Lue keskustelun säännöt.
Riittämättömyyden tunteesta johtuen en siivoa
08.09.2017 |
Koska se, mitä teen, ei kuitenkaan riitä, en tee enää mitään. Riittämättömyyden tunteen synty on äitini vika ja mieheni jatkaa sitä olettamalla, että minulta voi vaatia kaikenmaailman normaalien ihmisten henkistä kapasitettia sietää sitä, ettei ikinä tule kunnollista, kun on siivonnut. Koska lapsiperheessä on ihan kohta kuitenkin sotkuista. Mieheni joutuu siivoamaan itse, koska en kestä sitä, että hän odottaa minun jotenkin saavan aikaiseksi siistiä.
Ja vaikkei hän ole edes kovin vaativainen, niin hän ei ymmärrä nostaa taakkaa tästä asiasta ja ongelmasta pois mun harteiltani, ja tukea mua siinä, kun mulla on se riittämättömyyden tunne.
Kommentit (393)
Vierailija kirjoitti:
Ap psykiatrit ei aina ymmärrä kaikkea, hekin on vain ihmisiä, eivät täydellisiä. Pitäisikö sinun hakeutua johonkin narsistien uhrien tukiryhmään? Siis sellaiseen vertaisryhmään. Siellä voisit kohdata ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman kuin sinä, ja ymmärtäisivät sinua.
Ihmisiä, jotka tekee työtä, jossa heidän tulisi ymmärtää potilaitaan, eikä niin päin, että minun heidän puutteitaan. Tai siis ei sille tietenkään mitään mahda, mutta ilmeisesti Suomessakin on tahoja, jotka koittavat edistää psykiatriassa narsistin uhri -syndroomakäsitteen etenemistä, ja nämä "vain ihmiset" viittaavat sille kintaalla jostain syystä. Sitä asennetta kritisoin. Että ei vaan auta monia nämä nykyisetkään terapiat, vaikka koko ajan ne varmaan ovatkin kehittyneet.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli siivoaja, mutta sittn se piti sanoa irti rahakriisin takia. Ei ollut enää varaa. Siivous oli myös "vain" 2 kertaa kuukaudessa, jolloin edellisenä iltana oli kauhea stressi tavaroiden keräilystä pois lojumasta ympäriinsä. Minusta mies olisi voinut tehdä sitä, kun mä olin töissä, enemmän, ja mies taas jostain syystä inhosi sitä, että siivotaan siivoajia varten.
apLiikaa tavaraa, jos tavaroiden laittaminen takaisin omille paikoilleen on liian vaikeaa. Siihen auttaa konmari.
Minusta konmari on vaikeaa, jos tavatat taloudessa eivät ole kaikki omia.
apJos kerran miehesikään ei pidä siivoamisesta, niin konmaritatte yhdessä. Monet ovat ottaneet kouluikäiset lapsetkin mukaan ja lapset konmarittaneet omia tavaroitaan. Ja kysehän ei ole pelkästään tavaroista vaan myös elämänmuutoksesta, joka siitä seuraa. Itse tuolla sanoit, että elämän pitäisi olla mukavaa ja konmarissahan tavaroistakin säästetään vain iloa tuottavat. Tavaroiden jälkeen voi konmarittaa elämssään muitakin asioita, jotka eivät tuota iloa.
Miehen kanssa konmarittaminen... Kun ei se halua. Kun ei sitä häiritse.
apSe on tietysti hankalampi juttu. Mutta kun nyt asutkin jo erossa miehestä eli sulla on oma asunto, niin siellä konmarittaminen on ihan helppoa. Pieni asunto, niin sulla ei varmaan ole vielä ehtinyt kertyä sinne hirveästi tavaraa.
Se ei olekaan koskaan ollut ongelma, vaan lasten eläminen sotkun keskellä. Johon olin syyllinen.
apLasten koti pysyy paremmin siistinä, kun laitetaan ylimääräiset tavarat pois. Sanot miehelle, että suostut edes harkitsemaan takaisin hänen luokseen muuttamista vasta sitten, kun mies on konmarittanut omat tavaransa. Kerrankin siis SINÄ määräät, ei mies.
Ei miehellä ole ongelmaa jos en asu siellä. Enkä kyllä itsekään näe, miksi hän minut sinne tahtoisi. Hänelle vaan "sopii kaikki", mitä mä teen. Ei halua kuulemma määräillä.
apEikö ongelma ollut se, että lapset joutuvat asumaan siivottomassa kodissa? Ja koska mies ei halua siivota, lapset elävät nyt siivottomassa kodissa?
Joo, sen takia voin pahoin. Mutta koska en asu siellä, siitä ei voida enää syyttää minua käytännössä. Kaikkien katseet siirtyvät mieheen, jotka haluaisivat siellä jotain arvostella.
apNo mutta sittenhän siivoamisen osalta kaikki on nyt hyvin. Kyllä ne koulussa puuttuvat asiaan, jos lapsilla on samat vaatteet päällä jatkuvasti tai muulla tavalla huomataan, että kotona ei lapsista huolehdita. Lastenvalvojalla tehty tapaamissopimus olisi hyvä asia, silloin olisi mustaa valkoisella, milloin lapset ovat sinulla ja milloin isällään. Sun ei tarvitse suostua mihinkään, mistä ei ole mustaa valkoisella. Ja etävanhempana sun ei tarvitse tavata lapsiasi edes silloin, kun sulla tapaamissopimuksen mukaan olisi oikeus, jos et halua.
No ei tuossa nyt ole edes kyse siitä, että lasten hyvinvointiin tarttis kenenkään puuttua. Mieskin sitten luovutti, ettei mun tarvii olla lasten kanssa mutta se on siis niin hölmöä, kun kaikesta tulee se tunne, ettei mulla ole sananvaltaa. Ei mulle ois ongelmaa olla avuksi, ellei tulis tunnetta, että määräillään.
apKun elatussopimus on tehty, sinä voit aivan vapaasti tarjota miehellesi lastenhoitoapua ja juuri silloin ja juuri sen verran kuin se sinulle itsellesi sopii. Kukaan ei määräile sua.
Parisuhde ja perhe-elämä ei sovi kaikille. Joskus elämä on parempaa, kun asuu yksin ja voi tehdä just niinkuin itse haluaa. Jos ei huvita siivota, ei siivoa. Jos haluaa syödä näkkileipää sängyssä, syö. Jos haluaa nukkua koko lauantaipäivän, nukkuu. Ei tarvitse ottaa muita huomioon eikä kukaan määräile.
Kyllä minä osaan ottaa muita huomioon, mutta en vain saanut siivottua tasolla, jonka olisin kokenut olevan riittävä. Enkä muutenkaan toimia perheessä tavalla, joka olisi ihanteellinen ja riittävä.
apEli sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä vaan se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Niinpä on oikein hyvä asia, että asut nyt yksin. Nyt vaan järjestät asiasi sillä tavalla kuntoon, että mikään ei roiku suullisten sopimusten varassa.
Aha. Että koska mun äiti on vaurioittanut minua siihen, että koen riittämättömyyden tunnetta, niin sinä katsot oikeudeksesi leimata minut siitä? Että sulle ei sovi, sä oot kykenemätön? Mies koitti kuormittaa minua tukeutumalla minuun, en mä tässä yksin ole se, joka ei johonkin kykene. Jos mies kykenisi kantamaan itse omat valintansa tukeutumatta minuun ja tukemaan minua sen sijaan, niin olisin ehkä päässyt äitini aiheuttamista haavoista. Ymmärrän, ettei keneltäkäön voi sellaista vaatia tai edellyttää, mutta en silti ymmärrä toiseen tukeutumista jonain oikeutena sinänsä, ja jos sitä ei saa, niin mä en kykene johonkin vai?
apOkei, korjaan edellistä: sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä tuon miehen kanssa. Jonkun toisen kanssa voi sopiakin. Tärkeintä kuitenkin on, että olet lähtenyt suhteesta, joka tuottaa sinulle pahaa oloa. Nyt vaan käytännön asiat kuntoon ja sen jälkeen teillä kummallakin on omat elämänne.
Kiitos kun ymmärrät. Ei sovi hänen kanssaan ei, ja olen siitä tietysti surullinen. Ja tiedän senkin, että äitini aiheuttamien vaurioiden vuoksi minun on erittäin hankalaa löytää ketään, sopivaa siis, siitäkin olen surullinen.
apYmmärrän sua. Mun syyni olla sellainen kuin olen on erilainen kuin sulla, mutta jo kauan sitten ymmärsin, että tuskin tulen koskaan löytämään mulle sopivaa miestä.
Minusta sellainen on määrättömän surullista. Mulla ois rakkautta antaa paljon ihmiselle, joka tajuais mua, mutta se aina kariutuu siihen, ettei minua ymmärretä. En siitä voi toisia syyttää, mutta tuntuu niin katkeralta. Aivan kuin olisin huonompi kuin muut, vaikka mulle on vain tehty pahaa.
apNiin minustakin. Onko sulla koskaan tunne, että sun rakkautesi on suljettu johonkin lyijyastiaan? Mun ex-mies puukotti mua 17 vuotta sitten. 5 kertaa ylävartaloon, 1kerran reiteen ja 1kerran käsivarteen. Reiteen on jäänyt jatkuva hermosärky, joka hankaloittaa nukkumista ja liikkumista. Olisi ihana rakastua johonkin mieheen, mutta mä en pysty. Ei kukaan tavallinen mies pysty ymmärtämään niitä pelkoja, mitä mulla on.
Oi hurja. En osaa sanoa muuta. Voimia.
Kysymykseesi en ole koskaan miettinyt missä se on... ehkä tukadutettuna. Siis maton alla, jossain, hapettomana. Jos pitäisi koittaa valloittaa vaikka joku mies rakkautta osoittamalla, niin ei se vaan tuu esiin sieltä. Ei ole sille uskoa, että sitä edes on. Äitini suhtautui mun rakkauteeni itseään kohtaan niin, ettei uskonut mun tuntevan niitä tunteita. Eli ei vain torjunut, vaan väitti minulle, ettei oo totta, että kykenisin sellaiseen hyvyyteen. Ei sanonut tuota viimeksi mainittua suoraan, mutta siis rivienvälistä viestinoli tämä.
Ja vaikka ymmärsin, että hän ei omasta kivustaan johtuen kykene ottamaan vastaan mun rakkauttani, niin silti se romutti minussa jotakin.
Voisitko vielä löytää apua käsitellä tuota tilannetta? Kyllä sä pystyt siihen, mä uskon siihen. Pala pieneltä palalta.
apLainaamani kohta kuvaa hyvin mitä tarkoitin.
Mä olen käynyt paljonkin erilaisissa terapioissa ja pahimman olen tietenkin jo ohittanut. Olen pari kertaa kokeillut seurusteluakin vaan ei siitä tule mitään. Ihan yksinekrtaisetkin asiat kuten toinen tulee samaan huoneeseen niin, että mä en kuule hänen tuloaan, saa mut paniikin valtaan. Pystyn suhtautumaan luottavaisesti miehiin, jotka ovat sukulaisiani, työkavereitani tai ystävieni puolisoita, mutta en mieheen, jonka kanssa olisin parisuhteessa.
Olen varmaan niitä miesten haleveksimia naisia, koska mulla on 6 kissaa. Annan rakkauteni ja hellyyteni niille. En enää odotakaan, että olisin joskus vielä parisuhteessa. Elämäni on ihan hyvä näin. Kissojen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Eikä tarvitse pelätä.
No, hyvä asia sinulle, että pärjäät tilanteen kanssa. Niinhän se usein onkin vain pakko, sopeutua, ja usein saa kuitenkin lopulta riittävän hyvän olotilan, esim. sulla noi kissat <3 tuo puuttuvaa tarvetta olla joillekin tärkeä ihminen. Mulla ois niin, että haluaisin olla lähiäiti, mutta en ehkä enää kykene. Siihen sopeutumisratkaisu lienee olisi, että olen kuitenkin äiti, vaikken ole paikalla kuten ne äideistä parhaat, mutta en kuitenkaan täysin vailla kokemusta jälkikasvusta, koska itselle se on myös tärkeä peili omaan lapsuuteeni. Ei nyt sillä, etä keitään saisi käyttää omaan paranemiseensa, mutta en kyllä tehnyt lapsia se mielessä. Mutta monihan sanoo, että lapset kasvattavat meitä. Ainakin itse haluan kokea, että se on juuri niin. Vaikea mun kasvattaa itseäni puhtaampia olentoja, tavallaan, edes.
apTerapioilla ei saa poistettua kaikkia seurauksia, mitä vaikeista tapahtumista on seurannut. Loppu pitää vaan yrittää hyväksyä. Musta tuo kuullostaa hyvältä, että koitat lähiäitiyden sijasta olla edes etä-äiti. Se on ihan riittävästi <3
No, näinhän se on. Menen nyt terapiassani niin pitkälle kuin pääsen ja pystyn ja ehkä se tie on sitten siinä. Koen kuitenkin, että lasten tulon ja äidiksitulon myötä "jouduin" ehkä niin lähelle niitä onnettomia tapahtuneita asioita, kuin tulen koskaan joutumaan, ja siksi tässä tuli niin paljon vielä käsiteltävää, mitä lapsettomana ei ollut, vaikka silloinkin jo oli asioita aika paljon.
Eli nyt käsittelen näitä ka ehkä löydän jotain tyytyväisyyttä elämääni. Olen tosi onnellinen että saan olla kuitenkin vanhempi, tosiaan se on aika ihme, vaikka se ottaa todella henkisesti raskaasti mielen päälle, jos äitiyttäni raiskataan arvosteluilla. Koitan olla paras äiti lapsilleni koko ajan. En itsekään asunut sen mieluisamman vanhemman kanssa, enkä nyt koita sanoa, että olisin tässä se mieluisampi vanhempi, melkein toivottavasti en ole, mutta tarkoitan, että vaikka olisinkin, enkä ole läsnä, niin siitäkin lapset selviää. Jos yhteys on kuitenkin olemassa ja se toimii.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap psykiatrit ei aina ymmärrä kaikkea, hekin on vain ihmisiä, eivät täydellisiä. Pitäisikö sinun hakeutua johonkin narsistien uhrien tukiryhmään? Siis sellaiseen vertaisryhmään. Siellä voisit kohdata ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman kuin sinä, ja ymmärtäisivät sinua.
Ihmisiä, jotka tekee työtä, jossa heidän tulisi ymmärtää potilaitaan, eikä niin päin, että minun heidän puutteitaan. Tai siis ei sille tietenkään mitään mahda, mutta ilmeisesti Suomessakin on tahoja, jotka koittavat edistää psykiatriassa narsistin uhri -syndroomakäsitteen etenemistä, ja nämä "vain ihmiset" viittaavat sille kintaalla jostain syystä. Sitä asennetta kritisoin. Että ei vaan auta monia nämä nykyisetkään terapiat, vaikka koko ajan ne varmaan ovatkin kehittyneet.
ap
En tarkoittanutkaan että sinun pitää ymmärtää heidän puutteita, vaan kannattaa vaan hyväksyä se fakta, että osa psykiatreista ymmärtää parhaiten traumataustaisia, osa taas on erikoistunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen, osa ymmärtää parhaiten narsistien uhreja, osa ymmärtää parhaiten syömishäiriöisiä. Psykiatria on niin laaja kenttä, että sen sisällä psykiatrit erikoistuu johonkin aihealueeseen. Ihan samalla tavalla kuin kirurgia (ortopedia) on niin laaja kenttä, että kirurgit/ortopedit erikoistuvat joko ranteeseen, polveen tai olkapäähän. Ja potilaan/asiakkaan on viisasta valita se psykiatri/terapeutti/kirurgi, joka on erikoistunut juuri siihen spesifiin ongelmaan, joka sillä potilaalla/asiakkaalla on. Ei ne muut viittaa kintaalla aiheelle vaan he eivät vaan ole siihen perehtyneitä (tai siitä kiinnostuneita).
Siinä olet kyllä oikeassa, että terapia ei auta aina eikä kaikkia, vaikka terapiat on kehittyneet hyvin paljon ihan vaikka viimeisen 20 vuoden aikana. Psykoterapia auttaa noin 60 % terapiassa kävijöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli siivoaja, mutta sittn se piti sanoa irti rahakriisin takia. Ei ollut enää varaa. Siivous oli myös "vain" 2 kertaa kuukaudessa, jolloin edellisenä iltana oli kauhea stressi tavaroiden keräilystä pois lojumasta ympäriinsä. Minusta mies olisi voinut tehdä sitä, kun mä olin töissä, enemmän, ja mies taas jostain syystä inhosi sitä, että siivotaan siivoajia varten.
apLiikaa tavaraa, jos tavaroiden laittaminen takaisin omille paikoilleen on liian vaikeaa. Siihen auttaa konmari.
Minusta konmari on vaikeaa, jos tavatat taloudessa eivät ole kaikki omia.
apJos kerran miehesikään ei pidä siivoamisesta, niin konmaritatte yhdessä. Monet ovat ottaneet kouluikäiset lapsetkin mukaan ja lapset konmarittaneet omia tavaroitaan. Ja kysehän ei ole pelkästään tavaroista vaan myös elämänmuutoksesta, joka siitä seuraa. Itse tuolla sanoit, että elämän pitäisi olla mukavaa ja konmarissahan tavaroistakin säästetään vain iloa tuottavat. Tavaroiden jälkeen voi konmarittaa elämssään muitakin asioita, jotka eivät tuota iloa.
Miehen kanssa konmarittaminen... Kun ei se halua. Kun ei sitä häiritse.
apSe on tietysti hankalampi juttu. Mutta kun nyt asutkin jo erossa miehestä eli sulla on oma asunto, niin siellä konmarittaminen on ihan helppoa. Pieni asunto, niin sulla ei varmaan ole vielä ehtinyt kertyä sinne hirveästi tavaraa.
Se ei olekaan koskaan ollut ongelma, vaan lasten eläminen sotkun keskellä. Johon olin syyllinen.
apLasten koti pysyy paremmin siistinä, kun laitetaan ylimääräiset tavarat pois. Sanot miehelle, että suostut edes harkitsemaan takaisin hänen luokseen muuttamista vasta sitten, kun mies on konmarittanut omat tavaransa. Kerrankin siis SINÄ määräät, ei mies.
Ei miehellä ole ongelmaa jos en asu siellä. Enkä kyllä itsekään näe, miksi hän minut sinne tahtoisi. Hänelle vaan "sopii kaikki", mitä mä teen. Ei halua kuulemma määräillä.
apEikö ongelma ollut se, että lapset joutuvat asumaan siivottomassa kodissa? Ja koska mies ei halua siivota, lapset elävät nyt siivottomassa kodissa?
Joo, sen takia voin pahoin. Mutta koska en asu siellä, siitä ei voida enää syyttää minua käytännössä. Kaikkien katseet siirtyvät mieheen, jotka haluaisivat siellä jotain arvostella.
apNo mutta sittenhän siivoamisen osalta kaikki on nyt hyvin. Kyllä ne koulussa puuttuvat asiaan, jos lapsilla on samat vaatteet päällä jatkuvasti tai muulla tavalla huomataan, että kotona ei lapsista huolehdita. Lastenvalvojalla tehty tapaamissopimus olisi hyvä asia, silloin olisi mustaa valkoisella, milloin lapset ovat sinulla ja milloin isällään. Sun ei tarvitse suostua mihinkään, mistä ei ole mustaa valkoisella. Ja etävanhempana sun ei tarvitse tavata lapsiasi edes silloin, kun sulla tapaamissopimuksen mukaan olisi oikeus, jos et halua.
No ei tuossa nyt ole edes kyse siitä, että lasten hyvinvointiin tarttis kenenkään puuttua. Mieskin sitten luovutti, ettei mun tarvii olla lasten kanssa mutta se on siis niin hölmöä, kun kaikesta tulee se tunne, ettei mulla ole sananvaltaa. Ei mulle ois ongelmaa olla avuksi, ellei tulis tunnetta, että määräillään.
apKun elatussopimus on tehty, sinä voit aivan vapaasti tarjota miehellesi lastenhoitoapua ja juuri silloin ja juuri sen verran kuin se sinulle itsellesi sopii. Kukaan ei määräile sua.
Parisuhde ja perhe-elämä ei sovi kaikille. Joskus elämä on parempaa, kun asuu yksin ja voi tehdä just niinkuin itse haluaa. Jos ei huvita siivota, ei siivoa. Jos haluaa syödä näkkileipää sängyssä, syö. Jos haluaa nukkua koko lauantaipäivän, nukkuu. Ei tarvitse ottaa muita huomioon eikä kukaan määräile.
Kyllä minä osaan ottaa muita huomioon, mutta en vain saanut siivottua tasolla, jonka olisin kokenut olevan riittävä. Enkä muutenkaan toimia perheessä tavalla, joka olisi ihanteellinen ja riittävä.
apEli sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä vaan se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Niinpä on oikein hyvä asia, että asut nyt yksin. Nyt vaan järjestät asiasi sillä tavalla kuntoon, että mikään ei roiku suullisten sopimusten varassa.
Aha. Että koska mun äiti on vaurioittanut minua siihen, että koen riittämättömyyden tunnetta, niin sinä katsot oikeudeksesi leimata minut siitä? Että sulle ei sovi, sä oot kykenemätön? Mies koitti kuormittaa minua tukeutumalla minuun, en mä tässä yksin ole se, joka ei johonkin kykene. Jos mies kykenisi kantamaan itse omat valintansa tukeutumatta minuun ja tukemaan minua sen sijaan, niin olisin ehkä päässyt äitini aiheuttamista haavoista. Ymmärrän, ettei keneltäkäön voi sellaista vaatia tai edellyttää, mutta en silti ymmärrä toiseen tukeutumista jonain oikeutena sinänsä, ja jos sitä ei saa, niin mä en kykene johonkin vai?
apOkei, korjaan edellistä: sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä tuon miehen kanssa. Jonkun toisen kanssa voi sopiakin. Tärkeintä kuitenkin on, että olet lähtenyt suhteesta, joka tuottaa sinulle pahaa oloa. Nyt vaan käytännön asiat kuntoon ja sen jälkeen teillä kummallakin on omat elämänne.
Kiitos kun ymmärrät. Ei sovi hänen kanssaan ei, ja olen siitä tietysti surullinen. Ja tiedän senkin, että äitini aiheuttamien vaurioiden vuoksi minun on erittäin hankalaa löytää ketään, sopivaa siis, siitäkin olen surullinen.
apYmmärrän sua. Mun syyni olla sellainen kuin olen on erilainen kuin sulla, mutta jo kauan sitten ymmärsin, että tuskin tulen koskaan löytämään mulle sopivaa miestä.
Minusta sellainen on määrättömän surullista. Mulla ois rakkautta antaa paljon ihmiselle, joka tajuais mua, mutta se aina kariutuu siihen, ettei minua ymmärretä. En siitä voi toisia syyttää, mutta tuntuu niin katkeralta. Aivan kuin olisin huonompi kuin muut, vaikka mulle on vain tehty pahaa.
apNiin minustakin. Onko sulla koskaan tunne, että sun rakkautesi on suljettu johonkin lyijyastiaan? Mun ex-mies puukotti mua 17 vuotta sitten. 5 kertaa ylävartaloon, 1kerran reiteen ja 1kerran käsivarteen. Reiteen on jäänyt jatkuva hermosärky, joka hankaloittaa nukkumista ja liikkumista. Olisi ihana rakastua johonkin mieheen, mutta mä en pysty. Ei kukaan tavallinen mies pysty ymmärtämään niitä pelkoja, mitä mulla on.
Oi hurja. En osaa sanoa muuta. Voimia.
Kysymykseesi en ole koskaan miettinyt missä se on... ehkä tukadutettuna. Siis maton alla, jossain, hapettomana. Jos pitäisi koittaa valloittaa vaikka joku mies rakkautta osoittamalla, niin ei se vaan tuu esiin sieltä. Ei ole sille uskoa, että sitä edes on. Äitini suhtautui mun rakkauteeni itseään kohtaan niin, ettei uskonut mun tuntevan niitä tunteita. Eli ei vain torjunut, vaan väitti minulle, ettei oo totta, että kykenisin sellaiseen hyvyyteen. Ei sanonut tuota viimeksi mainittua suoraan, mutta siis rivienvälistä viestinoli tämä.
Ja vaikka ymmärsin, että hän ei omasta kivustaan johtuen kykene ottamaan vastaan mun rakkauttani, niin silti se romutti minussa jotakin.
Voisitko vielä löytää apua käsitellä tuota tilannetta? Kyllä sä pystyt siihen, mä uskon siihen. Pala pieneltä palalta.
apLainaamani kohta kuvaa hyvin mitä tarkoitin.
Mä olen käynyt paljonkin erilaisissa terapioissa ja pahimman olen tietenkin jo ohittanut. Olen pari kertaa kokeillut seurusteluakin vaan ei siitä tule mitään. Ihan yksinekrtaisetkin asiat kuten toinen tulee samaan huoneeseen niin, että mä en kuule hänen tuloaan, saa mut paniikin valtaan. Pystyn suhtautumaan luottavaisesti miehiin, jotka ovat sukulaisiani, työkavereitani tai ystävieni puolisoita, mutta en mieheen, jonka kanssa olisin parisuhteessa.
Olen varmaan niitä miesten haleveksimia naisia, koska mulla on 6 kissaa. Annan rakkauteni ja hellyyteni niille. En enää odotakaan, että olisin joskus vielä parisuhteessa. Elämäni on ihan hyvä näin. Kissojen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Eikä tarvitse pelätä.
No, hyvä asia sinulle, että pärjäät tilanteen kanssa. Niinhän se usein onkin vain pakko, sopeutua, ja usein saa kuitenkin lopulta riittävän hyvän olotilan, esim. sulla noi kissat <3 tuo puuttuvaa tarvetta olla joillekin tärkeä ihminen. Mulla ois niin, että haluaisin olla lähiäiti, mutta en ehkä enää kykene. Siihen sopeutumisratkaisu lienee olisi, että olen kuitenkin äiti, vaikken ole paikalla kuten ne äideistä parhaat, mutta en kuitenkaan täysin vailla kokemusta jälkikasvusta, koska itselle se on myös tärkeä peili omaan lapsuuteeni. Ei nyt sillä, etä keitään saisi käyttää omaan paranemiseensa, mutta en kyllä tehnyt lapsia se mielessä. Mutta monihan sanoo, että lapset kasvattavat meitä. Ainakin itse haluan kokea, että se on juuri niin. Vaikea mun kasvattaa itseäni puhtaampia olentoja, tavallaan, edes.
apTerapioilla ei saa poistettua kaikkia seurauksia, mitä vaikeista tapahtumista on seurannut. Loppu pitää vaan yrittää hyväksyä. Musta tuo kuullostaa hyvältä, että koitat lähiäitiyden sijasta olla edes etä-äiti. Se on ihan riittävästi <3
No, näinhän se on. Menen nyt terapiassani niin pitkälle kuin pääsen ja pystyn ja ehkä se tie on sitten siinä. Koen kuitenkin, että lasten tulon ja äidiksitulon myötä "jouduin" ehkä niin lähelle niitä onnettomia tapahtuneita asioita, kuin tulen koskaan joutumaan, ja siksi tässä tuli niin paljon vielä käsiteltävää, mitä lapsettomana ei ollut, vaikka silloinkin jo oli asioita aika paljon.
Eli nyt käsittelen näitä ka ehkä löydän jotain tyytyväisyyttä elämääni. Olen tosi onnellinen että saan olla kuitenkin vanhempi, tosiaan se on aika ihme, vaikka se ottaa todella henkisesti raskaasti mielen päälle, jos äitiyttäni raiskataan arvosteluilla. Koitan olla paras äiti lapsilleni koko ajan. En itsekään asunut sen mieluisamman vanhemman kanssa, enkä nyt koita sanoa, että olisin tässä se mieluisampi vanhempi, melkein toivottavasti en ole, mutta tarkoitan, että vaikka olisinkin, enkä ole läsnä, niin siitäkin lapset selviää. Jos yhteys on kuitenkin olemassa ja se toimii.
ap
Ap olen lueskellut sinun kirjoitteluita tänne palstalle reilun vuoden, ja täytyy sanoa, että sinusta tulee nyt muuttosi jälkeen jotenkin parempi ja tasapainoisempi vaikutelma. Muutto taisi tehdä sinulle hyvää. Tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap psykiatrit ei aina ymmärrä kaikkea, hekin on vain ihmisiä, eivät täydellisiä. Pitäisikö sinun hakeutua johonkin narsistien uhrien tukiryhmään? Siis sellaiseen vertaisryhmään. Siellä voisit kohdata ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman kuin sinä, ja ymmärtäisivät sinua.
Ihmisiä, jotka tekee työtä, jossa heidän tulisi ymmärtää potilaitaan, eikä niin päin, että minun heidän puutteitaan. Tai siis ei sille tietenkään mitään mahda, mutta ilmeisesti Suomessakin on tahoja, jotka koittavat edistää psykiatriassa narsistin uhri -syndroomakäsitteen etenemistä, ja nämä "vain ihmiset" viittaavat sille kintaalla jostain syystä. Sitä asennetta kritisoin. Että ei vaan auta monia nämä nykyisetkään terapiat, vaikka koko ajan ne varmaan ovatkin kehittyneet.
apEn tarkoittanutkaan että sinun pitää ymmärtää heidän puutteita, vaan kannattaa vaan hyväksyä se fakta, että osa psykiatreista ymmärtää parhaiten traumataustaisia, osa taas on erikoistunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen, osa ymmärtää parhaiten narsistien uhreja, osa ymmärtää parhaiten syömishäiriöisiä. Psykiatria on niin laaja kenttä, että sen sisällä psykiatrit erikoistuu johonkin aihealueeseen. Ihan samalla tavalla kuin kirurgia (ortopedia) on niin laaja kenttä, että kirurgit/ortopedit erikoistuvat joko ranteeseen, polveen tai olkapäähän. Ja potilaan/asiakkaan on viisasta valita se psykiatri/terapeutti/kirurgi, joka on erikoistunut juuri siihen spesifiin ongelmaan, joka sillä potilaalla/asiakkaalla on. Ei ne muut viittaa kintaalla aiheelle vaan he eivät vaan ole siihen perehtyneitä (tai siitä kiinnostuneita).
Siinä olet kyllä oikeassa, että terapia ei auta aina eikä kaikkia, vaikka terapiat on kehittyneet hyvin paljon ihan vaikka viimeisen 20 vuoden aikana. Psykoterapia auttaa noin 60 % terapiassa kävijöitä.
Saat tuonkin kuulostamaan siltä, kuin täydellinen terapia ei vain auttaisi kaikkia. Ei se niin mene, vaan terapia on vajavaista jos se ei auta. Psykiatrien ei pidä tuntea minkään tason omahyväisyyttä tai tyytyväisyyttä "aikaansaannoksistaan", kun tilanne on mikä on.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli siivoaja, mutta sittn se piti sanoa irti rahakriisin takia. Ei ollut enää varaa. Siivous oli myös "vain" 2 kertaa kuukaudessa, jolloin edellisenä iltana oli kauhea stressi tavaroiden keräilystä pois lojumasta ympäriinsä. Minusta mies olisi voinut tehdä sitä, kun mä olin töissä, enemmän, ja mies taas jostain syystä inhosi sitä, että siivotaan siivoajia varten.
apLiikaa tavaraa, jos tavaroiden laittaminen takaisin omille paikoilleen on liian vaikeaa. Siihen auttaa konmari.
Minusta konmari on vaikeaa, jos tavatat taloudessa eivät ole kaikki omia.
apJos kerran miehesikään ei pidä siivoamisesta, niin konmaritatte yhdessä. Monet ovat ottaneet kouluikäiset lapsetkin mukaan ja lapset konmarittaneet omia tavaroitaan. Ja kysehän ei ole pelkästään tavaroista vaan myös elämänmuutoksesta, joka siitä seuraa. Itse tuolla sanoit, että elämän pitäisi olla mukavaa ja konmarissahan tavaroistakin säästetään vain iloa tuottavat. Tavaroiden jälkeen voi konmarittaa elämssään muitakin asioita, jotka eivät tuota iloa.
Miehen kanssa konmarittaminen... Kun ei se halua. Kun ei sitä häiritse.
apSe on tietysti hankalampi juttu. Mutta kun nyt asutkin jo erossa miehestä eli sulla on oma asunto, niin siellä konmarittaminen on ihan helppoa. Pieni asunto, niin sulla ei varmaan ole vielä ehtinyt kertyä sinne hirveästi tavaraa.
Se ei olekaan koskaan ollut ongelma, vaan lasten eläminen sotkun keskellä. Johon olin syyllinen.
apLasten koti pysyy paremmin siistinä, kun laitetaan ylimääräiset tavarat pois. Sanot miehelle, että suostut edes harkitsemaan takaisin hänen luokseen muuttamista vasta sitten, kun mies on konmarittanut omat tavaransa. Kerrankin siis SINÄ määräät, ei mies.
Ei miehellä ole ongelmaa jos en asu siellä. Enkä kyllä itsekään näe, miksi hän minut sinne tahtoisi. Hänelle vaan "sopii kaikki", mitä mä teen. Ei halua kuulemma määräillä.
apEikö ongelma ollut se, että lapset joutuvat asumaan siivottomassa kodissa? Ja koska mies ei halua siivota, lapset elävät nyt siivottomassa kodissa?
Joo, sen takia voin pahoin. Mutta koska en asu siellä, siitä ei voida enää syyttää minua käytännössä. Kaikkien katseet siirtyvät mieheen, jotka haluaisivat siellä jotain arvostella.
apNo mutta sittenhän siivoamisen osalta kaikki on nyt hyvin. Kyllä ne koulussa puuttuvat asiaan, jos lapsilla on samat vaatteet päällä jatkuvasti tai muulla tavalla huomataan, että kotona ei lapsista huolehdita. Lastenvalvojalla tehty tapaamissopimus olisi hyvä asia, silloin olisi mustaa valkoisella, milloin lapset ovat sinulla ja milloin isällään. Sun ei tarvitse suostua mihinkään, mistä ei ole mustaa valkoisella. Ja etävanhempana sun ei tarvitse tavata lapsiasi edes silloin, kun sulla tapaamissopimuksen mukaan olisi oikeus, jos et halua.
No ei tuossa nyt ole edes kyse siitä, että lasten hyvinvointiin tarttis kenenkään puuttua. Mieskin sitten luovutti, ettei mun tarvii olla lasten kanssa mutta se on siis niin hölmöä, kun kaikesta tulee se tunne, ettei mulla ole sananvaltaa. Ei mulle ois ongelmaa olla avuksi, ellei tulis tunnetta, että määräillään.
apKun elatussopimus on tehty, sinä voit aivan vapaasti tarjota miehellesi lastenhoitoapua ja juuri silloin ja juuri sen verran kuin se sinulle itsellesi sopii. Kukaan ei määräile sua.
Parisuhde ja perhe-elämä ei sovi kaikille. Joskus elämä on parempaa, kun asuu yksin ja voi tehdä just niinkuin itse haluaa. Jos ei huvita siivota, ei siivoa. Jos haluaa syödä näkkileipää sängyssä, syö. Jos haluaa nukkua koko lauantaipäivän, nukkuu. Ei tarvitse ottaa muita huomioon eikä kukaan määräile.
Kyllä minä osaan ottaa muita huomioon, mutta en vain saanut siivottua tasolla, jonka olisin kokenut olevan riittävä. Enkä muutenkaan toimia perheessä tavalla, joka olisi ihanteellinen ja riittävä.
apEli sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä vaan se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Niinpä on oikein hyvä asia, että asut nyt yksin. Nyt vaan järjestät asiasi sillä tavalla kuntoon, että mikään ei roiku suullisten sopimusten varassa.
Aha. Että koska mun äiti on vaurioittanut minua siihen, että koen riittämättömyyden tunnetta, niin sinä katsot oikeudeksesi leimata minut siitä? Että sulle ei sovi, sä oot kykenemätön? Mies koitti kuormittaa minua tukeutumalla minuun, en mä tässä yksin ole se, joka ei johonkin kykene. Jos mies kykenisi kantamaan itse omat valintansa tukeutumatta minuun ja tukemaan minua sen sijaan, niin olisin ehkä päässyt äitini aiheuttamista haavoista. Ymmärrän, ettei keneltäkäön voi sellaista vaatia tai edellyttää, mutta en silti ymmärrä toiseen tukeutumista jonain oikeutena sinänsä, ja jos sitä ei saa, niin mä en kykene johonkin vai?
apOkei, korjaan edellistä: sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä tuon miehen kanssa. Jonkun toisen kanssa voi sopiakin. Tärkeintä kuitenkin on, että olet lähtenyt suhteesta, joka tuottaa sinulle pahaa oloa. Nyt vaan käytännön asiat kuntoon ja sen jälkeen teillä kummallakin on omat elämänne.
Kiitos kun ymmärrät. Ei sovi hänen kanssaan ei, ja olen siitä tietysti surullinen. Ja tiedän senkin, että äitini aiheuttamien vaurioiden vuoksi minun on erittäin hankalaa löytää ketään, sopivaa siis, siitäkin olen surullinen.
apYmmärrän sua. Mun syyni olla sellainen kuin olen on erilainen kuin sulla, mutta jo kauan sitten ymmärsin, että tuskin tulen koskaan löytämään mulle sopivaa miestä.
Minusta sellainen on määrättömän surullista. Mulla ois rakkautta antaa paljon ihmiselle, joka tajuais mua, mutta se aina kariutuu siihen, ettei minua ymmärretä. En siitä voi toisia syyttää, mutta tuntuu niin katkeralta. Aivan kuin olisin huonompi kuin muut, vaikka mulle on vain tehty pahaa.
apNiin minustakin. Onko sulla koskaan tunne, että sun rakkautesi on suljettu johonkin lyijyastiaan? Mun ex-mies puukotti mua 17 vuotta sitten. 5 kertaa ylävartaloon, 1kerran reiteen ja 1kerran käsivarteen. Reiteen on jäänyt jatkuva hermosärky, joka hankaloittaa nukkumista ja liikkumista. Olisi ihana rakastua johonkin mieheen, mutta mä en pysty. Ei kukaan tavallinen mies pysty ymmärtämään niitä pelkoja, mitä mulla on.
Oi hurja. En osaa sanoa muuta. Voimia.
Kysymykseesi en ole koskaan miettinyt missä se on... ehkä tukadutettuna. Siis maton alla, jossain, hapettomana. Jos pitäisi koittaa valloittaa vaikka joku mies rakkautta osoittamalla, niin ei se vaan tuu esiin sieltä. Ei ole sille uskoa, että sitä edes on. Äitini suhtautui mun rakkauteeni itseään kohtaan niin, ettei uskonut mun tuntevan niitä tunteita. Eli ei vain torjunut, vaan väitti minulle, ettei oo totta, että kykenisin sellaiseen hyvyyteen. Ei sanonut tuota viimeksi mainittua suoraan, mutta siis rivienvälistä viestinoli tämä.
Ja vaikka ymmärsin, että hän ei omasta kivustaan johtuen kykene ottamaan vastaan mun rakkauttani, niin silti se romutti minussa jotakin.
Voisitko vielä löytää apua käsitellä tuota tilannetta? Kyllä sä pystyt siihen, mä uskon siihen. Pala pieneltä palalta.
apLainaamani kohta kuvaa hyvin mitä tarkoitin.
Mä olen käynyt paljonkin erilaisissa terapioissa ja pahimman olen tietenkin jo ohittanut. Olen pari kertaa kokeillut seurusteluakin vaan ei siitä tule mitään. Ihan yksinekrtaisetkin asiat kuten toinen tulee samaan huoneeseen niin, että mä en kuule hänen tuloaan, saa mut paniikin valtaan. Pystyn suhtautumaan luottavaisesti miehiin, jotka ovat sukulaisiani, työkavereitani tai ystävieni puolisoita, mutta en mieheen, jonka kanssa olisin parisuhteessa.
Olen varmaan niitä miesten haleveksimia naisia, koska mulla on 6 kissaa. Annan rakkauteni ja hellyyteni niille. En enää odotakaan, että olisin joskus vielä parisuhteessa. Elämäni on ihan hyvä näin. Kissojen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Eikä tarvitse pelätä.
No, hyvä asia sinulle, että pärjäät tilanteen kanssa. Niinhän se usein onkin vain pakko, sopeutua, ja usein saa kuitenkin lopulta riittävän hyvän olotilan, esim. sulla noi kissat <3 tuo puuttuvaa tarvetta olla joillekin tärkeä ihminen. Mulla ois niin, että haluaisin olla lähiäiti, mutta en ehkä enää kykene. Siihen sopeutumisratkaisu lienee olisi, että olen kuitenkin äiti, vaikken ole paikalla kuten ne äideistä parhaat, mutta en kuitenkaan täysin vailla kokemusta jälkikasvusta, koska itselle se on myös tärkeä peili omaan lapsuuteeni. Ei nyt sillä, etä keitään saisi käyttää omaan paranemiseensa, mutta en kyllä tehnyt lapsia se mielessä. Mutta monihan sanoo, että lapset kasvattavat meitä. Ainakin itse haluan kokea, että se on juuri niin. Vaikea mun kasvattaa itseäni puhtaampia olentoja, tavallaan, edes.
apTerapioilla ei saa poistettua kaikkia seurauksia, mitä vaikeista tapahtumista on seurannut. Loppu pitää vaan yrittää hyväksyä. Musta tuo kuullostaa hyvältä, että koitat lähiäitiyden sijasta olla edes etä-äiti. Se on ihan riittävästi <3
No, näinhän se on. Menen nyt terapiassani niin pitkälle kuin pääsen ja pystyn ja ehkä se tie on sitten siinä. Koen kuitenkin, että lasten tulon ja äidiksitulon myötä "jouduin" ehkä niin lähelle niitä onnettomia tapahtuneita asioita, kuin tulen koskaan joutumaan, ja siksi tässä tuli niin paljon vielä käsiteltävää, mitä lapsettomana ei ollut, vaikka silloinkin jo oli asioita aika paljon.
Eli nyt käsittelen näitä ka ehkä löydän jotain tyytyväisyyttä elämääni. Olen tosi onnellinen että saan olla kuitenkin vanhempi, tosiaan se on aika ihme, vaikka se ottaa todella henkisesti raskaasti mielen päälle, jos äitiyttäni raiskataan arvosteluilla. Koitan olla paras äiti lapsilleni koko ajan. En itsekään asunut sen mieluisamman vanhemman kanssa, enkä nyt koita sanoa, että olisin tässä se mieluisampi vanhempi, melkein toivottavasti en ole, mutta tarkoitan, että vaikka olisinkin, enkä ole läsnä, niin siitäkin lapset selviää. Jos yhteys on kuitenkin olemassa ja se toimii.
apAp olen lueskellut sinun kirjoitteluita tänne palstalle reilun vuoden, ja täytyy sanoa, että sinusta tulee nyt muuttosi jälkeen jotenkin parempi ja tasapainoisempi vaikutelma. Muutto taisi tehdä sinulle hyvää. Tsemppiä.
Joo iloitse sä vaan siitä, kun jollain ei perhe-elämä suju.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et tunnista omia juttuja mutta tiedät muiden tilanteen?
Muut "tiesivät" että se, mikä oli riittämättömyyden tunnetta ja ilmeni huonoutena äitiydessä, on sitä, että MUSSA on jokin vika, olen HUONO, eivätkä ajatelleet, että mulle on tehty jotain pahaa, josta se aiheutuu. Ja syyllistivät, haukkuivat, arvostelivat. Palstalla.
ap
Riippumatta siitä mitä sinulle on "tehty" olet silti vastuussa tekemisistäsi. Jos olet huono äiti, niin silloin olet ja sinä olet siitä vastuussa. Et voi piilotella trauman takana ja luistaa vastuusta. Jokainen negatiivinen tekosi on sinun tekemäsi, sinun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykiatrit ovat muka auttamassa ihmisiä, mutta tässäkin tuo yksi kirjoittaa psykiatreja tukien, että syyllistetään potilaita, kun meitin mahtavat hoitomuodot ei auta! Itsessänne se vika on, vaikka se olisikin inhimillistä, ettette osaa auttaa! Niin mitä edes kutsuvat itseään psykitreiksi, ei se ole mitään psykiatriaa, kun ei edes toisen mielenliikkeitä osata ymmärtää!
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli siivoaja, mutta sittn se piti sanoa irti rahakriisin takia. Ei ollut enää varaa. Siivous oli myös "vain" 2 kertaa kuukaudessa, jolloin edellisenä iltana oli kauhea stressi tavaroiden keräilystä pois lojumasta ympäriinsä. Minusta mies olisi voinut tehdä sitä, kun mä olin töissä, enemmän, ja mies taas jostain syystä inhosi sitä, että siivotaan siivoajia varten.
apLiikaa tavaraa, jos tavaroiden laittaminen takaisin omille paikoilleen on liian vaikeaa. Siihen auttaa konmari.
Minusta konmari on vaikeaa, jos tavatat taloudessa eivät ole kaikki omia.
apJos kerran miehesikään ei pidä siivoamisesta, niin konmaritatte yhdessä. Monet ovat ottaneet kouluikäiset lapsetkin mukaan ja lapset konmarittaneet omia tavaroitaan. Ja kysehän ei ole pelkästään tavaroista vaan myös elämänmuutoksesta, joka siitä seuraa. Itse tuolla sanoit, että elämän pitäisi olla mukavaa ja konmarissahan tavaroistakin säästetään vain iloa tuottavat. Tavaroiden jälkeen voi konmarittaa elämssään muitakin asioita, jotka eivät tuota iloa.
Miehen kanssa konmarittaminen... Kun ei se halua. Kun ei sitä häiritse.
apSe on tietysti hankalampi juttu. Mutta kun nyt asutkin jo erossa miehestä eli sulla on oma asunto, niin siellä konmarittaminen on ihan helppoa. Pieni asunto, niin sulla ei varmaan ole vielä ehtinyt kertyä sinne hirveästi tavaraa.
Se ei olekaan koskaan ollut ongelma, vaan lasten eläminen sotkun keskellä. Johon olin syyllinen.
apLasten koti pysyy paremmin siistinä, kun laitetaan ylimääräiset tavarat pois. Sanot miehelle, että suostut edes harkitsemaan takaisin hänen luokseen muuttamista vasta sitten, kun mies on konmarittanut omat tavaransa. Kerrankin siis SINÄ määräät, ei mies.
Ei miehellä ole ongelmaa jos en asu siellä. Enkä kyllä itsekään näe, miksi hän minut sinne tahtoisi. Hänelle vaan "sopii kaikki", mitä mä teen. Ei halua kuulemma määräillä.
apEikö ongelma ollut se, että lapset joutuvat asumaan siivottomassa kodissa? Ja koska mies ei halua siivota, lapset elävät nyt siivottomassa kodissa?
Joo, sen takia voin pahoin. Mutta koska en asu siellä, siitä ei voida enää syyttää minua käytännössä. Kaikkien katseet siirtyvät mieheen, jotka haluaisivat siellä jotain arvostella.
apNo mutta sittenhän siivoamisen osalta kaikki on nyt hyvin. Kyllä ne koulussa puuttuvat asiaan, jos lapsilla on samat vaatteet päällä jatkuvasti tai muulla tavalla huomataan, että kotona ei lapsista huolehdita. Lastenvalvojalla tehty tapaamissopimus olisi hyvä asia, silloin olisi mustaa valkoisella, milloin lapset ovat sinulla ja milloin isällään. Sun ei tarvitse suostua mihinkään, mistä ei ole mustaa valkoisella. Ja etävanhempana sun ei tarvitse tavata lapsiasi edes silloin, kun sulla tapaamissopimuksen mukaan olisi oikeus, jos et halua.
No ei tuossa nyt ole edes kyse siitä, että lasten hyvinvointiin tarttis kenenkään puuttua. Mieskin sitten luovutti, ettei mun tarvii olla lasten kanssa mutta se on siis niin hölmöä, kun kaikesta tulee se tunne, ettei mulla ole sananvaltaa. Ei mulle ois ongelmaa olla avuksi, ellei tulis tunnetta, että määräillään.
apKun elatussopimus on tehty, sinä voit aivan vapaasti tarjota miehellesi lastenhoitoapua ja juuri silloin ja juuri sen verran kuin se sinulle itsellesi sopii. Kukaan ei määräile sua.
Parisuhde ja perhe-elämä ei sovi kaikille. Joskus elämä on parempaa, kun asuu yksin ja voi tehdä just niinkuin itse haluaa. Jos ei huvita siivota, ei siivoa. Jos haluaa syödä näkkileipää sängyssä, syö. Jos haluaa nukkua koko lauantaipäivän, nukkuu. Ei tarvitse ottaa muita huomioon eikä kukaan määräile.
Kyllä minä osaan ottaa muita huomioon, mutta en vain saanut siivottua tasolla, jonka olisin kokenut olevan riittävä. Enkä muutenkaan toimia perheessä tavalla, joka olisi ihanteellinen ja riittävä.
apEli sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä vaan se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Niinpä on oikein hyvä asia, että asut nyt yksin. Nyt vaan järjestät asiasi sillä tavalla kuntoon, että mikään ei roiku suullisten sopimusten varassa.
Aha. Että koska mun äiti on vaurioittanut minua siihen, että koen riittämättömyyden tunnetta, niin sinä katsot oikeudeksesi leimata minut siitä? Että sulle ei sovi, sä oot kykenemätön? Mies koitti kuormittaa minua tukeutumalla minuun, en mä tässä yksin ole se, joka ei johonkin kykene. Jos mies kykenisi kantamaan itse omat valintansa tukeutumatta minuun ja tukemaan minua sen sijaan, niin olisin ehkä päässyt äitini aiheuttamista haavoista. Ymmärrän, ettei keneltäkäön voi sellaista vaatia tai edellyttää, mutta en silti ymmärrä toiseen tukeutumista jonain oikeutena sinänsä, ja jos sitä ei saa, niin mä en kykene johonkin vai?
apOkei, korjaan edellistä: sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä tuon miehen kanssa. Jonkun toisen kanssa voi sopiakin. Tärkeintä kuitenkin on, että olet lähtenyt suhteesta, joka tuottaa sinulle pahaa oloa. Nyt vaan käytännön asiat kuntoon ja sen jälkeen teillä kummallakin on omat elämänne.
Kiitos kun ymmärrät. Ei sovi hänen kanssaan ei, ja olen siitä tietysti surullinen. Ja tiedän senkin, että äitini aiheuttamien vaurioiden vuoksi minun on erittäin hankalaa löytää ketään, sopivaa siis, siitäkin olen surullinen.
apYmmärrän sua. Mun syyni olla sellainen kuin olen on erilainen kuin sulla, mutta jo kauan sitten ymmärsin, että tuskin tulen koskaan löytämään mulle sopivaa miestä.
Minusta sellainen on määrättömän surullista. Mulla ois rakkautta antaa paljon ihmiselle, joka tajuais mua, mutta se aina kariutuu siihen, ettei minua ymmärretä. En siitä voi toisia syyttää, mutta tuntuu niin katkeralta. Aivan kuin olisin huonompi kuin muut, vaikka mulle on vain tehty pahaa.
apNiin minustakin. Onko sulla koskaan tunne, että sun rakkautesi on suljettu johonkin lyijyastiaan? Mun ex-mies puukotti mua 17 vuotta sitten. 5 kertaa ylävartaloon, 1kerran reiteen ja 1kerran käsivarteen. Reiteen on jäänyt jatkuva hermosärky, joka hankaloittaa nukkumista ja liikkumista. Olisi ihana rakastua johonkin mieheen, mutta mä en pysty. Ei kukaan tavallinen mies pysty ymmärtämään niitä pelkoja, mitä mulla on.
Oi hurja. En osaa sanoa muuta. Voimia.
Kysymykseesi en ole koskaan miettinyt missä se on... ehkä tukadutettuna. Siis maton alla, jossain, hapettomana. Jos pitäisi koittaa valloittaa vaikka joku mies rakkautta osoittamalla, niin ei se vaan tuu esiin sieltä. Ei ole sille uskoa, että sitä edes on. Äitini suhtautui mun rakkauteeni itseään kohtaan niin, ettei uskonut mun tuntevan niitä tunteita. Eli ei vain torjunut, vaan väitti minulle, ettei oo totta, että kykenisin sellaiseen hyvyyteen. Ei sanonut tuota viimeksi mainittua suoraan, mutta siis rivienvälistä viestinoli tämä.
Ja vaikka ymmärsin, että hän ei omasta kivustaan johtuen kykene ottamaan vastaan mun rakkauttani, niin silti se romutti minussa jotakin.
Voisitko vielä löytää apua käsitellä tuota tilannetta? Kyllä sä pystyt siihen, mä uskon siihen. Pala pieneltä palalta.
apLainaamani kohta kuvaa hyvin mitä tarkoitin.
Mä olen käynyt paljonkin erilaisissa terapioissa ja pahimman olen tietenkin jo ohittanut. Olen pari kertaa kokeillut seurusteluakin vaan ei siitä tule mitään. Ihan yksinekrtaisetkin asiat kuten toinen tulee samaan huoneeseen niin, että mä en kuule hänen tuloaan, saa mut paniikin valtaan. Pystyn suhtautumaan luottavaisesti miehiin, jotka ovat sukulaisiani, työkavereitani tai ystävieni puolisoita, mutta en mieheen, jonka kanssa olisin parisuhteessa.
Olen varmaan niitä miesten haleveksimia naisia, koska mulla on 6 kissaa. Annan rakkauteni ja hellyyteni niille. En enää odotakaan, että olisin joskus vielä parisuhteessa. Elämäni on ihan hyvä näin. Kissojen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Eikä tarvitse pelätä.
No, hyvä asia sinulle, että pärjäät tilanteen kanssa. Niinhän se usein onkin vain pakko, sopeutua, ja usein saa kuitenkin lopulta riittävän hyvän olotilan, esim. sulla noi kissat <3 tuo puuttuvaa tarvetta olla joillekin tärkeä ihminen. Mulla ois niin, että haluaisin olla lähiäiti, mutta en ehkä enää kykene. Siihen sopeutumisratkaisu lienee olisi, että olen kuitenkin äiti, vaikken ole paikalla kuten ne äideistä parhaat, mutta en kuitenkaan täysin vailla kokemusta jälkikasvusta, koska itselle se on myös tärkeä peili omaan lapsuuteeni. Ei nyt sillä, etä keitään saisi käyttää omaan paranemiseensa, mutta en kyllä tehnyt lapsia se mielessä. Mutta monihan sanoo, että lapset kasvattavat meitä. Ainakin itse haluan kokea, että se on juuri niin. Vaikea mun kasvattaa itseäni puhtaampia olentoja, tavallaan, edes.
apTerapioilla ei saa poistettua kaikkia seurauksia, mitä vaikeista tapahtumista on seurannut. Loppu pitää vaan yrittää hyväksyä. Musta tuo kuullostaa hyvältä, että koitat lähiäitiyden sijasta olla edes etä-äiti. Se on ihan riittävästi <3
No, näinhän se on. Menen nyt terapiassani niin pitkälle kuin pääsen ja pystyn ja ehkä se tie on sitten siinä. Koen kuitenkin, että lasten tulon ja äidiksitulon myötä "jouduin" ehkä niin lähelle niitä onnettomia tapahtuneita asioita, kuin tulen koskaan joutumaan, ja siksi tässä tuli niin paljon vielä käsiteltävää, mitä lapsettomana ei ollut, vaikka silloinkin jo oli asioita aika paljon.
Eli nyt käsittelen näitä ka ehkä löydän jotain tyytyväisyyttä elämääni. Olen tosi onnellinen että saan olla kuitenkin vanhempi, tosiaan se on aika ihme, vaikka se ottaa todella henkisesti raskaasti mielen päälle, jos äitiyttäni raiskataan arvosteluilla. Koitan olla paras äiti lapsilleni koko ajan. En itsekään asunut sen mieluisamman vanhemman kanssa, enkä nyt koita sanoa, että olisin tässä se mieluisampi vanhempi, melkein toivottavasti en ole, mutta tarkoitan, että vaikka olisinkin, enkä ole läsnä, niin siitäkin lapset selviää. Jos yhteys on kuitenkin olemassa ja se toimii.
apAp olen lueskellut sinun kirjoitteluita tänne palstalle reilun vuoden, ja täytyy sanoa, että sinusta tulee nyt muuttosi jälkeen jotenkin parempi ja tasapainoisempi vaikutelma. Muutto taisi tehdä sinulle hyvää. Tsemppiä.
Joo iloitse sä vaan siitä, kun jollain ei perhe-elämä suju.
ap
Yritin kehua sinua ja tsempata sinua. Miksi käänsit sen heti negatiiviseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et tunnista omia juttuja mutta tiedät muiden tilanteen?
Muut "tiesivät" että se, mikä oli riittämättömyyden tunnetta ja ilmeni huonoutena äitiydessä, on sitä, että MUSSA on jokin vika, olen HUONO, eivätkä ajatelleet, että mulle on tehty jotain pahaa, josta se aiheutuu. Ja syyllistivät, haukkuivat, arvostelivat. Palstalla.
apRiippumatta siitä mitä sinulle on "tehty" olet silti vastuussa tekemisistäsi. Jos olet huono äiti, niin silloin olet ja sinä olet siitä vastuussa. Et voi piilotella trauman takana ja luistaa vastuusta. Jokainen negatiivinen tekosi on sinun tekemäsi, sinun.
No saman voin sanoa syyllistäjillekin, jotka ei tunnista syyllistävänsä riittämättömyyden tunteesta KÄRSIVÄÄ ihmistä! Ovat pahoista sanoistaan mulle vastuussa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli siivoaja, mutta sittn se piti sanoa irti rahakriisin takia. Ei ollut enää varaa. Siivous oli myös "vain" 2 kertaa kuukaudessa, jolloin edellisenä iltana oli kauhea stressi tavaroiden keräilystä pois lojumasta ympäriinsä. Minusta mies olisi voinut tehdä sitä, kun mä olin töissä, enemmän, ja mies taas jostain syystä inhosi sitä, että siivotaan siivoajia varten.
apLiikaa tavaraa, jos tavaroiden laittaminen takaisin omille paikoilleen on liian vaikeaa. Siihen auttaa konmari.
Minusta konmari on vaikeaa, jos tavatat taloudessa eivät ole kaikki omia.
apJos kerran miehesikään ei pidä siivoamisesta, niin konmaritatte yhdessä. Monet ovat ottaneet kouluikäiset lapsetkin mukaan ja lapset konmarittaneet omia tavaroitaan. Ja kysehän ei ole pelkästään tavaroista vaan myös elämänmuutoksesta, joka siitä seuraa. Itse tuolla sanoit, että elämän pitäisi olla mukavaa ja konmarissahan tavaroistakin säästetään vain iloa tuottavat. Tavaroiden jälkeen voi konmarittaa elämssään muitakin asioita, jotka eivät tuota iloa.
Miehen kanssa konmarittaminen... Kun ei se halua. Kun ei sitä häiritse.
apSe on tietysti hankalampi juttu. Mutta kun nyt asutkin jo erossa miehestä eli sulla on oma asunto, niin siellä konmarittaminen on ihan helppoa. Pieni asunto, niin sulla ei varmaan ole vielä ehtinyt kertyä sinne hirveästi tavaraa.
Se ei olekaan koskaan ollut ongelma, vaan lasten eläminen sotkun keskellä. Johon olin syyllinen.
apLasten koti pysyy paremmin siistinä, kun laitetaan ylimääräiset tavarat pois. Sanot miehelle, että suostut edes harkitsemaan takaisin hänen luokseen muuttamista vasta sitten, kun mies on konmarittanut omat tavaransa. Kerrankin siis SINÄ määräät, ei mies.
Ei miehellä ole ongelmaa jos en asu siellä. Enkä kyllä itsekään näe, miksi hän minut sinne tahtoisi. Hänelle vaan "sopii kaikki", mitä mä teen. Ei halua kuulemma määräillä.
apEikö ongelma ollut se, että lapset joutuvat asumaan siivottomassa kodissa? Ja koska mies ei halua siivota, lapset elävät nyt siivottomassa kodissa?
Joo, sen takia voin pahoin. Mutta koska en asu siellä, siitä ei voida enää syyttää minua käytännössä. Kaikkien katseet siirtyvät mieheen, jotka haluaisivat siellä jotain arvostella.
apNo mutta sittenhän siivoamisen osalta kaikki on nyt hyvin. Kyllä ne koulussa puuttuvat asiaan, jos lapsilla on samat vaatteet päällä jatkuvasti tai muulla tavalla huomataan, että kotona ei lapsista huolehdita. Lastenvalvojalla tehty tapaamissopimus olisi hyvä asia, silloin olisi mustaa valkoisella, milloin lapset ovat sinulla ja milloin isällään. Sun ei tarvitse suostua mihinkään, mistä ei ole mustaa valkoisella. Ja etävanhempana sun ei tarvitse tavata lapsiasi edes silloin, kun sulla tapaamissopimuksen mukaan olisi oikeus, jos et halua.
No ei tuossa nyt ole edes kyse siitä, että lasten hyvinvointiin tarttis kenenkään puuttua. Mieskin sitten luovutti, ettei mun tarvii olla lasten kanssa mutta se on siis niin hölmöä, kun kaikesta tulee se tunne, ettei mulla ole sananvaltaa. Ei mulle ois ongelmaa olla avuksi, ellei tulis tunnetta, että määräillään.
apKun elatussopimus on tehty, sinä voit aivan vapaasti tarjota miehellesi lastenhoitoapua ja juuri silloin ja juuri sen verran kuin se sinulle itsellesi sopii. Kukaan ei määräile sua.
Parisuhde ja perhe-elämä ei sovi kaikille. Joskus elämä on parempaa, kun asuu yksin ja voi tehdä just niinkuin itse haluaa. Jos ei huvita siivota, ei siivoa. Jos haluaa syödä näkkileipää sängyssä, syö. Jos haluaa nukkua koko lauantaipäivän, nukkuu. Ei tarvitse ottaa muita huomioon eikä kukaan määräile.
Kyllä minä osaan ottaa muita huomioon, mutta en vain saanut siivottua tasolla, jonka olisin kokenut olevan riittävä. Enkä muutenkaan toimia perheessä tavalla, joka olisi ihanteellinen ja riittävä.
apEli sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä vaan se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Niinpä on oikein hyvä asia, että asut nyt yksin. Nyt vaan järjestät asiasi sillä tavalla kuntoon, että mikään ei roiku suullisten sopimusten varassa.
Aha. Että koska mun äiti on vaurioittanut minua siihen, että koen riittämättömyyden tunnetta, niin sinä katsot oikeudeksesi leimata minut siitä? Että sulle ei sovi, sä oot kykenemätön? Mies koitti kuormittaa minua tukeutumalla minuun, en mä tässä yksin ole se, joka ei johonkin kykene. Jos mies kykenisi kantamaan itse omat valintansa tukeutumatta minuun ja tukemaan minua sen sijaan, niin olisin ehkä päässyt äitini aiheuttamista haavoista. Ymmärrän, ettei keneltäkäön voi sellaista vaatia tai edellyttää, mutta en silti ymmärrä toiseen tukeutumista jonain oikeutena sinänsä, ja jos sitä ei saa, niin mä en kykene johonkin vai?
apOkei, korjaan edellistä: sinulle ei sovi parisuhde ja perhe-elämä tuon miehen kanssa. Jonkun toisen kanssa voi sopiakin. Tärkeintä kuitenkin on, että olet lähtenyt suhteesta, joka tuottaa sinulle pahaa oloa. Nyt vaan käytännön asiat kuntoon ja sen jälkeen teillä kummallakin on omat elämänne.
Kiitos kun ymmärrät. Ei sovi hänen kanssaan ei, ja olen siitä tietysti surullinen. Ja tiedän senkin, että äitini aiheuttamien vaurioiden vuoksi minun on erittäin hankalaa löytää ketään, sopivaa siis, siitäkin olen surullinen.
apYmmärrän sua. Mun syyni olla sellainen kuin olen on erilainen kuin sulla, mutta jo kauan sitten ymmärsin, että tuskin tulen koskaan löytämään mulle sopivaa miestä.
Minusta sellainen on määrättömän surullista. Mulla ois rakkautta antaa paljon ihmiselle, joka tajuais mua, mutta se aina kariutuu siihen, ettei minua ymmärretä. En siitä voi toisia syyttää, mutta tuntuu niin katkeralta. Aivan kuin olisin huonompi kuin muut, vaikka mulle on vain tehty pahaa.
apNiin minustakin. Onko sulla koskaan tunne, että sun rakkautesi on suljettu johonkin lyijyastiaan? Mun ex-mies puukotti mua 17 vuotta sitten. 5 kertaa ylävartaloon, 1kerran reiteen ja 1kerran käsivarteen. Reiteen on jäänyt jatkuva hermosärky, joka hankaloittaa nukkumista ja liikkumista. Olisi ihana rakastua johonkin mieheen, mutta mä en pysty. Ei kukaan tavallinen mies pysty ymmärtämään niitä pelkoja, mitä mulla on.
Oi hurja. En osaa sanoa muuta. Voimia.
Kysymykseesi en ole koskaan miettinyt missä se on... ehkä tukadutettuna. Siis maton alla, jossain, hapettomana. Jos pitäisi koittaa valloittaa vaikka joku mies rakkautta osoittamalla, niin ei se vaan tuu esiin sieltä. Ei ole sille uskoa, että sitä edes on. Äitini suhtautui mun rakkauteeni itseään kohtaan niin, ettei uskonut mun tuntevan niitä tunteita. Eli ei vain torjunut, vaan väitti minulle, ettei oo totta, että kykenisin sellaiseen hyvyyteen. Ei sanonut tuota viimeksi mainittua suoraan, mutta siis rivienvälistä viestinoli tämä.
Ja vaikka ymmärsin, että hän ei omasta kivustaan johtuen kykene ottamaan vastaan mun rakkauttani, niin silti se romutti minussa jotakin.
Voisitko vielä löytää apua käsitellä tuota tilannetta? Kyllä sä pystyt siihen, mä uskon siihen. Pala pieneltä palalta.
apLainaamani kohta kuvaa hyvin mitä tarkoitin.
Mä olen käynyt paljonkin erilaisissa terapioissa ja pahimman olen tietenkin jo ohittanut. Olen pari kertaa kokeillut seurusteluakin vaan ei siitä tule mitään. Ihan yksinekrtaisetkin asiat kuten toinen tulee samaan huoneeseen niin, että mä en kuule hänen tuloaan, saa mut paniikin valtaan. Pystyn suhtautumaan luottavaisesti miehiin, jotka ovat sukulaisiani, työkavereitani tai ystävieni puolisoita, mutta en mieheen, jonka kanssa olisin parisuhteessa.
Olen varmaan niitä miesten haleveksimia naisia, koska mulla on 6 kissaa. Annan rakkauteni ja hellyyteni niille. En enää odotakaan, että olisin joskus vielä parisuhteessa. Elämäni on ihan hyvä näin. Kissojen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Eikä tarvitse pelätä.
No, hyvä asia sinulle, että pärjäät tilanteen kanssa. Niinhän se usein onkin vain pakko, sopeutua, ja usein saa kuitenkin lopulta riittävän hyvän olotilan, esim. sulla noi kissat <3 tuo puuttuvaa tarvetta olla joillekin tärkeä ihminen. Mulla ois niin, että haluaisin olla lähiäiti, mutta en ehkä enää kykene. Siihen sopeutumisratkaisu lienee olisi, että olen kuitenkin äiti, vaikken ole paikalla kuten ne äideistä parhaat, mutta en kuitenkaan täysin vailla kokemusta jälkikasvusta, koska itselle se on myös tärkeä peili omaan lapsuuteeni. Ei nyt sillä, etä keitään saisi käyttää omaan paranemiseensa, mutta en kyllä tehnyt lapsia se mielessä. Mutta monihan sanoo, että lapset kasvattavat meitä. Ainakin itse haluan kokea, että se on juuri niin. Vaikea mun kasvattaa itseäni puhtaampia olentoja, tavallaan, edes.
apTerapioilla ei saa poistettua kaikkia seurauksia, mitä vaikeista tapahtumista on seurannut. Loppu pitää vaan yrittää hyväksyä. Musta tuo kuullostaa hyvältä, että koitat lähiäitiyden sijasta olla edes etä-äiti. Se on ihan riittävästi <3
No, näinhän se on. Menen nyt terapiassani niin pitkälle kuin pääsen ja pystyn ja ehkä se tie on sitten siinä. Koen kuitenkin, että lasten tulon ja äidiksitulon myötä "jouduin" ehkä niin lähelle niitä onnettomia tapahtuneita asioita, kuin tulen koskaan joutumaan, ja siksi tässä tuli niin paljon vielä käsiteltävää, mitä lapsettomana ei ollut, vaikka silloinkin jo oli asioita aika paljon.
Eli nyt käsittelen näitä ka ehkä löydän jotain tyytyväisyyttä elämääni. Olen tosi onnellinen että saan olla kuitenkin vanhempi, tosiaan se on aika ihme, vaikka se ottaa todella henkisesti raskaasti mielen päälle, jos äitiyttäni raiskataan arvosteluilla. Koitan olla paras äiti lapsilleni koko ajan. En itsekään asunut sen mieluisamman vanhemman kanssa, enkä nyt koita sanoa, että olisin tässä se mieluisampi vanhempi, melkein toivottavasti en ole, mutta tarkoitan, että vaikka olisinkin, enkä ole läsnä, niin siitäkin lapset selviää. Jos yhteys on kuitenkin olemassa ja se toimii.
apAp olen lueskellut sinun kirjoitteluita tänne palstalle reilun vuoden, ja täytyy sanoa, että sinusta tulee nyt muuttosi jälkeen jotenkin parempi ja tasapainoisempi vaikutelma. Muutto taisi tehdä sinulle hyvää. Tsemppiä.
Joo iloitse sä vaan siitä, kun jollain ei perhe-elämä suju.
apYritin kehua sinua ja tsempata sinua. Miksi käänsit sen heti negatiiviseksi?
Koska mä itse tiedän, ettei ongelma ole osata olla vaikka tasapainossa ja plaa plaa, vaan ongelma on osata olla hyvä äiti!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin mä muuttaa autiolle saarelle hymisemään ommmm..... ja päivittää tasapainoisia mietelauseita faceen. Mutta se ei muuta sitä, etten ole sellainen äiti kun haluaisin olla.
ap
Tää homma ois menny eteenpäin, jos äitiys ois helpompaa. Ei se, onko mulla helpompaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai siis tietenkin toivois, että äitiyskin ois helpompaa, jos mulla on helpompaa, mutta että vituttaa tää etä-äitiys jonka jokainen voi tuomita!
ap
Vierailija kirjoitti:
Tää homma ois menny eteenpäin, jos äitiys ois helpompaa. Ei se, onko mulla helpompaa.
ap
Lakkaa vaatimasta itseltäsi liikaa. Luovu äitiyteen liittyvästä perfektionismistasi.
Vierailija kirjoitti:
Tai siis tietenkin toivois, että äitiyskin ois helpompaa, jos mulla on helpompaa, mutta että vituttaa tää etä-äitiys jonka jokainen voi tuomita!
ap
Sä vaan kuvittelet, että ihmiset tuomitsee etä-äitiyden. Ei tuomitse.
Sitten, kun mut siitä tuomitaan, sanotaan, että oon niin päästäni vialla, niin mitä kivaa siinä mulle jää käteen? Pelkkää paskaa, että edes yritin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai siis tietenkin toivois, että äitiyskin ois helpompaa, jos mulla on helpompaa, mutta että vituttaa tää etä-äitiys jonka jokainen voi tuomita!
apSä vaan kuvittelet, että ihmiset tuomitsee etä-äitiyden. Ei tuomitse.
Ehhehe.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää homma ois menny eteenpäin, jos äitiys ois helpompaa. Ei se, onko mulla helpompaa.
apLakkaa vaatimasta itseltäsi liikaa. Luovu äitiyteen liittyvästä perfektionismistasi.
Ei se ole liikaa vaadittu, ettei halua huutaa perheelleen pää punaisen kaikesta. Mutta kun ne vaan vituttaa kaikki asiat!
ap
Terapioilla ei saa poistettua kaikkia seurauksia, mitä vaikeista tapahtumista on seurannut. Loppu pitää vaan yrittää hyväksyä. Musta tuo kuullostaa hyvältä, että koitat lähiäitiyden sijasta olla edes etä-äiti. Se on ihan riittävästi <3