Riittämättömyyden tunteesta johtuen en siivoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai siis tietenkin toivois, että äitiyskin ois helpompaa, jos mulla on helpompaa, mutta että vituttaa tää etä-äitiys jonka jokainen voi tuomita!

ap

Sä vaan kuvittelet, että ihmiset tuomitsee etä-äitiyden. Ei tuomitse. 

Ehhehe.

ap

Ei sulle hyödytä sanoa totuutta, kun et kuitenkaan usko sitä. Taidat itse tuomita etä-äitiyden eikä kukaan muu.

No, ehkei etä-äitiyttä sinänsä tuomita, mutta syyt mitkä siihen johtaa, tuomitaan ainakin. Ja minkä mä edes voin rehellisesti sanoa syyksi? Vitutti koko perhe? Ah, eikä tuomita.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai siis tietenkin toivois, että äitiyskin ois helpompaa, jos mulla on helpompaa, mutta että vituttaa tää etä-äitiys jonka jokainen voi tuomita!

ap

Sä vaan kuvittelet, että ihmiset tuomitsee etä-äitiyden. Ei tuomitse. 

Ehhehe.

ap

Ei sulle hyödytä sanoa totuutta, kun et kuitenkaan usko sitä. Taidat itse tuomita etä-äitiyden eikä kukaan muu.

No mitäs mä sitten teen, kun se eka tuomitsija tulee vastaan? Kerropa!!!

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli siivoaja, mutta sittn se piti sanoa irti rahakriisin takia. Ei ollut enää varaa. Siivous oli myös "vain" 2 kertaa kuukaudessa, jolloin edellisenä iltana oli kauhea stressi tavaroiden keräilystä pois lojumasta ympäriinsä. Minusta mies olisi voinut tehdä sitä, kun mä olin töissä, enemmän, ja mies taas jostain syystä inhosi sitä, että siivotaan siivoajia varten.

ap

Liikaa tavaraa, jos tavaroiden laittaminen takaisin omille paikoilleen on liian vaikeaa. Siihen auttaa konmari. 

Minusta konmari on vaikeaa, jos tavatat taloudessa eivät ole kaikki omia.

ap

Jos kerran miehesikään ei pidä siivoamisesta, niin konmaritatte yhdessä. Monet ovat ottaneet kouluikäiset lapsetkin mukaan ja lapset konmarittaneet omia tavaroitaan. Ja kysehän ei ole pelkästään tavaroista vaan myös elämänmuutoksesta, joka siitä seuraa. Itse tuolla sanoit, että elämän pitäisi olla mukavaa ja konmarissahan tavaroistakin säästetään vain iloa tuottavat. Tavaroiden jälkeen voi konmarittaa elämssään muitakin asioita, jotka eivät tuota iloa. 

Miehen kanssa konmarittaminen... Kun ei se halua. Kun ei sitä häiritse.

ap

Se on tietysti hankalampi juttu. Mutta kun nyt asutkin jo erossa miehestä eli sulla on oma asunto, niin siellä konmarittaminen on ihan helppoa. Pieni asunto, niin sulla ei varmaan ole vielä ehtinyt kertyä sinne hirveästi tavaraa.

Se ei olekaan koskaan ollut ongelma, vaan lasten eläminen sotkun keskellä. Johon olin syyllinen.

ap

Lasten koti pysyy paremmin siistinä, kun laitetaan ylimääräiset tavarat pois. Sanot miehelle, että suostut edes harkitsemaan takaisin hänen luokseen muuttamista vasta sitten, kun mies on konmarittanut omat tavaransa. Kerrankin siis SINÄ määräät, ei mies. 

Ei miehellä ole ongelmaa jos en asu siellä. Enkä kyllä itsekään näe, miksi hän minut sinne tahtoisi. Hänelle vaan "sopii kaikki", mitä mä teen. Ei halua kuulemma määräillä.

ap

Eikö ongelma ollut se, että lapset joutuvat asumaan siivottomassa kodissa? Ja koska mies ei halua siivota, lapset elävät nyt siivottomassa kodissa?

Joo, sen takia voin pahoin. Mutta koska en asu siellä, siitä ei voida enää syyttää minua käytännössä. Kaikkien katseet siirtyvät mieheen, jotka haluaisivat siellä jotain arvostella.

ap

No mutta sittenhän siivoamisen osalta kaikki on nyt hyvin. Kyllä ne koulussa puuttuvat asiaan, jos lapsilla on samat vaatteet päällä jatkuvasti tai muulla tavalla huomataan, että kotona ei lapsista huolehdita. Lastenvalvojalla tehty tapaamissopimus olisi hyvä asia, silloin olisi mustaa valkoisella, milloin lapset ovat sinulla ja milloin isällään. Sun ei tarvitse suostua mihinkään, mistä ei ole mustaa valkoisella. Ja etävanhempana sun ei tarvitse tavata lapsiasi edes silloin, kun sulla tapaamissopimuksen mukaan olisi oikeus, jos et halua. 

No ei tuossa nyt ole edes kyse siitä, että lasten hyvinvointiin tarttis kenenkään puuttua. Mieskin sitten luovutti, ettei mun tarvii olla lasten kanssa mutta se on siis niin hölmöä, kun kaikesta tulee se tunne, ettei mulla ole sananvaltaa. Ei mulle ois ongelmaa olla avuksi, ellei tulis tunnetta, että määräillään.

ap

Kun elatussopimus on tehty, sinä voit aivan vapaasti tarjota miehellesi lastenhoitoapua ja juuri silloin ja juuri sen verran kuin se sinulle itsellesi sopii. Kukaan ei määräile sua. 

Parisuhde ja perhe-elämä ei sovi kaikille. Joskus elämä on parempaa, kun asuu yksin ja voi tehdä just niinkuin itse haluaa. Jos ei huvita siivota, ei siivoa. Jos haluaa syödä näkkileipää sängyssä, syö. Jos haluaa nukkua koko lauantaipäivän, nukkuu. Ei tarvitse ottaa muita huomioon eikä kukaan määräile. 

Kyllä minä osaan ottaa muita huomioon, mutta en vain saanut siivottua tasolla, jonka olisin kokenut olevan riittävä. Enkä muutenkaan toimia perheessä tavalla, joka olisi ihanteellinen ja riittävä.

ap

Eli sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä vaan se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Niinpä on oikein hyvä asia, että asut nyt yksin. Nyt vaan järjestät asiasi sillä tavalla kuntoon, että mikään ei roiku suullisten sopimusten varassa. 

Aha. Että koska mun äiti on vaurioittanut minua siihen, että koen riittämättömyyden tunnetta, niin sinä katsot oikeudeksesi leimata minut siitä? Että sulle ei sovi, sä oot kykenemätön? Mies koitti kuormittaa minua tukeutumalla minuun, en mä tässä yksin ole se, joka ei johonkin kykene. Jos mies kykenisi kantamaan itse omat valintansa tukeutumatta minuun ja tukemaan minua sen sijaan, niin olisin ehkä päässyt äitini aiheuttamista haavoista. Ymmärrän, ettei keneltäkäön voi sellaista vaatia tai edellyttää, mutta en silti ymmärrä toiseen tukeutumista jonain oikeutena sinänsä, ja jos sitä ei saa, niin mä en kykene johonkin vai?

ap

Okei, korjaan edellistä: sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä tuon miehen kanssa. Jonkun toisen kanssa voi sopiakin. Tärkeintä kuitenkin on, että olet lähtenyt suhteesta, joka tuottaa sinulle pahaa oloa. Nyt vaan käytännön asiat kuntoon ja sen jälkeen teillä kummallakin on omat elämänne. 

Kiitos kun ymmärrät. Ei sovi hänen kanssaan ei, ja olen siitä tietysti surullinen. Ja tiedän senkin, että äitini aiheuttamien vaurioiden vuoksi minun on erittäin hankalaa löytää ketään, sopivaa siis, siitäkin olen surullinen.

ap

Ymmärrän sua. Mun syyni olla sellainen kuin olen on erilainen kuin sulla, mutta jo kauan sitten ymmärsin, että tuskin tulen koskaan löytämään mulle sopivaa miestä. 

Minusta sellainen on määrättömän surullista. Mulla ois rakkautta antaa paljon ihmiselle, joka tajuais mua, mutta se aina kariutuu siihen, ettei minua ymmärretä. En siitä voi toisia syyttää, mutta tuntuu niin katkeralta. Aivan kuin olisin huonompi kuin muut, vaikka mulle on vain tehty pahaa.

ap

Niin minustakin. Onko sulla koskaan tunne, että sun rakkautesi on suljettu johonkin lyijyastiaan? Mun ex-mies puukotti mua 17 vuotta sitten. 5 kertaa ylävartaloon, 1kerran reiteen ja 1kerran käsivarteen. Reiteen on jäänyt jatkuva hermosärky, joka hankaloittaa nukkumista ja liikkumista. Olisi ihana rakastua johonkin mieheen, mutta mä en pysty. Ei kukaan tavallinen mies pysty ymmärtämään niitä pelkoja,  mitä mulla on.

Oi hurja. En osaa sanoa muuta. Voimia.

Kysymykseesi en ole koskaan miettinyt missä se on... ehkä tukadutettuna. Siis maton alla, jossain, hapettomana. Jos pitäisi koittaa valloittaa vaikka joku mies rakkautta osoittamalla, niin ei se vaan tuu esiin sieltä. Ei ole sille uskoa, että sitä edes on. Äitini suhtautui mun rakkauteeni itseään kohtaan niin, ettei uskonut mun tuntevan niitä tunteita. Eli ei vain torjunut, vaan väitti minulle, ettei oo totta, että kykenisin sellaiseen hyvyyteen. Ei sanonut tuota viimeksi mainittua suoraan, mutta siis rivienvälistä viestinoli tämä.

Ja vaikka ymmärsin, että hän ei omasta kivustaan johtuen kykene ottamaan vastaan mun rakkauttani, niin silti se romutti minussa jotakin.

Voisitko vielä löytää apua käsitellä tuota tilannetta? Kyllä sä pystyt siihen, mä uskon siihen. Pala pieneltä palalta.

ap

Lainaamani kohta kuvaa hyvin mitä tarkoitin. 

Mä olen käynyt paljonkin erilaisissa terapioissa ja pahimman olen tietenkin jo ohittanut. Olen pari kertaa kokeillut seurusteluakin vaan ei siitä tule mitään. Ihan yksinekrtaisetkin asiat kuten toinen tulee samaan huoneeseen niin, että mä en kuule hänen tuloaan, saa mut paniikin valtaan. Pystyn suhtautumaan luottavaisesti miehiin, jotka ovat sukulaisiani, työkavereitani tai ystävieni puolisoita, mutta en mieheen, jonka kanssa olisin parisuhteessa. 

Olen varmaan niitä miesten haleveksimia naisia, koska mulla on 6 kissaa. Annan rakkauteni ja hellyyteni niille. En enää odotakaan, että olisin joskus vielä parisuhteessa. Elämäni on ihan hyvä näin. Kissojen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Eikä tarvitse pelätä.

No, hyvä asia sinulle, että pärjäät tilanteen kanssa. Niinhän se usein onkin vain pakko, sopeutua, ja usein saa kuitenkin lopulta riittävän hyvän olotilan, esim. sulla noi kissat <3 tuo puuttuvaa tarvetta olla joillekin tärkeä ihminen. Mulla ois niin, että haluaisin olla lähiäiti, mutta en ehkä enää kykene. Siihen sopeutumisratkaisu lienee olisi, että olen kuitenkin äiti, vaikken ole paikalla kuten ne äideistä parhaat, mutta en kuitenkaan täysin vailla kokemusta jälkikasvusta, koska itselle se on myös tärkeä peili omaan lapsuuteeni. Ei nyt sillä, etä keitään saisi käyttää omaan paranemiseensa, mutta en kyllä tehnyt lapsia se mielessä. Mutta monihan sanoo, että lapset kasvattavat meitä. Ainakin itse haluan kokea, että se on juuri niin. Vaikea mun kasvattaa itseäni puhtaampia olentoja, tavallaan, edes.

ap

Terapioilla ei saa poistettua kaikkia seurauksia, mitä vaikeista tapahtumista on seurannut. Loppu pitää vaan yrittää hyväksyä. Musta tuo kuullostaa hyvältä, että koitat lähiäitiyden sijasta olla edes etä-äiti. Se on ihan riittävästi <3

No, näinhän se on. Menen nyt terapiassani niin pitkälle kuin pääsen ja pystyn ja ehkä se tie on sitten siinä. Koen kuitenkin, että lasten tulon ja äidiksitulon myötä "jouduin" ehkä niin lähelle niitä onnettomia tapahtuneita asioita, kuin tulen koskaan joutumaan, ja siksi tässä tuli niin paljon vielä käsiteltävää, mitä lapsettomana ei ollut, vaikka silloinkin jo oli asioita aika paljon.

Eli nyt käsittelen näitä ka ehkä löydän jotain tyytyväisyyttä elämääni. Olen tosi onnellinen että saan olla kuitenkin vanhempi, tosiaan se on aika ihme, vaikka se ottaa todella henkisesti raskaasti mielen päälle, jos äitiyttäni raiskataan arvosteluilla. Koitan olla paras äiti lapsilleni koko ajan. En itsekään asunut sen mieluisamman vanhemman kanssa, enkä nyt koita sanoa, että olisin tässä se mieluisampi vanhempi, melkein toivottavasti en ole, mutta tarkoitan, että vaikka olisinkin, enkä ole läsnä, niin siitäkin lapset selviää. Jos yhteys on kuitenkin olemassa ja se toimii.

ap

Ap olen lueskellut sinun kirjoitteluita tänne palstalle reilun vuoden, ja täytyy sanoa, että sinusta tulee nyt muuttosi jälkeen jotenkin parempi ja tasapainoisempi vaikutelma. Muutto taisi tehdä sinulle hyvää. Tsemppiä.

Joo iloitse sä vaan siitä, kun jollain ei perhe-elämä suju.

ap

Yritin kehua sinua ja tsempata sinua. Miksi käänsit sen heti negatiiviseksi?

Koska mä itse tiedän, ettei ongelma ole osata olla vaikka tasapainossa ja plaa plaa, vaan ongelma on osata olla hyvä äiti!

ap

Etkö tajua, että ne on sama asia. Tasapainoinen ihminen osaa olla hyvä äiti. Epätasapainoinen on yleensä pask* äiti. 

Mitä mä sitten teen, kun eka tuomitsija tulee vastaan? Mietin, että Vauva-palstalla sanottiin, ettei tällaista ole. Sitten ois kuitenkin. Niin mikä auttaisi?

ap

Vierailija kirjoitti:

No, ehkei etä-äitiyttä sinänsä tuomita, mutta syyt mitkä siihen johtaa, tuomitaan ainakin. Ja minkä mä edes voin rehellisesti sanoa syyksi? Vitutti koko perhe? Ah, eikä tuomita.

ap

Jaa no sano syyksi, että olit niin rikkinäinen ihminen että aiheutit kärsimystä perheellesi, ja ryhdyit etä-äidiksi, koska halusit suojella lapsiasi itseltäsi. Ei sellaista tuomita vaan arvostetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et tunnista omia juttuja mutta tiedät muiden tilanteen?

Muut "tiesivät" että se, mikä oli riittämättömyyden tunnetta ja ilmeni huonoutena äitiydessä, on sitä, että MUSSA on jokin vika, olen HUONO, eivätkä ajatelleet, että mulle on tehty jotain pahaa, josta se aiheutuu. Ja syyllistivät, haukkuivat, arvostelivat. Palstalla.

ap

Riippumatta siitä mitä sinulle on "tehty" olet silti vastuussa tekemisistäsi. Jos olet huono äiti, niin silloin olet ja sinä olet siitä vastuussa. Et voi piilotella trauman takana ja luistaa vastuusta. Jokainen negatiivinen tekosi on sinun tekemäsi, sinun.

No saman voin sanoa syyllistäjillekin, jotka ei tunnista syyllistävänsä riittämättömyyden tunteesta KÄRSIVÄÄ ihmistä! Ovat pahoista sanoistaan mulle vastuussa.

ap

Sinun logiikallasi syyllistäjät eivät ole vastuussa jos heillä on traumaattinen menneisyys. Jos sinän et ole vastuussa omista teoistasi niin miksi kukaan muukaan olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli siivoaja, mutta sittn se piti sanoa irti rahakriisin takia. Ei ollut enää varaa. Siivous oli myös "vain" 2 kertaa kuukaudessa, jolloin edellisenä iltana oli kauhea stressi tavaroiden keräilystä pois lojumasta ympäriinsä. Minusta mies olisi voinut tehdä sitä, kun mä olin töissä, enemmän, ja mies taas jostain syystä inhosi sitä, että siivotaan siivoajia varten.

ap

Liikaa tavaraa, jos tavaroiden laittaminen takaisin omille paikoilleen on liian vaikeaa. Siihen auttaa konmari. 

Minusta konmari on vaikeaa, jos tavatat taloudessa eivät ole kaikki omia.

ap

Jos kerran miehesikään ei pidä siivoamisesta, niin konmaritatte yhdessä. Monet ovat ottaneet kouluikäiset lapsetkin mukaan ja lapset konmarittaneet omia tavaroitaan. Ja kysehän ei ole pelkästään tavaroista vaan myös elämänmuutoksesta, joka siitä seuraa. Itse tuolla sanoit, että elämän pitäisi olla mukavaa ja konmarissahan tavaroistakin säästetään vain iloa tuottavat. Tavaroiden jälkeen voi konmarittaa elämssään muitakin asioita, jotka eivät tuota iloa. 

Miehen kanssa konmarittaminen... Kun ei se halua. Kun ei sitä häiritse.

ap

Se on tietysti hankalampi juttu. Mutta kun nyt asutkin jo erossa miehestä eli sulla on oma asunto, niin siellä konmarittaminen on ihan helppoa. Pieni asunto, niin sulla ei varmaan ole vielä ehtinyt kertyä sinne hirveästi tavaraa.

Se ei olekaan koskaan ollut ongelma, vaan lasten eläminen sotkun keskellä. Johon olin syyllinen.

ap

Lasten koti pysyy paremmin siistinä, kun laitetaan ylimääräiset tavarat pois. Sanot miehelle, että suostut edes harkitsemaan takaisin hänen luokseen muuttamista vasta sitten, kun mies on konmarittanut omat tavaransa. Kerrankin siis SINÄ määräät, ei mies. 

Ei miehellä ole ongelmaa jos en asu siellä. Enkä kyllä itsekään näe, miksi hän minut sinne tahtoisi. Hänelle vaan "sopii kaikki", mitä mä teen. Ei halua kuulemma määräillä.

ap

Eikö ongelma ollut se, että lapset joutuvat asumaan siivottomassa kodissa? Ja koska mies ei halua siivota, lapset elävät nyt siivottomassa kodissa?

Joo, sen takia voin pahoin. Mutta koska en asu siellä, siitä ei voida enää syyttää minua käytännössä. Kaikkien katseet siirtyvät mieheen, jotka haluaisivat siellä jotain arvostella.

ap

No mutta sittenhän siivoamisen osalta kaikki on nyt hyvin. Kyllä ne koulussa puuttuvat asiaan, jos lapsilla on samat vaatteet päällä jatkuvasti tai muulla tavalla huomataan, että kotona ei lapsista huolehdita. Lastenvalvojalla tehty tapaamissopimus olisi hyvä asia, silloin olisi mustaa valkoisella, milloin lapset ovat sinulla ja milloin isällään. Sun ei tarvitse suostua mihinkään, mistä ei ole mustaa valkoisella. Ja etävanhempana sun ei tarvitse tavata lapsiasi edes silloin, kun sulla tapaamissopimuksen mukaan olisi oikeus, jos et halua. 

No ei tuossa nyt ole edes kyse siitä, että lasten hyvinvointiin tarttis kenenkään puuttua. Mieskin sitten luovutti, ettei mun tarvii olla lasten kanssa mutta se on siis niin hölmöä, kun kaikesta tulee se tunne, ettei mulla ole sananvaltaa. Ei mulle ois ongelmaa olla avuksi, ellei tulis tunnetta, että määräillään.

ap

Kun elatussopimus on tehty, sinä voit aivan vapaasti tarjota miehellesi lastenhoitoapua ja juuri silloin ja juuri sen verran kuin se sinulle itsellesi sopii. Kukaan ei määräile sua. 

Parisuhde ja perhe-elämä ei sovi kaikille. Joskus elämä on parempaa, kun asuu yksin ja voi tehdä just niinkuin itse haluaa. Jos ei huvita siivota, ei siivoa. Jos haluaa syödä näkkileipää sängyssä, syö. Jos haluaa nukkua koko lauantaipäivän, nukkuu. Ei tarvitse ottaa muita huomioon eikä kukaan määräile. 

Kyllä minä osaan ottaa muita huomioon, mutta en vain saanut siivottua tasolla, jonka olisin kokenut olevan riittävä. Enkä muutenkaan toimia perheessä tavalla, joka olisi ihanteellinen ja riittävä.

ap

Eli sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä vaan se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Niinpä on oikein hyvä asia, että asut nyt yksin. Nyt vaan järjestät asiasi sillä tavalla kuntoon, että mikään ei roiku suullisten sopimusten varassa. 

Aha. Että koska mun äiti on vaurioittanut minua siihen, että koen riittämättömyyden tunnetta, niin sinä katsot oikeudeksesi leimata minut siitä? Että sulle ei sovi, sä oot kykenemätön? Mies koitti kuormittaa minua tukeutumalla minuun, en mä tässä yksin ole se, joka ei johonkin kykene. Jos mies kykenisi kantamaan itse omat valintansa tukeutumatta minuun ja tukemaan minua sen sijaan, niin olisin ehkä päässyt äitini aiheuttamista haavoista. Ymmärrän, ettei keneltäkäön voi sellaista vaatia tai edellyttää, mutta en silti ymmärrä toiseen tukeutumista jonain oikeutena sinänsä, ja jos sitä ei saa, niin mä en kykene johonkin vai?

ap

Okei, korjaan edellistä: sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä tuon miehen kanssa. Jonkun toisen kanssa voi sopiakin. Tärkeintä kuitenkin on, että olet lähtenyt suhteesta, joka tuottaa sinulle pahaa oloa. Nyt vaan käytännön asiat kuntoon ja sen jälkeen teillä kummallakin on omat elämänne. 

Kiitos kun ymmärrät. Ei sovi hänen kanssaan ei, ja olen siitä tietysti surullinen. Ja tiedän senkin, että äitini aiheuttamien vaurioiden vuoksi minun on erittäin hankalaa löytää ketään, sopivaa siis, siitäkin olen surullinen.

ap

Ymmärrän sua. Mun syyni olla sellainen kuin olen on erilainen kuin sulla, mutta jo kauan sitten ymmärsin, että tuskin tulen koskaan löytämään mulle sopivaa miestä. 

Minusta sellainen on määrättömän surullista. Mulla ois rakkautta antaa paljon ihmiselle, joka tajuais mua, mutta se aina kariutuu siihen, ettei minua ymmärretä. En siitä voi toisia syyttää, mutta tuntuu niin katkeralta. Aivan kuin olisin huonompi kuin muut, vaikka mulle on vain tehty pahaa.

ap

Niin minustakin. Onko sulla koskaan tunne, että sun rakkautesi on suljettu johonkin lyijyastiaan? Mun ex-mies puukotti mua 17 vuotta sitten. 5 kertaa ylävartaloon, 1kerran reiteen ja 1kerran käsivarteen. Reiteen on jäänyt jatkuva hermosärky, joka hankaloittaa nukkumista ja liikkumista. Olisi ihana rakastua johonkin mieheen, mutta mä en pysty. Ei kukaan tavallinen mies pysty ymmärtämään niitä pelkoja,  mitä mulla on.

Oi hurja. En osaa sanoa muuta. Voimia.

Kysymykseesi en ole koskaan miettinyt missä se on... ehkä tukadutettuna. Siis maton alla, jossain, hapettomana. Jos pitäisi koittaa valloittaa vaikka joku mies rakkautta osoittamalla, niin ei se vaan tuu esiin sieltä. Ei ole sille uskoa, että sitä edes on. Äitini suhtautui mun rakkauteeni itseään kohtaan niin, ettei uskonut mun tuntevan niitä tunteita. Eli ei vain torjunut, vaan väitti minulle, ettei oo totta, että kykenisin sellaiseen hyvyyteen. Ei sanonut tuota viimeksi mainittua suoraan, mutta siis rivienvälistä viestinoli tämä.

Ja vaikka ymmärsin, että hän ei omasta kivustaan johtuen kykene ottamaan vastaan mun rakkauttani, niin silti se romutti minussa jotakin.

Voisitko vielä löytää apua käsitellä tuota tilannetta? Kyllä sä pystyt siihen, mä uskon siihen. Pala pieneltä palalta.

ap

Lainaamani kohta kuvaa hyvin mitä tarkoitin. 

Mä olen käynyt paljonkin erilaisissa terapioissa ja pahimman olen tietenkin jo ohittanut. Olen pari kertaa kokeillut seurusteluakin vaan ei siitä tule mitään. Ihan yksinekrtaisetkin asiat kuten toinen tulee samaan huoneeseen niin, että mä en kuule hänen tuloaan, saa mut paniikin valtaan. Pystyn suhtautumaan luottavaisesti miehiin, jotka ovat sukulaisiani, työkavereitani tai ystävieni puolisoita, mutta en mieheen, jonka kanssa olisin parisuhteessa. 

Olen varmaan niitä miesten haleveksimia naisia, koska mulla on 6 kissaa. Annan rakkauteni ja hellyyteni niille. En enää odotakaan, että olisin joskus vielä parisuhteessa. Elämäni on ihan hyvä näin. Kissojen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Eikä tarvitse pelätä.

No, hyvä asia sinulle, että pärjäät tilanteen kanssa. Niinhän se usein onkin vain pakko, sopeutua, ja usein saa kuitenkin lopulta riittävän hyvän olotilan, esim. sulla noi kissat <3 tuo puuttuvaa tarvetta olla joillekin tärkeä ihminen. Mulla ois niin, että haluaisin olla lähiäiti, mutta en ehkä enää kykene. Siihen sopeutumisratkaisu lienee olisi, että olen kuitenkin äiti, vaikken ole paikalla kuten ne äideistä parhaat, mutta en kuitenkaan täysin vailla kokemusta jälkikasvusta, koska itselle se on myös tärkeä peili omaan lapsuuteeni. Ei nyt sillä, etä keitään saisi käyttää omaan paranemiseensa, mutta en kyllä tehnyt lapsia se mielessä. Mutta monihan sanoo, että lapset kasvattavat meitä. Ainakin itse haluan kokea, että se on juuri niin. Vaikea mun kasvattaa itseäni puhtaampia olentoja, tavallaan, edes.

ap

Terapioilla ei saa poistettua kaikkia seurauksia, mitä vaikeista tapahtumista on seurannut. Loppu pitää vaan yrittää hyväksyä. Musta tuo kuullostaa hyvältä, että koitat lähiäitiyden sijasta olla edes etä-äiti. Se on ihan riittävästi <3

No, näinhän se on. Menen nyt terapiassani niin pitkälle kuin pääsen ja pystyn ja ehkä se tie on sitten siinä. Koen kuitenkin, että lasten tulon ja äidiksitulon myötä "jouduin" ehkä niin lähelle niitä onnettomia tapahtuneita asioita, kuin tulen koskaan joutumaan, ja siksi tässä tuli niin paljon vielä käsiteltävää, mitä lapsettomana ei ollut, vaikka silloinkin jo oli asioita aika paljon.

Eli nyt käsittelen näitä ka ehkä löydän jotain tyytyväisyyttä elämääni. Olen tosi onnellinen että saan olla kuitenkin vanhempi, tosiaan se on aika ihme, vaikka se ottaa todella henkisesti raskaasti mielen päälle, jos äitiyttäni raiskataan arvosteluilla. Koitan olla paras äiti lapsilleni koko ajan. En itsekään asunut sen mieluisamman vanhemman kanssa, enkä nyt koita sanoa, että olisin tässä se mieluisampi vanhempi, melkein toivottavasti en ole, mutta tarkoitan, että vaikka olisinkin, enkä ole läsnä, niin siitäkin lapset selviää. Jos yhteys on kuitenkin olemassa ja se toimii.

ap

Ap olen lueskellut sinun kirjoitteluita tänne palstalle reilun vuoden, ja täytyy sanoa, että sinusta tulee nyt muuttosi jälkeen jotenkin parempi ja tasapainoisempi vaikutelma. Muutto taisi tehdä sinulle hyvää. Tsemppiä.

Joo iloitse sä vaan siitä, kun jollain ei perhe-elämä suju.

ap

Yritin kehua sinua ja tsempata sinua. Miksi käänsit sen heti negatiiviseksi?

Koska mä itse tiedän, ettei ongelma ole osata olla vaikka tasapainossa ja plaa plaa, vaan ongelma on osata olla hyvä äiti!

ap

Etkö tajua, että ne on sama asia. Tasapainoinen ihminen osaa olla hyvä äiti. Epätasapainoinen on yleensä pask* äiti. 

Ei ole sama asia. Ihminen, joka pintaliitää tasapainoisena ympäri maailmaa ei ole hyvä äiti, jos lapsistaan ei välitä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mitä mä sitten teen, kun eka tuomitsija tulee vastaan? Mietin, että Vauva-palstalla sanottiin, ettei tällaista ole. Sitten ois kuitenkin. Niin mikä auttaisi?

ap

Miksi sinua edes haittaa jos joku random ihminen tuomitsee sinun valintasi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et tunnista omia juttuja mutta tiedät muiden tilanteen?

Muut "tiesivät" että se, mikä oli riittämättömyyden tunnetta ja ilmeni huonoutena äitiydessä, on sitä, että MUSSA on jokin vika, olen HUONO, eivätkä ajatelleet, että mulle on tehty jotain pahaa, josta se aiheutuu. Ja syyllistivät, haukkuivat, arvostelivat. Palstalla.

ap

Riippumatta siitä mitä sinulle on "tehty" olet silti vastuussa tekemisistäsi. Jos olet huono äiti, niin silloin olet ja sinä olet siitä vastuussa. Et voi piilotella trauman takana ja luistaa vastuusta. Jokainen negatiivinen tekosi on sinun tekemäsi, sinun.

No saman voin sanoa syyllistäjillekin, jotka ei tunnista syyllistävänsä riittämättömyyden tunteesta KÄRSIVÄÄ ihmistä! Ovat pahoista sanoistaan mulle vastuussa.

ap

Sinun logiikallasi syyllistäjät eivät ole vastuussa jos heillä on traumaattinen menneisyys. Jos sinän et ole vastuussa omista teoistasi niin miksi kukaan muukaan olisi.

Periaatteessa he eivät olekaan. Ongelma vain on siinä, että minut on opetettu siihen, että kaikki mitä muut tuntevat minusta on totta ja mikään, mitä mä tunnen muista ei ole.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli siivoaja, mutta sittn se piti sanoa irti rahakriisin takia. Ei ollut enää varaa. Siivous oli myös "vain" 2 kertaa kuukaudessa, jolloin edellisenä iltana oli kauhea stressi tavaroiden keräilystä pois lojumasta ympäriinsä. Minusta mies olisi voinut tehdä sitä, kun mä olin töissä, enemmän, ja mies taas jostain syystä inhosi sitä, että siivotaan siivoajia varten.

ap

Liikaa tavaraa, jos tavaroiden laittaminen takaisin omille paikoilleen on liian vaikeaa. Siihen auttaa konmari. 

Minusta konmari on vaikeaa, jos tavatat taloudessa eivät ole kaikki omia.

ap

Jos kerran miehesikään ei pidä siivoamisesta, niin konmaritatte yhdessä. Monet ovat ottaneet kouluikäiset lapsetkin mukaan ja lapset konmarittaneet omia tavaroitaan. Ja kysehän ei ole pelkästään tavaroista vaan myös elämänmuutoksesta, joka siitä seuraa. Itse tuolla sanoit, että elämän pitäisi olla mukavaa ja konmarissahan tavaroistakin säästetään vain iloa tuottavat. Tavaroiden jälkeen voi konmarittaa elämssään muitakin asioita, jotka eivät tuota iloa. 

Miehen kanssa konmarittaminen... Kun ei se halua. Kun ei sitä häiritse.

ap

Se on tietysti hankalampi juttu. Mutta kun nyt asutkin jo erossa miehestä eli sulla on oma asunto, niin siellä konmarittaminen on ihan helppoa. Pieni asunto, niin sulla ei varmaan ole vielä ehtinyt kertyä sinne hirveästi tavaraa.

Se ei olekaan koskaan ollut ongelma, vaan lasten eläminen sotkun keskellä. Johon olin syyllinen.

ap

Lasten koti pysyy paremmin siistinä, kun laitetaan ylimääräiset tavarat pois. Sanot miehelle, että suostut edes harkitsemaan takaisin hänen luokseen muuttamista vasta sitten, kun mies on konmarittanut omat tavaransa. Kerrankin siis SINÄ määräät, ei mies. 

Ei miehellä ole ongelmaa jos en asu siellä. Enkä kyllä itsekään näe, miksi hän minut sinne tahtoisi. Hänelle vaan "sopii kaikki", mitä mä teen. Ei halua kuulemma määräillä.

ap

Eikö ongelma ollut se, että lapset joutuvat asumaan siivottomassa kodissa? Ja koska mies ei halua siivota, lapset elävät nyt siivottomassa kodissa?

Joo, sen takia voin pahoin. Mutta koska en asu siellä, siitä ei voida enää syyttää minua käytännössä. Kaikkien katseet siirtyvät mieheen, jotka haluaisivat siellä jotain arvostella.

ap

No mutta sittenhän siivoamisen osalta kaikki on nyt hyvin. Kyllä ne koulussa puuttuvat asiaan, jos lapsilla on samat vaatteet päällä jatkuvasti tai muulla tavalla huomataan, että kotona ei lapsista huolehdita. Lastenvalvojalla tehty tapaamissopimus olisi hyvä asia, silloin olisi mustaa valkoisella, milloin lapset ovat sinulla ja milloin isällään. Sun ei tarvitse suostua mihinkään, mistä ei ole mustaa valkoisella. Ja etävanhempana sun ei tarvitse tavata lapsiasi edes silloin, kun sulla tapaamissopimuksen mukaan olisi oikeus, jos et halua. 

No ei tuossa nyt ole edes kyse siitä, että lasten hyvinvointiin tarttis kenenkään puuttua. Mieskin sitten luovutti, ettei mun tarvii olla lasten kanssa mutta se on siis niin hölmöä, kun kaikesta tulee se tunne, ettei mulla ole sananvaltaa. Ei mulle ois ongelmaa olla avuksi, ellei tulis tunnetta, että määräillään.

ap

Kun elatussopimus on tehty, sinä voit aivan vapaasti tarjota miehellesi lastenhoitoapua ja juuri silloin ja juuri sen verran kuin se sinulle itsellesi sopii. Kukaan ei määräile sua. 

Parisuhde ja perhe-elämä ei sovi kaikille. Joskus elämä on parempaa, kun asuu yksin ja voi tehdä just niinkuin itse haluaa. Jos ei huvita siivota, ei siivoa. Jos haluaa syödä näkkileipää sängyssä, syö. Jos haluaa nukkua koko lauantaipäivän, nukkuu. Ei tarvitse ottaa muita huomioon eikä kukaan määräile. 

Kyllä minä osaan ottaa muita huomioon, mutta en vain saanut siivottua tasolla, jonka olisin kokenut olevan riittävä. Enkä muutenkaan toimia perheessä tavalla, joka olisi ihanteellinen ja riittävä.

ap

Eli sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä vaan se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Niinpä on oikein hyvä asia, että asut nyt yksin. Nyt vaan järjestät asiasi sillä tavalla kuntoon, että mikään ei roiku suullisten sopimusten varassa. 

Aha. Että koska mun äiti on vaurioittanut minua siihen, että koen riittämättömyyden tunnetta, niin sinä katsot oikeudeksesi leimata minut siitä? Että sulle ei sovi, sä oot kykenemätön? Mies koitti kuormittaa minua tukeutumalla minuun, en mä tässä yksin ole se, joka ei johonkin kykene. Jos mies kykenisi kantamaan itse omat valintansa tukeutumatta minuun ja tukemaan minua sen sijaan, niin olisin ehkä päässyt äitini aiheuttamista haavoista. Ymmärrän, ettei keneltäkäön voi sellaista vaatia tai edellyttää, mutta en silti ymmärrä toiseen tukeutumista jonain oikeutena sinänsä, ja jos sitä ei saa, niin mä en kykene johonkin vai?

ap

Okei, korjaan edellistä: sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä tuon miehen kanssa. Jonkun toisen kanssa voi sopiakin. Tärkeintä kuitenkin on, että olet lähtenyt suhteesta, joka tuottaa sinulle pahaa oloa. Nyt vaan käytännön asiat kuntoon ja sen jälkeen teillä kummallakin on omat elämänne. 

Kiitos kun ymmärrät. Ei sovi hänen kanssaan ei, ja olen siitä tietysti surullinen. Ja tiedän senkin, että äitini aiheuttamien vaurioiden vuoksi minun on erittäin hankalaa löytää ketään, sopivaa siis, siitäkin olen surullinen.

ap

Ymmärrän sua. Mun syyni olla sellainen kuin olen on erilainen kuin sulla, mutta jo kauan sitten ymmärsin, että tuskin tulen koskaan löytämään mulle sopivaa miestä. 

Minusta sellainen on määrättömän surullista. Mulla ois rakkautta antaa paljon ihmiselle, joka tajuais mua, mutta se aina kariutuu siihen, ettei minua ymmärretä. En siitä voi toisia syyttää, mutta tuntuu niin katkeralta. Aivan kuin olisin huonompi kuin muut, vaikka mulle on vain tehty pahaa.

ap

Niin minustakin. Onko sulla koskaan tunne, että sun rakkautesi on suljettu johonkin lyijyastiaan? Mun ex-mies puukotti mua 17 vuotta sitten. 5 kertaa ylävartaloon, 1kerran reiteen ja 1kerran käsivarteen. Reiteen on jäänyt jatkuva hermosärky, joka hankaloittaa nukkumista ja liikkumista. Olisi ihana rakastua johonkin mieheen, mutta mä en pysty. Ei kukaan tavallinen mies pysty ymmärtämään niitä pelkoja,  mitä mulla on.

Oi hurja. En osaa sanoa muuta. Voimia.

Kysymykseesi en ole koskaan miettinyt missä se on... ehkä tukadutettuna. Siis maton alla, jossain, hapettomana. Jos pitäisi koittaa valloittaa vaikka joku mies rakkautta osoittamalla, niin ei se vaan tuu esiin sieltä. Ei ole sille uskoa, että sitä edes on. Äitini suhtautui mun rakkauteeni itseään kohtaan niin, ettei uskonut mun tuntevan niitä tunteita. Eli ei vain torjunut, vaan väitti minulle, ettei oo totta, että kykenisin sellaiseen hyvyyteen. Ei sanonut tuota viimeksi mainittua suoraan, mutta siis rivienvälistä viestinoli tämä.

Ja vaikka ymmärsin, että hän ei omasta kivustaan johtuen kykene ottamaan vastaan mun rakkauttani, niin silti se romutti minussa jotakin.

Voisitko vielä löytää apua käsitellä tuota tilannetta? Kyllä sä pystyt siihen, mä uskon siihen. Pala pieneltä palalta.

ap

Lainaamani kohta kuvaa hyvin mitä tarkoitin. 

Mä olen käynyt paljonkin erilaisissa terapioissa ja pahimman olen tietenkin jo ohittanut. Olen pari kertaa kokeillut seurusteluakin vaan ei siitä tule mitään. Ihan yksinekrtaisetkin asiat kuten toinen tulee samaan huoneeseen niin, että mä en kuule hänen tuloaan, saa mut paniikin valtaan. Pystyn suhtautumaan luottavaisesti miehiin, jotka ovat sukulaisiani, työkavereitani tai ystävieni puolisoita, mutta en mieheen, jonka kanssa olisin parisuhteessa. 

Olen varmaan niitä miesten haleveksimia naisia, koska mulla on 6 kissaa. Annan rakkauteni ja hellyyteni niille. En enää odotakaan, että olisin joskus vielä parisuhteessa. Elämäni on ihan hyvä näin. Kissojen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Eikä tarvitse pelätä.

No, hyvä asia sinulle, että pärjäät tilanteen kanssa. Niinhän se usein onkin vain pakko, sopeutua, ja usein saa kuitenkin lopulta riittävän hyvän olotilan, esim. sulla noi kissat <3 tuo puuttuvaa tarvetta olla joillekin tärkeä ihminen. Mulla ois niin, että haluaisin olla lähiäiti, mutta en ehkä enää kykene. Siihen sopeutumisratkaisu lienee olisi, että olen kuitenkin äiti, vaikken ole paikalla kuten ne äideistä parhaat, mutta en kuitenkaan täysin vailla kokemusta jälkikasvusta, koska itselle se on myös tärkeä peili omaan lapsuuteeni. Ei nyt sillä, etä keitään saisi käyttää omaan paranemiseensa, mutta en kyllä tehnyt lapsia se mielessä. Mutta monihan sanoo, että lapset kasvattavat meitä. Ainakin itse haluan kokea, että se on juuri niin. Vaikea mun kasvattaa itseäni puhtaampia olentoja, tavallaan, edes.

ap

Terapioilla ei saa poistettua kaikkia seurauksia, mitä vaikeista tapahtumista on seurannut. Loppu pitää vaan yrittää hyväksyä. Musta tuo kuullostaa hyvältä, että koitat lähiäitiyden sijasta olla edes etä-äiti. Se on ihan riittävästi <3

No, näinhän se on. Menen nyt terapiassani niin pitkälle kuin pääsen ja pystyn ja ehkä se tie on sitten siinä. Koen kuitenkin, että lasten tulon ja äidiksitulon myötä "jouduin" ehkä niin lähelle niitä onnettomia tapahtuneita asioita, kuin tulen koskaan joutumaan, ja siksi tässä tuli niin paljon vielä käsiteltävää, mitä lapsettomana ei ollut, vaikka silloinkin jo oli asioita aika paljon.

Eli nyt käsittelen näitä ka ehkä löydän jotain tyytyväisyyttä elämääni. Olen tosi onnellinen että saan olla kuitenkin vanhempi, tosiaan se on aika ihme, vaikka se ottaa todella henkisesti raskaasti mielen päälle, jos äitiyttäni raiskataan arvosteluilla. Koitan olla paras äiti lapsilleni koko ajan. En itsekään asunut sen mieluisamman vanhemman kanssa, enkä nyt koita sanoa, että olisin tässä se mieluisampi vanhempi, melkein toivottavasti en ole, mutta tarkoitan, että vaikka olisinkin, enkä ole läsnä, niin siitäkin lapset selviää. Jos yhteys on kuitenkin olemassa ja se toimii.

ap

Ap olen lueskellut sinun kirjoitteluita tänne palstalle reilun vuoden, ja täytyy sanoa, että sinusta tulee nyt muuttosi jälkeen jotenkin parempi ja tasapainoisempi vaikutelma. Muutto taisi tehdä sinulle hyvää. Tsemppiä.

Joo iloitse sä vaan siitä, kun jollain ei perhe-elämä suju.

ap

Yritin kehua sinua ja tsempata sinua. Miksi käänsit sen heti negatiiviseksi?

Koska mä itse tiedän, ettei ongelma ole osata olla vaikka tasapainossa ja plaa plaa, vaan ongelma on osata olla hyvä äiti!

ap

Etkö tajua, että ne on sama asia. Tasapainoinen ihminen osaa olla hyvä äiti. Epätasapainoinen on yleensä pask* äiti. 

Ei ole sama asia. Ihminen, joka pintaliitää tasapainoisena ympäri maailmaa ei ole hyvä äiti, jos lapsistaan ei välitä.

ap

Taidat ymmärtää termin tasapainoisuus hyvin eri lailla kuin minä.

Minä tarkoitin sanalla tasapainoinen ihmistä, joka on psyykkisesti terve ja resilientti ja kykeneväinen rakastamaan itseään ja muita. Jos joku ihminen ei välitä lapsistaan, niin hän ei todellakaan ole tasapainoinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä mä sitten teen, kun eka tuomitsija tulee vastaan? Mietin, että Vauva-palstalla sanottiin, ettei tällaista ole. Sitten ois kuitenkin. Niin mikä auttaisi?

ap

Miksi sinua edes haittaa jos joku random ihminen tuomitsee sinun valintasi? 

Minun valintani? Ei ole minun valintani asua erillään lapsistani, vaan henkisten minulle aiheitetujen ongelmien pakon sanelema juttu. Haittaa se totta kai, jos kuvitelaan, etten mä välitä mun lapsistani.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli siivoaja, mutta sittn se piti sanoa irti rahakriisin takia. Ei ollut enää varaa. Siivous oli myös "vain" 2 kertaa kuukaudessa, jolloin edellisenä iltana oli kauhea stressi tavaroiden keräilystä pois lojumasta ympäriinsä. Minusta mies olisi voinut tehdä sitä, kun mä olin töissä, enemmän, ja mies taas jostain syystä inhosi sitä, että siivotaan siivoajia varten.

ap

Liikaa tavaraa, jos tavaroiden laittaminen takaisin omille paikoilleen on liian vaikeaa. Siihen auttaa konmari. 

Minusta konmari on vaikeaa, jos tavatat taloudessa eivät ole kaikki omia.

ap

Jos kerran miehesikään ei pidä siivoamisesta, niin konmaritatte yhdessä. Monet ovat ottaneet kouluikäiset lapsetkin mukaan ja lapset konmarittaneet omia tavaroitaan. Ja kysehän ei ole pelkästään tavaroista vaan myös elämänmuutoksesta, joka siitä seuraa. Itse tuolla sanoit, että elämän pitäisi olla mukavaa ja konmarissahan tavaroistakin säästetään vain iloa tuottavat. Tavaroiden jälkeen voi konmarittaa elämssään muitakin asioita, jotka eivät tuota iloa. 

Miehen kanssa konmarittaminen... Kun ei se halua. Kun ei sitä häiritse.

ap

Se on tietysti hankalampi juttu. Mutta kun nyt asutkin jo erossa miehestä eli sulla on oma asunto, niin siellä konmarittaminen on ihan helppoa. Pieni asunto, niin sulla ei varmaan ole vielä ehtinyt kertyä sinne hirveästi tavaraa.

Se ei olekaan koskaan ollut ongelma, vaan lasten eläminen sotkun keskellä. Johon olin syyllinen.

ap

Lasten koti pysyy paremmin siistinä, kun laitetaan ylimääräiset tavarat pois. Sanot miehelle, että suostut edes harkitsemaan takaisin hänen luokseen muuttamista vasta sitten, kun mies on konmarittanut omat tavaransa. Kerrankin siis SINÄ määräät, ei mies. 

Ei miehellä ole ongelmaa jos en asu siellä. Enkä kyllä itsekään näe, miksi hän minut sinne tahtoisi. Hänelle vaan "sopii kaikki", mitä mä teen. Ei halua kuulemma määräillä.

ap

Eikö ongelma ollut se, että lapset joutuvat asumaan siivottomassa kodissa? Ja koska mies ei halua siivota, lapset elävät nyt siivottomassa kodissa?

Joo, sen takia voin pahoin. Mutta koska en asu siellä, siitä ei voida enää syyttää minua käytännössä. Kaikkien katseet siirtyvät mieheen, jotka haluaisivat siellä jotain arvostella.

ap

No mutta sittenhän siivoamisen osalta kaikki on nyt hyvin. Kyllä ne koulussa puuttuvat asiaan, jos lapsilla on samat vaatteet päällä jatkuvasti tai muulla tavalla huomataan, että kotona ei lapsista huolehdita. Lastenvalvojalla tehty tapaamissopimus olisi hyvä asia, silloin olisi mustaa valkoisella, milloin lapset ovat sinulla ja milloin isällään. Sun ei tarvitse suostua mihinkään, mistä ei ole mustaa valkoisella. Ja etävanhempana sun ei tarvitse tavata lapsiasi edes silloin, kun sulla tapaamissopimuksen mukaan olisi oikeus, jos et halua. 

No ei tuossa nyt ole edes kyse siitä, että lasten hyvinvointiin tarttis kenenkään puuttua. Mieskin sitten luovutti, ettei mun tarvii olla lasten kanssa mutta se on siis niin hölmöä, kun kaikesta tulee se tunne, ettei mulla ole sananvaltaa. Ei mulle ois ongelmaa olla avuksi, ellei tulis tunnetta, että määräillään.

ap

Kun elatussopimus on tehty, sinä voit aivan vapaasti tarjota miehellesi lastenhoitoapua ja juuri silloin ja juuri sen verran kuin se sinulle itsellesi sopii. Kukaan ei määräile sua. 

Parisuhde ja perhe-elämä ei sovi kaikille. Joskus elämä on parempaa, kun asuu yksin ja voi tehdä just niinkuin itse haluaa. Jos ei huvita siivota, ei siivoa. Jos haluaa syödä näkkileipää sängyssä, syö. Jos haluaa nukkua koko lauantaipäivän, nukkuu. Ei tarvitse ottaa muita huomioon eikä kukaan määräile. 

Kyllä minä osaan ottaa muita huomioon, mutta en vain saanut siivottua tasolla, jonka olisin kokenut olevan riittävä. Enkä muutenkaan toimia perheessä tavalla, joka olisi ihanteellinen ja riittävä.

ap

Eli sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä vaan se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Niinpä on oikein hyvä asia, että asut nyt yksin. Nyt vaan järjestät asiasi sillä tavalla kuntoon, että mikään ei roiku suullisten sopimusten varassa. 

Aha. Että koska mun äiti on vaurioittanut minua siihen, että koen riittämättömyyden tunnetta, niin sinä katsot oikeudeksesi leimata minut siitä? Että sulle ei sovi, sä oot kykenemätön? Mies koitti kuormittaa minua tukeutumalla minuun, en mä tässä yksin ole se, joka ei johonkin kykene. Jos mies kykenisi kantamaan itse omat valintansa tukeutumatta minuun ja tukemaan minua sen sijaan, niin olisin ehkä päässyt äitini aiheuttamista haavoista. Ymmärrän, ettei keneltäkäön voi sellaista vaatia tai edellyttää, mutta en silti ymmärrä toiseen tukeutumista jonain oikeutena sinänsä, ja jos sitä ei saa, niin mä en kykene johonkin vai?

ap

Okei, korjaan edellistä: sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä tuon miehen kanssa. Jonkun toisen kanssa voi sopiakin. Tärkeintä kuitenkin on, että olet lähtenyt suhteesta, joka tuottaa sinulle pahaa oloa. Nyt vaan käytännön asiat kuntoon ja sen jälkeen teillä kummallakin on omat elämänne. 

Kiitos kun ymmärrät. Ei sovi hänen kanssaan ei, ja olen siitä tietysti surullinen. Ja tiedän senkin, että äitini aiheuttamien vaurioiden vuoksi minun on erittäin hankalaa löytää ketään, sopivaa siis, siitäkin olen surullinen.

ap

Ymmärrän sua. Mun syyni olla sellainen kuin olen on erilainen kuin sulla, mutta jo kauan sitten ymmärsin, että tuskin tulen koskaan löytämään mulle sopivaa miestä. 

Minusta sellainen on määrättömän surullista. Mulla ois rakkautta antaa paljon ihmiselle, joka tajuais mua, mutta se aina kariutuu siihen, ettei minua ymmärretä. En siitä voi toisia syyttää, mutta tuntuu niin katkeralta. Aivan kuin olisin huonompi kuin muut, vaikka mulle on vain tehty pahaa.

ap

Niin minustakin. Onko sulla koskaan tunne, että sun rakkautesi on suljettu johonkin lyijyastiaan? Mun ex-mies puukotti mua 17 vuotta sitten. 5 kertaa ylävartaloon, 1kerran reiteen ja 1kerran käsivarteen. Reiteen on jäänyt jatkuva hermosärky, joka hankaloittaa nukkumista ja liikkumista. Olisi ihana rakastua johonkin mieheen, mutta mä en pysty. Ei kukaan tavallinen mies pysty ymmärtämään niitä pelkoja,  mitä mulla on.

Oi hurja. En osaa sanoa muuta. Voimia.

Kysymykseesi en ole koskaan miettinyt missä se on... ehkä tukadutettuna. Siis maton alla, jossain, hapettomana. Jos pitäisi koittaa valloittaa vaikka joku mies rakkautta osoittamalla, niin ei se vaan tuu esiin sieltä. Ei ole sille uskoa, että sitä edes on. Äitini suhtautui mun rakkauteeni itseään kohtaan niin, ettei uskonut mun tuntevan niitä tunteita. Eli ei vain torjunut, vaan väitti minulle, ettei oo totta, että kykenisin sellaiseen hyvyyteen. Ei sanonut tuota viimeksi mainittua suoraan, mutta siis rivienvälistä viestinoli tämä.

Ja vaikka ymmärsin, että hän ei omasta kivustaan johtuen kykene ottamaan vastaan mun rakkauttani, niin silti se romutti minussa jotakin.

Voisitko vielä löytää apua käsitellä tuota tilannetta? Kyllä sä pystyt siihen, mä uskon siihen. Pala pieneltä palalta.

ap

Lainaamani kohta kuvaa hyvin mitä tarkoitin. 

Mä olen käynyt paljonkin erilaisissa terapioissa ja pahimman olen tietenkin jo ohittanut. Olen pari kertaa kokeillut seurusteluakin vaan ei siitä tule mitään. Ihan yksinekrtaisetkin asiat kuten toinen tulee samaan huoneeseen niin, että mä en kuule hänen tuloaan, saa mut paniikin valtaan. Pystyn suhtautumaan luottavaisesti miehiin, jotka ovat sukulaisiani, työkavereitani tai ystävieni puolisoita, mutta en mieheen, jonka kanssa olisin parisuhteessa. 

Olen varmaan niitä miesten haleveksimia naisia, koska mulla on 6 kissaa. Annan rakkauteni ja hellyyteni niille. En enää odotakaan, että olisin joskus vielä parisuhteessa. Elämäni on ihan hyvä näin. Kissojen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Eikä tarvitse pelätä.

No, hyvä asia sinulle, että pärjäät tilanteen kanssa. Niinhän se usein onkin vain pakko, sopeutua, ja usein saa kuitenkin lopulta riittävän hyvän olotilan, esim. sulla noi kissat <3 tuo puuttuvaa tarvetta olla joillekin tärkeä ihminen. Mulla ois niin, että haluaisin olla lähiäiti, mutta en ehkä enää kykene. Siihen sopeutumisratkaisu lienee olisi, että olen kuitenkin äiti, vaikken ole paikalla kuten ne äideistä parhaat, mutta en kuitenkaan täysin vailla kokemusta jälkikasvusta, koska itselle se on myös tärkeä peili omaan lapsuuteeni. Ei nyt sillä, etä keitään saisi käyttää omaan paranemiseensa, mutta en kyllä tehnyt lapsia se mielessä. Mutta monihan sanoo, että lapset kasvattavat meitä. Ainakin itse haluan kokea, että se on juuri niin. Vaikea mun kasvattaa itseäni puhtaampia olentoja, tavallaan, edes.

ap

Terapioilla ei saa poistettua kaikkia seurauksia, mitä vaikeista tapahtumista on seurannut. Loppu pitää vaan yrittää hyväksyä. Musta tuo kuullostaa hyvältä, että koitat lähiäitiyden sijasta olla edes etä-äiti. Se on ihan riittävästi <3

No, näinhän se on. Menen nyt terapiassani niin pitkälle kuin pääsen ja pystyn ja ehkä se tie on sitten siinä. Koen kuitenkin, että lasten tulon ja äidiksitulon myötä "jouduin" ehkä niin lähelle niitä onnettomia tapahtuneita asioita, kuin tulen koskaan joutumaan, ja siksi tässä tuli niin paljon vielä käsiteltävää, mitä lapsettomana ei ollut, vaikka silloinkin jo oli asioita aika paljon.

Eli nyt käsittelen näitä ka ehkä löydän jotain tyytyväisyyttä elämääni. Olen tosi onnellinen että saan olla kuitenkin vanhempi, tosiaan se on aika ihme, vaikka se ottaa todella henkisesti raskaasti mielen päälle, jos äitiyttäni raiskataan arvosteluilla. Koitan olla paras äiti lapsilleni koko ajan. En itsekään asunut sen mieluisamman vanhemman kanssa, enkä nyt koita sanoa, että olisin tässä se mieluisampi vanhempi, melkein toivottavasti en ole, mutta tarkoitan, että vaikka olisinkin, enkä ole läsnä, niin siitäkin lapset selviää. Jos yhteys on kuitenkin olemassa ja se toimii.

ap

Ap olen lueskellut sinun kirjoitteluita tänne palstalle reilun vuoden, ja täytyy sanoa, että sinusta tulee nyt muuttosi jälkeen jotenkin parempi ja tasapainoisempi vaikutelma. Muutto taisi tehdä sinulle hyvää. Tsemppiä.

Joo iloitse sä vaan siitä, kun jollain ei perhe-elämä suju.

ap

Yritin kehua sinua ja tsempata sinua. Miksi käänsit sen heti negatiiviseksi?

Koska mä itse tiedän, ettei ongelma ole osata olla vaikka tasapainossa ja plaa plaa, vaan ongelma on osata olla hyvä äiti!

ap

Etkö tajua, että ne on sama asia. Tasapainoinen ihminen osaa olla hyvä äiti. Epätasapainoinen on yleensä pask* äiti. 

Ei ole sama asia. Ihminen, joka pintaliitää tasapainoisena ympäri maailmaa ei ole hyvä äiti, jos lapsistaan ei välitä.

ap

Taidat ymmärtää termin tasapainoisuus hyvin eri lailla kuin minä.

Minä tarkoitin sanalla tasapainoinen ihmistä, joka on psyykkisesti terve ja resilientti ja kykeneväinen rakastamaan itseään ja muita. Jos joku ihminen ei välitä lapsistaan, niin hän ei todellakaan ole tasapainoinen ihminen.

No miten muutto pois kotoa edistää mitään noita yllämainittuja.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä mä sitten teen, kun eka tuomitsija tulee vastaan? Mietin, että Vauva-palstalla sanottiin, ettei tällaista ole. Sitten ois kuitenkin. Niin mikä auttaisi?

ap

Miksi sinua edes haittaa jos joku random ihminen tuomitsee sinun valintasi? 

Minun valintani? Ei ole minun valintani asua erillään lapsistani, vaan henkisten minulle aiheitetujen ongelmien pakon sanelema juttu. Haittaa se totta kai, jos kuvitelaan, etten mä välitä mun lapsistani.

ap

Miksi sinua haittaa, jos joku kuvittelee sinusta jotain paikkaansa pitämätöntä? 

Itse tiedät totuuden, että välität lapsistasi. Jos joku KUVITTELEE että sinä et muka välitä, niin se on sen kuvittelijan oma ongelma, ei sinun. Jätä moiset kuvittelijat omaan arvoonsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, ehkei etä-äitiyttä sinänsä tuomita, mutta syyt mitkä siihen johtaa, tuomitaan ainakin. Ja minkä mä edes voin rehellisesti sanoa syyksi? Vitutti koko perhe? Ah, eikä tuomita.

ap

Jaa no sano syyksi, että olit niin rikkinäinen ihminen että aiheutit kärsimystä perheellesi, ja ryhdyit etä-äidiksi, koska halusit suojella lapsiasi itseltäsi. Ei sellaista tuomita vaan arvostetaan.

Aivan kuten tuomionsa "sovittaneita" linnakundeja ja ex-narkkareita? Just.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä mä sitten teen, kun eka tuomitsija tulee vastaan? Mietin, että Vauva-palstalla sanottiin, ettei tällaista ole. Sitten ois kuitenkin. Niin mikä auttaisi?

ap

Miksi sinua edes haittaa jos joku random ihminen tuomitsee sinun valintasi? 

Minun valintani? Ei ole minun valintani asua erillään lapsistani, vaan henkisten minulle aiheitetujen ongelmien pakon sanelema juttu. Haittaa se totta kai, jos kuvitelaan, etten mä välitä mun lapsistani.

ap

Miksi sinua haittaa, jos joku kuvittelee sinusta jotain paikkaansa pitämätöntä? 

Itse tiedät totuuden, että välität lapsistasi. Jos joku KUVITTELEE että sinä et muka välitä, niin se on sen kuvittelijan oma ongelma, ei sinun. Jätä moiset kuvittelijat omaan arvoonsa.

No kyllä se nyt vähän jaittaa kun elin koko pienen elämäni henkilön kanssa, joka jatkuvasti kuvitteli minusta jotain paikkaansapitämätöntä. Eli äitini. Milloin on aika, että joku arvostaisi minuakin? Ei ikinä.

ap

Riittämättämyyden tunne, tuttua teet sitten mitä vaan.Onko se että emme pohjimmiltaan riitä itaellemme olemme tyytymättömiä itseemme?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä mä sitten teen, kun eka tuomitsija tulee vastaan? Mietin, että Vauva-palstalla sanottiin, ettei tällaista ole. Sitten ois kuitenkin. Niin mikä auttaisi?

ap

Miksi sinua edes haittaa jos joku random ihminen tuomitsee sinun valintasi? 

Minun valintani? Ei ole minun valintani asua erillään lapsistani, vaan henkisten minulle aiheitetujen ongelmien pakon sanelema juttu. Haittaa se totta kai, jos kuvitelaan, etten mä välitä mun lapsistani.

ap

Miksi sinua haittaa, jos joku kuvittelee sinusta jotain paikkaansa pitämätöntä? 

Itse tiedät totuuden, että välität lapsistasi. Jos joku KUVITTELEE että sinä et muka välitä, niin se on sen kuvittelijan oma ongelma, ei sinun. Jätä moiset kuvittelijat omaan arvoonsa.

No kyllä se nyt vähän jaittaa kun elin koko pienen elämäni henkilön kanssa, joka jatkuvasti kuvitteli minusta jotain paikkaansapitämätöntä. Eli äitini. Milloin on aika, että joku arvostaisi minuakin? Ei ikinä.

ap

Ole sinä se ihminen, joka arvostaa sinua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä mä sitten teen, kun eka tuomitsija tulee vastaan? Mietin, että Vauva-palstalla sanottiin, ettei tällaista ole. Sitten ois kuitenkin. Niin mikä auttaisi?

ap

Miksi sinua edes haittaa jos joku random ihminen tuomitsee sinun valintasi? 

Minun valintani? Ei ole minun valintani asua erillään lapsistani, vaan henkisten minulle aiheitetujen ongelmien pakon sanelema juttu. Haittaa se totta kai, jos kuvitelaan, etten mä välitä mun lapsistani.

ap

Miksi sinua haittaa, jos joku kuvittelee sinusta jotain paikkaansa pitämätöntä? 

Itse tiedät totuuden, että välität lapsistasi. Jos joku KUVITTELEE että sinä et muka välitä, niin se on sen kuvittelijan oma ongelma, ei sinun. Jätä moiset kuvittelijat omaan arvoonsa.

Aika vaikea TIETÄÄ totuutta itsestään, kun on koko kasvuelämänsä elänyt ihmisen kanssa, joka kuvittelee sinusta koko ajan kaikkea paikkaansapitämätöntä. Mistä mä tietäisin, oliko ne asiat minusta totta vai ei? Tuossa linkissä on siitä kaasuvalottamisesta, se on just sitä, että ihmisen ei anneta millään lailla luottaa omiin ajatuksiinsa eikä omiin havaintoihinsa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä mä sitten teen, kun eka tuomitsija tulee vastaan? Mietin, että Vauva-palstalla sanottiin, ettei tällaista ole. Sitten ois kuitenkin. Niin mikä auttaisi?

ap

Miksi sinua edes haittaa jos joku random ihminen tuomitsee sinun valintasi? 

Minun valintani? Ei ole minun valintani asua erillään lapsistani, vaan henkisten minulle aiheitetujen ongelmien pakon sanelema juttu. Haittaa se totta kai, jos kuvitelaan, etten mä välitä mun lapsistani.

ap

Miksi sinua haittaa, jos joku kuvittelee sinusta jotain paikkaansa pitämätöntä? 

Itse tiedät totuuden, että välität lapsistasi. Jos joku KUVITTELEE että sinä et muka välitä, niin se on sen kuvittelijan oma ongelma, ei sinun. Jätä moiset kuvittelijat omaan arvoonsa.

No kyllä se nyt vähän jaittaa kun elin koko pienen elämäni henkilön kanssa, joka jatkuvasti kuvitteli minusta jotain paikkaansapitämätöntä. Eli äitini. Milloin on aika, että joku arvostaisi minuakin? Ei ikinä.

ap

Ole sinä se ihminen, joka arvostaa sinua.

Se ei riitä, mä olenkin, mutta se ei riitä. Jos en arvostaisi itseäni, en olisi etsinyt apua koko elämäni ajan. Jos muut tuomitsee, etkä itse tiedä, pitääkö siitä ottaa onkeensa vai ei, niin itsearvostaminen EI RIITÄ.

ap