuotias ja muistan kirjan vaivanneen ja pelottaneen minua vuosia sen näkemisen jälkeen. 

Noidan Käsikirja taisi traumatisoida kokonaisen sukupolven :D

En muista kirjan nimeä, mutta se oli joku hevoskirja jossa oli joku kohtaus jossa metsästäjät murskasivat mäyräemon leuat kun eläin oli vielä elossa. Kohtaus oli niin karmiva että jätin kirjan kesken.

Pahimmat traumat ole kuitenkin saanut esimerkiksi Wattpadiin kirjoitetuista kirjoista. (Eli nettiin kirjoitetuista.) Traumatisoivimpia tarinoita oli varmaan se kirja jossa lukija itse on kirjan päähenkilö, päähenkilö raiskattiin melkein heti kirjan alussa. :))))) 

Toinen oli varmaan se kun melko samanlaisessa tarinassa päähenkilöä kidutettiin todella julmilla tavoilla. 

58 jatkan vielä että olin 13-vuotias kun luin nuo.

En kyllä oo traumatisoitunut mistään, Veljeni Leijonamieli oli ahdistava, mutta ta daa, jätin sen kesken. That's it.